Tuoreimmat viestit

Sivuja: [1] 2 3 ... 10
1
Kysy Nettipapilta / Vs: Kristuksen sisällinen tunto
« Uusin viesti kirjoittanut Nettipappi Marko 28.09.2020 - klo:11:14 »
Hei henkäys,

Näen itse asian myös juuri niin kuin sinä kuvasit: Uskon ilmenemismuodot ja uskonkäsitykset ovat hyvin vahvasti sidoksissa siihen, millainen ihminen on muutenkin persoonaltaan, tunne-elämältään, elämänkokemuksiltaan ja maailmankatsomukseltaan. Usko ei voi olla koskaan vain jokin irrallinen saareke ihmisen ajattelussa tai yksi harrastus muiden joukossa. Se on osa koko elämää, jolloin kaikki muu niin omassa persoonassa kuin elämän kokonaisuudessa on osa uskoa tai usko on osa sitä.

Mitä ajatuksia sinulla on liittyen esittämääni asetelmaan; moraalinen versus kristillinen synnintunto?

Kristinuskon sisällä puhutaan usein "luonnollisesta moraalilaista". Tällä tarkoitetaan sitä, että kaikkien kulttuurien ihmisillä on aina ollut käsitys oikeasta ja väärästä riippumatta siitä, onko siellä kuultu mitään kristinuskon Jumalasta.

Pakanakansatkin, joilla ei ole lakia, saattavat luonnostaan tehdä, mitä laki vaatii. Silloin pakanat, vaikkei heillä lakia olekaan, ovat itse itselleen laki. Näin he osoittavat, että lain vaatimus on kirjoitettu heidän sydämeensä. Siitä todistaa heidän omatuntonsakin, kun heidän ajatuksensa syyttävät tai myös puolustavat heitä. (Room. 2:14-15)

Joskus aika yksisilmäisesti yritetään tehdä näiden moraalikäsitysten välille suuri ero väittämällä, että ilman Jumalan Sanaa ihmisillä ei voi olla oikeaa ja väärää. Tämä pitää paikkansa suhteessa Jumalaan siinä mielessä, että kaikkea sitä, mitä Jumala on sanonut, ei voi löytää ainoastaan omaa sydäntään ja maailmaa tutkimalla. Mutta kyllä tuo Roomalaiskirjeen kohtakin todistaa, että varsin perustavanlaatuisen moraalitajun Jumala on kirjoittanut kaikkien ihmisten sydämeen jo silloin, kun on luonut ihmisen omaksi kuvakseen.

Käyttämäsi ajatus moraalisesta synnintunnosta on siis tässä mielessä lähellä olemassa olevaa teologista käsitteistöä.

Toisaalta "moraalinen synnintunto" on hyvin lähellä häpeää. Kristillinen opetus synnistä tarkoittaa useimmin Jumalan edessä käytävää tilintekoa siitä, mikä on oikein ja väärin. Väärät teot eli synnit vaativat anteeksiantoa ja sovitusta. Tällaista synnintuntoa ei voi olla, jos ei ole ajatusta Jumalasta ja "edessä avoinna olevasta helvetistä", kuten asiaa kuvasit. Tarvitaan ulkopuolinen auktoriteetti, joka määrittelee synnin, jotta syyllisyyden tunto suuntautuu tuota auktoriteettia kohti.

Toki sama konsepti on siirrettävissä myös maallisiin vääryyksiin. Erityisesti oikeudessa selviteltävät asiat ovat sitä, että vääryyksille määritellään "hinta", joka sovitetaan erilaisilla rangaistuksilla. Tässä moraalisen ja kristillisen synnintunnon ero tulee käsitteistössä. Vääryys tehdään maallisen auktoriteetin edessä, synti on vääryyttä taivaallisen auktoriteetin edessä.

Arjen keskellä moni anteeksianto on kuitenkin lähempänä häpeän kokemuksen käsittelyä. Toisten ihmisten nähden tai toisia ihmisiä kohtaan tehdyt virheet eivät läheskään aina vaadi synnin sovittamista muistuttavaa toimintaa. Enemmänkin kyse on siitä, että asia nostetaan pöydälle ja puhutaan auki. Tilanteessa ei ole ulkopuolista tuomaria, joka lukisi syytteitä ja jakaisi rangaistuksen tai armahduksen. Häpeää ei poista syntien anteeksianto vaan häpeää aiheuttavan asian käsitteleminen.

Karkeasti ottaen synti annetaan anteeksi sanoilla: "En tuomitse sinua. Mene, äläkä enää tee syntiä!", mutta häpeää hoidetaan toteamalla: "Samanlaisia ihmisiähän tässä vain ollaan."

Summa summarum. Ajatuksesi moraalisesta ja kristillisestä synnintunnosta liikkuu minun päässäni näiden kahden käsitteen välimaastossa: luonnollinen moraalitaju ja häpeän kokemus.
2
Kysy Nettipapilta / Vs: Kristuksen sisällinen tunto
« Uusin viesti kirjoittanut henkäys 27.09.2020 - klo:20:52 »
Kiitos Marko, olit hyvin saanut kiinni kipuilustani. Kuuntelin tallenteesi ”uudella korvalla” ja kuulin niissä avaraa, realistista analyysia. Jos uskallan kiteyttää oman ymmärrykseni; uskommekin asettuu tunne-elämämme rakenteen ja persoonallisuutemme asettamiin rajoihin. Näin se kai on nähtävä?

Minua rohkaisi myös se, että ns. predestinaatiokysymystä käsitellessäsi välillisesti myönsit vaikeudet tulkita myös minun luettelemani raamatunkohdat, jotka sisältävät juuri tätä aihepiiriä.
On kai suostuttava siihen, että ”Raamatun hämärät kohdat tulee tulkita selkeiden kohtien valossa”. Miten vaikea kirja…!!

Vaikka Seurakunnan kolminaisuus -luentosi antavatkin paljon vastauksia, rohkenen kuitenkin testata näkemystäsi vielä asiasta, jota olen joutunut miettimään liittyen tähän ”sisällisen tuntemisen” problematiikkaan. - Kristinuskon keskiössä on armo ja Jlan rakkaus. Ajattelen, että armon ja anteeksiannon tarve syntyy vasta synnintunnon myötä- sen myötä, että koen helvetin olevan avoinna edessäni ilman Kristuksen ristiä. Vasta tätä kautta Jumalan rakkauskin tullee eläväksi ja todelliseksi. Synnintunnossa näen moraalisen synnintunnon versus kristillinen synnintunto. Uskallan väittää, että jokaisella ihmisellä – patologista persoonallisuutta lukuunottamatta- on moraalinen synnintunto. Moraalinen synnintunto ei kuitenkaan synnytä tarvetta Jumalan anteeksiantoon! Ehkäpä meiltä ”kipuilevilta” ja niiltä, jotka suhtautuvat välinpitämättömästi uskon kysymyksiin, puuttuu juuri tämä kristillinen synnintunto….?  Sekin, samoin kuin ”sisällisen tuntemisen” löytäminen on lahja, jota ei voi itse ottaa - se annetaan. ??

– Mihinkähän ”nurkkaan” olen itseni komplisoituneen ajatteluni takia ajanutkaan!  Mitä ajatuksia sinulla on liittyen esittämääni asetelmaan; moraalinen versus kristillinen synnintunto ?
3
Kysy Nettipapilta / Kaikesta kiittäminen
« Uusin viesti kirjoittanut xxx 23.09.2020 - klo:14:59 »
Hei Marko,

Efesolaiskirjeessä on tällainen kohta: "...ja kiittäkää aina ja kaikesta Jumalaa, Isää, meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen nimessä."

Tarkoittaako tuo, että on kiitettävä kirjaimellisesti kaikesta?
4
Kysy Nettipapilta / Vs: Naispappeus?
« Uusin viesti kirjoittanut Anniina 23.09.2020 - klo:12:39 »
Hei Marko, kaivan esiin näin vanhan kirjoituksesi, koska uudempaa en tästä asiasta palstaltasi löytänyt. Hämmästyin vähäsen sitä, miten et tässä keskustelussa oikeastaan vastannut otsikon kysymykseen. Vastauksesi siihen, saako nainen olla pappi, on kasa Raamatunkohtia, joita voi käyttää puolesta tai vastaan. Niistä saa kuvan, että sinulla joko ei ole henkilökohtaisesti asiasta varmaa mielipidettä, tai sitten et halua sitä kertoa. Ainoa viittaus siihen, että kallistuisit vähäsen johonkin suuntaan, on tämä: 

Mielestäni meidän kirkkomme suurin ongelma virkakysymyksessä on se, että miehestä ja naisesta yritetään tehdä samanlaisia. Yhteiskunta harrastaa sitä jo valmiiksi ihan tarpeeksi, joten kirkko voisi korostaa sitä, miten hienoa on, kun Jumala on luonut miehen ja naisen erilaisiksi ja toisiaan täydentäviksi. Niin kuin perheessä isä ja äiti täydentävät toisiaan omilla lahjoillaan ja vahvuuksillaan, myös seurakunnan kuuluisi olla perhe, jossa on isä ja äiti. Tätä voisi julistaa sillä, että olisi isän ja äidin virat, joihin ei vastakkaisella sukupuolella ole asiaa.

Tästä voitaisiin päätellä, että mielestäsi (korjaa jos tulkitsen väärin) papin virka kuuluisi miehille, ja vastaavasti jokin muu virka naisille. Tästä tulee kuitenkin mielenkiintoinen ajatusleikki. Mikähän olisi se virka, mikä ei kuulu miehille? Ei liene sellaista tulkintaa vielä tähän mennessä tehty mistään seurakuntavirasta, että sitä saisi hoitaa vain nainen.

Tämä on kuitenkin siis tulkinta tuosta ylle laittamastani lainauksesta. Olet yleisesti ottaen kuitenkin hyvin suorasanainen monissa muissa asioissa, joista on vääntöä, kuten eronneiden avioitumisessa uudelleen (jep, siis olen se sama Anniina kuin siinä äskeisessä avioliittokeskustelussa).

Onko niin, ettei sinulla ole lukkoon lyötyä kantaa papin sukupuoleen? Tai ei siis ollut ainakaan tuolloin 12 vuotta sitten kun tämä keskustelu aloitettiin? Etsin siis nyt sinulta suoraa vastausta kysymykseen: saako nainen olla pappi vai ei? Toki hyväksyttävä on myös vastaus, ettei sinulla ole yksiselitteistä mielipidettä.

Toinen asia samaan liittyen. Sanoit kyllä, että naisten opetuskielto ei voi tarkoittaa kaikkea puhumista seurakunnassa, koska samassa yhteydessä mainitaan muun muassa profeetat, joissa on myös naisia. Mutta jos puhutaan ihan suoraan opettamisesta, niin miten tämä tulee tulkita: Naisen tulee kuunnella opetusta, hiljaa ja kuuliaisena. Sitä en salli, että nainen opettaa, enkä sitä, että hän hallitsee miestä; hänen on elettävä hiljaisesti. (1. Tim. 2:11-12)

Eikö tähän vedoten pitäisi kieltää naisia toimimasta myös esimerkiksi evankelistoina tai Raamattuopettajina, koska silloinhan he päätyvät nimenomaan opettamaan? Eihän julistaminen tai Raamatunselittäminen ole mitään ilmestystä tai profetointia tai kielilläpuhumista ja sen tulkintaa, vaan nimenomaan ihan suoraa opettamista. En ihan pääse selvyyteen siitä, miten tästä opetuskiellosta on päädytty kieltämään pelkästään naisten pappeus, sillä opettamista on paljon laajemmalti kuin vain se seurakunnan pappina toimiminen. Naisevankelistoja ja vastaavia on kuitenkin ollut iät ajat monissa kirkkokunnissa, myös jo menneinä aikoina, kun naisten pappeudesta ei ollut vielä edes puhetta. Kaiken kukkuraksi monet naispappeuden kieltävät naiset itsekin kyllä saattavat julistaa ja opettaa seurakunnassa. Ja opetuksen kohteena on silloin myös siis miehiä jotka siellä kuulijoina istuvat, vaikka tuossa sanotaan, ettei nainen saa opettaa eikä hallita miestä.
5
Kysy Nettipapilta / Vs: Avioliitto eronneena ja syyllisenä osapuolena
« Uusin viesti kirjoittanut Nettipappi Marko 21.09.2020 - klo:11:08 »
Hei Anniina,

En todellakaan ole kokenut, että olisit yrittänyt turhentaa armoa. Vastauksessani käytin vain edelleen aika asiakeskeistä lähestymistapaa ja paalutin sanomiseni siihen, ettei sinun syntisi ja sinun tunteesi ole voineet tehdä tyhjäksi niitä asioita, joita Jumala omassa sanassaan sanoo.

Sinulla on lupa kääntyä Jumalan puoleen. Lopulta ei ole olemassa muuta kuin eri tavoin syntisiä ihmisiä. Kun riittävän tarkalla suurennuslasilla katsellaan, Jumalan silmissä virheetöntä ja jaloa ei ole edes kristityn parhaiten onnistuneet teot. "Voiko ihminen olla oikeassa ja Jumala väärässä? Voiko ihminen olla puhdas Luojansa silmissä?" (Job 4:17)

Sinulla on täysi Jumalan lapsen oikeus tulla hänen eteensä ja pyytää myös lasta, vaikka olet siinä asiassa rikkonut hyvin raskaasti. Jokaisessa asiassa Jumala "joutuu" katsomaan omia lapsiaan anteeksiannon läpi. Anteeksianto on Jumalan pyhyyden näkökulmasta aina  suuri asia. Pienikin synti on Jumalan mittareilla kuoleman arvoinen. "Vain siitä puusta, joka antaa tiedon hyvästä ja pahasta, älä syö, sillä sinä päivänä, jona siitä syöt, olet kuoleman oma." (1. Moos. 2:17)

Niin kuin olet omalla kohdallasi huomannut, synnin suuruus vaikuttaa lopulta eniten ihmisen omaan kokemukseen syntisyydestään ja anteeksiannosta. Syntinen nainen fariseus Simonin kodissa antoi Jeesukselle aiheen opettaa sitä, kuinka Jumalan näkökulmasta syntien särkemä sydän oli lopulta enemmän kuin virheellisen itsetunnon kovettama sydän:

"Oli kaksi miestä", sanoi Jeesus. "He olivat velkaa rahanlainaajalle, toinen viisisataa, toinen viisikymmentä denaaria. Kun heillä ei ollut millä maksaa, rahanlainaaja antoi molemmille velan anteeksi. Miten on, kumpi heistä nyt rakastaa häntä enemmän?" ... "Niinpä sanonkin sinulle: hän sai paljot syntinsä anteeksi, sen vuoksi hän rakasti paljon. Mutta joka saa anteeksi vähän, se myös rakastaa vähän."  Ja hän sanoi naiselle: "Kaikki sinun syntisi on annettu anteeksi." (Luuk. 7:41-42, 47-48)

Herra on lähellä niitä, joilla on särkynyt sydän, hän pelastaa ne, joilla on murtunut mieli. (Ps. 34:19)

Murtunut mieli on minun uhrini, särkynyttä sydäntä et hylkää, Jumala. (Ps. 51:19)


Otit itsekin esiin pari hyvin merkittävää raamatunkohtaa. Tuhlaajapoika kertomus on upea kuvaus armosta ja anteeksiannosta, mutta sen otsikointi kuulostaa aika länsimaiselta lähestymistavalta. Isänsä kuolemaa toivoneen ja perheensä hylänneen pojan toiminnasta otsikkoon nostetaan vain "tuhlaaminen". Toki se on vertauskuvallisesti aika isokin sana, mutta silti tuntuu vähän hassulta, että tämä on kertomuksen keskiössä. Merkittävissä rooleissa olevat isä tai toinen veli ei ole otsikkotasolla saanut mitään huomiota, vaikka heidän osuutensa kertomuksessa on myös tärkeä. Kenneth E. Bailey kertoo selitysteoksessaan, että Lähi-Idän kulttuurissa kyseinen kertomus kulkee nimellä "isä ja kaksi poikaa". Se laajentaa näkökulmaa kivasti. Armollinen isä, paljon rikkonut mutta nöyrtynyt poika ja kovasydäminen isoveli muodostavat hyvin samankaltaisen asetelman kuin Jeesuksen, fariseus Simonin ja syntisen naisen tilanteessa. Oikeat teot ovat tärkeitä. Mutta jos niiden takana sydän kovettuu, ollaan huonommassa tilanteessa kuin syntien nöyrryttämän sydämen kanssa. Uskollinen mutta kovasydäminen veli sai enemmän nuhteita kuin paljon rikkonut mutta oman tilansa ja isän armollisuuden oikein näkevä veli.

Daavid ja Batseba on myös äärimmäisen vahva kuva. Matteuksen evankeliumin Jeesuksen sukuluettelossa on miesten lisäksi neljä naista. Batsebaa on näistä yksi. Häntä ei kuitenkaan mainita nimeltä, vaan sanotaan: "Daavidille syntyi Salomo, jonka äiti oli Urian vaimo" (Matt. 1:6) Sanamuodolla alleviivataan, kuinka Jeesuksen sukupuussa kaikki ei mennyt kunniallisesti ja kirjaimen mukaan. Kolme muuta naista jatkavat samaa linjaa: Juudalle Peres ja Serah, joiden äiti oli Tamar ... Salmalle Boas, jonka äiti oli Rahab, Boasille Obed, jonka äiti oli Ruut. (Matt. 1:3, 5) Tamar sai lapsen appiukkonsa kanssa. Rahab oli portto. Ruut oli moabilainen, joita ei saanut laskea Jumalan kansaan kuuluviksi.

Jeesuksen sukuluettelo saarnaa todella vahvasti, että Jumala on aina toiminut syntisen maailman keskellä. Jumala on aina ollut armollinen. Hän ei syntynyt ihmiseksi virheettömän sukupuun huipentumana vaan anteeksianto ja armollisuus ovat olleet Jumalan ominaisuuksia aina. Siksi saat turvallisin mielin rukoilla ja odottaa, että Jumala vastaa. Vaikka hän viisaudessaan päättäisi toimia toisin kuin sinä haluaisit, armon saat kuitenkin omistaa ilman epäilyksen häivää.
6
Kysy Nettipapilta / Vs: Avioliitto eronneena ja syyllisenä osapuolena
« Uusin viesti kirjoittanut Anniina 18.09.2020 - klo:12:22 »
Hei taas,

vähän nyt vielä tuota viimeistä vastaustasi kommentoin. Lainaan paria kohtaa.

Vaikka itse koet, ettei sinulla ole oikeutta pyytää enää lasta, niin sinä itse et voi määritellä, mihin sinulla on oikeus suhteessa Jumalaan. Sinun täytyisi pystyä osoittamaan, että Jumala on kieltänyt sinulta oikeuden pyytää tätä asiaa. Oma tuntemuksesi siitä, että olet liian syntinen, ei ole Jumalan asettama mittari.

Sinulla on herännyt tunto ja arka mieli ihan hyvästä syystä. Mutta et voi alkaa muodostaa uusia sääntöjä sen tuntemuksesi pohjalta. On oikein ja hurskasta olla nöyrällä mielellä Jumalan edessä. On oikein ajatella, että Jumalan edessä ei voi alkaa vaatia itselleen oikeuksia, jos sellaisia ei ole annettu. Mutta nöyryys voi myös kääntyä nöyristelyksi, jolloin voidaan rikkoa Jumalan käskyä eri suuntaan.

Sydämesi tila tekee sinut nöyräksi ottamaan vastaan sen, mitä Jumala päättää viisaudessaan antaa. Mutta nöyryytesi muuttuu suorastaan kapinaksi siinä vaiheessa, jos alat suhtautua Jumalaan ikään kuin väittäen hänen kieltäneen sinulta oikeuden rukoilla, vaikka hän Sanassaan sanoo päinvastaista.


En minä nyt suinkaan yrittänyt kirjoittaa Raamattua uudelleen tai vesittää Jumalan armoa ja lupauksia. Se ei ollut tarkoitus. Ilmaisu, että koen ettei minulla ole oikeutta rukoilla, kumpuaa nyt tässä tapauksessa sieltä tunnepuolelta, kyseessä ei ole luetun ymmärtämisen ongelma. Se on ilmaus huonosta omastatunnosta, katumuksesta ja jossittelusta, miksi en silloin muutama vuosi sitten toiminut oikein.

Pappina ja itsekin luultavasti monet oudot polut uskon taipaleella kulkeneena tiedät, että ihmiset voivat järjellään ymmärtää mitä siellä Raamatussa ihan selvästi sanotaan, ja silti epävarmuuttaan kysyvät, että koskeehan tämä varmasti minuakin? Siis vaikka olen tehnyt paljon pahaa? Voiko Jumala tosiaan armahtaa vaikka olen sellainen ja tällainen? Muistaakseni se oli Kalevi Lehtinen, joka joskus eräässä kirjassaan esitti tämän tilanteen vähän humoristisesti. Että lukeeko siellä Raamatussa tosiaan, että kaikki ovat armahdettuja, paitsi juuri minä. Eipä taida lukea, eli kenelläkään ihmisellä ei ole lupaa olettaa, että juuri hän olisi niin suuri syntinen että armo loppuu kesken.

Ihmisen on kuitenkin usein paljon helpompi uskoa ja vakuuttaa armoa muille kuin itselleen. Ainakin minulla on taipumus suhtautua omiin synteihini vakavammin ja itseeni armottomammin kuin muihin. Itsensä ja omat tekonsa kun tuntee liian hyvin, ja niistähän omatunto kolkuttaa, ei muiden tekemisistä. Minun ei ollut siis tarkoitus turhentaa armoa, mutta tässä on kasvamisen paikka. Että uskaltaa uskoa armon ja Jumalan lupaukset todeksi omallakin kohdallaan, vaikka sydän (ja vihollinen) edelleen syyttää, ja vaikka miltä tuntuisi.

Jumalan lupausten ja armon sisäistäminen ei ole siis aina helppoa. Oletan, että omassa tilanteessani voisi olla tarpeen riittävän monta kertaa kerrata, että mitä siellä kirjassa ihan oikeasti luvattiinkaan. Eli Raamattu käteen, ja ei sitten etsimällä etsitä niitä jumalattomille langetettuja kirouksia ja rangaistuksia, vaan sitä mitä Jumalan lapselle on luvattu.

Tässä omassa ei-niin-hyvin menneessä elämässäni minua on lohduttanut pari kertomusta. Kun aiemmin mietin, vieläkö voin tulla Jeesuksen luokse, vaikka elin ensimmäisen uskoontuloni jälkeen tietoisesti synnissä monta vuotta, muistan tuhlaajapojan. Joku sanoi, että kertomuksen nimen pitäisi olla ennemmin armahtava isä, sillä tämähän on ydinasia; palaava syntinen saa anteeksi ja hänet otetaan avosylin vastaan. Sitten kun mietin pieleen mennyttä avioliittotilannettani, pulpahti mieleen Daavidin ja Batseban tapaus. Katuva kuningas sai anteeksi jopa himon vuoksi tehdyn harkitun murhan, ja aviorikoksesta alkaneesta avioliitosta syntyi kuningas Salomo. Vastaavia löytyy moniin muihinkin elämäntilanteisiin. Siis esimerkkejä siitä, että asiansa munanneelle syntisellekin armoa riittää.
7
Kysy Nettipapilta / Vs: Avioliitto eronneena ja syyllisenä osapuolena
« Uusin viesti kirjoittanut Nettipappi Marko 17.09.2020 - klo:12:22 »
Hei Anniina,

Olit aivan selkeä sanoissasi, koska tuolla kuvaamallasi tavalla ymmärsin jo edellisen viestisi. En siis itse osannut vastata riittävän selkeästi. Olisi tarvinut selittää vähän lisää sitä, miksi puhuin oikeudesta saada lapsia. Joten teen sen nyt.

On totta, että jotkut ovet sulkeutuvat elämän valintojen myötä. Kaikkein yksinkertaisimmin se näkyy siinä, että kun menee jonkun kanssa naimisiin, sillä suljetaan ovi jonkun toisen kanssa naimisiin menemisestä. Yhtä aikaa ei voi olla naimisissa kahden kanssa.

En kuitenkaan näe tätä sinun tilannettasi sellaisena. Vaikka itse koet, ettei sinulla ole oikeutta pyytää enää lasta, niin sinä itse et voi määritellä, mihin sinulla on oikeus suhteessa Jumalaan. Sinun täytyisi pystyä osoittamaan, että Jumala on kieltänyt sinulta oikeuden pyytää tätä asiaa. Oma tuntemuksesi siitä, että olet liian syntinen, ei ole Jumalan asettama mittari. Jos mennään tuntemusten tasolle, pitäisi kysyä sitäkin, onko koskaan kenelläkään oikeutta pyytää lasta - tai yhtään mitään.

Lupaus ja usko kuuluvat yhteen sitä varten, että kaikki olisi armoa. Näin lupaus on varma. (Room. 4:16)

Irrotin tuon raamatunkohdan isommasta kokonaisuudesta, jossa pääpointti tähtää eri asioihin. Ajattelen, etten silti tee vääryyttä Raamatulle, koska tämä typistys kuvaa ylipäätään uskon olemusta. Kukaan ei voi uskoa kristillisellä uskolla mihinkään, mitä Jumala ei ole luvannut. Parhaimmillaankin kyse on silloin toivosta, joka tarttuu Jumalan uskollisuuteen, hyvyyteen ja rakkauteen. Mutta vuorenvarma usko vaatii sen, että Jumala on ensin luvannut niin.

Tämä toimii niin positiivisesti kuin negatiivisesti ajateltuna. Luther aloittaa kirjansa "Puhe hyvistä teoista" seuraavalla ajatuksella: "Ensimmäiseksi tulee tietää, että ei ole olemassa muita hyviä tekoja kuin ne, jotka Jumala on käskenyt. Samoin kuin ei ole olemassa muuta syntiä, kuin minkä Jumala on kieltänyt. Sen vuoksi ei ihmisen, joka haluaa tulla tuntemaan ja oppia tekemään hyviä tekoja, tarvitse tuntea mitään muuta kuin Jumalan käskyt."

Sinulla on herännyt tunto ja arka mieli ihan hyvästä syystä. Mutta et voi alkaa muodostaa uusia sääntöjä sen tuntemuksesi pohjalta. On oikein ja hurskasta olla nöyrällä mielellä Jumalan edessä. On oikein ajatella, että Jumalan edessä ei voi alkaa vaatia itselleen oikeuksia, jos sellaisia ei ole annettu. Mutta nöyryys voi myös kääntyä nöyristelyksi, jolloin voidaan rikkoa Jumalan käskyä eri suuntaan.

Kaikille, jotka ottivat hänet vastaan, hän antoi oikeuden tulla Jumalan lapsiksi, kaikille, jotka uskovat häneen. (Joh. 1:12)

Te ette ole saaneet orjuuden henkeä, joka saattaisi teidät jälleen pelon valtaan. Olette saaneet Hengen, joka antaa meille lapsen oikeuden, ja niin me huudamme: "Abba! Isä!" (Room. 8:15)


Pystyn siis löytämään helposti Raamatusta kohtia, joissa Jumalan Sana antaa sinulle oikeuden rukoilla Jumalan lapsen asemasta käsin omasta elämänhistoriastasi huolimatta. Mutta en voi löytää kohtaa, joka kieltäisi sinulta tämän oikeuden.

Sydämesi tila tekee sinut nöyräksi ottamaan vastaan sen, mitä Jumala päättää viisaudessaan antaa. Mutta nöyryytesi muuttuu suorastaan kapinaksi siinä vaiheessa, jos alat suhtautua Jumalaan ikään kuin väittäen hänen kieltäneen sinulta oikeuden rukoilla, vaikka hän Sanassaan sanoo päinvastaista.
8
Kysy Nettipapilta / Vs: Avioliitto eronneena ja syyllisenä osapuolena
« Uusin viesti kirjoittanut Anniina 17.09.2020 - klo:11:55 »
Hei taas,

minusta vaikuttaa tuon viimeisen vastauksesi perusteella, että olemme ajatustavaltamme jossain määrin samanlaisia. Siis siinä asiassa, että kumpikin lähestymme uskoa ehkä enemmän analyyttisesti ja opillisesti kuin tunteella. Tunnistan itseni tästä kuvauksestasi: Minä pystyn sanomaan, että uskon vilpittömästi Jeesuksen olevan minun syntieni sovittaja. Luotan siihen, että Jumala on Jeesuksen vuoksi armahtanut minut. Ja niin paljon kuin vain Raamatun Sanan kautta uskoa on syntynyt, en epäile hetkeäkään, ettenkö Kristuksen armosta pääse taivaaseen. Mutta jos minulta kysytään, rakastanko Jeesusta, muistan vain ne hetket, kun sydän kylmänä olen tehnyt syntiä ja ollut uskoton Jumalalle. Tai jos minulta kysytään, olenko antautunut Jeesukselle täydellisesti, niin tiedän, että on puoli miljoonaa asiaa, joiden kohdalla en koskaan voi olla tunnetasoa myöten jättänyt elämäni ohjaksia Jeesukselle. En voi rehellisesti sanoa niin kuin kristitty, joka katselee asiaa paljon suurpiirteisemmin tai tunteiden läpi: "Halleluja, tietenkin rakastan!" Ja silti rohkenen pää pystyssä sanoa, että olen "oikeassa uskossa". En vain koe luontevaksi kuvata uskoani kaikilla kristikunnassa esiintyvillä ilmaisuilla.


Saatoin olla epäselvä siinä kohdassa, missä puhuin "oikeudesta" pyytää enää lapsia. En siis tarkoittanut, että minulla olisi milloinkaan ollut oikeutta saada lapsia. Siis kyse on nyt luvasta edes pyytää, ei oikeudesta saada (rukoilemiseen ja anomiseen meitä kehotetaan, mutta ei ole luvattu että saamme kaiken mitä keksimme pyytää). Totta kai kaksi poikaani ovat lahja, josta olen kiitollinen. Ei minulla todellakaan ole koskaan ollut oikeutta vaatia itselleni lapsia, lasten saaminen ei ole mikään "yleinen ihmisoikeus". Mutta Raamatussa lapsia pidetään siunauksena, varsinkin vanhassa testamentissa, eikä naimisissa olevan ihmisen yleisesti ottaen ole mitenkään Raamatun vastaista pyytää Jumalalta lapsia.

Mutta siis kun sanoin, ettei juuri minulla olisi enää oikeutta edes pyytää. Siis sen abortin vuoksi. Tämä rinnastus on vähän väärä, mutta joiltain osin vastaava kuin mistä tässä on muutenkin puhuttu; ihminen saattaa omilla teoillaan sulkea ovia. Eronneella ei ole Raamatun mukaan oikeutta pyytää uutta puolisoa. Eli kun on tässä asiassa mokannut, niin tilaisuus meni jo. Olen siis kokenut, että koska olen yhden lapsen surmannut, tämä teko vei minulta luvan enää edes rukoilla Jumalaa antamaan minulle uutta lasta. Jos en siis olisi tehnyt aborttia, rukoilisin vielä yhtä lasta aivan hyvällä omallatunnolla, mutta nyt mielestäni en voi sitä tehdä.
9
Kysy Nettipapilta / Vs: Avioliitto eronneena ja syyllisenä osapuolena
« Uusin viesti kirjoittanut Nettipappi Marko 16.09.2020 - klo:22:55 »
Hei Anniina,

Onpa ilahduttavaa kuulla, että vastauksestani oli sinulle apua. Toivon, että huojentunut olotila lisää sinun luottamustasi ja antaa iloa jatkaa kristittynä kasvua. Uusi viestisi antaa ainakin minulle levollisen olon sinun tilanteestasi. Lisäksi saan siitä rohkeutta, että asioiden perusteellinen tutkailu on sinun tapauksessasi myös sielunhoidollista. Hyppään siis suoraan asiaan, ja pahoittelenkin, jos viestini tuntuu kovin luettelomaiselta.

Lainaus
Olen ehkä jopa vähän harjoittanut silmä silmästä -ajattelua sillä tavalla, että jos en ole kiltisti, niin Jumala kuvaannollisesti tiputtaa kuuman kiven päähän.

Halki Raamatun toistuu yhä uudelleen ajatus siitä, että Jumala on tuomari, ja hän maksaa tekojen mukaan. Keskiverto kristitty ei ylläty, että tuo ajatus löytyy Vanhasta testamentista: "Sinun, Herra, on uskollisuus. Sinä maksat ihmiselle hänen tekojensa mukaan." (Ps. 62:13) Vähän yllättävämpää heikosti Raamattua tuntevalle kristitylle voi olla se, että myös Jeesus useassa kohdassa sanoo ihan samaa: "Ihmisen Poika on tuleva Isänsä kirkkaudessa enkeliensä kanssa, ja silloin hän maksaa jokaiselle tämän tekojen mukaan." (Matt. 16:27) Tekojen mukaan maksaminen ei siis ole ajatusmalli, joka kuuluu "vääränlaiseen lakihurskauteen", ja joka täytyy unohtaa Jeesuksen myötä.

Tarkemmin ajateltuna olisi valtavan suurta julmuutta, jos pahuus ei koskaan saisi rangaistustaan. Millainen olisi se Jumala, joka painaa villaisella kansanmurhan siinä missä valkoisen valheenkin? Kyllähän Jeesuksen ristinkuoleman sanoma pohjautuu Jumalan säätämään lakiin: "Synnin palkka on kuolema." (Room. 6:23) Armo on lopulta sitä, että pelastuksen näkökulmasta ihmisen ei tarvitse itse maksaa kaikkein raskainta rangaistusta, ikuista kuolemaa: "Mutta Jumalan armolahja on iankaikkinen elämä Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme." (Room. 6:23)

Kuitenkin vielä Jeesuksen ylösnousemuksen jälkeenkin Raamatussa opetetaan siitä, että ihminen ei voi seuraamuksitta elää ihan miten sattuu: "Älkää pettäkö itseänne! Jumala ei salli itseään pilkattavan. Mitä ihminen kylvää, sitä hän myös niittää." (Gal. 6:7) Tämä on totta silloinkin, kun olemme saaneet armon Jeesuksessa Kristuksessa ja olemme ikuisen elämän perillisiä.

Suurin harha onkin yleensä siinä, että "tekojen mukaan maksamisen" ajatellaan olevan jotain Jumalan kostonhimoa, jonka hän toteuttaa yliluonnollisin keinoin. Ei. Kaikkein yleisin tekojen mukaan maksamisen muoto on se, että synti aiheuttaa ennen pitkää kärsimystä tekijälle itselleen Jumalan luoman elämän lainalaisuuksien mukaan. Suunnilleen yhtä yleistä on se, että synti särkee ihmissuhteita, jolloin toisten ihmisten reaktiot ovat sitä katkeraa viljaa, jota niitetään omista synneistä. Jos Jumala joskus puuttuu tilanteeseen jollain yliluonnollisilla keinoilla, se ymmärrykseni ja kokemukseni mukaan tapahtuu siten, että Jumala ei osoita kostonhimoaan vaan pyrkii herättämään ihmistä, ettei hän kulkisi valitsemaansa suuntaan vaan kääntyisi.

Kun ihminen on kääntynyt pahoilta teiltään, hän lopulta saa todeta niin kuin sinäkin totesit, ja niin kuin myös Vanhassa testamentissa todetaan: Jumala on maksanut teoista hyvin armollisella tavalla, eli paljon vähemmän kuin lopulta olisi ansainnut.

Pahojen tekojemme ja suuren syyllisyytemme vuoksi olemme saaneet kärsiä paljon. Kuitenkin sinä, Jumalamme, olet rangaissut meitä vähemmän kuin olisimme ansainneet. (Esra 9:13)
Anteeksiantava ja laupias on Herra. Hän on kärsivällinen ja hänen armonsa on suuri. Ei hän iäti meitä syytä, ei hän ikuisesti pidä vihaa. Ei hän maksanut meille syntiemme mukaan, ei rangaissut niin kuin olisimme ansainneet. (Ps. 103:8-10)


Minulla on olo, että olet joutunut maksamaan paljon teoistasi ja valinnoistasi. Ja on valtavan iloista kuulla, että sinulla on kokemus, että vain osan olet lopulta joutunut maksamaan siitä, mitä olisit omasta mielestäsi ansainnut.

Lainaus
Onko epäraamatullista sanoa, että monissa asioissa olen kokenut, että minua on varjeltu ja jopa siunattu, vaikka samaan aikaan olenkin itse tehnyt paljon syntiä?

Minusta tämä kuulostaa ihan armolta.

Yhtä aikaa on kuitenkin huomattava se, että oma näkökulma vaikuttaa tilanteen tulkintaan. Sinulla on tällä hetkellä se olo, että olisit ansainnut paljon pahempaakin. Se lienee yleistä heränneen sydämen ajattelua, jolloin tunto on herkkä ja omat synnit kovasti pinnalla. Monen pitkään ja vakaasti uskon tiellä eläneen ihmisen kysymys saattaa olla päinvastainen: Mitä pahaa olen tehnyt, kun taas koetellaan ja tuuli puhaltaa vastaan, vaikka kuinka yrittää tehdä oikein?

Vastoinkäymisistä ei voi päätellä sen alkusyytä. Yksi Jumalan piirre on se, että hän on väsymätön kasvattaja, joka ei lopeta kasvatustyötään ennen kuin kristitty on Kristuksen kaltainen. Ja tuosta kohtalaisen korkealle asetetusta rimasta voitkin jo päätellä, että kasvatusta on luvassa elämän loppuun asti. Kristitty ei siis voi ajatella, että aina vastoinkäymisen tullessa kyse on rangaistuksesta. Ihan yhtä hyvin kyse voi olle koetuksesta tai kasvattavasta kurituksesta.

Te olette unohtaneet tämän sanan, joka rohkaisee teitä kuin isä poikiaan: - Älä väheksy, poikani, Herran kuritusta, älä masennu, kun hän ojentaa sinua - jota Herra rakastaa, sitä hän kurittaa, hän lyö jokaista, jonka pojakseen ottaa. Teidän kärsimyksenne on kasvatusta: Jumala kohtelee teitä omina poikinaan. Onko sellaista poikaa, jota isä ei kurittaisi? Jos te siis olette jääneet vaille kuritusta, josta kaikki muut ovat osansa saaneet, te olette äpäriä, ette laillisia lapsia. (Hepr. 12:5-8)

Veljeni, pitäkää pelkkänä ilona niitä monenlaisia koettelemuksia, joihin joudutte. Tehän tiedätte, että kun uskonne selviytyy koetuksesta, tämä kasvattaa teissä kestävyyttä. Ja kestävyys johtakoon täydelliseen tulokseen, jotta olisitte täydellisiä ja eheitä, ette vajaita miltään kohden. (Jaak. 1:2-4)

Hän leikkaa minusta pois jokaisen oksan, joka ei tuota hedelmää, mutta jokaisen hedelmää tuottavan oksan hän puhdistaa liioista versoista, jotta se tuottaisi hedelmää entistä enemmän. (Joh. 15:2)


Nämä ovat minulle tunnetasolla välillä vaikeasti hyväksyttäviä jakeita. Tekisi mieli puuskahtaa: "Voisitko jo jättää rauhaan!?" Mutta se ajatus onkin kuin tuhlaajapojan vanhemman veljen harhainen kuvitelma, että joku muu tarvitsisi enemmän kasvamista kuin itse. En kadehdi sinun tilannettasi, mutta sinulla on tästä näkökulmasta paljon onnellisempi kuva Jumalasta. Vaikka sorrut helposti kilvoittelussa ahdistavaan yliyrittämiseen ja koet, että Jumala vaatii aina vain lisää, niin kuitenkin sinulla on myös tässä kohdassa kuva Jumalasta, jonka sinä oikein tunnetasoa myöten koet armollisemmaksi kuin voisit ikinä toivoa. Toivottavasti se kuva säilyy sinulla aina kirkkaana mielessä.

Lainaus
Nyt en tiedä, onko oikein rukoilla Jumalaa antamaan minulle enää lasta jota mieheni kovasti toivoisi, koska eihän minulla ole siihen mitään oikeutta, kun murhasin yhden minulle annetun lapsen.

Sanon tämän todella lempeä ajatus sydämessäni, joten älä säikähdä sanamuotoa. Kirjoittamistasi viesteistä minulle ei näet ole vielä kovin kirkkaasti käynyt ilmi, miksi sinulla olisi Jumalan silmissä ollut oikeus edellisiin lapsiinkaan.

Kuka antaa sinulle erikoisaseman? Onko sinulla mitään, mitä et ole saanut lahjaksi? Jos kerran olet saanut kaiken lahjaksi, miksi ylpeilet niin kuin se olisi omaa ansiotasi? (1. Kor. 4:7)
Lapset ovat Herran lahja, kohdun hedelmä on hänen antinsa. (Ps. 127:3)


Eri raamatunkohtien mielivaltainen yhdisteleminen ei ole viisasta Raamatun opettamista, eikä yhdistelmän luoma viesti ole läheskään aina totta. Vaikka jokainen sana Raamatussa on kirkon uskon mukaan Jumalan Hengen inspiroimaa, täytyy niitä sanoja käyttää siinä merkityksessä ja yhteydessä kuin ne on annettu. Riittävän pieni katkelma voidaan valjastaa mihin tahansa käyttöön. Nuo kaksi kohtaa kuitenkin sopivat siinä mielessä aidosti yhteen, että niiden viesti tähän hetkeen on oikea. Hurskaimmalla ja pyhimmällä pariskunnallakaan ei ole mitään "oikeutta" lapseen. Jumala antaa lapsen, jos hän niin haluaa. Ja siksi sinulla anteeksi saaneena kristittynä ei ole menneisyytesi takia yhtään sen vähempää oikeutta pyytää Jumalaa toimimaan viisautensa mukaan myös sinun kohdallasi. Muutettavat muuttaen saat omasta tilanteestasi ajatella:

Kansan keskelle jäi vain Jeesus ja nainen. Jeesus kohotti päänsä ja kysyi: "Nainen, missä ne kaikki ovat? Eikö kukaan tuominnut sinua?" "Ei, herra", nainen vastasi. Jeesus sanoi: "En tuomitse minäkään. Mene, äläkä enää tee syntiä." (Joh. 8:9-11)

Lainaus
Tämä pitää paikkansa, enkä tunne armoa edelleenkään. Tai vähintäänkin järkeistän senkin. Että kyllä Jumala minua rakastaa ja armo on ääretön, kun kerran Raamattu sanoo niin. Mutta se jää pelkäksi pään tiedoksi. Ja lisäksi oma perisuomalainen pessimismi nousee esiin; entäs jos sittenkään en ole kunnolla uskossa? Entä jos en sittenkään ole tarpeeksi katunut syntejäni enkä antautunut tarpeeksi ehdoitta Jumalalle ja antanut hänen hallita kaikkea elämässäni? ... Uskovaisuus on minulle painolasti, ei ilosanoma. ... Olen sanonut, että monille Kristus tuo tulevaisuuden ja toivon, minulta hän vei ne.

Sinä tunnet armon. Sinä olet kertonut, että olisit ansainnut suuremmat sanktiot teoistasi, mutta koet, että syntisen elämän keskelläkin Jumala on varjellut. Mitä muuta se on kuin hyvin pitkälle kasvanutta "synnin ja armon tuntemista", jollaisin sanoin vanhat kristityt kuvaavat hengellistä kasvua.

Sinun ongelmasi on - ja nyt toistan edellisessä vastauksessani sanomaa asiaa hieman eri sanamuodoilla - ettet tunne sitä, kuinka suuri Kristus on. Usko on henkilökohtainen suhde Jeesukseen. Jos sinulla on aito ystävyyssuhde johonkin ihmiseen, niin se on väistämättä erilainen kuin ystävyytesi johonkin toiseen ihmiseen. Vaikka sinä olet yksi ja sama ihminen, ne kaksi ystävääsi ovat erilaisia, jolloin sinun ystävyytesikin ilmenee eri tavoilla näiden ihmisten suhteen. Mitä paremmaksi ystäväksi tulet, sitä enemmän se suhde muotoutuu näiden ystävien persoonallisuuksiin sopivaksi.

Sinä olet osoittanut olevasi aika älyllinen ja ymmärryksen kautta hengellisiä asioita tarkasteleva kristitty. Yrität kuitenkin kuvata kristityn ihannetta kovin tunteellisten tai karismaattisten termien kautta. Ei mikään ihme, että koet olevasi alamittainen. Kukaan asiakeskeinen kristitty, joka ottaa oman persoonansa mukaisesti tiedemiesmäisen asenteen itsensä tutkimiseen, ei voi koskaan sanoa rehellisesti antautuneensa kokosydämisesti Jeesukselle. Älyllisesti elämää tarkasteleva ihminen ei oikeastaan rohkene edes sanoa rakastavansa Jeesusta.

Minä pystyn sanomaan, että uskon vilpittömästi Jeesuksen olevan minun syntieni sovittaja. Luotan siihen, että Jumala on Jeesuksen vuoksi armahtanut minut. Ja niin paljon kuin vain Raamatun Sanan kautta uskoa on syntynyt, en epäile hetkeäkään, ettenkö Kristuksen armosta pääse taivaaseen. Mutta jos minulta kysytään, rakastanko Jeesusta, muistan vain ne hetket, kun sydän kylmänä olen tehnyt syntiä ja ollut uskoton Jumalalle. Tai jos minulta kysytään, olenko antautunut Jeesukselle täydellisesti, niin tiedän, että on puoli miljoonaa asiaa, joiden kohdalla en koskaan voi olla tunnetasoa myöten jättänyt elämäni ohjaksia Jeesukselle. En voi rehellisesti sanoa niin kuin kristitty, joka katselee asiaa paljon suurpiirteisemmin tai tunteiden läpi: "Halleluja, tietenkin rakastan!" Ja silti rohkenen pää pystyssä sanoa, että olen "oikeassa uskossa". En vain koe luontevaksi kuvata uskoani kaikilla kristikunnassa esiintyvillä ilmaisuilla.

Luulen, että sinulle voisi olla aika avartavaa tutustua opetuksiini Jumalansa näköisestä seurakunnasta. Jos jaksat viettää muutaman tunnin tuosta linkistä löytyvien videoiden äärellä, niistä voisi olla sinulle paljonkin apua. Arvelen, että tuo ajattelumalli saattaisi vapauttaa sinua aidompaan suhteeseen, jossa Jeesus ei ole tyranni eikä evankeliumi ole kahle, ja jossa usko voisi olla elämän voimavara eikä tukahduttaja.
10
Kysy Nettipapilta / Vs: Avioliitto eronneena ja syyllisenä osapuolena
« Uusin viesti kirjoittanut Anniina 16.09.2020 - klo:17:02 »
Hei Marko,

kiitos tästä. Meinasi tulla itku huojennuksesta. Kyllä itsekin olin jo päätellyt, ettei uudelleen eroaminenkaan olisi oikein tehty, mutta en ole koskaan uskaltanut luottaa kovasti omiin päätelmiini ja tulkintoihini. Olet oikeassa siinä, että olen tarkastellut uskoa enemmän siitä lain näkökulmasta; mitä saa ja pitäisi tehdä, ja mitä ei saa tehdä. Olen ehkä jopa vähän harjoittanut silmä silmästä -ajattelua sillä tavalla, että jos en ole kiltisti, niin Jumala kuvaannollisesti tiputtaa kuuman kiven päähän. Tiedät kyllä, sitä vanhatestamentillista ajattelua, että jos teet pahaa, niin Jumala sen saman tien kostaa ottamalla minulta jotakin pois tai antamalla jotakin pahaa tapahtua. Edellä kerroin, että tein abortin. Nyt en tiedä, onko oikein rukoilla Jumalaa antamaan minulle enää lasta jota mieheni kovasti toivoisi, koska eihän minulla ole siihen mitään oikeutta, kun murhasin yhden minulle annetun lapsen.

Tässä on kyllä iso ristiriita oman rajallisen kokemukseni mukaan. Niin kuin kerroin, olen tehnyt paljon ja hyvin pahaa, mutta tiedätkö, miten Jumala sen on "kostanut"? Niiden sekoiluvuosien aikana ei koskaan tapahtunut mitään pahaa vahinkoa, siis en ole kännipäissäni loukannut itseäni enkä saanut edes sukupuolitautia. Olen onnistunut kaiken aikaa hoitamaan työni, raha-asiani ja tärkeimmät ihmissuhteeni. Minulla on kaksi aikuista poikaa, joilta järkiinnyttyäni ja raitistuttuani pyysin anteeksi juopotteluani ja sitä, että en ollut sen vuoksi niin hyvä äiti ja läsnä kuin olisi pitänyt. He totesivat, että eivät ole kokeneet tulleensa laiminlyödyiksi, että kaiken alta on kuitenkin näkynyt vilpitön välittäminen. Ja antoivat anteeksi, vaikka kuulemma en ollutkaan siis ainakaan niin hirveä äiti kuin pelkäsin heidän ajatelleen.

Onko epäraamatullista sanoa, että monissa asioissa olen kokenut, että minua on varjeltu ja jopa siunattu, vaikka samaan aikaan olenkin itse tehnyt paljon syntiä?

Olet tosiaan useissa kirjoituksissasi käsitellyt avioliittoa ja eroa, ja luin vielä eilen illalla lisää. Mieleeni jäi ajatus siitä "pienimmän pahan" valitsemisesta tilanteessa, jossa ei ole enää olemassa mitään yksinkertaista ja kaikilta puolin hyvää vaihtoehtoa. Ehkä tämä minunkin on sellainen; tulisi uusi hylkääminen, jos jättäisin nykyisen mieheni. Vaikka minun ei olisi pitänyt avioitua ollenkaan, niin kun kerran menin sen jo tekemään, niin nyt on paras vaihtoehto pysyä tässä liitossa.

Lainaan sinua tuosta kirjoituksesi lopusta tätä: Sinulla on elämässäsi paljon kipuja kannettavana, ja toivon osaavani kohdata ne myös sielunhoidollisesti. Otin vastauksessani kuitenkin hyvin opillisen lähestymistavan, koska minun tulkintani mukaan sinun kipusi oli monella tapaa hyvin opillista. Olen itse ollut tilanteissa, joissa minulla on ollut opillinen kipu, ja olen pyytänyt siihen vastausta joltain kristityltä, mutta olen saanut vastaukseksi suunnilleen: "ole huoleti, Jumala rakastaa". Se pitää paikkansa, muttei vastaa varsinaiseen kysymykseeni, joten kipu jää jäljelle. Siksi kirjoittelin nyt aika järeillä sanoilla. Toivon, että ne auttavat.

Minä olen perimmältäni ihminen, joka haluaa ja tarvitsee ensisijaisesti asiapitoisia vastauksia, ei pelkkää lohdutusta. Jos vähän kärjistän, niin tykkään lukea Raamatun kommentaareja ja selityksiä, en mitään mietelausekirjoja, joihin on koottu kaikki nämä "Jumala rakastaa" -jakeet.

Minuakaan ei siis useimmiten auta se puhe, että "kyllä Jumala sinua rakastaa, luota vain armoon". Kuten itsekin sanoit, tämähän on totta, mutta ei se vastaa esimerkiksi kysymykseen, mitä minun pitää nyt tässä tilanteessa tehdä. Ja jos kiusaa nimenomaan jokin tietty asiakysymys, niin siihen on parasta antaa asiavastaus eikä hymistelyä. Joten koen sinun opilliset vastauksesi ainakin omaa sieluani hoitavina. Epätietoisuus ja epävarmuus ovat ikäviä olotiloja. Toki on paljon asioita, joihin ei aina ole vain yhtä oikeaa vastausta vaan joukko mahdollisesti yhtä hyväksyttäviä vaihtoehtoja (ns. ehdonvallan asiat). Ja nekin mihin on selkeät ohjeet, kuten avioliitto, eivät aina jokaisen ihmisen elämässä ole kuitenkaan yhtä suoria ja selkeitä kuin paperilla.

Edelleen lainaus Markolta: Olet nähnyt vain yhden puolen Jumalasta, jolloin itsessään oikea näkökulma on vääristynyt kokonaisuuden kannalta irvikuvaksi. Olet tuntenut Jumalan pyhyyden muttet hänen rakkauttaan, vaatimukset muttet armoa. Sain käsityksen, että yhä edelleen tarkistelet uskoa enimmäkseen ohjeiden noudattamisen näkökulmasta.

Tämä pitää paikkansa, enkä tunne armoa edelleenkään. Tai vähintäänkin järkeistän senkin. Että kyllä Jumala minua rakastaa ja armo on ääretön, kun kerran Raamattu sanoo niin. Mutta se jää pelkäksi pään tiedoksi. Ja lisäksi oma perisuomalainen pessimismi nousee esiin; entäs jos sittenkään en ole kunnolla uskossa? Entä jos en sittenkään ole tarpeeksi katunut syntejäni enkä antautunut tarpeeksi ehdoitta Jumalalle ja antanut hänen hallita kaikkea elämässäni? Sillä itsetuntemukseni valitettavasti sanoo, etten ole useinkaan tarpeeksi katuva enkä makaa iltakausia itkemässä syntejäni, enkä ihan joka valinnassani ota häntä huomioon, ja välillä jopa toivoisin, ettei ihan kaikessa tarvitsisikaan ajatella mitä Jumala on mistäkin toiminnastani mieltä. Uskovaisuus on minulle painolasti, ei ilosanoma. Melkein toivoisin, etten olisi tullut nuorena uskoon, kun pelkotilojen takia ja lopunaikojen kyttäämisessä meni paljon aikaa hukkaan pilalle. Olen sanonut, että monille Kristus tuo tulevaisuuden ja toivon, minulta hän vei ne. Tämän haluaisi muuttaa, mutta kun tähän pelkokierteeseen päädyin yli 20 vuotta sitten, niin kyseessä on aika pinttynyt ajatusmalli. En oikeastaan edes uskalla iloita Herrassa, jos en sitten kuitenkaan ole edes pelastettu.

Kysyit, onko minut kastettu. On, kaksikin kertaa. Ensin vauvana ja aikuisena vapaaseurakunnassa. Nykyään en enää osaa arvailla, mitä mieltä Jumala näistä kahdesta kasteesta on, mutta silloin joskus uskovien kaste tuntui välttämättömältä (sehän oli Vapaakirkon opin mukaista). Tämä on kuitenkin yksi harvoista asioista, mitä en jaksa pelätä tai vatvoa. Jätän Jumalalle sen päätöksen, kumpi kaste on oikea, ja teinkö toisen kerran kasteelle mennessäni väärin vai oikein. Olen nykyään erkaantunut myös vapaaseurakunnasta vaikka nimellisesti olenkin vielä jäsen, enkä tiedä, mihin kirkkoon minun kannattaisi liittyä. Kaikilla seurakunnilla on jotkin pointit hyvin kohdallaan, mutta varmaan ei kenelläkään aivan jokainen pilkunpaikka.

Sivuja: [1] 2 3 ... 10