Olen toistaiseksi naimaton ja lapseton henkilö, ja olen kotoisin perheestä, jossa toisen vahingoittaminen ei ollut missään suhteessa sallittua. Tästä kiitän: meidän perheen mukuloille on tehokkaasti iskostunut päähän se, että toista ei lyödä missään tilanteessa. Toisaalta, käsittääkseni ainutkaan pesueestamme ei ollut niin rasavilli, että fyysistä kurittamista olisi edes harkittu...
Listaan joitain rankaisumetodeja, joita on perheessä käytetty ja hyväksi todettu (ainakin omalla kohdallani, tosin olen aina ollut melko herkkä pikkutyttö):
- Käsky mennä istumaan sängyn päälle ja miettimään siellä tekosiaan. Tyypillinen rangaistus rajuksi käyneestä riidasta nyrkkeineen päivineen. Toinen menee toiseen huoneeseen ja toinen toiseen, eikä takaisin saa tulla ennen kuin on rauhoittunut. Varsinkin isän ja äidin sänky oli tavanomainen istutuspaikka, koska siellä ei ollut mitään kiinnostavaa jolla leikkiä, vaan piti keskittyä siihen istumiseen vain.
- Kaikkien lattialla lojuvien lelujen kerääminen jätesäkkiin ja säkin vieminen vintille joksikin aikaa (esimerkiksi seuraavaksi päiväksi). Tyypillinen rangaistus siitä, ettei siivouskäskyä toteltu. Tämä on muuten oikeastaan erittäin konkreettinen rankaisumuoto: jos lelut ovat lattialla, jätesäkki syö ne eikä niillä saa vähään aikaan leikkiä.
- Gameboyn takavarikoiminen liiasta pelaamisesta tai tietokonekielto. Toinen hyvin konkreettinen rangaistus: jos pelaat kun äiti käskee syömään, pelistä tulee jäähy.
- Ärähtäminen. Menee ehkä lähimmäs rankempaa kuristusta, mutta siitä huolimatta se oli ehkä tehokkaimpia "rangaistusmetodeja" mitä lapsuudessani oli. Muistan sen, että välttelin pienenä äidin suututtamista, koska äiti oli mielestäni hirveän pelottava suuttuessaan. Tilannetta kompensoi kuitenkin se, että aikansa puhistuaan äiti rauhoittui (muistaakseni aina saman päivän aikana, yleensä jokusen tunnin myöhemmin), tuli takaisin luokseni ja sanoi jotain tyyliin: "Anteeksi, että huusin. Mutta silti minusta oli väärin, että... joten, sovitaanko, että..." Silloin hän oli taas turvallinen äiti: oikeastaan aina äidin suuttuessa tiesi, ettei hän ole lopullisesti käräyttänyt pinnojaan minuun, vaan nyt tulee vain tästä asiasta huutia, ja jos haluan estää sen toistumisen/pitkittymisen, pitää olla kunnolla.
Mututuntumalta sanoisin seuraavia mietteitä, ei kasvattajana vaan kasvatettuna:
1. Ei heti keppiä kouraan. Olin pienenä todella herkkä lapsi, ja olisin varmasti mennyt täyteen shokkiin lyömisestä. Minulle riitti pelotteeksi jo se, että äiti kiukustui, saatoin jopa pillittää.
2. Luottamuksen vanhempaan pitää säilyä. Jos lapsi pitää vanhempaansa täytenä hirviönä, voiko lapsi hyvin, kun hän ei uskalla mennä tämän lähelle? Lapsen pitää pystyä luottamaan vanhempaansa, sillä vanhempi on lapsen luonnollisin turva.
3. Niin pitkälle kuin lapsen järki riittää, olisi hyvä tehdä selviksi syy-seuraussuhteet. Eli lapsi käsittää, miksi häntä kuritetaan, muuten hän voi alkaa pelätä aivan vääriä asioita. Vertaus: Koiranpennulle pitää opettaa, että lattialle ei pissata, mutta ei saa opettaa, ettei pissaaminen yleensä (esimerkiksi hiekkalaatikkoon tai pihalle) ole ollenkaan sallittua. Eihän siitä mitään tulisi, pentu alkaisi vain pelätä aivan vääriä asioia (pissaamista). Joskus toki voidaan harrastaa approksimaatioita. (Esimerkiksi lasta voi kieltää koskemasta johonkin kaappiin, koska kaapissa on tärkeitä asiapapereita jotka eivät saa mennä sekaisin. Sinänsä kaappiin koskeminen ei ole väärin, mutta lapselle on helpompi yleistää, että näpit irti kaapista, kuin sanoa, että ei sotketa papereita. Kaappi voi olla lapselle konkreettisempi ja helpommin muistettava asia.)
4. Lasta ei leimata pahaksi vaan teko leimataan pahaksi. Jos lapsi stigmatisoidaan esimerkiksi valehtelijaksi, hän todennäköisesti kokee sen itseään määrittävänä ominaisuutena ja kokee itsensä liian voimattomaksi taistelemaan sitä vastaan. Eli jos lapsi on valehtelija, valehteleminen on osa häntä ja siitä on vaikea päästä eroon, mutta jos lapsi valehtelee liian usein, se on päällä olevaa irrallista likaa, joka ei ole osa lasta mutta rumentaa häntä silti, ja siksi lika pitää kuurata pois.
5. Vähän toista puolta: Rajoitusten pitäminen, erityisesti jos lapset ovat pieniä ja tarvitsevat konkreettisia esimerkkejä. Pidetään mitä sanotaan, ei venytä suuntaan tai toiseen. Esimerkiksi tietokoneelle ei päästetä, jos sille päivälle on laadittu tietokonekielto.
Ajatuksia noista?
Mietin vain, että puhutaanko jossain kohtaa Raamatussa ns. lempeämpien rangaistusten käytöstä. Meidän talossa ei ole fyysistä kuritusta käytetty, enkä ainakaan itse koe itseäni hirvittävän kieroon kasvaneeksi. Oikeastaan tunnen nykyäänkin tervettä "älä nyt vaan suututa tuota"-tunnetta äitiä kohtaan, vaikka olenkin hyvissä väleissä hänen kanssaan. Voidaanko noiden katkelmien mainitsemaa kurittamista ajatella myös tuollaisena nk. "etuoikeuksien vienti"-kurittamisena, jos se riittää aralle lapselle? Ainakin fyysisestä rankaisemisesta pitäytyminen on mielestäni tehokas tapa auttaa lapsia kasvamaan väkivallattomiksi.