lapsensa hylkäämä

[sini]

Mitä raamatussa sanotaan lapsesta, joka aikuisena hylkää äitinsä, ja jättää tämän yksin? Äiti on yksinhuoltajana kasvattanut lapsensa, kun isä on viettänyt alkoholin ja muiden huumaavien aineiden huurruttamaa elämää. Hän estää myös mummia tapaamasta lapsen lapsiaan, eikä suostu keskustelemaan tekonsa syystä.

[Nettipappi Marko]

Hei Sini!

Esitit kysymyksen, johon vastaaminen on hankalaa. Itse kysymys on kyllä yksinkertainen, koska Raamattu on esittämäsi tilanteen suhteen varsin yksiselitteinen. Mutta koska hyvin ilmeisesti sinä tai joku lähipiiriin kuuluva ystäväsi on tuossa tilanteessa, tilanne on paljon vaikeampi. Silloin näet perimmäinen ongelma ei ole se, mitä Raamattu asiasta sanoo vaan se, miten asia kääntyisi parhain päin. Ja se on taas valtavasti vaikeampi sanoa.


Yksi Raamatun selvimpiä eettisiä opetuksia on se, että vanhempia pitää kunnioittaa. Eikä se tarkoita vain pieniä lapsia vaan ennenkaikkea niitä aikuiseksi kasvaneita lapsia, jotka eivät enää ole riippuvaisia vanhemmistaan vaan voivat valita pientä lasta helpommin sen, kuinka vanhempiinsa suhtautuvat. Tässä Jeesuksen ajatuksia siitä käskystä:

     Mooses on sanonut: "Kunnioita isääsi ja äitiäsi" ja "Joka kiroaa isäänsä tai äitiään,
     häntä rangaistakoon kuolemalla". Mutta te opetatte toisin. Jos joku sanoo isälleen
     tai äidilleen: "Se, mitä sinun piti minulta saada, on nyt korban: olen luvannut sen
     uhrilahjaksi", te ette salli hänen enää tehdä mitään isänsä tai äitinsä hyväksi.
     Näin te perinnäissääntöjä seuratessanne ja opettaessanne teette tyhjäksi Jumalan
     sanan. Ja paljon muutakin te teette, samanlaista. (Mark. 7:10-13)

Jeesus viittasi tuossa tietenkin neljänteen käskyyn, mutta myös muihin Vanhan testamentin ohjeisiin, jotka hyvin yksiselitteisesti varoittavat ketään halveksimasta vanhempiaan.

     Joka vanhempiaan surutta riistää, ei ole ryöstäjää parempi. (Sananl. 28:24)

     Jos joku lyö isäänsä tai äitiään, häntä rangaistakoon kuolemalla. ...
     Jos joku kiroaa isäänsä tai äitiään, häntä rangaistakoon kuolemalla.
     (2. Moos. 21:15, 17)

Esittämääsi kysymykseen voi siis sanoa, että Raamattu opettaa, että vanhempia on kunnioitettava. Ja kunnioittamista ei ole vanhempien hylkääminen.

Käytännössä ensimmäinen vaikeus tulee vastaan siinä, että Raamatun ohjeet koskettavat niitä, jotka pitävät Raamattua oman elämänsä ohjeena. Raamattu ei ole lyömäase. Sillä ei voida hutkia sellaisia, joille se ei ole Jumalan sanaa. Raamattu puhuu vain Raamatun lukijalle, ei lukijan kaverille. Tästä aiheesta olenkin jo kirjoitellut pohdintapalstalla aiheessa Kaveripiirin synnit. Ja vähän samassa aihepiirissä pyöritään myös nettipapille esitetyssä kysymyksessä Miten suhtautua ystävän synteihin?. Klikkaa noita linkkejä, jos haluat tutustua niihinkin.

Jeesus itse opetti, että usko jakaa perheitä kahteen leiriin.

     Älkää luulko, että minä olen tullut tuomaan maan päälle rauhaa. En minä ole
     tullut tuomaan rauhaa, vaan miekan. Minä olen tullut nostamaan pojan isäänsä,
     tyttären äitiään ja miniän anoppiaan vastaan. Viholliset ovat oman talon väkeä.
     Joka rakastaa isäänsä tai äitiänsä enemmän kuin minua, ei kelpaa minulle, eikä se,
     joka rakastaa poikaansa tai tytärtänsä enemmän kuin minua, kelpaa minulle.
     (Matt. 10:34-37)

Jos lapsi ei usko Raamattuun Jumalan sanana, on ihan sama, mitä siellä lukee aiheesta. Se ei ole silloin lapselle merkittävä ohje. Tällöin on tärkeämpää rukoilla sen puolesta, että lapsi voisi oppia tuntemaan Jeesuksen omana pelastajanaan. Ja varsinaista ongelmaa on puolestaan käsiteltävä toista kautta lähestyen. Jumalan sanaan vetoaminen saattaa vain tulehduttaa tilannetta ennestään. Eihän Jumala ole antanut ohjeitaan meille siksi, että hän haluaa olla tärkeilevä pomo. Ohjeet on annettu siksi, että niiden mukaan eläminen on kaikille parasta. Siksi Raamatun antamiin elämänohjeisiin on olemassa myös aina järkeviä perusteluja. Niiden puolesta puhumiseen ei tarvitse aina käyttää "koska Jumala käskee" -perustelua. (Uskoon liittyvät kysymykset ovat taas sellaisia, joissa järki ei usein anna oikeaa vastausta. Järjen vastaista on se, että pahinkin syntinen pelastuu ilmaiseksi ja paras ja puhtainkaan ihminen ei pelastu oikealla elämällä.)

Toisaalta Raamattu opettaa, että jossain määrin lapsen ja vanhemman on erottava toisistaan. Avioliitto on jo luomisessa määrätty sellaiseksi asiaksi, että toimiakseen se vaatii nuoren parin oman kodin perustamista. Vanhempien ei kuulu olla uuden perheen elämässä yhtä kiinteästi mukana kuin ennen avioliittoa. Liian tiivis yhteys voi olla tosi vahingollista, kun pariskunta ei saa rauhassa liittyä toisiinsa, jos vanhemmat "häiritsevät" sitä.

     Mutta maailman alussa Jumala loi ihmisen mieheksi ja naiseksi.
     Sen tähden mies jättää isänsä ja äitinsä ja liittyy vaimoonsa,
     niin että nämä kaksi tulevat yhdeksi lihaksi. He eivät siis enää
     ole kaksi, he ovat yksi. (Mark. 10:6-8)

Äärimmillään tilanne voi olla se, että vanhemmat yrittävät pitää tosi tiiviisti yhteyttä ja vaativat samaa lapselta. Mutta silloin kummatkin tekevät yhtä väärin. Lapsi, kun hän hylkää vanhempansa. Vanhempi, kun hän ei anna nuorelle perheelle omaa rauhaa.

Tässäpä oli muutama ajatus siitä, mitä Raamatusta aiheesta tai sen lähettyviltä löysin. Ja toisaalta käsittelin aihetta hyvin teoreettisesti. Kuten sanoin, varsinaiseen ongelmaan on hyvin vaikea puuttua. Tai siis siihen on käytännössä vaikea puuttua näin netin välityksellä. Jotta voisi sanoa kokonaisvaltaisesti jotain, pitäisi oppia tuntemaan kumpikin osapuoli ja kuulla kummankin näkökulmat asioista. Tilanteeseen saattaa liittyä monia eri näkökulmia, jotka voivat heittää lopputulosta aivan laidasta laitaan.

Esimerkiksi tulehtuneessa ihmissuhteessa voi olla niin paljon erilaisia menneisyyden tapahtumia, jotka vaikuttavat siihen, mitä osapuolet ajattelevat toisistaan. Joskus pelkästään yksi ainoa kipeä trauma voi vaatia pitkään terapiaa, jotta siitä pääsee yli ja jatkamaan elämää lähes normaalisti.

Toiseksi, jos ihmissuhde on tulehtunut ja syynä on mielenterveysongelmia, sairaalloista läheisriippuvuutta, epätervettä itsekkyyttä tai jopa luonnehäiriö, tilanne on jälleen erilainen. Ongelmaa ei voida silloin ratkaista ensimmäisenä Raamattua selaamalla, vaan silloin tarvitaan ammattiauttajaa ja hoitoa. Luonnehäiriöihin tosin ei taida auttaa edes hoito.


Vaikka ihmissuhdeasiat ovat välillä valtavan mutkikkaita, on Taivaallinen Isä kuitenkin antanut pari hyvää yleispätevää ohjetta. Toivon, että niistä on apua.

     Ennen kaikkea pysykää kestävinä keskinäisessä rakkaudessanne,
     sillä "rakkaus peittää paljotkin synnit". (1. Piet. 4:8 )

     Älkää olko mistään huolissanne, vaan saattakaa aina se, mitä tarvitsette,
     rukoillen, anoen ja kiittäen Jumalan tietoon. Silloin Jumalan rauha, joka
     ylittää kaiken ymmärryksen, varjelee teidän sydämenne ja ajatuksenne,
     niin että pysytte Kristuksessa Jeesuksessa. (Fil. 4:6-7)

No niin. Vastailin siis sen mukaan, mitä osasin - eli aika vähän ja vaatimattomasti. Jatketaan keskustelua, jos haluat.

[sini]

Kiitos vastauksesta,
Monipuolisesti yritit asiaa käsitellä. Tiesin kysymyksen esittäessäni, että asiaan on mahdotonta vastata ellei tunne taustoja.
Itse olen tilannetta yrittänyt ratkoa esittämällä keskusteluja monen ihmisen välityksellä. Koska lapseni on seurakunnassa kohtalaisen aktiivi jäsen, aloitin tätä reittiä. Yritin saada välittäjäksi seurakunnan työntekijän, mutta ei asia onnistunut. Kukapa nyt kaverinsa asioita lähtee tonkimaan.
Minä olen yrittänyt myös muita keskustelutapoja. Ammattiauttajalle ei lapseni perhettä saa, vaikka perheterapiassa hän on puolisonsa kanssa muuten käynyt.
Koska noin viisi vuotta sitten, kun tilanne lähti liikkeelle, yritin seurakunnan parissa työskenteleviltä saada apua, enkä saanut, ratkaisin asian niin, että erosin kirkosta.
Katsoin, että on turha kuulua yhteisöön, joka ei ole halukas auttamaan.
Kannan ikävästä tilanteesta suurta murhetta. Olen odottanut, että lapseni kypsyisi henkisesti, itsenäistyisi ja sitä kautta tilanne korjaantuisi. Mutta kukapa lihapatojen äärestä lähtisi, jos siellä on jatkuvasti syötävää. Lapseni siis nauttii seurakunnan tukea, eikä koe tekevänsä väärin, kun kukaan muu kuin äiti ei sitä hänelle kerro.
Olen yrittänyt herättää hänessä yhteisöllisiä tunteita, koska itse ajattelen analyyttisesti yhteiskunnan kehittymistä itsekkääseen suunta. Monen tutkijan suulla olemme saaneet kuulla, kuinka nuorten ihmisten maailma on "minä itse" -keskeinen. Ei välitetä läheisistä, eikä heidän tunteistaan. Raha on asia, joka ratkaisee.
Olen jättänyt kaikki portit avoimiksi, mutta sääliksi käy lapsenlapsiani, jos portit eivät ehdi sulkeutua ennen minun kuolemaani.
Eikö lapsilla ole oikeus isovanhempiinsa? Miksi kostaa äitiinsä kohdistunut viha sillä, että ei anna lastennsa tavata tätä?
Tänä päivänä ongelmat laitetaan liian helposti luonnehäiriön tiliin. Tätä myös lapseni on minulle yrittänyt tarjota, mutta hyvästä ammattitaidostaan tunnetun psykiatrin lausuntokaan siitä, että äidin mielenterveydessä ei ole luonnehäiriöksi luokiteltavaa sairautta, ei hänen väärää asennettaan korjaa.
Jatkan mielelläni keskustelua asiasta.

[Nettipappi Marko]

Hei Sini!

En oikein tiedä, miten asiaan pureutuisin. Siksi esitän kysymyksiä, jotka tästä jälkimmäisestä viestistäsi minulle heräsivät. Jos koet, että kysymykset ovat liian hyökkääviä tai arkaluontoisia, voit jättää ne huomioimatta tai huomauttaa minua, että olen toiminut sopimattomasti.


Sanoit muutamia asioita avun tarpeesta: Olet yrittänyt saada seurakunnan työntekijän välittäjäksi; Olet yrittänyt saada lapsesi ammattiauttajalle; Olet yrittänyt saada seurakunnan työntekijöiltä apua. Osaatko sanoa tarkemmin, millainen apu sinun mielestäsi tässä tilanteessa olisi tarpeen? Apu lapsellesi vai sinulle? Kumman olet ajatellut tarvitsevan seurakunnan tukea enemmän? Tietenkin vaikeassa tilanteessa ei ole voittajia. Apua tarvitsevat kaikki osapuolet. Mutta jotta saan jonkinlaista otetta kysymykseesi, niin tiedustelen, osaatko jotenkin eritellä avuntarvetta.

Parilla lauseella viittasit myös jonkinlaiseen kiistatilanteeseen: Miksi kostaa äitiinsä kohdistunut viha sillä, että ei anna lastensa tavata tätä; Lapsi on tarjonnut vaihtoehdoksi äidin luonnehäiriötä. Otan jälleen omapäisesti vapauden tulkita, että lapsenlasten ja isovanhempien evätty tapaamismahdollisuus ei siis ole varsinainen ongelma, vaan se on seurausta jostain syvemmällä olevasta ongelmasta. Jos välinne ovat tulehtuneet pahasti, onko paras vaihtoehto yrittää ensimmäisenä järjestää isovanhempien ja lapsenlasten tapaamisoikeus kuntoon? Vai onko joku muu asia, jonka selvitteleminen ja sopiminen voisi avata solmuja oikeasta päästä?

Sanoit - tai kysyit - myös sitä, että eikö lapsilla ole oikeus isovanhempiinsa. No toki on. Ja toki myös vanhemmilla on suurin oikeus päättää lapsensa elämästä. Surullista on, jos päätökset eivät ole lapsen parhaaksi. Mutta miten sinä itse näet tilanteen: Oletko aistinut, että lapset kaipaavat isovanhempiaan, mutta eivät saa siihen tilaisuutta?

[sini]

"Sanoit muutamia asioita avun tarpeesta: Olet yrittänyt saada seurakunnan työntekijän välittäjäksi; Olet yrittänyt saada lapsesi ammattiauttajalle; Olet yrittänyt saada seurakunnan työntekijöiltä apua. Osaatko sanoa tarkemmin, millainen apu sinun mielestäsi tässä tilanteessa olisi tarpeen? Apu lapsellesi vai sinulle? Kumman olet ajatellut tarvitsevan seurakunnan tukea enemmän? Tietenkin vaikeassa tilanteessa ei ole voittajia. Apua tarvitsevat kaikki osapuolet. Mutta jotta saan jonkinlaista otetta kysymykseesi, niin tiedustelen, osaatko jotenkin eritellä avuntarvetta."
- Olen yrittänyt saada solmua aukeamaan eli lastani ja hänen kumppaniaan keskustelemaan mitä kristillinen opetus sanoo vanhempien kunnioittamisesta. Näin minun äitini opetti minua; vanhempia ihmisiä pitää arvostaa, heillä on pitkä elämän kokemus ja sen kautta syntynyttä viisautta. Puhutaan hiljaisesta tiedosta, joka liian usein nykyään unohdetaan.
- Apu, jota etsin on ymmärtämys. Ymmärrys siitä, että olemme kaikki vajavaisia. Jokaisella meillä on inhimilliset tarpeemme. Äiti rakastaa lapsiaan, isoäiti lapsenlapsiaan.Uutisista saamme viikottain lukea kuinka työpaikkansa menettäneille tarjotaan kriisiapua jopa seurakunnissa. Joka kerta minulle tulee mieleen, miksi ei minulle tarjota kriisiapua, sillä olen menettänyt lapseni ja lastenlapseni. Ja kaikki tämä ei ole tapahtunut jälkiä jättämättä.
- Apu seurakunnalta olisi voinut olla se, että lapseni ja hänen puolisonsa olisi saatu ajattelemaan, että seurakunta-aktiivina toimiminen edellyttäisi oman ajatusmaailmansa jalostamista, syventymistä siihen, mitä on lähimmäisyys. Pahuus on asia, jonka ilmeneminen ihmisen käyttäytymisessä on seurakunnan työmuotona tärkeä. Jos tästä puhuttaisiin koskettavin esimerkein, voisi joidenkin "kovien" omatunto herätä.

"Otan jälleen omapäisesti vapauden tulkita, että lapsenlasten ja isovanhempien evätty tapaamismahdollisuus ei siis ole varsinainen ongelma, vaan se on seurausta jostain syvemmällä olevasta ongelmasta. Jos välinne ovat tulehtuneet pahasti, onko paras vaihtoehto yrittää ensimmäisenä järjestää isovanhempien ja lapsenlasten tapaamisoikeus kuntoon? Vai onko joku muu asia, jonka selvitteleminen ja sopiminen voisi avata solmuja oikeasta päästä?"
- Koska lapseni ei halua keskustella, miksi hän halusi katkaista perheensä yhteyden minuun, en voi sanoa mikä olisi paras vaihtoehto. Mikään vaihtoehto ei voi olla nykyistä huonompi. Tämän vuoksi lähdin kysymään, onko seurakunnan siipein suojassa rauha harrastaa minkälaisia ilkeitä tekoja tahansa? Minä olen tarjonnut solmujen aukaisemiseksi jos jonkinlaista ratkaisua, mutta mikään ei kelpaa. Olen niellyt monet nöyryytykset sovinnon hyväksi; ottanut vastaan oikeudelle jätetyn, myöhemmin peruutetun lähestymiskieltohakemuksen, katsonut sormieni lävitse vääriä ilmiantoja jne...Mikään ei kuitenkaan tunnu hävettävän lastani tai hänen puolisoaan. Ihminen on julma, jos haluaa, on hän seurakunnan jäsen tai.
- Olen näiden yksinäisten vuosien aikana yrittänyt kerätä voimia asioiden kokoamiseksi ja ymmärtämiseksi. Olen matkustanut eri kulttuureissa nähdäkseni, että monissa maissa lapset jaksavat huonommin kuin meillä. Silti köyhissä kehitysmaissa lapset saattavat olla paljon onnellisempia, kun ovat suuren yhteisön, perhepiirin ympäröimiä. Olen yrittänyt sublimoida ajatuksiani monin ajatuksin, mutta aina päällimmäiseksi nousee äidin rakkaus. Kun sen jatkumo lapsen lapsien kanssa estetään, on olo turhaakin turhempi.
- Ymmärrän, että ihmisiä te seurakunnan työntekijätkin olette. Silti en halua verorahoillani olla pönkittämässä farisealaista käyttäytymistä. Jos raamatussa opetetaan, mikä on moraalisesti oikein, miksi niin ei toimita?

[Nettipappi Marko]

Hei taas, Sini!

Monenlaisia koviakin ajatuksia sanoit. Toivottavasti osaan kommentoida viisaasti ja auttaa sinua edes pikkuisen.

Olen yrittänyt saada solmua aukeamaan eli lastani ja hänen kumppaniaan keskustelemaan mitä kristillinen opetus sanoo vanhempien kunnioittamisesta. ...
   Minä olen tarjonnut solmujen aukaisemiseksi jos jonkinlaista ratkaisua, mutta mikään ei kelpaa. Olen niellyt monet nöyryytykset sovinnon hyväksi; ottanut vastaan oikeudelle jätetyn, myöhemmin peruutetun lähestymiskieltohakemuksen, katsonut sormieni lävitse vääriä ilmiantoja jne... Mikään ei kuitenkaan tunnu hävettävän lastani tai hänen puolisoaan.

Olet kyllä kohdannut monenlaista vastatuulta. Enkä tietenkään pysty edes kuvittelemaan, miltä sinusta tuntuu. Voin vain järjellä ymmärtää turhautumisesi.

Viestistäsi jää sellainen vaikutelma, että myös lapsesi kokee tilanteen vaikeana. Ilmiannot ja lähestymiskieltohakemus kertovat siitä, että hän kokee tilanteen uhkaavana. Haastaisinkin sinut miettimään, kannattaako hänen kokemustaan vielä vahvistaa. Kun pyydät lastasi keskustelemaan vanhempien kunnioittamisesta, on hänen vaikea avautua, jos hän pitää tilannetta uhkaavana jo valmiiksi. Mieleeni tulee yksi vanha satu:

Aurinko ja myrsky kilpailivat siitä, kumpi saa mieheltä taki päältä. Myrsky yritti ensin. Se riehui ja raivosi ja puhalsi, mutta mies vain kietoi takkinsa entistä tiukemmin päälleen, eikä myrsky saanut tempaistua takkia miehen päältä. Tuli auringon vuoro. Tämä lämmitti niin lempeästi, että mies omasta halustaan heitti takin pois päältään.

Kiistatilanteissa riidan osapuolet hyvin mielellään odottavat, että toinen tekee ensin aloitteen. Ja jos kummatkin osapuolet pystyisivät aina riitoja tarkastelemaan täysin objektiivisesti ja ilman tunteita, ei mitään riitoja koskaan olisikaan. Siksi minun on ulkopuolisena ehkä liiankin helppoa sanoa asioita, jotka asianosaisista tuntuvat todella vaikeilta. En siis edelleenkään pysty sanomaan, mistä kaikki on alkunsa saanut. Eikä se ole tarpeenkaan. Tähän asti minulle valjenneiden asetelmien valossa vain haluan rohkaista sellaisiin ratkaisuihin, jotka eivät saa takkia kietoutumaan tiukemmin ympärille. Ehkä rakkaudella lämmittäminen voisi avata solmuja parhaiten. Samalla kun sanon tämän, ymmärrän myös sen, että tulehtuneissa väleissä eläessä rakastaminen ei ole mikään "teenpä sen tästä noin vain" -juttu.

Uutisista saamme viikottain lukea kuinka työpaikkansa menettäneille tarjotaan kriisiapua jopa seurakunnissa. Joka kerta minulle tulee mieleen, miksi ei minulle tarjota kriisiapua, sillä olen menettänyt lapseni ja lastenlapseni. Ja kaikki tämä ei ole tapahtunut jälkiä jättämättä.

Kriisiapu-sanalla tarkoitetaan usein apua, jota annetaan, kun kriisi on koskettanut useaa henkilöä. Tällöin saatetaan järjestää pienryhmätapaamisia, joissa kriisiä puretaan ryhmässä. Mutta keskusteluapua tai sielunhoitoa on aina tarjolla seurakunnassa - millä nimellä sitä sitten kutsutaankin. Seurakunnan työntekijät eivät vain pysty mitenkään tietämään, kuka haluaa keskustella, jos halukkuutta ei ilmoiteta. Meitä työntekijöitä tapaa seurakunnan tilaisuuksissa ja työnumeromme ovat netissäkin nähtävissä. Keskustelupyyntöjä voi myös sähköpostilla lähettää ja nekin osoitteet saa netistä. Yhteydenottotapoja on monia, ja yhteyden oton myötä voi sopia, milloin, missä ja kuinka keskustelu hoidetaan. Meidän seurakunnassamme on siitä onnellinen tilanne, että työntekijöitä on paljon. Suuresta joukosta saattaisi hyvinkin löytyä sellainen ihminen, johon uskaltaa helpommin ottaa yhteyttä. Yhteystietoja löytyy tästä linkistä.

Apu seurakunnalta olisi voinut olla se, että lapseni ja hänen puolisonsa olisi saatu ajattelemaan, että seurakunta-aktiivina toimiminen edellyttäisi oman ajatusmaailmansa jalostamista, syventymistä siihen, mitä on lähimmäisyys. Pahuus on asia, jonka ilmeneminen ihmisen käyttäytymisessä on seurakunnan työmuotona tärkeä. Jos tästä puhuttaisiin koskettavin esimerkein, voisi joidenkin "kovien" omatunto herätä. ...
   Tämän vuoksi lähdin kysymään, onko seurakunnan siipein suojassa rauha harrastaa minkälaisia ilkeitä tekoja tahansa? ...
   Ihminen on julma, jos haluaa, on hän seurakunnan jäsen tai. ...
   Ymmärrän, että ihmisiä te seurakunnan työntekijätkin olette. Silti en halua verorahoillani olla pönkittämässä farisealaista käyttäytymistä. Jos raamatussa opetetaan, mikä on moraalisesti oikein, miksi niin ei toimita?

Ihmismieli on siitä vaikea tapaus, että sitä ei voida koskaan pakottaa. Vaikka seurakunnalla olisi oikeus laittaa rikkurit sähkötuoliin, ei se välttämättä muuttaisi ihmisten ajattelua. Sekin olisi "vain" rangaistus. Meillä on seurakunnassa jatkuvasti esillä Raamatun sana ja myös sen mukainen elämä. Mutta on kuulijasta kiinni, haluaako hän ottaa sen vastaan. Ja ihminen on mitä on - niin kuin itsekin sanoit - ja sen vuoksi muutokset ovat hitaita. Kasvaminen kohti Jumalan tahdon mukaista elämää on takkuista ja hidasta. Tähän mennessä vielä yksi ihmiselämä ei ole kenelläkään riittänyt täydellisyyteen pääsemiseksi.

Seurakunta ei siis missään tapauksessa pyri rohkaisemaan ja suojelemaan Raamatun vastaista käyttäytymistä. Mutta seurakuntaan ovat tervetulleita kaikki. Jeesuskin tuli pelastamaan nimenomaan niitä, jotka kokivat olevansa vääriä ja syntisiä ihmisiä. Syntisten ja kurjien yhteinen kasvaminen alkaa sitten pikkuhiljaa. Ja koska täydellisyyttä ei kukaan saavuta, sekaan mahtuu monenlaista vipeltäjää. Mutta tietenkään seurakunta ei saa sanoa oikeaksi sellaista käyttäytymistä, joka on väärää. Jos me seurakuntana olemme rohkaisseet ihmisiä tekemään väärää, olemme tehneet itse todella suuren synnin.

Vaikka hyvät elämäntavat kuuluvat kaikille ihmisille ja siten myös kirkolle, moraalin saarnaaminen ei kuitenkaan ole seurakunnan tärkein tehtävä. Siksi se ei ole meillä esillä kaikkein eniten. Tärkein sanomamme on julistaa syntien anteeksiantamusta Jeesuksen Kristuksen ristinkuoleman tähden.