Kirjoittaja Aihe: Motiivit ja kutsumus palvelustehtävissä  (Luettu 1785 kertaa)

Nimimerkki

  • Tulokas
  • *
  • Viestejä: 28
    • Profiili
Hei!

Minulla on neljä palvelustehtävää seurakunnassa. Kaksi on siinä seurakunnassa, johon kuulun, yksi siinä lähellä olevassa seurakunnassa ja yksi on sitten sellainen vähän laajempi juttu.
Näistä kahteen tehtävään olen saanut Jumalan kutsun ja sitä heti noudattanut. Nämä kaksi tehtävää sujuvat hyvin.

Kysymys onkin näistä kahdesta tehtävästä seurakunnassa, joihin en ole saanut suoraa Jumalan kutsua.

Tai toisessa toimii puolisoni vastuunkantajana, mutta hänellä on ollut vaikeuksia hallita niin suurta joukkoa, esim. muutama kerta sitten syttyi melkein tulipalo siellä. Muutenkin on ollut vaikeuksia. Itse ajattelin, että menen sinne auttamaan, jotta saadaan tilanne paremmin hallintaan. Vastuunkantajat (heitä on monta), hyväksyivät minut sinne ja sanoivat, että "apua tarvitaan". Kysymys kuuluu, että kai minä voin mennä sinne, vaikka minulla ei ole nimenomaista Jumalan kutsua sinne, vaan haluan varmistaa, että kaikki sujuu hyvin. Onko minulla oikea motiivi tehdä Jumalan valtakunnan työtä?

Sitten on tämä yksi tehtävä vielä, johon itse ehdotin itseäni. Minulla oli silloin noloa syntiä elämässäni ja halusin peittää sitä syntiä aloittamalla tekemään jotakin näin hurskasta työtä. Ettei kukaan näkisi kuinka syntinen olen.  Eli motiivi oli peittely. Synnilläni ei ollut mitään tekemistä tuon työn kanssa, mitä tein, tein sen Jumalan valtakunnan palvelustyön ihan hyvin ja minua kiiteltiin, että tulin sinne kuin Taivaan lahja. Oikeasti tarkoitukseni oli näyttää hurskaalta, koska samaan aikaan olin hyvin epähurskas. Eli ehdotin itseäni siihen tehtävään parantaakseni mainettani. Noloa.
Olen sittemmin päässyt ko. nolosta synnistä eroon. Olen silti jatkanut tuota työtä ja vetänyt siihen mukaan puolisonikin. Mutta nyt teen sitä siitä syystä, että olen aloittanut sen ja minuun luotetaan. Teen sitä nykyään velvollisuudentunnosta enkä peitelläkseni jotakin. Työn olen aina tehnyt ihan samalla tavalla, motiivi on vain vaihtunut. Mitä mieltä olet tästä? Häpeän niin sitä syntiäni, koin, että minun on ikään kuin peiteltävä paha toimintani hyvällä toiminnalla tms. En osaa paremmin selittää. 

Vieläkin saatan kyllä ajatella, että onneksi minulla on noita Jumalan valtakunnan tehtäviä, että on sentään jotakin, mitä teen oikein ja hyvin. Kun sitä syntiä tahtoo elämään aina tulla, niin nuo on ikään kuin vastapainoa tuolle syntiselle luonteenlaadulleni. Ajattelenko ihan väärin?


EDIT: Otsikkoa täsmennetty. Marko
« Viimeksi muokattu: 18.02.2020 - klo:13:16 kirjoittanut Nettipappi Marko »

Nimimerkki1

  • Vieras
Vastaus on viipynyt ja tilanne on muuttunut. Minulla ei ole enää sitä noloa syntiä elämässä, jota peittelemään otin tuon Jumalan valtakunnan työtehtävän vastaan. Tai siis tarjosin itseäni siihen. Hoidin sen kyllä kunnialla, mutta motiivi oli väärä. Olen sittemmin lopettanut tuon peitetehtävän.
En ole enää myöskään siinä toisessa tehtävässä, jossa olin auttamassa.
Nyt on jäljellä vain ne kaksi tehtävää, joihin Jumala on minut kutsunut. Tuntuu mukavalta tehdä oikein ja kivi on vierähtänyt sydämeltä, kun ei tarvitse enää teennäisesti peitellä syntiä hurskaalla toiminnalla.

Nimimerkki1

  • Vieras
Ja taas: nyt loppui kolmaskin tehtävistä. Enää yksi Jumalan valtakunnan palvelustehtävä jäljellä. Jumala on siihen tiedon sanojen tai profetian kautta aikoinaan kutsunut. Mutta mistä tietää, milloin Jumala haluaa meidän lopettavan tuon ainoan palvelustehtävämme?

Nettipappi Marko

  • Nettipappi
  • Ylläpitäjä
  • Konkari
  • *****
  • Viestejä: 1 984
    • Profiili
Tervehdys Nimimerkki,

Laitoit ensimmäisen viestin niihin aikoihin, kun työaikani nettipapin palstan ylläpitoon ei enää riittänyt. Parin vuoden hiljaiselo on nyt päättynyt, mutta pitkän tauon vuoksi kysymäsi asian tiimoilta on ehtinyt tapahtua paljon muutoksiakin. Pahoittelen tätä tilannetta. En tiedä, olisinko osannut antaa mitään sellaisia vastauksia, jotka olisivat jotenkin vaikuttaneet tilanteeseesi. Joka tapauksessa kiitos, että jaksoit silti päivittää kysymystäsi, vaikka täältä suunnalta ei tullut mitään vastakaikua. Kysymäsi asia on hyvin yleispätevä, joten vastaan joka tapauksessa, vaikka vastaukseni ei enää osu siihen elämäntilanteeseesi, jonka keskellä alkuperäisen kysymyksen esitit.

Viilasin kysymyksesi otsikkoa tavalla, joka kuvaa paremmin sitä, mitä ajattelin vastauksessani käsitellä. Kysyit motiiveista, mutta lisäsin myös ajatuksen kutsumuksesta. Ne liittyvät mielestäni toisiinsa yleisestikin mutta aivan erityisesti tässä kysymässäsi tapauksessa. Pohdin näet itsekin asiaa hyvin kovasti teinivuosinani. Silloin ajattelin, että kutsumus on nimenomaan joku sisäinen ääni, joka vakuuttaa minulle, että joku tietty tehtävä Herran viinitarhassa kuuluu juuri minulle. Siihen aikaan halusin kovasti opiskella Raamattua, joten aloitin opinnot Suomen Raamattuopistolla - mutta sillä ajatuksella, että en missään tapauksessa ryhdy seurakunnan työntekijäksi, ellei Jumala anna minulle selvää kutsua. Koin, että minulla ei ollut muuten oikeutta tai oikeaa motiivia tehdä sellaista työtä.

En saanut sellaista kutsua, jollaiseksi kutsumuksen kuvittelin. Sen sijaan käsitykseni kutsumuksesta ja työn tekemisen motiiveista muuttuivat hurjasti. Kerään seuraavaksi asioita, jotka aihepiiristä nousevat mieleeni.


Kutsumus on monen asian summa

Kutsumuksesta puhuttaessa kaikkein useimmin taidetaan tarkoittaa ihmisen sisäistä varmuutta, että hän haluaa tehdä jotain tiettyä työtä tai omistaa elämänsä jollekin asialle. Se on upea käyttövoima ja liikkeelle paneva vaikutin. Mutta jos mitään muita kriteerejä kutsumukselle ei ole, voidaan äärimmillään joutua todella vaikeisiin tilanteisiin. Joku ihminen saattaa olla kauhean vakuuttunut siitä, että hän haluaa tehdä seurakunnassa työtä, jota hän ei todellisuudessa osaa ollenkaan. Hänen johdostaan kyseinen työ saattaa mennä aivan pieleen, seurakuntalaiset karttavat tilanteita, joissa hän palvelee tai hänen lähellään työskentelevät ihmiset kuormittuvat valtavasti, kun joutuvat omien töidensä lisäksi auttamaan tätä henkilöä. Äärimmäisen ongelmallisissa tilanteissa koko kristillinen usko voi joutua naurunalaiseksi. Siksi kutsumusta kannattaa tarkastella ainakin kolmesta näkökulmasta:

a) Jumalan kutsu

Jeesus oli hyvin yksiselitteinen, kun hän antoi lähetyskäskyn. Sen mukaan ei eroteltu pätkääkään sitä, ketkä seurakunnan jäsenet saavat toimia evankeliumin palveluksessa. Kutsu annettiin silloin opetuslapsille. Ja sama käsky on edelleen voimassa kaikille opetuslapsille:

Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni: kastakaa heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettakaa heitä noudattamaan kaikkea, mitä minä olen käskenyt teidän noudattaa. Ja katso, minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti. (Matt. 28:19-20)

Kutsumusta ei siis voida rajata siihen, onko saanut Jumalalta henkilökohtaisen ja suoran kutsun. Suurin osa kristityistä ei kuule Jumalan puhetta sydämessään. Siitä voidaan päätellä vain se, että suurin osa kristityistä ei sovi profeetan tehtävään. Onneksi, koska silloin moni muu tärkeä tehtävä jäisi tekemättä. Kaikenlaisia lahjoja tarvitaan, eikä kukaan seurakunnan jäsen saa väittää, että hänellä ei ole kutsua tai oikeutta toimia Kristuksen ruumiin rakentamiseksi:

Hän antoi seurakunnalle sekä apostolit että profeetat ja evankeliumin julistajat, sekä paimenet että opettajat, varustaakseen kaikki seurakunnan jäsenet palvelutyöhön, Kristuksen ruumiin rakentamiseen. (Ef. 4:11-12)

Kun ihmiset puhuvat Jumalan antamasta kutsusta, voitaisiin tilannetta nimittää täsmällisemmin johdatukseksi. Jumala on näet a) kutsunut kaikki Kristuksen ruumiin rakentamiseen, mutta b) hän on jakanut lahjoja eri tavalla ja johdattanut ihmiset erilaisiin tehtäviin erilaisten vaiheiden kautta. Jumalan antamaa kutsua pohtiessa on hyvä ymmärtää, että Jumala pelaa niin suurta peliä, että hänen antamansa kutsumus tai johdatus on yleensä alkanut jo ennen kuin ihminen on oppinut tuntemaan Kristuksen:

Jokainen eläköön edelleen sen osan mukaisesti, jonka Herra on hänelle suonut ja joka hänellä oli, kun Jumala hänet kutsui. Tämän ohjeen minä annan kaikissa seurakunnissa. (1. Kor. 7:17)

Pietari oli johtajaluonne jo ennen Pyhän Hengen vuodattamista. Paavali oli uskon puolesta kiivailija, ennen kuin löysi oikean uskon. Jumalan kutsumus oli siinä, että hän käytti näille ihmisille luomia lahjoja ja ominaisuuksia kristillisen seurakunnan palvelemiseen. Siitä päästäänkin kutsumuksen seuraavaan alueeseen:


b) Itsestä nouseva kutsumus

Ei-kristitty sairaanhoitaja ja uskovainen seurakunnan diakoni voivat aivan yhtä hyvin sanoa olevansa kutsumustyössä. Vakaumuksesta riippumatta kumpikin voi suhtautua tehtäväänsä syvästi sitoutuen ja antautuen. Eli he kokevat tai tuntevat työnsä kutsumuksekseen.

Tunne on elämän vahvimpia liikkeelle panevia voimia. Ja siksi on äärimmäisen tärkeää ymmärtää, että tunteenomainen halu tehdä jotain asiaa on vain pieni osa kaikkea sitä, mitä voidaan sanoa kutsumukseksi. Ihmisen sisäisiä vaikuttimia voivat olla myös ymmärrys ja konkreettiset kyvyt. Joku ihminen on äärimmäisen musikaalinen, ja saattaa siksi intohimoisesti etsiä seurakunnassa palvelutehtäviä, joissa hän voi käyttää oppimiaan taitoja. Toisella on kyky kokea empatiaa voimakkaasti, eikä hänen luontonsa voi sivuuttaa apua tarvitsevaa. Kolmas tuskastuu epäselvästi järjestettyihin tilanteisiin ja kokee velvollisuudekseen ottaa organisointivastuuta, koska osaa ottaa tilanteen haltuun.

Tällaisissa tilanteissa on täysin mahdotonta tehdä eroa siitä, mikä osa on ihmisen tunnetta, mikä järjen päätelmiä tai tilanteen ymmärtämistä, ja mikä osa on itsellä olevia kykyjä ja lahjoja. Merkitystä on sillä, että itselle luontaisten asioiden summa saa toimimaan seurakunnan parhaaksi. Joku henkilö saattaa ymmärtää, että seurakunnassa on rempallaan sellainen asia, johon hänellä on parhaat taidot sekä aikaa. Vaikka hänellä ei olisi intohimoa, saattaa mieleen nousta (asiayhteydestään irrotettu) jae: "Joka tietää, mitä on tehtävä, mutta ei tee, se syyllistyy syntiin." (Jaak. 4:17) On aivan oikeutettua ajatella, että sisäinen kutsumus voi nousta myös syvästä velvollisuudentunnosta.


c) Ulkoinen kutsu

Pappisvihkimys on puhtaaksi viljelty esimerkki ulkoisesta kutsusta. Luterilaisessa kirkossa papiksi ei voida vihkiä ihmistä - olipa hän kuinka koulutettu ja valmennettu tahansa - jos mikään seurakunta tai kristillinen järjestö ei ole kutsunut häntä palvelukseen. Paimeneksi ei voi ilmoittautua.

Erityisesti yhteisöjen palvelutehtävissä on otettava huomioon myös tämä puoli kutsumuksesta. Jos itsellä on sisäinen kutsumus johonkin tehtävään, jota yhteisö ei tarvitse, kannattaa rukoilla johdatusta oikeaan paikkaan. Ja sama käänteisesti: jos seurakunta todella tarvitsee sitä tehtävää, jota ihminen tekee, ei sitä työtä saa kyseenalaistaa ainakaan kutsumuksen puutteeseen vedoten. Valitettavasti erilaisissa kristittyjen ryhmittymissä käsitys kutsumuksesta saattaa olla niin kapea, että vain tietynlaiset kutsumukset lasketaan oikeiksi. Tämä aiheuttaa ristiriitoja, kipua sekä arvokkaiden lahjojen ja tehtävien vähättelyä.


Kutsujen välinen ristiriita

Kirjoitit neljästä palvelutehtävästäsi, joissa nämä edellä mainitut kutsumuksen muodot tuntuivat taistelevan keskenään. Otan tiivistetysti poimintoja viestistäsi:

Näistä kahteen tehtävään olen saanut Jumalan kutsun ja sitä heti noudattanut. Nämä kaksi tehtävää sujuvat hyvin. [...] Kysymys onkin näistä kahdesta tehtävästä seurakunnassa, joihin en ole saanut suoraa Jumalan kutsua.

[...] Toisessa toimii puolisoni vastuunkantajana, mutta hänellä on ollut vaikeuksia hallita niin suurta joukkoa, esim. muutama kerta sitten syttyi melkein tulipalo siellä. Muutenkin on ollut vaikeuksia. Itse ajattelin, että menen sinne auttamaan, jotta saadaan tilanne paremmin hallintaan. Vastuunkantajat (heitä on monta), hyväksyivät minut sinne ja sanoivat, että "apua tarvitaan".

[Kolmatta teen] siitä syystä, että olen aloittanut sen ja minuun luotetaan. Teen sitä nykyään velvollisuudentunnosta enkä peitelläkseni jotakin. Työn olen aina tehnyt ihan samalla tavalla, motiivi on vain vaihtunut.

Minun mielestäni sinä sivuat kaikkia edellä mainitsemiani kutsumuksen ja kutsun muotoja, mutta pidät oikeana vain yhtä. Koet, että vain Jumalalta tullut kutsu antaa oikean motiivin. Tosin kuulostaa siltä, että et tarkoita Jumalan kutsulla yleistä, jokaiselle seurakuntalaiselle tarkoitettua kutsua toimia omilla lahjoilla seurakunnan rakennukseksi. Näyttää, että ajattelet oikean Jumalan kutsun tarkoittavan joko karismaattisten lahjojen kautta tai Hengen välityksellä sisäisesti koettua kutsua.

On toki selvää, että jokainen ihminen tekee suurimmalla innolla sellaista, missä on mahdollisimman monta kannustavaa tekijää. Ja toisaalta ihmisen on vaikeinta tehdä sellaisia asioita, joissa jokin asia sotii omaa tunnetta tai ajattelua vastaan. Koit, että karismaattisen kutsun kautta saadut tehtävät olivat kaikkein siunatuimpia. Rivien väleistä oletan sinun tarkoittavan sitä, että Jumala siunasi niitä tehtäviä siksi, että kutsu oli varma ja selkeä. Minä luulen, että teit niitä suurimmalla innolla siksi, että hengellinen näkemyksesi, lahjasi ja seurakunnan tarve kohtasivat. Niissä tehtävissä oli eniten kannustavia elementtejä.

Kolmannessa palvelutehtävässä sinulla oli lahjoja, oli visio, oli taitoja ja oli seurakunnan puolelta nouseva tarve, mutta sinua kalvoi se, ettet kokenut sellaista kutsumusta, jonka koit ainoaksi oikeaksi. Tehtäväsi oli hyvin monesta näkökulmasta varmasti kutsumustehtävä, mutta sinua häiritsi, ettei se hengellisen näkemyksesi johdosta vastannut omaa ajatustasi kutsumustehtävästä. Silloin ei tarvita kutsumustehtävän kyseenalaistamista vaan oikeaa opetusta kutsumuksesta.

Neljännessä palvelutehtävässä sinulla oli taitoja ja erittäin suuri seurakunnan kutsu, mutta sinulla oli elämässä varjostava tekijä, joka heijastui myös palvelutehtävääsi. Synti, josta kirjoitit, ei tehnyt sinun palvelutehtävääsi vääräksi, eikä edes kutsumusta vääräksi. Mutta se sai sinut kokemaan niin kuin Kain koki: Jos teet oikein, voit kohottaa katseesi, mutta jos et tee, on synti ovella vaanimassa. Sinua se haluaa, mutta sinun on pidettävä se kurissa. (1. Moos. 4:7) Oli tärkeää, että sait korjattua elämässäsi väärin olevan asian. Synti hämärtää elämän monia osa-alueita, myös kutsumustyötä. Sen johdosta sinä kyseenalaistit hyvän työn, vaikka todellisuudessa olisi täytynyt kyseenalaistaa vain se synti. Velvollisuudentunto ei ole ollenkaan väärä syy palvella. Päinvastoin suurimpia ongelmia seurakuntien palvelutehtävissä on se, jos töitä tehdään "kutsumuksesta" eli hetken tunnekuohussa, sitoutumatta ja välinpitämättömästi ilman velvollisuudentuntoa. Siitä päästäänkin motiiveihin.


Puhtaita motiiveja ei ole olemassa

Pekka Y. Hiltunen lausui joskus mieleeni syöpyneet sanat: "Hyvää on tehtävä myös huonoilla motiiveilla, koska ihmisellä ei ole muita." Tuossa lausahduksessa on kiteytettynä hyvin luterilaista oppia ihmisen läpikotaisesta syntisyydestä. Paavalikin tuskastui siihen, miten syntisyys leimasi hänen kaikkea elämäänsä: "Tiedänhän, ettei minussa, nimittäin minun turmeltuneessa luonnossani, ole mitään hyvää. Tahtoisin kyllä tehdä oikein, mutta en pysty siihen. En tee sitä hyvää, mitä tahdon, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo." (Room. 7:18-19)

Jos ihmisen turmeltuneessa luonnossa ei ole mitään hyvää, on turha odottaa myöskään täydellisiä motiiveja. Jopa Jumalalta tulevan sisäisen kutsun edellyttäminen voidaan nähdä itsekkyytenä: Miksi kristitylle ei riitä Jeesuksen lähetyskäsky ja Paavalin opetukset jokaisen kristityn tehtävästä rakentaa seurakuntaa? Miksi ihminen vaatii Jumalalta selkeitä merkkejä, vaikka Jumala on koko hänen elämänsä ajan jo antanut mielenkiinnonkohteita ja taitoja? Miksi kristitty odottaa erityiskohtelua ennen kuin voi alkaa palvella toisia ihmisiä?

Jeesus kertoi vertauksen, jossa aika selvästi alleviivataan kuinka motiivilla ei ole merkitystä vaan lopputuloksella:

Mitä te tästä sanotte? Eräällä miehellä oli kaksi poikaa. Hän meni toisen luo ja sanoi: "Poikani, mene tänään viinitarhaan työhön." "En minä halua", poika vastasi. Sitten hän kuitenkin tuli toisiin ajatuksiin ja meni. Isä meni toisen pojan luo ja sanoi tälle saman. Poika vastasi: "Menen kyllä, isä", mutta ei mennytkään. Kumpi näistä kahdesta teki, mitä hänen isänsä tahtoi? (Matt. 21:28-31)

Se, joka teki oikein, ilmoitti etukäteen motiivikseen: "en halua". Hän kuitenkin tiesi, että isä tahtoo viinitarhaan työntekijöitä, ja niin hän meni. Toki vertaus voidaan lukea myös niin, että tämä poika sai henkilökohtaisen kutsun isältään, joten oma halu täytyi alistaa kutsulle. Mutta Paavalin opetusta samasta aiheesta ei voida kääntää niin:

Jotkut tosin julistavat Kristusta vain kateudesta ja riidanhalusta, mutta toiset vilpittömin mielin. Nämä toimivat rakkaudesta, koska tietävät, että minun tehtäväni on puolustaa evankeliumia. Nuo toiset taas julistavat Kristusta juonittelunhalusta, epäpuhtain mielin, ja uskovat näin tuottavansa minulle murhetta täällä vankeudessani. Mutta ei sillä väliä! Minä iloitsen siitäkin, kunhan Kristusta vain kaikin tavoin julistetaan, oli tarkoitus vilpitön tai ei. (Fil. 1:15-18)

Jos ihminen tekee seurakuntaa rakentavia palvelutehtäviä, hän tekee oikeita asioita, vaikka hän kuinka pohtisi omaa haluaan tai kutsumustaan. Jos ihminen on erittäin tyytyväinen omaan oloonsa, kun hän ei palvele ketään, ei levollisuus ole merkki oikeasta suhteesta Jumalaan.


Uskollisuus ja luotettavuus

Ja taas: nyt loppui kolmaskin tehtävistä. Enää yksi Jumalan valtakunnan palvelustehtävä jäljellä. Jumala on siihen tiedon sanojen tai profetian kautta aikoinaan kutsunut. Mutta mistä tietää, milloin Jumala haluaa meidän lopettavan tuon ainoan palvelustehtävämme?

Tämä on kysymys, johon ei välttämättä koskaan saada vastausta Jumalalta. Profetian keskeisin tehtävä on "prosessin käynnistäminen". Profetia on luonteeltaan yleensä sellainen asia, että se saa ihmisen pysähtymään, miettimään elämäänsä ja muuttamaan jotain. Joskus se saa tekemään parannusta urautuneista vääristä asioista. Joskus se saa katsomaan jotain uutta näkökulmaa. Joskus se rohkaisee tai vapauttaa peloista. Tai jotain muuta tärkeää. Mutta profetia itsessään ei ole asia, jonka varassa eletään. Joten kun omia palvelutehtäviä miettii, on syytä pohtia vastauksia vaikkapa seuraaviin kysymyksiin:

  • Tarvitseeko seurakunta edelleen tätä palvelutehtävää?
  • Olenko minä oikeanlainen henkilö tekemään sitä tehtävää, jolle on tarvetta?
  • Olisiko vastuuhenkilön vaihtamisesta hyötyä tai voisinko kouluttaa jonkun toisen seuraajakseni?
  • Mitä ovat oman elämäni voimavarat? Tarvitseeko karsia jotain palvelutehtäviä vai voisiko niitä pikemminkin lisätä?
  • Onko tehtävien kierrättäminen lahjojen ja vaihtelun näkökulmasta viisasta jossain vaiheessa?
  • Haluaisinko itse kokeilla jotain uutta? Toisiko vaihtelu sopivasti intoa lisää?

Paavali opasti seurakunnan paimenena toimivaa Timoteusta. Kyseisessä seurakunnassa oli selvästikin tiettyjä palvelutehtäviä, jotka joita hoitivat sellaiset lesket, jotka olivat ottaneet selkeän "lesken tehtävän". Kaikesta päätellen uskollisuus ja pysyvyys kuuluivat tämän tehtävän luonteeseen:

Nuorempia leskiä älä ota mukaan. Kun intohimot heräävät, he vieraantuvat Kristuksesta ja tahtovat mennä naimisiin. He joutuvat tuomion alaisiksi, koska ovat rikkoneet ensimmäisen uskollisuudenlupauksensa. (1. Tim. 5:11-12)

Elia oli uskollinen profeetan tehtävässä. Mutta profeettana hänen tehtävänsä oli elää aivan erityisesti Jumalan ääntä kuunnellen. Hän oli uskollinen suhteessa tehtäväänsä, mutta kääntöpuolena oli se, että tehtävän luonteesta johtuen hän ei ollut kovin luotettavan ihmisen maineessa. Seuraava vuoropuhelu käydään tilanteessa, jossa kuningas on kiivaasti etsinyt Eliaa monta vuotta, ja nyt hän lopulta näyttäytyy hurskaalle hovin päällikkö Obadjalle:

Kun Obadja oli tällä matkalla, Elia tuli häntä vastaan. Obadja tunsi profeetan. Hän heittäytyi kasvoilleen maahan ja sanoi: "Sinäkö se olet, herrani Elia?" "Minä", vastasi Elia. "Mene sanomaan herrallesi, että olen täällä." Obadja sanoi: "Mitä pahaa minä olen tehnyt, kun sinä lähetät minut surman suuhun Ahabin luo? Niin totta kuin Herra, sinun Jumalasi, elää, ei ole sellaista kansaa eikä valtakuntaa, jonka alueelta herrani ei olisi kysellyt sinua. Ja kun hänelle on vastattu, ettet ole siellä, hän on aina pannut sen valtakunnan ja kansan vannomaan, ettei sinua ole löydetty. Nyt sinä käsket minun mennä kertomaan herralleni, että olet täällä. Kun lähden luotasi, Herran henki vie sinut ties minne, ja kun minä menen kertomaan sinusta Ahabille eikä hän sitten löydäkään sinua, hän tappaa minut. Kuitenkin minä, palvelijasi, olen nuoruudestani saakka ollut Herralle kuuliainen! (1. Kun. 18:7-12)

Minä en haluaisi itse antaa vastuuta sellaiselle seurakuntalaiselle, joka on tunnettu siitä, että hän profetian johdosta yhtäkkiä putkahtaa paikalle ja profetian johdosta jättää hommat kesken. Ajattelen, että jos Jumala antaa sinulle jonkun merkin, jonka johdosta alat ajatella palvelutehtävästä luopumista, niin sen jälkeen asiaa kannattaa vakavasti miettiä. Kyse ei ole ollenkaan automaattisesti siitä, että palvelutehtävästä pitäisi luopua. Profetia voi aika vahvoillakin tavoilla herätellä tekemään vain jotain pieniä muutoksia. Mutta joka tapauksessa kaikissa muutoksissa tärkeintä on miettiä, kuinka kokonaisuuden näkökulmasta seurakuntaa palvellaan parhaiten. Jos et saa mitään sysäystä, ei ole mitään syytä ainakaan panikoida. Asioita kannattaa miettiä silloin vaikkapa tuon edellä hahmottelemani listan valossa.
« Viimeksi muokattu: 18.02.2020 - klo:22:29 kirjoittanut Nettipappi Marko »
Marko Sagulin