Hei Tiedonjanoinen,
Nimimerkkisi kuulostaa osuvan hyvin kohdalleen. Olet kaikesta päätellen lukenut paljon hengellisiä tekstejä, ja olet halunnut ottaa selvää asioista. Tutkimusmatkallasi olet tehnyt oikeita havaintoja siitä, että kristilliset kirkot eroavat toisistaan ja sanoittavat asioita eri tavoilla. Erityisen terävästi olet oivaltanut sen, että kaidalta tieltä voi poiketa kahteen suuntaan.
Itseänikin kirkkokuntien erot kiinnostavat ja kiehtovat, mutta en silti koe, että niiden pelastusopissa olisi dramaattisia eroja. Mielestäni kaikki kristilliset kirkkokunnat opettavat pelastusta Jeesuksen Kristuksen sovitustyön kautta. Siksi niitä kutsutaankin kristillisiksi kirkoiksi. Sanoma Jeesuksesta maailman ja jokaisen yksittäisen uskovan pelastajana on mielestäni kaikilla vakiintuneilla kirkkokunnilla varsin kirkas, ja jokaisen niiden opista löytävät Jeesuksen sanojen mukaiset elementit:
Hän sanoi heille: "Menkää kaikkialle maailmaan ja julistakaa evankeliumi kaikille luoduille. Joka sen uskoo ja saa kasteen, on pelastuva. Joka ei usko, se tuomitaan kadotukseen." (Mark. 16:15-16)Sanat ovat itsessään hyvin ymmärrettävät, mutta kirkkokuntien väliset erot alkavat välittömästi, kun niitä ryhdytään soveltamaan. Armo on mielestäni sama, mutta jo armon vastaanottamisen tavoista puhutaan eri sävyissä. Tuon kohdan äärellä keskustellaan kiivaasti muun muassa siitä, pitääkö ihminen kastaa lapsena vai aikuisena. Mutta siltikin ... vaikka näin tärkeässä asiassa on päinvastaisia toimintatapoja, ajattelen, että oikea Kristus on läsnä kaikissa kristillisissä kirkkokunnissa.
Opiskelujeni päätteeksi tein oman pro gradu-tutkielmani luterilaisen ja katolisen kirkon välillä solmitun ekumeenisen asiakirjan hyväksymiskeskustelusta Suomen kirkossa. "Yhteinen julistus vanhurskauttamisopista" kuohutti tunteita kirkolliskokouksen edustajien joukossa, kun he keskustelivat siitä, onko ymmärrys pelastuksen perustasta näiden kahden kirkon välillä riittävän suuri. Hyväksymistä kannattanut äärilaita oli sitä mieltä, että kirkkokuntien välisiä näkemyseroja ei ollut juuri ollenkaan. Vastustava äärilaita puolestaan koki, että asiakirja vaarantaa puhtaan opin, kun se salakavalasti ujuttaa teoilla pelastumisen luterilaiseen uskoon.
Päällimmäiseksi ajatukseksi gradu-prosessista jäi, että vastakkaisten näkemysten kannattajien tärkein tavoite oli esittää toinen osapuoli mahdollisimman huonossa valossa. Uskonpuhdistuksen aikaan anekauppias Johannes Tetzel käytti kuuluisaa lausetta: "Kun raha kirstuun kilahtaa, sielu taivaaseen vilahtaa". Sitä ei voi yleistää edes silloiseen katoliseen pelastusoppiin saati katolisen kirkon nykyiseen ajatteluun. Katolista armokäsitystä ei saa sanoa teoilla pelastumiseksi niin kuin ei saa luterilaista oppia sanoa hengelliseksi laiskuudeksikaan. Mutta jos ne laitetaan vierekkäin ja aletaan suurennuslasin kanssa vertailla, tällainenkin luonnehdinta voidaan saada ilmoille.
Kristinuskon ja opin äärellä käydyissa kiistoissa ehkä kaikkein suurin "syy" on Jumala itse. Tällä tarkoitan sitä, että Jumala on niin valtavan suuri, että kun hän kertoo itsestään eri puolia, pienet ihmiset eivät osaa hahmottaa kaikkea yhtä vahvasti. Erilaiset ihmiset pitävät tiettyjä korostuksia itselleen tärkeimpinä ja erilaiset ihmistyypit kokevat uskosta eri puolet vahvimmin. Harrastan hyvin mielelläni kolmijakoa, jossa luokittelen kristillistä oppia, hengellistä elämää ja kristittyjä kolmeen kategoriaan:
- Isä - luotu elämä, käytännöllinen kristillisyys, lähimmäisenrakkaus
- Poika - pelastuskysymykset, opillinen kristillisyys, julistus
- Henki - hengellinen todellisuus, karismaattinen kristillisyys, rukouselämä
Eri kirkkokunnilla, yksittäisillä seurakunnilla ja aivan jokaisella kristityllä nämä puolet ovat läsnä vaihtelevissa määrin. Se näkyy myös armon ja pelastuksen korostamisessa. Raamattu tuo pelastuksen ja armon esille kaikista näistä näkökulmista, mutta ne puhuttelevat eri ihmisiä eri tavalla.
- Veljet, mitä hyötyä siitä on, jos joku sanoo uskovansa mutta häneltä puuttuvat teot? Ei kai usko silloin voi pelastaa häntä? ... Näin on uskonkin laita. Yksinään, ilman tekoja, se on kuollut. (Jaak. 2:14, 17)
- Armosta Jumala on teidät pelastanut antamalla teille uskon. Pelastus ei ole lähtöisin teistä, vaan se on Jumalan lahja. (Ef. 2:8 )
- Te ette kuitenkaan elä oman luontonne vaan Hengen alaisina, jos kerran Jumalan Henki asuu teissä. Mutta se, jolla ei ole Kristuksen Henkeä, ei ole hänen omansa. Jos Kristus on teissä, teidän ruumiinne tosin on kuollut synnin vuoksi, mutta Henki luo elämää, koska teidät on tehty vanhurskaiksi. (Room. 8:9-10)
Erilaisille korostuksille löytyy siis selkänojaa Raamatusta. Ja kaikkia korostuksia pystytään kritisoimaan. Otan esimerkin kärjistämällä vastakkainasettelua katolilaisen, luterilaisen ja vapaiden suuntien opetuksen kesken:
1. Katolilainen teologia kantaa huolta siitä, että luterilainen kirkko tekee uskosta pelkkää pään tietoa - irrallisen saarekkeen, joka ei ole koko elämä. Sikäli kuin olen oikein ymmärtänyt ja osaan oikein tiivistää, katolilaiseen oppiin kuuluu ajatus, että pelastus tapahtuu vain Jumalan armosta, mutta samalla Jumalan armo saa aikaan sen, että uskoa myös eletään todeksi, mikä on osa pelastavaa uskoa.
2. Luterilaiset puolestaan pelkäävät, että katolilainen oppi tarkoittaa sitä, että ihminen tekee Jumalan kanssa yhteistyötä ansaitakseen pelastuksen. Pelastusoppi täytyy sen vuoksi määritellä hyvin erilliseksi asiaksi ja hyvin kirkkaasti ainoastaan Jumalan teoksi, jottei omatunto joudu ongelmiin. Kristillinen kasvu eli pyhitys ja hyvät teot eli lähimmäisen rakkaus kuuluvat uskoon, mutta niistä ei saa puhua samassa yhteydessä pelastuksen kanssa, ettei tule väärinkäsityksiä.
3. Vapaiden suuntien opetuksessa armo näyttäytyy Pyhän Hengen voimana, joka muuttaa ihmistä ja saa hänet elämään uutta elämää. Luterilainen ja katolinen hengellisyys näyttäytyvät kaavamaisina ja lähes hengettöminä instituutioina, joissa Pyhän Hengen toiminta rajautuu Sanaan ja sakramentteihin. Selkeä uskonratkaisu johdattaa ihmisen Jumalan armon varaan ja Pyhä Henki alkaa johtaa ihmistä. Kristityn on kilvoiteltava, mutta sen voi tehdä vain Hengen voimasta.
Mielestäni nämä kaikki puolet kuuluvat aitoon kristilliseen uskoon ja elämään. Ymmärryksen kannalta on tärkeää tehdä lokerointeja ja erotteluja. On tärkeää ymmärtää, että uskoon a) kuuluu velvollisuus tehdä hyvää ja samaan aikaan b) ihminen ei voi tehdä mitään pelastaakseen itsensä. On tärkeää ymmärtää, että a) Jumalan armo saa ihmisen kasvamaan ja samaan aikaan b) ihmisen täytyy itse valita oikea tie.
Vaikka teoriassa erottelu on tarkkaa ja jopa helppoa, käytäntö on ihan eri juttu. Ei kukaan pysty tarkasti erottelemaan, mitä hyvät teot on tehty omasta valinnasta ja mitkä Jumalan vaikutuksesta. Eikä kukaan pysty sanomaan tarkasti, mikä osa kristillisen kilvoituksen ahdistuksesta on "lain alla olemista" ja mikä hengellistä laiskuutta. Käytännössä uskonelämän eri puolet eletään yhtä aikaa todeksi.
Vaikeudeksi jää siis se, miten niitä asioita sanoitetaan ja miten kuulijat ne ymmärtävät. Erityisen vaikeuden aiheuttaa se, että erilaiset ihmiset kuulevat saman julistuksen eri tavoin. Yksi ihminen kokee kaipaavansa kehotusta ja potkimista eteenpäin, mutta kun sillä tavoin opetetaan, joku toinen ahdistuu omassatunnossaan. Tämä kaipaisi ansaitsemattoman armon julistusta, mutta kun sitä julistetaan, joku kolmas kuulija toteaa, että hänellä on siis lupa olla hengellisesti laiska. Eri kuulijat eivät koe armoa aina samalla tavalla.
Minun mielestäni luterilainen kirkko osaa valtavan hyvin sanoittaa ansaitsemattoman armon ja syntisen vanhurskauden. Ja vastaavasti luterilaisuuden kompastuskivi on heikko kristilliseen kilvoitteluun kannustaminen. Meillä ei ahdisteta ihmisten omatuntoja, mutta eksytystä on sekin, jos ravistelun puutteessa joku nukahtaa uskossaan. Samalla tavalla minun mielestäni jokaisen kristillisen kirkon opissa on jotain erittäin kirkasta ja hienoa - ja jostain toisesta näkökulmasta sitä voidaan aiheellisesti kritisoida.