Eettinen erimielisyys

[VeliT]

Miten sinä, foorumin Nettipappi, suhtaudut ajatukseen eettisestä erimielisyydestä seurakunnassa?

Itse olen tullut siihen tulokseen, että Raamattuun vedoten ja aidolla vakaumuksella on mahdollista olla sekä sitä mieltä, että samaa sukupuolta olevien, rakkaudessa kilvoittelevien kahden ihmisen välinen parisuhde on kategorisesti syntinen, ja että se ei ole kategorisesti syntinen.

Ja tästä asiasta on mahdollista olla erimieltä peräti niin, että kummankaan opin hedelmät eivät ole absoluuttisesti huonot -- tosin rakkaudessa kilvoittelevan parisuhteen tukemisen hyvät hedelmät ovat "terveen järjen tasolla" tietenkin ilmeisemmät ja kategorisen synniksijulistamisen hedelmien kanssa saa olla hyvin tarkkana. Ihmisen kun ei ole hyvä olla yksin ja parisuhteella on mm. terveyttä edistäviä vaikutuksia, toisin kuin yksinäisyydellä. Mutta siitä huolimatta: pidän mahdollisena opettaa kristillistä avioliittoa vain miehen ja naisen välisenä instituutiona niin, että tällä opetuksella on hyviä hedelmiä.

Mutta epäeettisellä erimielisyydellä sitä vasta huonot hedelmät onkin. Rakas kirkkomme uhkaa miltei hajota kahteen osaan sekä tämän homo- että naispappeuskysymyksen kanssa.

Tästä syystä minä koen kutsumukseni pyrkiä edistämään eettistä erimielisyyttä tässä asiassa -- molemminpuolista kunnioitusta. Sitä, että kumpaakaan kiistan osapuolta ei mustamaalattaisi eikä demonisoitaisi eikä heidän vakaumuksensa aitoutta kyseenalaistettaisi. Minä koen tämän asenteen kristilliseksi, sillä antoihan Paavalikin alkuseurakuntien olla joistain asioista erimielisiä kunhan tavoitteet olivat kristillisiä.

Miten sinä näet asian? Voiko joskus olla kristillistä ojentaa erimielisyydestä huolimatta käsi ja sanoa: "Olemme silti veljiä ja sisaria Kristuksessa."

[Nettipappi Marko]

Hei VeliT,

Pahoittelen, että viestini on aika pitkä. Olet niin monella tapaa asian ytimessä, etten voinut sivuuttaa näin keskeistä kysymystä ihan vain parilla rivillä. Yritän ensin vähän pohjustaa teemaa ja sitten sanoa mielipiteitäni. Ja paljon jää sanomattakin.

Muutama vuosi sitten pitämässään uudenvuodenpuheessa presidentti Niinistö totesi suunnilleen näin: "Keskustelukulttuurimme on aikalailla muuttunut. Halu ymmärtää väärin on suurempi kuin halu ymmärtää." Tuo lausahdus sopii joiltain osin myös suomalaiseen luterilaisuuteen. Ainakin se kuvaa hyvin ohimennen mainitsemaasi "epäeettistä erimielisyyttä".

Epäeettinen erimielisyys pääsee huippuunsa sosiaalisessa mediassa. Vaikean eettisen kysymyksen äärellä alkaa pian kuulua telaketjujen kolina, kun eri näkemyksiä edustavista leireistä taistelukentälle kaartavat teräväsanaisimmat ja kovanahkaisimmat taistelijat. Toistensa suuhun huutajat ovat valmiit ottamaan vastaan iskuja ja jyräämään toisenlaiset näkemykset oman oikeassa olemisensa alle. Lopulta väliä ei ole edes sillä, onko itse totuuden puolustaja - kunhan vastapuoli saadaan näyttämään väärässä olevalta. Todellinen kipu asioiden äärellä jää kokonaan huomaamatta, eikä lopulta tapahdu mitään muuta kuin haavoittumisia ja vastakkainasettelun lisääntymistä.

Sydäntä vihlaisee, kun tunnistan itsessäni paljon mustavalkoisuutta. Mitä enemmän katson elämässäni taaksepäin, sitä selvemmin olen siitä tietoinen. Nettipapin palstakin on ollut jo niin kauan pystyssä, että ehdottomuus näkyy kirkkaasti vanhemmissa kirjoituksissani. Yhä edelleen olen hyvin opillinen kristitty, enkä välttämättä asiasisältöjen puolesta ole juurikaan muuttunut. Silti sydämelläni on muutamien vuosien ajan vahvasti sykkinyt ajatus kristittyjen erilaisuudesta. Jumala on jotain niin suurta, että kukaan ihminen ei voi väittää tuntevansa Hänen kaikkia puoliaan. Minäkin näen Jumalasta jotain ihan oikein mutta kovin kapeasti. Vasta erilaisista ruumiinjäsenistä koostuva seurakunta näkee yhdessä jotain Jumalan suuruudesta. Tästä ajattelustani saat jotain kuvaa tutustumalla Jumalansa näköinen seurakunta -luentosarjaani.

Huomaat, että lähtökohtaisesti suhtaudun erittäin suopeasti eettiseen erimielisyyteen. Itse asiassa tietynlainen erimielisyys on perusteissaan välttämätöntä seurakuntaelämän mahdollistamiseksi. Käytännössä lähes kaikessa toiminnassaan seurakunta tekee aina eettisiä valintoja: mihin työmuotoon panostetaan ja millaisten kristillisten elämän korostusten puolesta puhutaan. Jos kaikilla seurakunnan jäsenillä olisi täysin identtinen näkemys siitä, että lapsityöhön satsaaminen on tärkeintä, niin kuka puhuu vanhusten puolesta... Esimerkki on naiivi, mutta joissain asioissa on oltava eri mieltä, jotta jokaisen kristityn lahjat, mielenkiinnon kohteet ja kutsumus suuntautuvat yhteiseksi hyväksi. Kun on kaikenlaisia ihmisiä, otetaan seurakunnassa kaikenlaiset asiat helpommin huomioon.

Kaikkein suurin kipupiste tässä asetelmassa on, että kristinusko ei ole vain eettisiä kysymyksiä. Se on yhtä vahvasti oppia. Jeesuksesta sanotaan Johanneksen evankeliumin alussa:

Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme. Me saimme katsella hänen kirkkauttaan, kirkkautta, jonka Isä ainoalle Pojalle antaa. Hän oli täynnä armoa ja totuutta. (Joh. 1:14)

Jumalan Sana tuli lihaksi Jeesuksessa, joka oli täynnä armoa ja totuutta. Käytännössä armo ja rakkaus näkyvät hyvien eettisten valintojen kautta. Kysymys totuudesta sen sijaan pukeutuu opin muotoon. Kirkollisessa keskustelussa ei päästä lähellekään eettistä erimielisyyttä, ellei lähtökohtaisesti tunnusteta, että nämä näkökulmat ovat erilaisia ja kuuluvat silti yhteen. Vaatii äärimmäistä herkkyyttä tunnustaa erilaiset lähestymistavat - ja että ne ovat ainakin osittain oikeassa omasta näkökulmastaan. Siksi keskustelun osapuolten on osattava herkästi tunnistaa omat kipupisteensä ja keskustelukumppaninsa kipupisteet. (Tässä Radio Deihin tekemässäni blogissa olen pöyhinyt sukupuolisten asioiden äärellä käytävää kipuilua: Kipuun suostuminen.)

Mainitsemasi kirkon isot kiistakysymykset ovat isoja juuri siksi, että ne sisältävät sekä opin että etiikan näkökulmat. Valitettavasti sekä eettisesti että opillisesti asiaa tarkastelevat taistelijat haluavat kiivaissa keskusteluissa mitätöidä toisen näkökulman. Toisaalta vilpittömästi sovintoa hakevat ihmisetkään eivät aina hahmota tämän vastakkainasettelun todellista ydintä. En tiedä, osaanko kysymyksenasettelun moninaisuutta avata riittävästi, mutta poimin tähän erilaisia näkökulmia satunnaisesti:

NÄKÖKULMIA SAMAA SUKUPUOLTA OLEVIEN VIHKIMISEN EETTISEEN ERIMIELISYYTEEN

Eettinen kysymys: "Eikö Raamatussa tärkeintä ole rakkaus?"
Eettisyyttä ja lähimmäisenrakkautta korostavat ihmiset muistuttavat mielellään rakkauden tärkeydestä. Jeesuskin sanoi hyvin selkeästi: "Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi. Tämä on käskyistä suurin ja tärkein. Toinen yhtä tärkeä on tämä: Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Näiden kahden käskyn varassa ovat laki ja profeetat." (Matt. 22:37-40) Käskyssä ei ole mitään epäselvää - paitsi se, mitä rakkaus tarkoittaa. Muistan monia pop-biisejä, joissa rakkaus tarkoittaa rakastelemista ja seksiä. Olen nähnyt monia romanttisia komedioita, joissa rakkaus tarkoittaa intohimoista tunnetta. Melkein missä tahansa yhteydessä rakkaus joka tapauksessa liitetään kysymykseen parisuhteesta. On suurta Raamatun väärinkäyttöä ottaa esimerkiksi lause "Suurin niistä on rakkaus." (1. Kor. 13:13) ja antaa sille pop-musiikin määritelmä rakkaudesta. Jos vedotaan siihen, miten Raamatussa rakkaus on kaiken ytimessä, silloin myös rakkauden määritelmä on otettava Raamatusta. Niitä löytynee monia, mutta yksi voisi olla: "Siitä me tiedämme rakastavamme Jumalan lapsia, että rakastamme Jumalaa ja noudatamme hänen käskyjään. Sitähän Jumalan rakastaminen on, että pidämme hänen käskynsä, eivätkä ne ole raskaita noudattaa." (1. Joh. 5:2-3) Pelkästään tämän jakeen äärellä viivähtäminen osoittaa, että rakkaus ei voi olla opin vastakohta.

Opillinen kysymys: "Onko kirkko luopunut Raamatusta?"
Yksipuoliset lähestymistavat synnyttävät aina vastavoimia. Esim. mitä vähemmän seurakunnassa puhutaan karismaattisuudesta, sitä suuremmalla todennäköisyydellä syntyy seurakunnan toiminnasta riippumattomia yltiökarismaattisia ryhmittymiä täyttämään sen hengellisyyden tarpeen. Ja mitä vähemmän puhutaan lähimmäisenrakkaudesta, sitä todennäköisemmin syntyy lähimmäisenrakkauden ympärille käpertyviä opillisuutta vähätteleviä ryhmittymiä. Nykyinen "liberaaliteologiaksi" leimattu lähimmäisenrakkauden korostus on luonnollista seurausta siitä, että ihminen on menneinä vuosikymmeninä jäänyt opin jalkoihin. Valitettavasti opilliset ryhmittymät reagoivat tähän kehityskulkuun lisäämällä omaa opillisuuttaan, jotta tasapaino säilyy eikä kirkkolaiva lähde väärälle kurssille. Pahimmillaan lähimmäisenrakkauden näkökulma saa "Raamatusta luopumisen" leiman, vaikka ihan yhtä paljon Raamatun määrittelemään oppiin kuuluu myös Jeesuksen käsky: "Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille. Tässä on laki ja profeetat." (Matt. 7:12) Valitettavasti opillisesti korostuneen ihmisen mielessä tämä lause saa lisämääreen: "rakasta sen jälkeen, kun he ensin ovat ymmärtäneet oikean opin". Oppia ei kuitenkaan voi julistaa ilman, että sen kanssa kulkee käsi kädessä oikeasti lähimmäisenrakkaus ja aito lähimmäisen asemaan asettuminen.

Hengellinen kysymys: "Miksi te kiistelette? Ettekö anna Pyhän Hengen ohjata?"
Toisinaan törmään kiistakysymysten äärellä osapuoliin, jotka ajattelevat katselevansa vaikeita ratkaisuja taivaallisesta näkökulmasta. Ja onhan Pyhän Hengen johdatus Jeesuksen itsensä lupaama asia. Silti on äärimmäisen vaarallista ajatella, että vilpittömästi lähimmäisen rakkautta korostava ihminen ei olisi kulkenut Hengen johdatuksessa - tai että Raamattua opillisesta näkökulmasta lukeva ihminen olisi vain ihmisviisauden varassa. Kukaan ei Hengen johdatuksessakaan näe asian kaikkia puolia. Suurin osa Hengen johdatuksesta seurakuntaelämässä on sitä, että rukouksen hengessä, rakkaudessa ja inhimillisessä viisaudessa käytetään kaikkia niitä lahjoja, joita Jumala on seurakunnalleen antanut, jotta asioissa voitaisiin päästä oikeaan lopputulokseen.

Näennäisen opillinen ratkaisu: "Tämä ei ole pelastuskysymys!"
Yhä useammin törmään eettisten kysymysten äärellä kommenttiin: "Tässä voidaan toimia monella tapaa, kun ei tämä ole pelastuskysymys". Raamatussa on tosi monta pelastunutta murhamiestä, joten siinä valossa murhaamisen suhteenkin voi valita oman linjansa, kun se ei ole pelastuskysymys. Tuo lause kuulostaa minun korvaani ennen kaikkea arkuutena ottaa kantaa mielipiteitä jakaviin kysymyksiin tai kömpelönä yrityksenä peittää eettisesti painottunut tarkoitusperä näennäisen fiksuun opilliseen muotoiluun. Loppujen lopuksi tuon lauseen käyttäminen on itsensä pussiin puhumista: Jos Jumalan mielestä vain pelastuksella on väliä, niin miksi Raamatulla pitäisi perustella silloin mitään lähimmäisenrakkauttakaan. Eihän sekään ole pelastuskysymys.

Käytännön ratkaisu #1: vähittäinen siirtyminen uuteen
Käytännön ratkaisuksi on esitetty ajatusta, että toimittaisiin samalla tavalla kuin naispappeuskysymyksen hyväksymisen kohdalla vuonna 1986. Silloin uusi virkakäsitys hyväksyttiin ja päätökseen jätettiin ponsi, jonka mukaan vanhan virkakäsityksen mukaisesti elävät voivat edelleen säilyttää kotipaikkansa kirkossa. Virkanäkemyksen muuttaminen jakoi kirkon ikään kuin eettisesti painottuneeseen ja opillisesti painottuneeseen puolikkaaseen. Jälkikäteen voidaan nähdä, että se ei tuottanut lopullista ratkaisua. Kirkon virallinen linja on, että "kumpikaan näkemys ei ole harhaoppi". Käytännössä kuitenkin vanhan virkakäsityksen mukaisilta lähetysjärjestöiltä evätään avustuksia ja heidän toimintaansa ruoditaan yleensä vain virkakäsityksen näkökulmasta. Vähittäinen siirtymä on ratkaisu, jossa ei oikeasti tehdä ratkaisua. Käytännössä parisuhdekysymyksessä vähittäisen siirtymän -menetelmä tarkoittaisi yleisen mielipiteen mukaan liukumista ja opillisen näkökulman vähittäistä rajoittamista. Jos opillisuutta ei oteta riittävän vahvasti huomioon, ei lopputuloksena ole rauhallinen eettisen erimielisyyden rinnakkaiselo vaan jakautuminen tai vähemmistön vaino.

Käytännön ratkaisu #2: vihkioikeudesta luopuminen
Toiseksi käytännön ratkaisuksi on ehdotettu vihkioikeudesta luopumista. Tällöin on ajateltu, että kristillinen oppi miehen ja naisen avioliitosta voi edelleen pysyä ennallaan, kun papit tasapuolisesti voivat siunata kaikkia pariskuntia ilman, että tulee vaikeuksia määritellä sitä, ketä voi vihkiä. Valitettavasti opillisesti tarkasteltuna tämä ratkaisu kiertää varsinaisen ongelman. Kristillisen opin keskeinen kysymys ei ole se, millaiset parisuhteen mallit yhteiskunta tunnustaa vaan se, millaisia parisuhteita Jumala on sanonut siunaavansa. Opillinen pastori ei pysty toimimaan tilanteessa, jossa hän kokee, että "Jumala sanoo teille ei, mutta minä sanon kyllä". Etiikan, tasa-arvon ja tasapäisyyden näkökulmasta on tietyllä tapaa ihan sama, otetaanko heteropareilta jotain pois vai annetaanko samaa sukupuolta oleville pareille jotain lisää. Pääasia, että eri parisuhdemuodot nimitetään Jumalan silmissä samanarvoisiksi. Ja tämä ongelma tulee aina olemaan joko rakenteissa (eli ei vihitä/siunata tasapuolisesti kaikkia parisuhdemuotoja) tai piilossa (joko etiikan tai opin kautta tarkastelevat ihmiset kokevat, että kirkko toimii väärin tai pahimmillaan heidät pakotetaan toimimaan vastoin kristillistä oppia).

Käytännön ratkaisu #3: kahden teologian rinnakkaiselo
Iloitsen siitä, että kirkossa on paljon aitoon yhteyteen pyrkimistä. Nykyisellään törmään enenevässä määrin kirkollisiin päänavauksiin, joissa keskustellaan kahden erilaisen näkemyksen aidosta rinnakkainelosta. Konkreettisimpina ehdotuksina on puhuttu ns. henkilöseurakunnista, eli seurakuntalaisten mahdollisuudesta valita seurakuntansa asuinpaikasta riippumatta. Tällöin seurakunnat voisivat profiloitua jäsentensä mukaisesti erilaisiin avioliittonäkemyksiin. Tällainen malli mahdollistaisi parhaiten mainitsemasi tyylin:

Miten sinä näet asian? Voiko joskus olla kristillistä ojentaa erimielisyydestä huolimatta käsi ja sanoa: "Olemme silti veljiä ja sisaria Kristuksessa."

Tämä viimeisin malli mahdollistaisi tuon. Mutta se ei olisi silti varsinainen ratkaisu. Ennen muuta silloin jouduttaisiin elämään sen kysymyksen kanssa, että ei ole olemassa luterilaisen kirkon oppia. Kun puhutaan uskosta Jumalaan, ihminen tarvitsee vastauksia siihen, mitä Jumala jostain asiasta sanoo. Kirkon sisällä on tulkintaeroja monesta opillisesta asiasta, kuten esimerkiksi siitä, mitä tapahtuu maailman lopussa. Mutta niinkin konkreettisessa kysymyksessä kuin avioliitossa on kestämätöntä, jos toisessa seurakunnassa käsketään tehdä parannus ja toisessa annetaan Jumalan siunaus.

Ajautuminen ei ole ratkaisu
Mielestäni kirkko on valinnanpaikalla. Muutos johonkin suuntaan on väistämätön, koska yleinen mielipide yhteiskunnassa vaikuttaa demokraattisesti johdettavan kirkon linjauksiin. Vaihtoehdot ovat seuraavat:

• Opillisuuden korostaminen ja perinteisen avioliittomallin selkeä paaluttaminen, mikä aiheuttaa runsaasti yksilöiden loukkaantumisia kirkkoa kohtaan.
• Eettisen painotuksen korostaminen ja uudenlaisen avioliittokäsityksen sisällyttäminen kirkon viralliseen linjaan, mikä aiheuttaa kirkon opillisen jakaantumisen.
• Odotteleminen, joka purkautuu ehkä asteittain kumpaankin edellä olevaan vaihtoehtoon ja antaa lisäksi kuvan kirkosta, joka ei tiedä, mitä uskon kohteena oleva Jumala tahtoo seuraajiltaan.

Pitkällä ja rönsyilevällä vastauksellani halusin maalata sinulle kuvan siitä, miten eettisyys ja opillisuus ovat kiinteä osa kristillisyyttä. Sekä opillisesti että eettisesti painottuneita kristittyjä kasvaa kylvämättä ja kyntämättä - olipa yhteiskunnan linja mikä tahansa - joten näiden välinen jännite tulee aina näkymään. Eivätkä isot eettiset kysymykset tule kirkon sisällä koskaan ratkeamaan itsestään. Ennen sitä ratkeaa kirkko. Eettisen erimielisyyden ensimmäinen askel on se, että on joku eettisesti ja opillisesti määritelty linja, josta voidaan olla eettisesti eri mieltä.

[VeliT]

Kiitos, Nettipappi Marko!

Vastauksesi on sanalla sanoen huikea: perusteellinen, laaja, osaava ja osuva. Enpä ole aiemmin törmännyt kehenkään, joka osaa tarkastella asiaa aidosti noin monelta kantilta. Minun on myöskin vaikea olla argumentaatiosi kanssa eri mieltä.

Yhden tarkennuksen kuitenkin kysyisin. Enkä näin kiinnostuneena maallikkona nyt malta olla kysymättä, sillä siellä toisella puolella on mitä ilmeisimmin melkoinen teologinen osaaja.

Gal 5:14
14. Sillä kaikki laki on täytetty yhdessä käskysanassa, tässä: "Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi".

Tuossa Paavali vahvistaa Jeesuksen opin siitä, että rakkauden kaksoiskäskyssä ja kultaisessa säännössä on koko laki. Kaksoiskäskyn ensimmäinen osa eli käsky Jumalan rakastamisesta yli kaiken tarkoittaa sitä että emme pidä muita Jumalia ja pidämme Jumalaa pyhänä. Mutta se, miten Jumala haluaa ihmisen elävän, on sovellusta tuosta yhdestä käskysanasta, jossa koko laki täyttyy: "Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi". 10 käskyä on siis aukikirjoitettu sovellus rakkauden kaksoiskäskystä. Käsittääkseni sinä olet samaa mieltä siitä, että Raamatussa olevia periaatteita tulee Pyhässä Hengessä soveltaa kussakin ajassa.

Olen pannut merkille, että yksikään konservatiivikristitty ei ole tivatessanikaan voinut minulle myöntää, että kyllä, käskyssä "Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi" olisi koko laki. Mikähän siinä voi olla ongelmana ja onko tuollaiselle kieltäytymiselle valoa kestäviä perusteluja?

Tällä tähtään viime kädessä nyt siihen, että mielestäni myös oppia korostavasta näkökulmasta käsin voidaan olla sitä mieltä, että jos esimerkiksi rakkaudessa kilvoitteleva homoseksuaalinen parisuhde tuottaa sen osapuolille ja lähimmäisille sekä yhteiskunnalle hyvää eikä pahaa (hedelmistään puu tunnetaan), se on rakkauden kaksoiskäskyn ja kultaisen säännön mukainen ja näin ollen Jumalan tahdon mukainen. Opillisesta näkökulmasta käsin voidaan siis olla sitä mieltä, että esimerkiksi naisen pitäminen miehelle alamaisena olisi nykypäivänä rakkauden kaksoiskäskyä sovellettaessa Jumalan tahdon vastaista. Samoin voitaisiin pitää Jumalan tahdon vastaisena, että homoseksuaaliset parisuhteet pyritään kategorisesti kieltämään, vaikka niillä olisi hyviäkin hedelmiä.

Olen ymmärtänyt, että Jumalan tahdon toteuttaminen näkyy nimenomaan etiikassa eli siinä, miten kohtelemme lähimmäisiämme. Niin kuin kohtelee lähimmäistään, kohtelee Jumalaa. Silloin eettinen toiminta on itse asiassa opin ydin.

Niin esimerkiksi minä olen Raamattuni ymmärtänyt ja kokisin omatuntoni vastaiseksi tuomita homoseksuaaliset parisuhteet syntinä tai pitää naisia miehille alamaisina - minä en vain kristittynä pysty siihen ja vaatisi erittäin painavat ja vakuuttavat perusteet, että en pitäisi genesikselle rakentuvaa Kefale-struktuuria nimenomaan oman aikansa kulttuuriin sidottuna patriarkaalisena jäänteenä. Nimenomaan Jeesuksen oppeja soveltamalla me erotamme ajan patinan ja ihmisen käden jäljen Jumalan tahdosta: mm. siinä on Jeesuksen edustama vallankumous ja "uusi liitto", jossa laki on kirjoitettu uskovien sydämiin.

Toivottavasti tavoitat, mitä tarkoitan.

[Nettipappi Marko]

Tervehdys VeliT,

Lämmin kiitos ylenpalttisista kehuistasi. Otan ne vastaan ristiriitaisin tuntein tietoisena siitä, että sanan varsinaisessa merkityksessä olen teologisesti varsin vaatimattomalla tasolla. En ole koskaan jaksanut paneutua teologian suuntauksiin ja kiemuroihin. Termistökin on välillä hukassa. Vahvuutenani pidän vain kohtalaisen laajaa raamatuntuntemusta sekä pyrkimystä tarkastella asioita loogisesti ja harmonisesti.

Oivaltava jatkokysymyksesi osoittaa vastauksestani pari puutetta. Raapaisin niitä teemoja, mutta eettisen erimielisyyden äärellä on pakko pilkkoa tarkemmin palasiksi kaksi oleellista näkökulmaa: raamattunäkemys ja rakkauskäsitys. Niin kuin oppi ja etiikka liittyvät saumattomasti toisiinsa, myös oppi Raamatusta ja kristillinen rakkaus kietoutuvat lopulta erottamattomasti yhteen. Käsittelen näitä siis suloisessa sekamelskassa, ja aloitan (kömpelön) esimerkin kautta:


Suunnittelija vai käyttäjä

Kumpi osaa käyttää kännykkää paremmin: kännykän suunnittelija vai kännykän käyttäjä? Tietystä näkökulmasta vastaus on täysin itsestäänselvä. Tietenkin käyttäjä, koska hän käytännössä käsittelee puhelinta. Siksi käyttäjä oppii nopeasti itselleen sopivat tavat käsitellä puhelinta. Hän myös tietää, mihin hän puhelinta tarvitsee ja osaa parhaiten valita sopivat sovellukset, suojakuoret ja muut lisälaitteet.

Toisaalta ... suunnittelija tietää käyttäjää paremmin, mitä kännykkä on suunniteltu kestämään. Vaikka puhelin ainakin hetkellisesti toimii ohjeiden vastaisessakin käytössä, ei sen voida luvata kestää mitä tahansa. Siksi suunnittelija ymmärtää, mitkä tilanteet todennäköisimmin johtavat ongelmiin ja mitkä syyt ovat aiheutuneiden vaikeuksien taustalla.

Yleensä nämä kaksi puolta tukevat toisiaan. Suunnittelija vetää suuria linjoja, käyttäjä soveltaa niitä omaan elämäänsä. Sekä suunnittelupöydän ääressä että käytännön elämässä voidaan tehdä samoja johtopäätöksiä: kuivilla sormilla sormenjälkitunnistin toimii mutta vessanpöntössä uiva kännykkä on katastrofi. Aina rajanveto ei ole silti näin selvää. Esimerkiksi suunnittelija voi ilmoittaa: "Puhelinta saa ladata vain puhelimen mukana seuraavalla laturilla", johon käyttäjä vastaa: "Olen ladannut jo 50 kertaa eri latureilla ongelmitta." Käyttäjän näkökulmasta kaikki on hyvin, mutta valmistaja tietää, mitä tuhoa akulle on jo aiheutunut, vaikka ongelmat eivät vielä näy.

Muutettavat muuttaen... Kumpi tietää paremmin, mikä ihmiselle on parasta: ihmisen Luoja vai ihminen itse? Kun Jumala käskee rakastaa, niin kumpi tietää paremmin, mitä rakkaus on: Jumala, joka on rakkaus vai ihminen, joka tietää, mikä hänestä tuntuu rakkaudelta?


Eettinen rakkauskäsitys: "Ihminen tietää, miten ihmistä rakastetaan"

Kännykkäesimerkkiä mukaillen voidaan sanoa, että suurin osa rakkauden käytännönsovelluksista on selvästi ihmisen itsensä määriteltävissä. Jos puoliso on allerginen kukille ja kalalle, niin todellista rakkautta ei ole ostaa hänelle kukkia ja viedä kynttiläillalliselle kalaravintolaan. Parasta rakkautta on kohdella häntä sillä tavoin kuin hän itse kokee tulevansa rakastetuksi. Tämä tilannekohtaisuuden pääperiaate toteutuu myös kristillisessä elämässä. Iloitkaa iloitsevien kanssa, itkekää itkevien kanssa. (Room. 12:15)

Pääperiaatteesta huolimatta voidaan kännykkäesimerkin valossa todeta, että suunnittelija tietää jotain asioita paremmin kuin käyttäjä. Väärällä laturilla lataaminen ei ole vielä ollut ongelma, joten se ei voi olla väärin. Niinpä opillisen rakkauskäsityksen kritiikki eettistä näkemystä kohtaan on se, että ihminen on aina ymmärryksessään vajaa, eikä ymmärrä kaikissa asioissa omaa parastaan täydellisesti. Ymmärtääkö lapsi, mikä määrä karkkia on hänelle sopiva? Ymmärtääkö esiteini, paljonko alkoholia kannattaa juoda? Ymmärtääkö keski-ikäinen, monesko "uusi tosi rakkaus" muuttuu pysyväksi? Näkeekö vanhus jo niin kuin Jumala?

Opillista kristillisyyttä syytetään Raamatulla päähän lyömisestä ja kaikkitietävyydestä. Valitettavasti ensimmäinen on toisinaan aivan aiheellinen syytös. Kaikkitietävyys sen sijaan on mielestäni nimenomaan eettisen lähestymistavan ongelma. Ihminen asettuu Jumalan asemaan, jos hän määrittelee rakkauden sisällön kaikissa asioissa Jumalan puolesta. Eettisesti ajatteleva kristitty ei kuitenkaan koe tekevänsä niin, koska hänellä on erilainen raamattukäsitys. Palaan siihen myöhemmin, mutta vilkaistaan ennen sitä opillista ratkaisua rakastamiseen.


Opillinen rakkauskäsitys: "Jumala tietää, mitä rakkaus on"

Opilliseen käsitykseen kuuluu ajatus, että Jumala on säätänyt ihmiselämään sellaisiakin asioita, jotka ovat ihmisen parhaaksi, vaikka hän ei itse sitä ymmärtäisikään. Seuraava esimerkkini on yksinkertaistava, mutta kerron sen silti.

En ole kovin vanha, mutta olen elämäni aikana kuitenkin nähnyt avioliittoinstituution murenemisen ja perheiden särkymisen räjähdysmäisen kasvun. Samaa vauhtia nuorison ja aikuistenkin puheissa ovat lisääntyneet kommentit siitä, miten avioliitto on vanha ja kahlitseva järjestelmä. Ennen kirkollista päätöstä eronneiden vihkimisestä valitettiin sitä, kuinka kirkko pakottaa ihmiset elämään onnettomina yhdessä silloinkin, kun kärsitään perheväkivallasta. Sukupuolisen kokeilemisen ja avosuhteiden puolestaan sanotaan auttavan ihmistä paremmin ymmärtämään, mitä itse haluaa ja mikä on toimivaa. Tämän kehityksen täytyisi argumenttien perusteella tuottaa entistä vahvempia parisuhteita kuin "toimimattoman avioliittoinstituution" kulta-aikana. Ei tarvita tutkimustuloksia sanomaan, että tilanne on päinvastainen.

Opillisen näkemyksen mukaan Jumala tietää ihmistäkin paremmin, mitä rakkaus on. Kännykän valmistajan tavoin hän ei ole määritellyt kaikkia yksityiskohtia, vaan on vetänyt tietyt perusperiaatteet rakkaudelle: Jeesus vastasi: "Jos joku rakastaa minua, hän noudattaa minun sanaani. Minun Isäni rakastaa häntä, ja me tulemme hänen luokseen ja jäämme asumaan hänen luokseen. Se, joka ei minua rakasta, ei noudata minun sanaani - mutta sana, jonka te kuulette, ei ole minun omani, vaan Isän, joka on minut lähettänyt." (Joh. 14:23-24) Toisin sanoen opilliseen rakkauskäsitykseen kuuluu se, että on olemassa Jumalan näkökulmasta jotain "pitkän tähtäimen rakkautta", joka tuntuu ihmisen "tämän hetken rakkauden" näkökulmasta vääryydeltä.

Opillinen kristillisyys syyllistyy toisinaan Raamatulla päähän lyömiseen. Se ei yleensä tarkoita Jumalan asemaan asettumista vaan pikemminkin kykenemättömyyttä oman aseman näkemiseen. Meillä kaikilla toki on tästä asiasta tieto. Mutta tieto tekee ylpeäksi, rakkaus sen sijaan rakentaa. Jos joku luulee tietävänsä jotakin, hänellä ei vielä ole oikeaa tietoa. Mutta jos joku rakastaa Jumalaa, hänet Jumala tuntee. (1. Kor. 8:1-3) Vilpitön opillinen kristitty ajattelee olevansa nöyrä Jumalan palvelija, kun hän julistaa Jumalan käskyjä mahdollisimman kirkkaasti - mutta rakkaudettomasti kolhien. Tämäkin nousee raamattukäsityksestä.


Eettisen erimielisyyden keskipiste on raamattunäkemys

Eettisen erimielisyyden keskipisteessä on loppujen lopuksi yksi ainoa asia: raamattunäkemys. On monia eettisiin kysymyksiin vaikuttavia asioita, jotka keskusteluissa kannattaa pitää esillä, mutta varsinainen kysymys tulee aina koskemaan sitä, miten ihmiset ymmärtävät Raamatun.

a) Eettinen raamattunäkemys: "Ihminen puhuu Jumalasta"

Eettiseen raamattukäsitykseen kuuluu keskeisesti ajatus siitä, että Raamattu on ihmisten puhetta Jumalasta. Raamattu on paljon enemmän kuin yhdenkään hurskaan ihmisen näkemys, mutta liioitellusti sanottuna se on silti "vain" paras mahdollinen ihmisten kirjoittama kirja. Se on vuosituhansien aikana muotoutunut hurskaiden ihmisten viisas perimätieto, jossa näkyy ajattelun kehittymistä ja tarkentumista. Se heijastelee jokaisen aikansa yhteiskunnallista ja kulttuurista ympäristöä. Se osoittaa, että ihmiset ovat kokeneet Jumalan eri tavoin eri aikoina.

Jumala ei ole koskaan näyttäytynyt kenellekään. Siksi Raamatun eri kirjat puhuvat inhimillisellä kielellä ja inhimillisine vajavaisuuksineen Jumalasta. Jeesus kyllä oli Jumala, joten keskiössä ovat Jeesuksen sanat, joita ihmiset ovat tallettaneet muistiin. Vaikka nekin ovat ihmisten kirjoittamia, ovat ne muita Raamatun sanoja arvokkaampia, koska ne saatiin suoraan Jumalalta.

Raamattu on siis hyvin inhimillinen kirja, jonka vuoksi eettisesti ajatteleva ihminen toteaa vaikean kysymyksen kohdalla: "Emme voi tietää, mitä Jumala tästä ajattelee". Ihmisten kirjoittamasta kirjasta voidaan päätellä lopulta vain, mitä sen ajan ihmiset ajattelivat Jumalan ajattelevan.

b) Opillinen raamattunäkemys: "Jumala puhuu ihmisestä"

Puhtaaksi viljelty eettinen raamattunäkemys on sekulaarissa yhteiskunnassakin helposti vastaanotettava. Opillinen raamattunäkemys sen sijaan aiheuttaa vastakkainasettelua myös kirkon sisällä. Lyhyesti sanottuna opillinen raamattunäkemys sisältää ajatuksen, että Raamatussa puhuu Jumala. Inhimillisestä rosoisuudesta huolimatta Raamattu nähdään ajattomana ja pysyvänä ohjeena, joka pysyy muuttumattomana muuttuvasta ajasta huolimatta.

Opillinen raamattunäkemys ulospäin jääräpäisyydeltä, kovuudelta tai rakkaudettomuudelta. Välillä näen vahvaa vyörytystä sen puolesta, että opillista raamattunäkemystä yritetään osoittaa esim. vahvoilla teologisilla argumenteilla epä-älylliseksi tai vääräksi raamatuntulkinnaksi. Mutta yhtä vahvat perusteet on löydettävissä opillisesti ja kirkkohistoriallisesti sen puolesta, että eettinen raamattunäkemys on hengellistä luopumusta. Kumpikaan syytös ei osu kohteeseensa. Eettiseen erimielisyyteen ei voida päätyä, jos ei suostuta ymmärtämään, että vilpittömiä kristittyjä löytyy kummankin näkökulman taustalta.

Eettisen erimielisyyden saralla on aloitettava sillä lähtökohdalla, että on olemassa kaksi aitoa ja vakaumuksellista tapaa pitää Jumalaa auktoriteettina. Kumpikin lähtökohta näkee yhden puolen Jumalasta ihan oikein. Ja yhdistäviä tekijöitäkin on vaikka kuinka paljon: Kumpikin ajattelumalli lähtee siitä, että kristitty ihminen tai kristillinen kirkko ei voi hyväksyä mitä vain. Kumpikin näkulma on sitä mieltä, että Jumala on antanut ihmiselle ohjeita ja vetänyt rajoja. Kysymykseksi jää, kenellä on varma tieto siitä, missä ne rajat milloinkin menevät?


Ratkaisuehdotus: "Korosta vahvuuksiasi yhteistyössä vastakkaisen näkemyksen kanssa"

Raamatun Jumala ei ole kompromissien Jumala, joka yrittää poimia siedettäviä palasia monesta eri asiasta yhtä aikaa. Päinvastoin Jumala tuntuu olevan äärimmäisyyksien Jumala, jossa toisilleen vastakkaiset puolet ovat läsnä yhtä aikaa. Jumala on pelottavan pyhä ja käsittämättömän armollinen. Hän ei painanut villaisella ihmiskunnan syntejä. Jumalan viha syntiä kohtaan ratkaistiin Jumalan Pojan kidutuskuolemalla, jotta syntinen ihminen voisi saada Jumalan armon ansiotta osakseen.

Jumala on rakkaudessaankin sekä äärimmäisen lempeä että ankara. Hänen sylinsä on avara ja kasvatusotteensa napakka. Jeesus ei maanpäällisen elämänsä aikana vaiennut, vaan hän tykitti sanojaan tekopyhille, vähäuskoisille, avosuhteessa eläville, avionrikkojille, juonittelijoille... Ja samaan aikaan häntä pilkattiin siitä, kuinka syömäri ja juomari hyväksyy seuraansa portot ja publikaanit. Seurakunta on Kristuksen ruumis, joten Herraansa seuraavassa joukossa on oltava mieluummin isoja ääripäitä kuin väsähtänyttä välimuotoa. Ääripäät aiheuttavat kipua, mutta mitään sanomaton välimalli ei saa aikaan mitään.

Samaa sukupuolta olevien vihkimisen suhteen Suomen ev.lut. kirkossa on voimassa väsähtänyt välimuoto. Virallisesti kirkossa on voimassa perinteinen avioliittonäkemys, mutta samalla osa kirkkokansasta ja papistosta pyrkii kiivaasti muutokseen. Osa papistosta myös vihkii luvatta, eikä siihen suuresti puututa. Oma-aloitteisella tekemisellä siis pyritään osoittamaan, että linja on muuttunut. Ja tämän johdosta perinteisen linjan kannattajat pyrkivät tekemään pesäeroa samaa sukupuolta oleviin pariskuntiin, jotteivat omalla käyttäytymisellään tue linjamuutosta. Epäselvä oppi on siis johtanut tiettyjen lähimmäisten karttamiseen.

Kuulemani mukaan (en osaa tämän tarkemmin sanoa) katolisessa kirkossa tehdään ruohonjuuritasolla erittäin vahvaa kohtaavaa työtä seksuaalivähemmistöjen parissa. Kirkolla on opillisesti äärimmäisen selkeä linja, minkä johdosta kenenkään työntekijän tai seurakuntalaisen ei tarvitse vaivata päätään sillä, onko hänen lähimmäisenrakkautensa osoitus siitä, että kirkon opillinen linja on muuttunut tai että hän omalla toiminnallaan kertoo oman näkemyksensä muuttuneen.

Olen aika huono konkreettisten ratkaisujen tekijä, mutta teoriassa ajatteluni on hyvin vahvasti seuraava: Mitä selvempi on opillinen linjaus, sitä vapaammin rakkaus pystyy ylittämään rajoja. Ääripäät tukevat toisiaan ja tulevat keskenään toimeen, kun ne toimivat omilla vahvuusalueillaan.

[Nettipappi Marko]

Kirjoittelin todella runsassanaisesti yleisluontoista vastausta, joten pistän erilliseen viestiin yksilöidymmät vastaukset esittämiisi kysymyksiin.

Käsittääkseni sinä olet samaa mieltä siitä, että Raamatussa olevia periaatteita tulee Pyhässä Hengessä soveltaa kussakin ajassa.

Kyllä ja en. Jos olen saanut oikean vaikutelman tämän keskustelumme perusteella, sinä olet minua enemmän eettisesti painottunut. Opillisena ihmisenä olen sitä mieltä, että monia Raamatun periaatteita pitää soveltaa nykyaikaan, mutta minulla raja menee todenäköisesti eri kohdassa kuin sinulla. Esimerkiksi avioliittoetiikan suhteen ajattelen, että ne kuuluvat siihen "älä lataa väärällä laturilla" -kategoriaan, jota ei voi soveltaa yhtä vapaasti kuin Paavalin antamia pukeutumisohjeita.

Olen pannut merkille, että yksikään konservatiivikristitty ei ole tivatessanikaan voinut minulle myöntää, että kyllä, käskyssä "Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi" olisi koko laki. Mikähän siinä voi olla ongelmana ja onko tuollaiselle kieltäytymiselle valoa kestäviä perusteluja?

Jos kysymys esitetään tuossa sanamuodossa, niin kenellekään ei pitäisi olla vaikeuksia vastata, että tuo pitää paikkansa - ainakin, jos siihen lisätään myös se Jumalan rakastamisen näkökulma, joka rakkauden kaksoiskäskyssä on. Opillisessa luterilaisuudessa hyvin monia uskonelämän alueita katsellaan nimenomaan lain ja evankeliumin erottamisen näkökulmasta. Evankeliumi on sitä, mitä Jumala antaa. Se on pelastuksen ydin. Laki puolestaan on sitä, mitä Jumala vaatii ihmiseltä. Jos ihminen osaa rakastaa täydellisesti, niin silloin hän tulee myös noudattaneeksi kaikkia kymmenen käskyn säädöksiä. Kaikki Jumalan antamat käskyt voidaan siksi tiivistää tuohon yhteen sanaan: rakkaus.

Merkittävin kysymys onkin se, miten nämä konservatiivikristityt ovat ymmärtäneet kysymyksesi. Ennen kaikkea: kuka määrittelee, mitä rakkaus tarkoittaa? Minä vastaisin kysymykseesi ilman muuta "kyllä", koska Raamatussa rakastaminen on Jumalan käskyjen noudattamista. Ja koska ajattelen Jeesuksen antamassa ohjeessa rakkauden tarkoittavan sitä hyvää, mitä Jumala sekä kasvatuksen ja nuhtelun että avaran sylin ja armon näkökulmasta haluaa ihmiselle.

Jos nämä konservatiivikristityt ovat olettaneet, että rakkaus tässä kysymyksessäsi tarkoittaa sitä, että ihmisten omat ajatukset ja määritelmät rakkaudesta täyttävät kaiken sen, mitä Jumala ihmiseltä vaatii, niin ymmärrän hyvin heidän vastahakoisuutensa.

mielestäni myös oppia korostavasta näkökulmasta käsin voidaan olla sitä mieltä, että jos esimerkiksi rakkaudessa kilvoitteleva homoseksuaalinen parisuhde tuottaa sen osapuolille ja lähimmäisille sekä yhteiskunnalle hyvää eikä pahaa (hedelmistään puu tunnetaan), se on rakkauden kaksoiskäskyn ja kultaisen säännön mukainen ja näin ollen Jumalan tahdon mukainen.

Kuvittelen hyvin ymmärtäväni, mitä tarkoitat, mutta minä en määrittelisi näkemystäsi opilliseksi. Se kuulostaa enemmänkin eettiseltä. Jos olen osannut kirjoittaa kaiken edellä sanomani ymmärrettävästi, saat kiinni tästä tiivistelmästä:

• Opillinen rakkauskäsitys = Jumala sanoo, mikä on hänen näkökulmastaan ihmiselle lopulta parasta. "Jokaista, jota rakastan, minä nuhtelen ja kuritan. Tee siis parannus, luovu penseydestäsi!" (Ilm. 3:19)
• Eettinen rakkauskäsitys = Ihminen tietää itse, miten häntä on rakastettava ja mikä on hänen näkökulmastaan parasta. "Meidän on jokaisen otettava huomioon lähimmäisemme, ajateltava, mikä on hänelle hyväksi ja vahvistaa häntä." (Room. 15:2)

Opillisesta näkökulmasta [...] voitaisiin pitää Jumalan tahdon vastaisena, että homoseksuaaliset parisuhteet pyritään kategorisesti kieltämään, vaikka niillä olisi hyviäkin hedelmiä.

Minun mielestäni opillinen näkökulma päätyy päinvastaiseen lopputulokseen. Sillä tavalla kuin minä olen näissä vastauksissani hahmotellut opillisuuden ja eettisyyden erot, tuo ajattelu on enemmän eettisyyden puolelle kallistuvaa. Jeesus opetti, että puu tunnetaan hedelmistään, mutta yhtä lailla hän opetti, että hänen opetuksissaan pysyminen ei automaattisesti saa aikaan vain hyvää:

Jos te kuuluisitte tähän maailmaan, se rakastaisi teitä, omiaan. Mutta te ette kuulu maailmaan, koska minä olen teidät siitä omikseni valinnut, ja siksi maailma vihaa teitä. Muistakaa, mitä teille sanoin: ei palvelija ole herraansa suurempi. Jos minua on vainottu, vainotaan teitäkin. Jos minun sanaani on kuultu, kuullaan myös teidän sanaanne. (Joh. 15:19-20)

Olen ymmärtänyt, että Jumalan tahdon toteuttaminen näkyy nimenomaan etiikassa eli siinä, miten kohtelemme lähimmäisiämme. Niin kuin kohtelee lähimmäistään, kohtelee Jumalaa. Silloin eettinen toiminta on itse asiassa opin ydin.

Tuo on mielestäni eettisen näkökulman johtopäätös. Opillinen näkee tämänkin asian päinvastoin: Jos ihminen toimii eettisesti, mutta hänen etiikkansa ytimessä ei ole Jumalan Sanan mukainen oppi, hän ei harjoita kristillistä etiikkaa. Eli tämä etiikan ja opin välinen vuorovaikutus voidaan sanoittaa myös juuri päinvastoin: Oppi on itse asiassa etiikan ydin.

minä en vain kristittynä pysty siihen ja vaatisi erittäin painavat ja vakuuttavat perusteet, että en pitäisi genesikselle rakentuvaa Kefale-struktuuria nimenomaan oman aikansa kulttuuriin sidottuna patriarkaalisena jäänteenä. Nimenomaan Jeesuksen oppeja soveltamalla me erotamme ajan patinan ja ihmisen käden jäljen Jumalan tahdosta.

Osaat todella hyvin pukea sanoiksi eettisen ihmisen kipuilut. Osaat myös erinomaisen hyvin kohdistaa kristillisen uskon kysymykset Jeesukseen, joka on kuitenkin uskomme ydin. Vaikka olen kaivanut vastauksillani jo todella syvän kuopan, niin taidan vielä pari lapiollista kauhaista. Jeesuksen oppi on myös asia, jota ei saa käyttää liikaa vipuvartena niin eettisyyden kuin opillisuuden suuntaankaan. Usein parisuhdekeskusteluissa nostetaan esiin Jeesuksen sanat rakkaudesta, mutta jätetään muutamia muita Jeesuksen sanoja sanomatta, kun ne vievät toiseen suuntaan:

Jos veljesi tekee syntiä, ota asia puheeksi kahden kesken. Jos hän kuulee sinua, olet voittanut hänet takaisin. Mutta ellei hän kuule sinua, ota mukaasi yksi tai kaksi muuta, sillä "jokainen asia on vahvistettava kahden tai kolmen todistajan sanalla". Ellei hän kuuntele heitäkään, ilmoita seurakunnalle. Ja jos hän ei tottele seurakuntaakaan, suhtaudu häneen kuin pakanaan tai publikaaniin. (Matt. 18:15-17)

Hän vastasi heille: "Ettekö ole lukeneet, että Luoja alun perin teki ihmisen mieheksi ja naiseksi?" Ja hän jatkoi: "Sen tähden mies jättää isänsä ja äitinsä ja liittyy vaimoonsa, niin että nämä kaksi tulevat yhdeksi lihaksi." (Matt. 19:4-5)

Eettisen erimielisyyden keskusteluun ryhtyessä on pakko alistua siihenkin, että myös Jeesuksen opetuksissa ja toiminnassa oli sekä opillinen että eettinen puoli. Eivätkä hänen ympärillään eläneet ihmiset aina selvinneet kolhuitta. Hän tosin ei aiheuttanut niitä kolhuja taitamattomuuttaan vaan siksi, että hänen rakkauskäsitykseen kuului myös totuuteen ohjaaminen.

[VeliT]

Kiitos jälleen kerran perusteellisista vastauksista, joissa riittää mutusteltavaa pitkäksi aikaa. Iloitsen myös siitä, että minun on helppo kunnioittaa sinunlaistasi pastoria -- olkoonkin että olet käyttämälläsi jaottelulla opillisempi kuin minä -- sillä on ilmeistä, että et muodosta näkemyksiä ryhmädynamiikan tai johonkin tiettyyn kuppikuntaan kuulumisen kriteereillä, vaan omantunnontarkalla pohdinnalla.

Saatan kirjoittaa myöhemmin laajemmin, kun ajatuksia aukeaa, mutta nyt tuli mieleeni seuraava näkökulma: ymmärrän "kännykän suunnittelija ja käyttäjä" -vertauksesi hyvin. Olenkin sitä mieltä, että mitä hyvänsä seksuaalista toimintaa ei voida pyhittää "rakkaudella", erityisesti sellaista seksuaalisuutta, jolla on terveydellisiä ja psykologisia riskejä. Olen myös sitä mieltä, että ei homoseksuaalisuus ole asia, johon ihmisiä kannattaisi kehottaa. Olen jopa sitäkin mieltä, että heteromiehille, joilla on jonkin verran homoseksuaalisia taipumuksia, voi olla parempi pitäytyä täysin heteroseksuaalisuudessa. Pidän mahdollisena, että Jumala puhuu Paavalin suulla heteromiehille.

Väitteeni on, että synnynnäisesti homoseksuaaleille - joille heteroseksuaalisuus ei ole vaihtoehto - on mahdollista elää rakkaudessa kilvoittelevassa homoseksuaalisessa parisuhteessa niin, että ei toimi "suunnittelijan" ohjeiden vastaisesti ja pidä "rakkautta" ikään kuin avoimena shekkinä.

Kirkollisessa järjestyksessä mielestäni kestävä ja eettisen erimielisyyden mukainen järjestely olisi, että avioliittoon vihittäisiin vain naisia ja miehiä, mutta myös samaa sukupuolta olevien parien liitot voitaisiin erillisellä kaavalla siunata ja niiden puolesta rukoilla -- että hyvät hedelmät ja Jumalan tahto toteutuisivat. Tällöin olisi perusteita myös pastoraalisille keskusteluille.

Jäin pohtimaan sitäkin virkettäsi, että Jeesus ei säästänyt läheisiäänkään kolhuilta. Ja tottahan se on. Itse olen ihmetellyt jo kauan sitä, että jos Jeesus kerran sanoo: "Helpompi on kamelin päästä neulansilmän läpi kuin rikkaan taivaaseen", miten on mahdollista, että kaikkein kristityin osa tässä maailmassa on se kaikkein rikkain? Miten on mahdollista samojen ihmisten saarnata homoseksuaalien syntisyyttä ja yhdistää rikastumiseen tähtäävä porvarillinen eetos ja kristillinen maailmankatsomus? Miten sinä "opillisena kristittynä" ymmärrät tämän ristiriidan, vai ymmärrätkö? Viimeisellä kappaleellani ajan takaa sitä, että ihmisen on kovin helppo olla opillinen aina oman elämänpiirinsä ulkokehällä, sinne ulospäin katsoen.

[Nettipappi Marko]

Hei VeliT

Kiitos hyvistä jatkopohdinnoista ja -kysymyksistä! Olen suuria peruslinjoja vetänyt sen verran juurta jaksaen, että pyrin nyt olemaan huomattavasti tiiviimpi sanoissani. (Oikolukijan kommentti: "Melkein onnistuit!")

on ilmeistä, että et muodosta näkemyksiä ryhmädynamiikan tai johonkin tiettyyn kuppikuntaan kuulumisen kriteereillä, vaan omantunnontarkalla pohdinnalla.

Tuo kuulostaa kovin imartelevalta luonnehdinnalta. Toivon, etten koskaan tekisi teologiaa vain siksi, että osoittaisin kuuluvani johonkin joukkoon. Samanaikaisesti olen kuitenkin vahvasti tietoinen siitä, että en voi sooloilla ja kuvitella irtautuvani 2000 vuoden historiasta, jonka viisauksia minäkin lähes yksinomaan ammennan. Toivottavasti monet nettipapin palstan lukijat voisivat muistaa rukouksin minua, että osaisin muotoilla sanottavani nykyaikaisesti ja jopa oivaltavasti, mutta Sanaa ja menneiden sukupolvien viisautta kuunnellen.

Väitteeni on, että synnynnäisesti homoseksuaaleille - joille heteroseksuaalisuus ei ole vaihtoehto - on mahdollista elää rakkaudessa kilvoittelevassa homoseksuaalisessa parisuhteessa niin, että ei toimi "suunnittelijan" ohjeiden vastaisesti ja pidä "rakkautta" ikään kuin avoimena shekkinä.

Tässä ollaan edelleen hyvin tiiviisti eettisen erimielisyyden ydinkysymyksissä. Jollain tavalla olen aikaisemmissa vastauksissanikin tätä sivunnut, mutta pohdin vielä muutamin sanoin eri näkökulmasta.

Pidän tuota väitettäsi tyylipuhtaana eettisenä näkökulmana. Opillinen ihminen voisi heittää siihen hyvin napakan vastaväitteen. Pahoittelen aika rajuakin kielikuvaa, mutta tämä mielestäni on vain hyvä havainnollistaja: "Kyllä varastetulla autollakin voi ajaa täydellisesti liikennesääntöjen mukaan, muttei lainkuuliainen liikennekäyttäytyminen pyhitä auton varastamista." Kun sinun väitteesi ja tuo opillinen vastaväite puetaan kaavioksi samaa sukupuolta olevien parisuhdetta ajatellen, saadaan seuraavat päättelyketjut:

Eettinen lähestymistapa päättelee:

• Eettisesti hyvät valinnat määrittelevät oikean opin. Lähimmäisenrakkaus näyttää sen, mikä kuuluu oikeaan uskoon.
• Jos ihmiset elävät rakkaudessa, siitä voidaan päätellä, että he elävät Jumalan tahdon mukaan.
• Koska samaa sukupuolta olevat pystyvät osoittamaan kristillistä rakkautta toisiaan kohtaan, ei siinä elämänmuodossa ole mitään moitittavaa.

Opillinen lähestymistapa päättelee:

• Oppi määrittelee elämänvalintojen eettisyyden. Raamatun ohjeet määrittelevät sen, mikä kuuluu oikeaan uskoon.
• Jos ihminen haluaa rakastaa Jumalaa, hänen on noudatettava Jumalan käskyjä.
• Koska Raamatussa määritellään avioliitto miehen ja naisen väliseksi, ei samaa sukupuolta olevien liitto ole hyväksyttävä elämänmuoto, vaikka he osoittaisivat rakkautta toisilleen.

Kiivaissa väittelyissä ei koskaan keskitytä vain oman näkemyksen puolustamiseen, vaan tehokkaimpia hyökkäyksiä on iskeä toisella tavalla ajattelevan heikkoihin tai arkoihin kohtiin. Niinpä aggressiivinen vastahyökkäys etenee seuraavasti:

Eettinen vastahyökkäys:

• Opilliset ihmiset päätyvät johtopäätöksiinsä Raamatun oppilauselmilla.
• Täytyy osoittaa, että heidän raamatuntulkintansa on väärä.
• Hyökkäys: "Nykytutkimus on osoittanut, että Raamatun aikoina ei ole tunnettu nykyistä vapaaehtoisuuteen ja kristilliseen rakkauteen pohjautuvaa homoseksuaalisuutta."

Opillinen vastahyökkäys:

• Eettiset ihmiset päätyvät johtopäätöksiinsä sen mukaan, mikä ihmisestä tuntuu hyvältä.
• Täytyy osoittaa, että heidän näkökulmansa ei oikeasti koidu ihmisen parhaaksi.
• Hyökkäys: Tapauskertomuksia siitä, kuinka homoseksuaalisesti suuntautuneet ihmiset ajautuvat kauemmas rakkaudesta, elävät valheellisesti tai kokevat silmien aukenemisen ja eheytymisen.

Tällainen keskustelukulttuuri on sekä valheellista että vastakkainasettelua kasvattavaa. Eettisessä vastahyökkäyksessä joudutaan sulkemaan silmiä muutamilta raamatunkohdilta, jos väitetään, ettei Raamatun aikoina ole tunnettu vapaaehtoista tai tasaveroista homoseksuaalisuutta. Ylipäätään Raamatun näkeminen Jumalan Sanaksi ja Hengen vaikutuksesta syntyneeksi kirjoitukseksi saa aikaan sen, että Jumala voisi antaa käskyjään sellaisistakin asioista, joita ei kirjoitusajankohdan kulttuurissa ollut olemassa.

Opillinen vastahyökkäys ontuu puolestaan siinä, että lopputuloksesta ei voida aina päätellä lähtökohtaa. Kertomus Jobista osoittaa, että täysin oikeilla opillisilla asetelmillakin voi elämä tuoda vastaan kärsimystä. Ylipäätään, jos opillinen ihminen alkaa perustella vastaväitteitään lopputuloksella, on hän toiminut juuri samalla logiikalla kuin hänen kritisoimansa eettinen ihminen omassa alkuperäisessä väitteessään, joka muodostuu ihmiselämän havainnoista.

Kirkollisessa järjestyksessä mielestäni kestävä ja eettisen erimielisyyden mukainen järjestely olisi, että avioliittoon vihittäisiin vain naisia ja miehiä, mutta myös samaa sukupuolta olevien parien liitot voitaisiin erillisellä kaavalla siunata ja niiden puolesta rukoilla -- että hyvät hedelmät ja Jumalan tahto toteutuisivat.

Tämä järjestely aiheuttaisi lopulta ongelmia sekä eettisestä että opillisesta näkökulmasta. Eettisesti asiaa tarkasteleville se aiheuttaisi syrjimisongelman: "Tämä on hyvä alku, mutta miksi samaa sukupuolta olevat laitetaan huonompien ihmisten karsinaan, kun heille ei anneta kirkollista vihkimistä." Opillisesti ajatteleville tämä aiheuttaa teologisen ongelman: "Avioliitossa kyse on siitä, mitä Jumala siunaa. Vihkimättä jättäminen mutta Jumalan siunauksen antaminen synnille ei poista varsinaista ongelmaa."

miten on mahdollista, että kaikkein kristityin osa tässä maailmassa on se kaikkein rikkain?

Positiivisesti asiaa tarkastellen voitaisiin todeta, että Jumala siunaa omiaan. Vaikka juutalainen kansa on ollut historiansa aikana varsin päähän potkittu, on sitä toisaalta siunattu todella runsaasti. Samoin pitkään kristittyinä olleet alueet ovat maailman historiassa monenlaisen hyvinvoinnin, tieteellisen kehityksen ja elintason alueita.

Negatiivinen lähestymiskulma voisi olla puolestaan se, että uskonto on parhaita hallitsemiskeinoja. Hurskas kansa on mahdollista sopivan vääristyneellä hengellisellä johtamisella saada tekemään paljon pahaa. Tosin tämä kaava ei vielä todista, että miksi kristinuskon alueet ovat rikkaita, koska vahvaa hengellistä hallitsemista on aina osattu kaikissa uskonnoissa.

Miten on mahdollista samojen ihmisten saarnata homoseksuaalien syntisyyttä ja yhdistää rikastumiseen tähtäävä porvarillinen eetos ja kristillinen maailmankatsomus? Miten sinä "opillisena kristittynä" ymmärrät tämän ristiriidan, vai ymmärrätkö? Viimeisellä kappaleellani ajan takaa sitä, että ihmisen on kovin helppo olla opillinen aina oman elämänpiirinsä ulkokehällä, sinne ulospäin katsoen.

Tuo loppukaneettisi on erinomaisen hyvä kuvaus. Itse olen puhunut "suurimman synnin" konseptista. Hengellisesti eri tavalla suuntautuneet ihmiset pitävät jotain tiettyä kristinuskon korostusta kaikkein tärkeimpänä asiana, joten sen vastakohta on kaikkein suurin synti. Esim.

• Ihmisläheinen ihminen ajattelee: "Jeesus opetti rakkauden kaksoiskäskyn ja lähimmäisenrakkauden. Hän myös sanoi, että kaikki, mitä tehdään vähimmille veljille, tehdään hänelle. Siksi tärkeintä on rakkaus ja suurinta syntiä on lähimmäisen laiminlyöminen."
• Opillinen ihminen ajattelee: "Oppi Kristuksesta ja sovitustyöstä on pelastuksen ydin. Raamattu varoittaa eksymisestä. Siksi tärkeintä on seurata Sanan opetuksia. Suurinta syntiä on opillinen leväperäisyys."
• Hengellinen ihminen ajattelee: "Oikea uskova on se, jota Henki johtaa. Omilla päätelmillä mennään helposti harhaan. Tärkeintä on täydellinen antautuminen Jumalalle ja suurinta syntiä on omavoimaisuus."

Tämä viimeisin kysymyksesi liittyy siis hyvin oleellisesti eettisen erimielisyyden ajatukseen. Kyse ei ole lopulta "vain erimielisyydestä". Erilaiset näkemykset nousevat mitä syvimmällä tavalla siitä, kuinka ihmiset käsittävät suhteensa Jumalaan. Monien erimielisyyksien juurisyy löytyy tosiasiasta, että itselle luovuttamattoman tärkeä näkökulma on toiselle varsin marginaalinen kysymys.

[VeliT]

Iloitsen systemaattisesta mutta näkemyksekkäästä jaottelustasi, joka on avannut minulle paljon. Olen samaa mieltä myös siitä loppupäätelmästäsi, että eettisen erimielisyyden takana on lopulta ainakin psykologisesti jos nyt ei tunnustuskirjojen tasolla erilaisiin paikkoihin sijoitetut "uskon ytimet".

Olen pohtinut, miksi minä en kykene olemaan "opillinen kristitty". Siihen on useita syitä, joita kykenen nyt tähän lähinnä rätkimään puolittaisesti, välillä kysymyksenä, välillä raamatullisena muistikuvana, välillä omana ajatuksena.

1. Genesis ja "ihmisen kädenjälki" Mooseksen kirjoissa
- Jos genesis on todella Jumalan puhdasta sanaa eikä siinä ole laisinkaan ihmisen kädenjälkeä ja inhimillistä alkumyyttiä, miten on mahdollista, että näitä kertomuksia on kaksi? Tuskinpa Jumala loi maailmaa kahdella erilaisella tavalla.

- Olen joutunut kysymään itseltäni, olisiko paimentolaiskansan alkumyytti oikeastaan edes voinut olla toisenlainen kuin miehen ja naisen sisältävä ja miehen ylemmyyttä korostava? Maailma oli patriarkaalinen ja hierarkinen ylipäätänsä. Mielestäni kristityn täytyy pyrkiä erottamaan ajan havina ja pöly siitä, mikä on aidosti pysyvää.

- Vanhassa testamentissa on lakeja ja asetuksia ja kielikuvia, joita en mitenkään pysty uskomaan Jumalallisiksi. Kuten vauvojen murskaaminen kallioon.

2. Raamatun ristiriitaisuudet
- En voi esimerkiksi ymmärtää, miksi Uudessa Testamentissa on kaksi toisistaan poikkeavaa Jeesuksen sukuluetteloa.
- Esimerkkejä olisi muitakin

3. Paavalin erehtyväisyys ja ristiriitaisuus
- Paavali uskoi paruusian tulevan omana elinaikanaan
- Paavali käski seurakuntaa kutsumaan itseään isäksi, vaikka Jeesus nimenomaan käski, että ketään muuta kuin Isää ei saa kutsuttaman isäksi
- Muitakin esimerkkejä löytyy, kuten että kaikki Paavalin kirjeet eivät ole hänen kirjoittamiaan

4. Jeesus kritisoi "oppineita"
- Jos Jeesus joitakuita kritisoi, niin fariseuksia
- Sapatti on ihmistä varten eikä ihminen sapattia varten jne.
- Jeesus korosti rakkauden tekoja ja sydämen puhtautta, ei "oppineisuutta"

5. Uskonvalinta "täydellisestä ilmoituksesta" ja kalliolle rakentamisesta
- Raamatuntulkinnan valinta on "uskonvalinta"
- Minä valitsen uskon, joka pyrkii mahdollisimman totuudenmukaiseen kuvaan maailmasta ja Jumalasta ja siten rakentamaan kalliolle, kuten Jeesus käski.
- Koska Jeesus on tie, totuus ja elämä ja Täydellinen Ilmoitus, minä ajattelen, että muuta ei tarvita.
- Minun ei tarvitse uskoa Raamatussa jumalalliseksi sellaista, minkä omantunnontarkan pohdinnan myötä ja Jeesusta seuraten uskon inhimilliseksi
- Jeesus on se prisma, jonka läpi katson Raamattua ja jolla "koettelen" oppia

[Nettipappi Marko]

Tervehdys VeliT,

Keskustelu sinun kanssasi on ollut paitsi miellyttävää niin myös jotain sellaista, mitä minä toivoisin kristillisissä piireissä kohtaavani paljon enemmän. Koen näet, että me katselemme kristillisiä asioita joissain yksityiskohdissa hyvinkin eri suunnasta, mutta minulla on koko ajan olo hyvin kunnioittavasta keskustelusta. Jos myös sinulla on samanlainen tuntuma ajatustenvaihdostamme, olemme onnistuneet jotakuinkin täydellisesti. Samassa hengessä toivon osaavani jatkaa.

Viimeisin viestisi sisälsi monta yksityiskohtaa, joista jokaisesta saisi omat kysymysketjunsa aikaiseksi. Vaikka tämäkin vastaus hyvästä yrityksestä huolimatta paisui varsin laajaksi, täysin hallitsemattoman tekstimäärän pelossa tutkailen pohdintojasi pääasiassa yhtenä pakettina siinä määrin, kun ne liittyvät eettisen erimielisyyden teemaan. Jos joku esimerkkinä mainitsemistasi asioista on sellainen, että haluaisit pureutua siihen perusteellisemmin, tee rohkeasti uusi aihe.

Luulen, että ajattelemme hyvin samaan tapaan tuosta ”uskon ytimestä”. Vaikka eettisesti painottuneilla ja opillisesti suuntautuneilla ihmisillä uskon todellinen ydin on Jeesuksen pelastusteko, johtopäätökset kristillistä elämää kohtaan päätyvät niin erilaisiin painotuksiin, että voidaan lainausmerkkeihin laittaen puhua erilaisista uskon ytimistä. Samalla tavalla ajattelen myös suhtautumisesta Raamattuun. Viidestä pääkohdasta ja niiden alakohdista koostunut jaottelusi on mielestäni tiivistettävissä kysymykseen: Kuka on Raamatun taustalla?

Eettisen ja opillisen kristillisyyden oleellisimpia jakolinjoja on se, kuinka kristitty suhtautuu Raamatun kirjoituksiin. Aikaisemmissa viesteissä teinkin jo jaottelun siitä, että opillinen raamattukäsitys tiivistyy ideaan: "Jumalan puhetta ihmiselle" ja eettinen raamattukäsitys kiteytyy ajatukseen: "ihmisen puhetta Jumalasta". Käsitykset ovat äkkiseltään toistensa vastakohtia, mutta tarkemmin ajateltuna uskoon ja raamatuntulkintaan kuuluvat molemmat puolet yhtä aikaa.

Jos ajatellaan, että Jumalasta voidaan tietää yhtään mitään, silloin joudutaan hyväksymään ainakin kaksi asiaa: 1. Jumala on ilmoittanut itsestään jotain ja 2. se ilmoitus tapahtuu ihmisten kielellä. Eli kaikki puhe Jumalasta ja kaikki näkemykset Raamatusta sisältävät kaksi asiaa: Jumalallisen sisällön ja inhimillisen muodon. Uskonvalinta on sitä, kuinka paljon nämä eri puolet kunkin kristityn elämässä merkitsevät tai kuinka paljon ihminen uskoo näiden puolten olevan uskonnollisessa puheessa läsnä.

Perinteisesti kristinuskossa on ajateltu, että Raamattu on paradoksaalinen kokonaisuus, josta 100% jumalallista alkuperää ja 100% inhimillistä alkuperää. Niin kuin Jeesus, Jumalan Sana, itsekin oli 100% Jumala ja 100% ihminen.

Eettinen ja opillinen raamattukäsitys eivät siksi ole toistensa vastakohtia. Ihmiset ovat kuitenkin rajallisia ja Raamattu niin äärettömän runsas, että kukin kristitty tarkkailee Raamattua niillä prosenttiluvuilla, jotka ovat oman uskon mukaisia. Nuoruudessani olin äärimmäisen opillinen, jolloin minulle Raamattu oli 100% jumalallinen ja ihan vain parin prosentin verran inhimillinen. Nykyisellään tuo inhimillinen puoli on jo paljon suurempi, ja kasvaa edelleen kohisten. En ole varma, onko kehityksen johdosta jumalallinen puoli jotenkin päässyt pienenemään, mutta teoriassa olen täysin 100+100 -ajatuksen kannattaja. Valitettavasti joudun myöntämään, että käytännössä en ole noihin lukemiin päässyt.

Olen siis samaa mieltä siitä, että Raamatun lukutavassa kyse on uskonvalinnasta. Sen valinnan vaihtoehdot eivät ole usko tai epäusko. Valinta on pikemminkin jumalallisen ja inhimillisen painotuksessa. Sitä valintaa ei tehdä vapaasti, vaan lopputulos riippuu siitä, missä määrin opillisuus ja eettisyys omassa uskossa painottuvat. Minä haluaisin, että Raamattu sanelisi minun lukutapani täydellisesti, jolloin uskonikin olisi 100+100. Mutta koska en ole täydellisen opillinen ja yhtä aikaa täydellisen eettinen, myös todellinen ymmärrykseni Raamatusta ei ole 100+100.

Tämän ketjun vastaukseni ovat tällaista omatekoista uskontofilosofiaa, joten on vaara, että olen kaivanut itselleni kohta syvän ja liukkailla termeillä vuoratun kuopan, josta ei pääse mitenkään ylös. Yritän seuraavassa kuitenkin hahmotella näkökulmia Raamatun jumalallisen ja inhimillisen puolen vuoropuhelusta.


Kirjain vs. henki

Pohdiskelit sitä, kuinka Paavali näyttää uskoneen Jeesuksen pikaiseen takaisintulemiseen. Varhaisimmissa kirjeissään hän tosiaan näyttää ajatelleen juuri niin. Myöhäisimmissään hän katsoo eri perspektiivillä. Vaan olisiko Paavali muuta voinut olettaakaan, kun Jeesus itsekin sanoi: "Minä tulen pian" (Ilm. 22:12)? Nykytilanteesta käsin voidaan todeta, että Jeesus joko:

• valehteli teknisistä yksityiskohdista,
• eli ihan toisessa aikakäsityksessä tai
• puhui näyssä vertauskuvin.

Teknisesti voitaisiin moittia Jeesusta täysin väärään luuloon jättämisestä, kun oikein millään mittarilla 2000 vuotta ei ole "pian". Mutta oliko Jeesuksellakaan mitään muuta mahdollisuutta? Olisiko hän koskaan voinut sanoa: "Minä tulen takaisin aikaisintaan 2000 vuoden päästä, mutta levittäkää siitä huolimatta evankeliumia kuin viimeistä päivää!"

Valehteliko Jeesus? Vai käyttikö hän kielikuvaa, joka sai aikaan sen, mitä hän halusi? Jobin kirjan lopussa Jumala pitää puheen, jonka pääpointti on: Sinä et voi ymmärtää. Jobin kirjan tapahtumien äärellä voidaan nähdä, kuinka Jumala haluaa saada aikaan kasvua, Jumalan tuntemista ja oman itsen tuntemista, ei niinkään maailmankaikkeuden ymmärtämistä. On alistuttava siihen tosiasiaan, että Raamattu on Jumalan puhetta lapsille, joiden ei ole mahdollistakaan ymmärtää kaikkea. Jeesuksen "minä tulen pian" -lausahduksen valossa voidaan jopa esittää kysymys: pystyisikö syntinen ihminen toimimaan oikein, jos hän ymmärtäisi kaiken?

Kun pieni lapsi kysyy vanhemmaltaan: ”saanko ottaa nalleni mukaan taivaaseen”, joutuu vanhempi tukalaan valinnanpaikkaan. Täytyykö vastata teknisesti oikein vai pyrkiä antamaan lapselle oikea mielikuva taivaasta? Totuus kaiken maallisen jäämisestä tähän elämään kertoo lapselle ”totuuden” siitä, että taivas on paha paikka.

Olen aina inhonnut ”kirjain vai henki” -vastakkainasettelua. Opillisena ihmisenä se kuulostaa minun korvaani samalta kuin ”tarkoitus pyhittää keinot” tai ”tarpeen mukaan valkoinen valhe käy”. Toisaalta "minä tulen pian" -lause osoittaa, että ainakin Ilmestyskirjan vertauskuvallisessa kielessä Jeesus itse puhuu asioita, joiden on tarkoitus saada aikaan tietty vaikutus eikä asioiden teknisten yksityiskohtien ymmärrystä.

100-0 opillinen ihminen ajattelee, että kaikki Raamatussa on vain kirjaimellisuutta ja kaikki luetaan "niin kuin siellä sanotaan". 0-100 eettinen ihminen haluaa, että ihmisen tulkitsema "Raamatun henki" on punainen lanka, jota seurataan. Kumpi tahansa lukutapa vie metsään.


Fakta vs. ymmärrys

Luomiskertomuksen äärellä voidaan herätellä erityisen paljon kysymyksiä kirjaimellisuudesta. Kuten itsekin totesit, Raamatun kahdessa ensimmäisessä luvussa on erilaiset luomiskertomukset. Johtopäätöksiä voidaan tehdä ainakin kaksi ja hyvin eri näkökulmista.

• Erilaiset kertomukset osoittavat selvästi, että kertomukset ovat ihmisten ajatuksia, koska Jumala ei voi puhua itsensä kanssa ristiin.
• Erilaiset kertomukset todistavat jumalallisesta alkuperästä, koska omia juttujaan sepittävät ihmiset eivät olisi jättäneet tekstiin ristiriitaisuuksia vaan olisivat yhdenmukaistaneet ne kirjoitusvaiheessa.

Minusta on loogisempi tämä jälkimmäinen, joten siksi minun jatkokysymykseni kuuluu: miksi Jumala puhuu samasta asiasta eri tavoilla? Vastaukseni on, että Jumala ei ole kummassakaan kertomuksessa kertonut perusteellista tieteellistä selvitystä luomisen tapahtumista. Hän on kertonut sen, mitä hänen mielestään ihmisen tarvitsee ymmärtää luomisesta. Koska luominen on jotain valtavan suurta, yksi kertomus ei riitä valottamaan kaikkia tarpeellisia puolia.

Sanotaan, että jos kysyt juutalaiselta rabbilta kysymyksen, hän vastaa sinulle kertomuksella. Jos et ymmärrä ja kysyt tarkennusta, hän kertoo sinulle toisen kertomuksen. Jos et vieläkään ymmärrä, kuulet kolmannen kertomuksen. Luomiskertomusten kohdalla näköjään kaksi kertomusta riitti.

100-0 opillinen ihminen kehittää keinot sovittaa eri kertomusten yksityiskohdat teknisesti kohdalleen, jottei Raamattu vaikuttaisi epäluotettavalta. 0-100 eettinen ihminen näkee kertomusten erot todisteena sille, että Raamattu ei ole liian vakavasti otettava auktoriteetti yksityiskohdissaan. Kumpikaan ajatus puhtaaksi viljeltynä ei vaan toimi.


Käyttöohje vs. runo

Monesta kotikirjahyllystä löytyy elämänkertoja, keittokirjoja, runokirjoja, romaaneja, tietokirjoja... Niitä kaikkia pitää lukea eri tavoilla. Ne kaikki ovat "totta", jos ne luetaan kullekin kirjallisuustyylille ominaisella tavalla. Käyttöohjekirja moottorin sytytysennakoiden säätämisestä ei palvele tarkoitustaan, jos autonasentaja sivuuttaa faktat ja pyrkii keskittymään tunnelmaan, jonka ohjeen lukeminen synnyttää. Runo ihmisiä yhdistävästä kaarisillasta ei ole täyttänyt tarkoitustaan, jos sen jälkeen lukija velvoittaa naapureitaan rakentamaan siltoja kaikkien lähimpien purojen yli.

Raamattu on täynnä erilaisia kirjallisuudenlajeja. Raamatunlukemisen yksi perussäännöistä on: mieti, kuka puhuu kenelle ja missä tilanteessa. Tuon lisäksi on valtavan oleellista myös miettiä sitä, mikä on luetun tekstin tyylilaji. Laulujen laulun ylistys rakastetulle tai psalmirukoilijan ahdistunut katkeruuden purkaus Jumalalle eivät ole samaa tyylilajia kuin heprealaiskirjeen opetus Jeesuksesta VT:n kirjoitusten pohjalta tai Mooseksen kirjojen juutalaisen temppelisäädöstön ohje. Näyt ovat vertauskuvallisia prosessien käynnistäjiä ja Paavalin kirjeet varhaiskristillistä opinmuodostusta. Joka haluaa ottaa Jumalan Sanan vakavasti, ottaa myös tyylilajit vakavasti: osa teksteistä pitää lukea kirjaimellisemmin ja osa vertauskuvallisemmin, jotta ne luetaan oikein.

Otan esimerkiksi mainitsemasi kohdan, jossa Jeesus kieltää sanomasta ketään isäksi, mutta Paavali puhuu itsestään isänä. Jeesus ja Paavali näyttävät puhuvan ristiin. Mutta kyllä myös Jeesus puhuu isistä, kun käskee kunnioittaa isää ja äitiä eikä "siittäjää" ja äitiä. Paavali sanoo seurakunnalleen: Vaikka teillä Kristukseen uskovina olisi tuhansia kasvattajia, teillä on vain yksi isä. Minähän teidät olen evankeliumia julistamalla synnyttänyt Kristukseen Jeesukseen uskoviksi. (1. Kor. 4:15) Opettajana ottaisin itse kantaa siihen, että tässä on kolme eri asiaa:

• On olemassa maallisia isiä, joille ei tarvitse keksiä uutta nimitystä siksi, että on olemassa myös Taivaan Isä.
• Jeesus kieltää ottamasta itselle hengellistä arvonimeä "isä".
• Paavali ei käytä sanaa "isä" hengellisenä arvonimenä, vaan viittaa vertauskuvallisesti siihen, kuinka hän perusti seurakunnan.

Tässä raamatunlukijat ja erityisesti raamatunopettajat joutuvat nöyrälle paikalle. Kukaan ei ole 100-100 -kristitty, mutta kasvua sitä kohti tapahtuu koko ajan. Opettamatta ei voi jättää vedoten siihen, että tulevaisuudessa ehkä ajattelen toisin. Kantaa pitää uskaltaa ottaa joskus vahvastikin, vaikka samalla on alistuttava sille, että tämän hetken ymmärrys saattaa tulevaisuudessa muuttua.

100-0 opillinen ihminen tulkitsee Raamatun kaikilta osin pikkutarkaksi käyttöohjeeksi. 0-100 eettinen ihminen tulkitsee koko Raamatun vertauskuvalliseksi runoksi.


Silminnäkijäkertomus vs. annettu ilmoitus

Raamatussa on neljä evankeliumia, joissa on keskenään erilaisia yksityiskohtia samoista tapahtumista.

• Jeesus paransi Jerikon edustalla sokean. Yhden evankelistan mukaan tämä tapahtui menomatkalla, toisen mukaan paluumatkalla ja kolmannen mukaan parannettuja oli kaksi. Osoittaako tämä, että Jeesus ei parantanutkaan ketään?
• Markus kertoo, että ristin ryövärit pilkkasivat Jeesusta. Luukas kertoo, että toinen ei pilkannutkaan vaan pyysi armoa. Osoittaako tämä, että Jeesusta ei ristiinnaulittukaan?
• Evankeliumit kertovat eri ihmisten käyneen tyhjällä haudalla. Myös enkeleitä on eri evankeliumeissa eri määrä. Osoittaako tämä, että Jeesus ei noussutkaan kuolleista?

Klassinen esimerkki käytännön arjesta on autokolari, jossa kaksi autoa törmää risteyksessä ja tilanteella on kaksi silminnäkijää. Kun poliisi haastattelee kuljettajia sekä jalankulkijoita, hän saa neljä hieman toisistaan poikkeavaa kertomusta. Kukaan poliisi ei siinä vaiheessa revi papereitaan ja totea: "Koska kertomukset sisältävät ristiriitaisuuksia, kolaria ei ole tapahtunut." Historiassa tapahtuneet silminnäkijäkertomukset ovat aitoja silloin, kun niissä on inhimillistä rosoa. Ja silti Raamattu on Jumalan Pyhän Hengen vaikuttama kirja.

100-0 opillinen ihminen tarvittaessa selittää, että Jeesus kävi Jerikossa kolme kertaa, jotta yksityiskohdat täsmäävät. 0-100 eettinen ihminen toteaa, että aikanaan ihmisillä oli erilaisia käsityksiä Jumalasta, ja sama meno saa jatkua edelleen.


Kulttuurisidonnainen vs. yleispätevä

Herran siunaus, 10 käskyä ja Isä meidän -rukous ovat perinteisesti ajateltu yleispäteviksi kohdiksi, joita on käytetty aina ja kaikkialla. Luvatun maan valloittamista koskevat käskyt ovat puolestaan hyvin tarkasti tilanteeseen sidonnaisia, eikä niitä voida soveltaa kirjaimellisesti uudelleen.

Raamatun sanaa ei voida irrottaa kulttuuristaan, ja silti sitä pitää pystyä julistamaan yli kaikkien kulttuurien. Jumala on antanut ilmoituksen tietyllä kielellä, tietyyn historialliseen tilanteeseen sekä tietyn kulttuurin ja kansan keskelle. Raamatun opetukset ottavat joskus hämmentävän vahvasti huomioon aikansa elämäntavat. Esimerkiksi Jumala opetti Vanhan testamentin ihmisiä toimimaan oikeudenmukaisesti orjien kanssa - koska se oli yksi silloisen sosiaaliturvan muoto. Raamatun sivuilta ei voi lukea käskyä: "3500 vuoden kuluttua Pohjoismaissa on kuulkaas sellainen verotukseen perustuva sosiaaliturva, että tuo suurten perheiden, yhteisöjen ja orjuuden kulttuuri on turha. Lopettakaa paimentolaiselämä ja opetelkaa pohjoismainen demokratia."

Jos tarkkoja ollaan ja kirjaimellisesti luetaan, ei Herran siunaustakaan annettu kaikille maailman kansoille. Se oli siunaus, jolla Vanhan testamentin temppelipappien täytyi siunata Israelin kansa.

100-0 opillinen ihminen pitää kaikkea Raamatussa yleispätevänä. 0-100 eettinen ihminen pitää kaikkea tilanne- ja kulttuurisidonnaisena.


Valikoiva lukeminen vs. kokonaisuuden hahmottaminen

Edellä olen nostanut esiin muutamia tulkinnallisia kysymyksiä, jotka ovat välillä vaikeita. Itse edustan sitä koulukuntaa, että pääasiassa kaikille kohdille Raamatussa on "oikea lukutapa", mutta samaan hengenvetoon joudun myöntämään, että aika paljon Raamattua lukeneenakin joudun monien kohtien edessä toistaiseksi toteamaan, etten voi varmuudella sanoa edes sitä, pitääkö kohta lukea vertauskuvallisesti vai kirjaimellisesti, kulttuurisidonnaisesti vai yleispätevästi vai miten.

Silti näitä muuttujiakin suurempi kysymys on valikoiva raamatunluku. Yksittäisten raamatunkohtien suhteen on vielä kohtalaisen helppo päästä tukevalle alustalle, mutta vaikeampaa on se, kun pitäisi ottaa huomioon kokonaisuus. Otit esiin esimerkiksi sen, miten Jeesus kritisoi oppineita. Kyllä. Toisinaan hän teki niin. Niiden kohtien perusteella päästään eettisesti painottuneisiin johtopäätöksiin. Lopputulos on päinvastainen, jos unohdetaan ne kohdat, jotka sinä mainitsit, ja keskitytään vain seuraaviin, joissa Jeesus ylistää oppineisuutta:

Totisesti: laista ei häviä yksikään kirjain, ei pieninkään piirto, ennen kuin taivas ja maa katoavat, ennen kuin kaikki on tapahtunut. Sitä, joka jättää laista pois yhdenkin käskyn, vaikkapa kaikkein vähäisimmän, ja siten opettaa, kutsutaan taivasten valtakunnassa vähäisimmäksi. Mutta sitä, joka noudattaa lakia ja niin opettaa, kutsutaan taivasten valtakunnassa suureksi. Minä sanon teille: ellette te noudata Jumalan tahtoa paljon paremmin kuin lainopettajat ja fariseukset, te ette pääse taivasten valtakuntaan. (Matt. 5:18-20)

Silloin hän sanoi heille: "Siksipä jokainen lainopettaja, josta on tullut taivasten valtakunnan opetuslapsi, on kuin isäntä, joka runsaasta varastostaan ottaa esiin sekä uutta että vanhaa." (Matt. 13:52)

Raamatussa on niin runsaasti tavaraa, että valikoimalla oikeat kohdat saadaan melkein mikä tahansa lopputulos aikaan. Tässäkin mielessä kyseessä on uskonvalinta. Raamattu näyttäytyy väistämättä sellaisena kirjana, mikä on lukijan sydämen tila ja asenne. Eettisyyden ja opillisuuden suhteen voisin jälleen kerran tehdä yhden kärjistyksen:

• Opillinen raamatuntulkinta: Vaikka miten pahalta tuntuisi, ihmisen on muututtava Sanan mukaiseksi.
• Eettinen raamatuntulkinta: Raamattu ei voi tarkoittaa mitään sellaista, mikä tuntuu ihmisestä pahalta.

Sanomattakin on selvää, että kumpikaan ääripää ei ole hedelmällinen eikä totuudellinen. 100-0 tai 0-100 ei ole koskaan oikein Raamatun kokonaisuutta ajatellen.

Mielestäni kristityn täytyy pyrkiä erottamaan ajan havina ja pöly siitä, mikä on aidosti pysyvää.

Luulen, että sekä opilliset että eettiset raamatunlukijat ovat samaa mieltä asiasta. Erot tulevat siinä, mitkä asiat kuuluvat ajan havinaan ja mitkä pysyviin asioihin. En tiedä, kuinka hyvin nuo edellä mainitut näkökulmat avaavat lisää eettisen erimielisyyden kenttää. Yritin jotenkin maalata taas joillain uusilla sanoilla kristillisen uskon laajuutta ja moninaisuutta - sekä eettisen erimielisyyden haasteellisuutta.

Kuten olemme kummatkin pohtineet, raamatuntulkinta on uskonvalinta. En tiedä, kuinka kukaan ihminen voisi kääntää oman valintansa toisenlaiseksi, mitä se nyt on. Raamatunlukutapa on sidoksissa hyvin tiukasti oman uskon ilmenemismuotoihin, jotka ovat puolestaan sidoksissa omaan persoonallisuuteen, elämänkokemuksiin, hengelliseen historiaan, armolahjoihin...

Ehkä ymmärrys ja kokonaisvaltainen raamatunlukeminen voisi alkaa siitä, että suostuisi näkemään oman lukutapansa vain yhdeksi pieneksi osaksi sitä laajaa kokonaisuutta, mitä kaikkea Raamattu sisältää.

[VeliT]

Suuri kiitos vastauksistasi! Minäkin olen kokenut keskustelun kanssasi hedelmälliseksi ja molemmin puolin kunnioittavaksi. Sinun laillasi olen kokenut tällaisen keskustelun yllättävän ja harmittavan harvinaisena.

Yleensä ongelma tämän kaltaisissa keskusteluissa on ollut siinä, että "eettiset kristityt" lähtökohtaisesti pitävät "opillisia kristittyjä" moderneina fariseuksina, ja opilliset kristityt eettisiä kristittyjä lapsellisina rakkauden hokijoina, jotka ohjaavat elämäänsä lähinnä rakkauden kaapuun puettujen korvasyyhyjen varassa ja ilman selkärankaa. Jos jommalla kummalla puolella on toisesta osapuolesta em. olkiukko-oletus, keskustelu on taputeltu jo ennen kuin se voi alkaa.

Esittelemäsi 100-0, 100-100 ja 0-100 -mallisi on todella tervetullut työkalu nimenomaan keskusteluun eettisestä erimielisyydestä. Ja se että laitat heti kärkeen nuo eri leirien puhtaaksiviljellyt ja äärimmäiset "olkiukkoväitteet". Ja sitten voidaan kysyä, että nousisimmeko poteroistamme.

Minulle merkitsee paljon se, että voin aidosti ymmärtää miten toinen osapuoli ajattelee. Se on vaatinut sinunlaistasi sanoissaan sujuvaa ja täsmällistä sekä tunteissaan ja ajattelussaan maltillista pappia selittämään vaikeitakin asioita niitä kavahtamatta ja vailla piiloaggressiivista vastareaktiota.

Minulle merkitsee paljon myös se että omaa ajatteluani voidaan keskustelussa ymmärtää ilman että sitä tuomitaan jonain "aivottomana lepsuiluna inhimillisessä rakkaudessa".

Jos minä jotenkin tätä summaisin ja jotakin näiltä eettisen erimielisyyden leireiltä tämän keskustelun jälkeen toivoisin, se olisi juuri tuo mainitsemasi moninaisuuden hyväksyminen ja ymmärtäminen. Meistä kukaan kuolevainen ei tule koskaan ymmärtämään koko Jumalaa, ja parhaimmillammekin me olemme vain yksi osa kirkkoruumista.

Toivoisin että niin opilliset kuin eettisetkin kristityt hyväksyisivät sen minkä me tässä keskustelussa hyväksyimme: kyseessä on uskonvalinta. Uskonvalinta ei anna kummallekaan osapuolelle ylivertaista asemaa ikään kuin mörähtää vanhatestamentillisesti: "Jumalan sana on tässä. Väisty!"

Kummatkin leirit varmasti löytävät jakeita, joilla toista yrittää jyrätä. Raamatussa on kyllä millä mörähdellä molemmista leireistä.

Kristuksessa voimme erimielisyyksistä huolimatta olla veljiä ja sisaria.

Kiitos huiman arvokkaista ajatuksistasi ja keskustelusta, Nettipappi Marko.

VeliT

P.S. Isäni kuoli äskettäin äkillisesti puhjenneeseen sairauteen. Jumala on järisyttävässä tilanteessa taas tullut minua lähelle -- niin kuin silloin tullessani uskoon. Tuonpuoleinen on taas tullut arkielämän keskelle, ikään kuin ei olisi pois ollutkaan.

[Nettipappi Marko]

Kiitos VeliT,

Tämä keskustelu on antanut minulle paljon. Sain äärimmäisen älykkään, terävästi oivaltavan ja maltillisesti sanoittavan keskusteluotteesi ansiosta pohtia asioita perusteellisesti ja muotoilla jotain ajatuksiani ihan uudella tavalla. On mukava kuulla, että oikolukuvaiheessa syntynyt 100-0 / 0-100 -työkalu tuntui sinusta toimivalta. Ylenpalttisen ystävällisen palautteesi ansiosta se alkaa vaikuttaa ihan fiksulta omasta mielestäkin. : D

Olkiukkojen rakentaminen on kristikunnan suurimpia esteitä yhteydelle. Erilaisuus synnyttää alitajuisen pelon siitä, että itse pitää muuttua samanlaiseksi kuin tuo toinen. Siksi on helpompi hyökätä. Jos saa muutettua muut samanlaisiksi kuin itse, on levollinen ja jännitteetön olo. Mutta samalla yhteisön usko muuttuu yksittäisen kristityn kokoiseksi. Seurakunta ei olekaan erilaisina yhteenliittyneiden ruumiinjäsenten elävä rakennelma vaan saavillinen samanlaisia peukaloita.

Jeesuksen jäähyväisrukouksen suurin huoli ei ollut opillisten kristittyjen vähyys tai eettisten kristittyjen harvalukuisuus. Kristikunnassa on jo kaikki, mitä koskaan tullaan tarvitsemaan - paitsi yhteys:

Minä en rukoile vain heidän puolestaan, vaan myös niiden puolesta, jotka heidän todistuksensa tähden uskovat minuun. Minä rukoilen, että he kaikki olisivat yhtä, niin kuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa. Niin tulee heidänkin olla yhtä meidän kanssamme, jotta maailma uskoisi sinun lähettäneen minut. (Joh. 17:20-21)

Teoriassa tietenkin on helppo puhua yhteydestä. Kun eettistä erimielisyyttä lähdetään tosissaan tavoittelemaan, paljastuu sen kivuliaisuus. Meidän keskustelussammekin syntyi tekstiä, jos ei ihan kirjan verran, niin ainakin yhden pamfletin edestä. Ja se on vasta toisiaan hyvin ymmärtävien ihmisten periaatteellista keskustelua. Käytännön rajanvedot ja linjaukset ovat äärimmäisen vaikeita. Silti niitä kohti on mentävä ja yhteyteen pyrittävä. Se on ainoa oikea tie.

Kiitos tästä keskustelusta! Toivottavasti se ei jää viimeiseksi.

Haluan myös lausua lämpimän osanottoni isäsi kuoleman johdosta. Toivotan siunausta ja lohtua kaiken surun keskelle!