Pahan alkuperä ja kärsimyksen ongelma

[Juho]

Eli kyseessä on ihmisen lankeaminen syntiin. Tokihan olen lukenut Raamatun kohdat ihmisen lankeamisesta syntiin(Perhanan Eeva kun menit sen ompun syömään ), mutta mitä enemmän olen tuota kohtaa lukenut, sitä enemmän se on herättänyt kysymyksiä.

Eli Saatanahan houkutteli ihmisen syntiin, niin miksei Jumala tehnyt tälle yhtään mitään? Kun riparilla ja muualla kerrottiin siitä, miten Jumala on kaikkivaltias, -hyvä ja -tietävä, niin Jumalanhan olisi pitänyt tietää mitä Saatana aikoo, joten miksi hän ei tehnyt mitään estääkseen ihmisen lankeemusta syntiin? Jos Jumala tiesi miten tulee käymään muttei tehnyt mitään estääksen tämän tapahtumista, niin eikö se ole sen osoitus että Jumala ei joko kyennyt tai halunnut puuttua tapahtumien kulkuun. Joka tapauksessa kaikkien aikojen suurimman synnin salliminen tuntuu hölmöltä, kun muistetaan että Jumalahan ei pidä synnistä tuon taivaallista? Ja kun katsomme nykymaailmaa, niin sitä suorastaa toivoo ettei ihminen olisi langennut syntiin, joten miksi Jumala kaikessa rakkaudessaan antoi niin tapahtua?

Joten:

1. Jumala joko tiesi mitä tulee tapahtumaan, muttei puuttunut tapahtumien kulkuun millään lailla. Eli joko Jumalalta puuttui keinot tehdä asialle jotain, tai sitten hän ei halunnut. Eli hänen kaikkivaltiutensa ja rakkautensa kyseenalaistetetaan.

2. Jumala ei tiennyt mitä oli tapahtumassa, joten hänellä olisi ollut keinot estää syntiinlankeemuksen tapahtuminen jos olisi ollut siitä tietoinen. Yhtä laillahan Jumala olisi voinut mitätöidä teon, muttei kuitenkaan halunnut tehdä niin vaan karkotti ihmiset pois luotansa. Tämä taas johti ihmisen synnin orjuuteen, ja aikaahan ehti kulua niin miksi niin moni ihminen joutui kärsimään, koska Jumala ei mitätöinyt syntiinlankeemusta? Eli halusiko Jumala jollain tavalla "kostaa" ihmisille hänen ainoan lakinsa rikkomisen, ja nyt mekin saamme kantaa tuota rangaistusta?

Eiköhän tuota listaa voisi jatkaa ja kauan mutta etteköhän tajunneet ajatukseni. Että miksi Jumalan oli pakko tuomita ihmiskunta tähän maailmaan ja synnin orjuuteen? Tottakai sitä voidaan pitää rangaistuksena perisynnistä, mutta tuntuu siltä kohtuuttomalta ajatella miten moni joutuu kahden ihmisen virheestä kärsimään niin paljon. Erityisesti, kun Jumalalla olisi hyvänä kaikkivaltiaana mahdollisuus luoda maailma jossa ei olisi niin paljon kärsimystä ja epäoikeudenmukaisuutta.

Toinen kysymys olisi, että onko Jumalanpilkka anteeksiantamaton synti? Ja lisää samasta aiheesta, joten mitä kaikkea jumalanpilkkaan Raamatun mukaan kuuluu? Eli esim. onko se Jumalan suoraa haukkumista, yms.

[Nettipappi Marko]

Morjens Juho!

Kysymyksesi on omin sanoin sanottuna klassinen teodikean ongelma: "Jos Jumala on sekä hyvä että kaikkivaltias, kuinka maailmassa voi olla pahuutta?" Kysymykseen ei ole kukaan keksinyt vielä vastausta. Yksi Raamatun vanhimmista kirjoista, Jobin kirja, vastaa tähän hyvin oudolla tavalla. Jumala puhuu Jobille, joka oli kärsinyt valtavasti. Hän kysyy, osaisiko tämä tehdä virtahevon tai krokotiilin. Tai tietääkö Job, missä Jumala säilyttää lunta ja rakeita sodan päiviä varten. Tahi pystyykö Job vetämään merelle rajat ja määräämään, missä rantaviiva kulkee. Sitten Jumala jatkaa ja toteaa: sitten kun Job pystyy nämä "pienet" ongelmat ratkomaan, hän on valmis ymmärtämään, miksi maailmassa on kärsimystä.

Jumala on jättänyt jotain ihmisen elämää hyvin läheisesti koskettavia asioita salaisuudeksi. Niihin meillä ei ole yksiselitteisiä vastauksia. Liitin kysymyksesi aiheesta jo esitettyjen kysymysten joukkoon. Ole hyvä ja selaile tämän ketjun vanhempia viestejä. Niissä olen käsitellyt aika kattavasti sitä, mitä osaan aiheesta sanoa. Esitä sitten lisää kysymyksiä, jos haluat tarkennuksia.

Toinen kysymys olisi, että onko Jumalanpilkka anteeksiantamaton synti? Ja lisää samasta aiheesta, joten mitä kaikkea jumalanpilkkaan Raamatun mukaan kuuluu? Eli esim. onko se Jumalan suoraa haukkumista, yms.

Tätä kysymystä olen käsitellyt tässä linkissä: Pyhän Hengen pilkka. Sen suhteen annan samat ohjeet: lukaise vanhemmat viestit läpi ja esitä sitten jatkokysymyksiä.

[AinainenEpäilijä]

Hei Nettipappi!

Tässä tulee nyt jonkun verran varmasti asiaa johon emme voi tässä elämässä saada vastauksia, mutta koska uskonelämäni on ajautunut näitä asioita pohtiessa jonkinlaiseen käymistilaan, toivoisin löytäväni rauhan asioiden suhteen. Kysymyksiä on myös aika liuta, toivon että jaksat vastata niihin.

Olen koko ikäni uskossa ollut, kristityssä perheessä kasvanut 27-vuotias. Olen suurimman osan elämästäni ollut seurakunta-aktiivi, toiminut vastuunkantajana niin musiikin kuin puheiden pitämisenkin saralla. Kuitenkin, olen myös luonteeltani epäilijä. Varsinkin yliopisto-opinnot ja yliopistomaailman liberaali arvomaailma ovat saaneet minua pohtimaan ja kysenalaistamaankin uskoani ja siihen liittyviä juttuja. Olen tiedonjanoinen, enkä halua olla uskossani älyllisesti epärehellinen. Muutamia vuosia sitten kävin läpi vaikean masennuksen loppuunpalamisen takia, ja toipumiseni loppuvaiheissa jouduin suureen uskonkriisiin, jossa pelkäsin oikeasti menettäväni uskoni lopullisesti. No, Jumala piti onneksi kiinni kun omat voimat eivät riittäneet uskoon. Kiitos myös sinulle ja tälle palstalle - luin näitä kysymyksiä ja vastauksia paljon tuon kriisini aikana.

No, niihin tämän hetkisiin kysymyksiini. Luin Eero Junkkaalan "Minä uskon" kirjaa, jossa Junkkaala kirjoittaa Saatanasta näin:

"Tärkein raamatullinen periaate mielestäni on muistaa, että Saatana on luotu olento. Se ei siis olen Jumalan kanssa tasavertainen kilpakumppani, vaan Jumalan alapuolella oleva, Jumalan sallimuksesta maailmaan tullut pahan voima. Tämän enempää me emme ymmärrä. Älkää kysykö miksi Jumala loi hyvään maailmaansa pahan. Se joka osaa siihen vastata, on Jumalan vertainen. Me vain sanomme uskossa: luodessaan pahan Jumala ei tehnyt virhettä. Viime kädessä pahakin palvelee Jumalan hyviä suunnitelmia tässä maailmassa. Se on vain Jumalan kahlekoira, joka aikansa räksyttää ja sitten Jumala nykäisee narusta ja sen taru on loppu."[/center]

Minulle on koko ikäni opetettu että Jumalasta ei tule mitään pahaa. Mutta jos Jumala on luonut pahan, niin eikös Jumalasta silloin tullut pahaa? Voiko Jumala siis olla täysin hyvä? Mistä voimme tietää että Jumalan aikomukset meitä kohtaan ovat hyvät? Ja jos Jumala on luonut sekä pahan että hyvän, ja Jumala hallitsee kaikkea, mitä järkeä tässä kaikessa on? Olemmeko me vain jokin peli, jonka osat ja säännöt Jumala on luonut, ja jota Hän huvikseen pelaa? Miksi on niin suurta, että Jumala on kuollut meidän syntiemme puolesta, jos Hän on itse alunperin tehnyt säännöt, luonut pahan, ja itse päättänyt, mitä tarvitaan syntien sovittamiseen?

Näiden pohdintojen myötä minulle on tullut sellainen olo, että kaikki on jotenkin turhaa. Mitä väliä on elämällämme tai uskollamme?

Kiitos jo etukäteen vastauksestasi, tiedän että tässä tuli nyt paljon kaikkea.

Siunausta syksyysi!

[Susanna]

Raamatun alkukertomuksen mukaan Jumala loi paratiisin, jossa kaikki oli hyvää. Miksi paratiisissa kuitenkin oli hyvän ja pahan tiedon puu? Oliko se hyvää? Jumala kuitenkin tiesi, että puun hedelmien syömisestä ei seuraisi hyvää - eihän Hän olisi muuten kieltänyt ihmistä syömästä puun hedelmää. Ja miksi käärme oli siellä? Miten käärme pääsi paratiisiin? Loiko Jumala puun ja käärmeen?

Jumala on myös kaikkitietävä ja kaikkivaltias. Tiesikö Hän siis, että ihminen nousee kapinaan Häntä vastaan ja syö puusta? Oliko syntiinlankeemus tarkoituksenmukaista?

Olen koittanut etsiä vastauksia, mutta tätä aihetta ei kai käsitellä kovinkaan laajasti ja usein.

[Nettipappi Marko]

Tervehdys Susanna,

Liitin kysymyksesi olemassa olevaan viestiketjuun. Sinun esittämäsi kysymys on osa tätä aihepiiriä, joka sisältää kaksi erittäin klassista teologista ongelmaa:

• Pahan alkuperä: Jos Jumala luo vain hyvää, mistä paha on saanut alkunsa?
• Teodikean ongelma: Jos Jumala on hyvä ja kaikkivaltias, miksi maailmassa on kärsimystä?

Olen käsitellyt kysymiäsi aiheita tässä pitkässä viestiketjussa. Monien kysymysten johdosta sen lukeminen voi olla vähän sekavaa. En silti kirjoittele kaikkea uudelleen, vaan poimin kysymyksestäsi jotain sellaisia puolia, joita haluan vielä lisätä kaikkeen edellä mainittuun.

Sinun kysymyksesi kanssa samaan aikaan esitettiin toinen aihepiiriä sivuava kysymys, jonka myös liitin tähän ketjuun. Vastaan siihen sinun kysymyksesi jälkeen. Sinun kannattaa lukea sekin vastaus.

Miksi paratiisissa kuitenkin oli hyvän ja pahan tiedon puu? Oliko se hyvää? ... Loiko Jumala puun ja käärmeen?

Tässä aihepiirissä ei ole helppoja kysymyksiä, mutta kysymyksesi puun ja käärmeen luomisesta on sellainen, johon voi vastata aivan yksiselitteisesti.

Herra Jumala kasvatti maasta esiin kaikenlaisia puita, jotka olivat kauniita katsella ja joiden hedelmät olivat hyviä syödä, ja paratiisin keskelle hän kasvatti elämän puun sekä hyvän- ja pahantiedon puun. (1. Moos. 2:9)

Käärme oli kavalin kaikista eläimistä, jotka Herra Jumala oli luonut. Se sanoi naiselle: "Onko Jumala todella sanonut: 'Te ette saa syödä mistään puutarhan puusta'?" (1. Moos. 3:1)

Jumalan Sana kertoo, että ihmisen lankeemukseksi koitunut hyvän- ja pahantiedon puu sekä käärmeenä esiintynyt Saatana olivat Jumalan luomistyötä. Tämä on helppo osuus. Sen jälkeen alkavatkin vaikeudet, kun kysytään, miksi näin tapahtui. Sitä ovat kaikki hengelliset ihmiset kyselleet aina, mikä kertoo siitä, että tyhjentävää vastausta ei ole vielä annettu.

Job oli hyvin samoilla linjoilla kaikkien muiden kyselijöiden kanssa. Jobin suurin ongelma oli se, että Jumala oli selvästi laittanut syyttömän kärsimään, eikä Job tiennyt, miksi näin oli tapahtunut. Lopulta hän sai vastauksen:

Kuka on tämä, joka peittää minun tarkoitukseni mielettömillä puheillaan? Vyötä itsesi, puolustaudu kuin mies! Nyt minä kysyn sinulta, ja sinä vastaat. Kuka on laskenut maan perustukset? Missä sinä olit silloin kun minä laskin maan perustukset? Kerro, miten se tapahtui, jos osaat! (Job 38:2-4)

Näistä Jumalan sanoista alkaa neljän luvun mittainen vastaus, jossa Jumala käyttää huikeita kielikuvia alleviivatakseen yhden ainoan asian: "Et saa minulta suoraa vastausta!" Voin vain nähdä, kuinka Jobin päässä alkaa hahmottua jatkokysymys: "Miksi et vastaa suoraan ja selkeästi?". Siihen kysymykseen Jumala kyllä vastasi.

Jumalan puhe sisältää erittäin oleellisen lainalaisuuden: Luomistyöhön liittyviä motiiveja voi ymmärtää vain se, jolla on myös kapasiteetti tehdä ne luomistyöt. Koska ihminen ei pysty toimimaan Luojan töissä, ei hän voi ymmärtää luomisen motiivejakaan. Jos uskomme, että tämä on totta, siitä seuraa yksi selkeä johtopäätös: Vaikka Jumala vääntäisi rautalangasta vastauksen jokaiseen luomisen äärellä keksittävään miksi-kysymykseen, ihminen ei kykenisi niitä vastauksia ymmärtämään.

Kärsimyksen ongelman ja pahan alkuperän suhteen ihminen joutuu siis "keksimään vastauksen". Tällä en tarkoita sitä, että ihminen joutuu sepittämään tarinoita tai keksimään, mitä on tapahtunut ja miksi. Tarkoitan sitä, että joihinkin tiedon ja uskon rajapinnalla oleviin kysymyksiin ei voida saada "oikeaa vastausta", vaan ihminen joutuu löytämään niitä asioita, jotka ovat hänelle itselleen merkityksellisiä, jotka tuovat rauhan sydämeen ja jotka lisäävät luottamusta Jumalan viisauteen ja oikeudenmukaisuuteen. Luottamus ja rauha ovat tekijöitä, jotka syntyvät eri ihmisillä eri asioista. Ne ovat niin henkilökohtaisia kysymyksiä, että sama vastaus ei toimi jokaiselle. Lopulta kyse on vain siitä, että ihminen kohtaa Jumalan henkilökohtaisesti, niin kuin kävi Jobille. Edellä lainasin Jobin kirjan kohtaa, joka aloitti Jumalan vastauksen. Kun Job oli kuunnellut Jumalan tiukan puheen, vastasi hän viimeisimmiksi sanoikseen:

Sinä sanoit: "Kuuntele nyt, kun minä puhun. Nyt minä kysyn sinulta, ja sinä vastaat." Vain korvakuulolta sinut tunsin. Nyt ovat silmäni nähneet sinut. Sen tähden minä häpeän puheitani ja kadun niitä tomussa ja tuhkassa. (Job 42:4-6)

Job halusi ymmärtää. Hän ei saanut vastausta, joka olisi lisännyt hänen ymmärrystään. Mutta hän "näki Jumalan". Job kohtasi Jumalan tavalla, joka osoitti hänelle, että kärsimys ei johtunut siitä, että Jumala olisi hänet hylännyt. Jumala toimi kuin lastaan lohduttava vanhempi, joka ei selitä selittämästään päästyä vaan puhaltaa kipeään kohtaan, antaa herkun lohdutukseksi tai ottaa syliin - koska vain sillä on pienelle lapselle lopulta merkitystä.

Jobin kirjan viesti on, ettei täydellisinkään teoreettinen vastaus tule koskaan riittämään, kun pohditaan kärsimystä ja pahan alkuperää. Jumalan motiiveja ei vaan voi tietää. Jäljelle jää siis jokaisen ihmisen henkilökohtainen vastaus, joka saa ihmisen kokemaan niin kuin Job koki: "Vaikka minä en ymmärrä, tiedän, että Jumala on kanssani."

Tiesikö Hän siis, että ihminen nousee kapinaan Häntä vastaan ja syö puusta? Oliko syntiinlankeemus tarkoituksenmukaista?

Jumala tiesi, mitä oli tekemässä. Kovin usein syntiinlankeemus kuvataan yllättäväksi säröksi Jumalan virheettömässä suunnitelmassa. Mutta Jumalan Sana osoittaa, että Jeesus ei ollut B-suunnitelma tai paniikkinappula. Jeesus oli A-suunnitelman keskipiste:

Jo ennen maailman luomista hän on valinnut meidät Kristuksessa olemaan edessään pyhiä ja nuhteettomia Kristuksesta osallisina. (Ef. 1:4)

Tätä kautta voidaan pahan alkuperän ongelmaa lähestyä tavalla, joka toimii minulle. Voisin kuvata sitä seuraavan ajatusketjun kautta:

1. Pienelle lapselle opetetaan, että Jumala on turvallinen ja häneltä voi pyytää apua mihin tahansa murheeseen. Jumala on kuin täydellinen vanhempi, joka antaa turvan pelkoja, suruja ja kaikkia maailman koettelemuksia vastaan. Lapselle myös opetetaan, kuinka Jumala käskee kaikkien elää oikein, jotta itse ei aiheuttaisi pahaa muille.

2. Lapsuuden jälkeen alkaa paljastua, ettei tuo malli selitäkään kaikkea. Elämä ei ole niin yksinkertaista kuin lapsena. Lapsenusko muuttuu omakohtaiseksi uskoksi. Jumala on turvallinen, mutta hän ei poistakaan kaikkia vaikeuksia. Eivätkä kaikki ihmiset toimikaan niin kuin itseä on opetettu toimimaan. Kaiken lisäksi hyvistä yrityksistä huolimatta itsekin tulee mokailtua. Jumala ei näiden havaintojen jälkeen enää muistutakaan hyvää haltijaa, joka koko ajan urakoi siloittaakseen ihmisen tietä. Hän on enemmänkin turva ja rinnallakulkija, joka auttaa vaikeuksienkin keskellä ja voi jopa käyttää vaikeuksia hyviin tarkoituksiinsa.

Tällainen kasvu on juuri oikeaa kehitystä. Mutta onko tuossa tilanteessa jo kasvettu aivan täysi-ikäisiksi? Ymmärretäänkö silloin kaikki se, mitä Jumalan maailmassa tapahtuu? Vai onko viisainkin ihminen Jumalan silmissä kuin tuo lapsi, joka käsittelee suuria kysymyksiä vain itselleen sopivalla tasolla?

Paratiisin kuvauksessa mies ja nainen elivät "suljetuin silmin", eli he eivät vielä nähneet sitä, mitä näkivät hyvän- ja pahantiedon puusta syömisen jälkeen. Se on varmasti ollut onnellista, mutta oliko se myös tilanne, josta sanotaan: ”Jos ei ole nähnyt pimeyttä, ei voi tietää, mitä valo on”. Olivatko Adam ja Eeva kuin teinejä, jotka pistävät oman huoneensa oveen lapun "pääsy kielletty" ja puhuvat valloittamastaan alueesta niin kuin olisivat omalla työllään sen rahoittaneet, rakentaneet ja ylläpitäneet? Onko tämä nykyinen raadollinen elämä ainoa mahdollinen tapa, jonka kautta ihminen ja Jumala voivat lopulta saada aidon yhteyden? Jos Jumala ihminen ei olisi koskaan langennut ja saanut kokea armoa, voisiko hän koskaan rakastaa Jumalaa täydestä sydämestä ja täydestä ymmärryksestä?

Yksi älyllinen lähestymistapa suureen miksi-kysymykseen voisi olla se, että tämä elämä on kohtalaisen minimaalinen aika verrattuna ikuisuuteen taivaassa. Ihminen toki voi elää todeksi vain tätä aikaa, mutta tulevaan ikuisuuteen katsellaan jo uskon silmin: Nyt katselemme vielä kuin kuvastimesta, kuin arvoitusta, mutta silloin näemme kasvoista kasvoihin. Nyt tietoni on vielä vajavaista, mutta kerran se on täydellistä, niin kuin Jumala minut täydellisesti tuntee. (1. Kor. 13:12)

Minulle pahan alkuperää miettiessä tulee sydämeen rauha, kun keskityn siihen, että Jumala tietää, millainen on ihminen. Hän päätti luoda itseensä verrattuna täysin mitättömiä olentoja, joihin hän halusi muodostaa henkilökohtaisen suhteen. Jumala ei voinut siis pakottaa ihmisiä roboteiksi, jotka olisivat ohjelmoituja rakastamaan ja kykenemättömiä syntiin. Eikä hän voinut luoda maailmaa, jossa ei olisi mitään muuta mahdollisuutta kuin rakastaa. Ajattelen niin, että omasta tahdostaan Jumalaa rakastava ihminen on mahdollista ”luoda” vain siten, että jokainen ihminen käy läpi omakohtaisesti hyvän- ja pahantiedonpuun, paratiisista karkottamisen, synnin alla elämisen ja Jeesuksessa armahtamisen. Vasta sitten yhteys voi olla aitoa ja paratiisi tuntuu paratiisilta.

Tämä ajattelumalli ei ratkaise vaikeita kysymyksiä. Päinvastoin se saattaa herättää ihan hirvittäviä vastareaktioita ja synnyttää lisää kysymyksiä. Miksi Jumala luo kärsimystä? Miksi Jumala luo ihmisiä, joilla on mahdollisuus joutua helvettiin? Miksi Jumala luo ihmisiä, joiden elämä on syntymästä kuolemaan pelkkää kärsimystä? Nämä ovat juuri niitä kysymyksiä, joihin Job sai vastauksen: ”Et ymmärtäisi, jos vastaisin.”

Ja silti, niin kuin sanoin, tämä ajattelutapa antaa minulle rauhan. Se jättää paljon kysymyksiä auki, mutta se saa minut kokemaan, että Jumala tietää, mitä on tekemässä ja että hän pitää minusta huolen. Tämä on siis selitys, joka selittää minulle jotain sellaista, mitä ei voi oikeasti selittää.

[Nettipappi Marko]

Tervehdys AinainenEpäilijä,

Kiitos hyvin avoimesta ja seikkaperäisestä kysymyksesi johdannosta! Kuvittelen saavani tosi hyvin kiinni siitä kipuilustasi, että kaipaat uskon olevan älyllisesti rehellistä. Itsekin olen aina sitä kaivannut. Omalla kohdallani olen saanut tähän asti kokea, että usko ja älyllinen rehellisyys sopivat samaan lauseeseen. Mutta olen kokenut myös sen, että äly ja usko käyvät vuoropuhelua, joka haastaa koko elämän kestävään kasvuun.

Liitin kysymyksesi viestiketjuun, johon olen koonnut samankaltaisia kysymyksiä. Edellä on vastaukseni, jossa pohdin ihmisen kehitysvaiheiden kautta jumalakuvan muuttumista. Käytännössä hyvin usein kehityskulku etenee siten, että elämänkokemuksen myötä viisaus ja ymmärrys lisääntyvät, mikä pakottaa lapsenuskon kasvuprosessiin. Suurimmaksi kysymykseksi silloin muodostuu se, onko muutos omasta mielestä luonnollista ja hyvää vai kivuliasta ja rikkovaa. Uskon kohde, Jumala, on luonteeltaan muuttumaton, mutta käsitys uskosta on puolestaan inhimillistä eli ihmisen kehityksen myötä muuttuvaa.

Pahan ongelma on niin suuri kysymys ja se ravistelee uskon perustuksia niin, että aika tarkasti joudutaan pohtimaan sitä, mikä osa kysymyksestä on muuttuvaa ja mikä muuttumatonta.

Minulle on koko ikäni opetettu että Jumalasta ei tule mitään pahaa. Mutta jos Jumala on luonut pahan, niin eikös Jumalasta silloin tullut pahaa? Voiko Jumala siis olla täysin hyvä?

Ensimmäisessä Johanneksen kirjeessä on kohta, joka on hyvin samalla tavalla ilmaistui kuin se, mitä sanoit kuulleesi koko ikäsi: "Tämä on se sanoma, jonka olemme häneltä kuulleet ja jonka julistamme teille: Jumala on valo, hänessä ei ole pimeyden häivää." (1. Joh. 1:5)

Muuttumaton tosiasia on, että Jumala on itsessään hyvä. Hän on valo, jossa ei ole pimeyden häivää. Muuttuvaksi prosessiksi sen sijaan on ymmärrettävä se, mitkä asiat ihminen kokee tai ymmärtää hyviksi ja mitkä pahoiksi. Ihan arkielämästä tuttua on, kuinka elämän alkumetreillä hyvyyttä tarkkaillaan ensin yksityiskohtien kautta ja myöhemmin elämässä laajempien kokonaisuuksien kautta. Lapsena tuntuu siltä, että vanhemmat ovat pahoja, jos eivät anna karkkia niin paljon kuin mieli tekisi. Aikuisen täytyy miettiä lapsen terveyttä pidemmällä aikavälillä eikä vain hetkellistä mielihyvää.

Myös suhteessa Jumalaan on helppo ymmärtää monia "suuremman hyvän" käsitteitä. Toisen posken kääntäminen ei ole hetkellisesti hyvä asia, mutta todennäköisesti se poikii jotain suurempaa hyvää kuin takaisin lyöminen. Jopa kristittyjen vainojen suhteen on mahdollista tarkastella historiaa ja huomata, että usein on käynyt toteen sanonta: "marttyyrien veri on siemen". Mutta silti... Eikö ole mitään muuta keinoa? Miksi ylipäätään on pitänyt luoda Saatana ja miksi on pitänyt antaa ihmisille mahdollisuus lankeamiseen?

Usko ja äly saavat keskustella rajoittamattomasti. Niiden täytyy keskustella. Ei ole mitään syytä pelätä älyllistä uskon tarkastelemista. Päinvastoin oleellisinta on pitää huoli, ne molemmat saavat olla loppuun asti mukana. Jos uskonasioissa on älyllisiä ongelmia, se ei yleensäkään tarkoita sitä, että ihminen on "liian älykäs". Ongelmat syntyvät pikemminkin siitä, että äly ei tajua operoivansa sillä paikalla, joka kuuluu vain uskolle. On näet älyllisesti rehellistä myöntää, että jos uskon itseäni viisaampaan Jumalaan, joudun jossain vaiheessa nostamaan käteni pystyyn älyn osalta. Tämä ei tarkoita sitä, että joutuisin sulkemaan silmäni älyllisesti ristiriitaisilta kysymyksiltä ja olemaan tahallaan tyhmä.

Älyn pitäminen mukana uskossa johtaa väistämättä "älylliseen tappioon", eli Jumalan paremmuuden tunnustamiseen. Vähän niin kuin alkaisi keskustella Einsteinin kanssa suhteellisuusteoriasta: Missään vaiheessa ei ole tapahtunut mitään älyllisesti väärää - oma kapasiteetti on vain loppunut. Jos uskova on riittävän älykäs, hän tajuaa, että itseä viisaampi Jumala näkee jotain niin paljon, että oma äly kalpenee sen rinnalla.

Jos uskova kääntää älyyn vedoten selkänsä Jumalalle, hän loppujen lopuksi pitää Jumalaa tyhmempänä kuin itseään. Päättelyketjuhan menee silloin seuraavasti: "Minä ymmärrän riittävän hyvin, miten asioiden pitää mennä. Jumalan ratkaisut sen sijaan vaikuttavat käsittämättömiltä. Se todistaa, että usko on huuhaata." Älyllisen tappion tunnustaminen puolestaan johtaa Jumalan paremmuuden tunnustamiseen. Mutta tämä ei ole mahdollista, jos samalla ei ole luottamusta Jumalaan. Sinun viestissäsikin ajatteluketju johti luottamuksen kyselemiseen:

Mistä voimme tietää että Jumalan aikomukset meitä kohtaan ovat hyvät?

Vanhan raamatunkäännöksen jouluevankeliumissa enkelit todistavat: "Kunnia Jumalalle korkeuksissa, ja maassa rauha ihmisten kesken, joita kohtaan hänellä on hyvä tahto!" (Luuk. 2:14KR38) Jos kärsimyksen ongelman äärellä kiinnitämme huomion siihen, että Raamattu kertoo Jumalan luoneen Saatanan, niin meidän pitää yhtä vakavasti ottaa huomioon sekin, että Jumalalla on ihmistä kohtaan hyvä tahto.

• Jos ajattelisin niin kuin pikkulapsi, voisin pukea ajatuksiani sanoiksi: "Koska en saa karkkia, vanhemmat haluavat minulle pahaa".
• Jos ajattelisin niin kuin uhmakas teini, voisin sanoa: "Kotiintuloajat ovat vain vanhempien kettuilua".
• Jos soveltaisin tätä ajattelua uskoon, sanoisin: "Kaikki se, mitä en ymmärrä ja tuntuu siinä hetkessä pahalta, on Jumalan pahuutta minua kohtaan."

Jos nämä ajatukset puolestaan haluaa kuvailla älyllisesti ja ilman katkeruutta, sen voi pukea sanoiksi niin kuin sinä teit:

Ja jos Jumala on luonut sekä pahan että hyvän, ja Jumala hallitsee kaikkea, mitä järkeä tässä kaikessa on? Olemmeko me vain jokin peli, jonka osat ja säännöt Jumala on luonut, ja jota Hän huvikseen pelaa? Miksi on niin suurta, että Jumala on kuollut meidän syntiemme puolesta, jos Hän on itse alunperin tehnyt säännöt, luonut pahan, ja itse päättänyt, mitä tarvitaan syntien sovittamiseen?

Näiden pohdintojen myötä minulle on tullut sellainen olo, että kaikki on jotenkin turhaa. Mitä väliä on elämällämme tai uskollamme?

En oikeasti halua rinnastaa tätä kysymyspatteristoa lapsen kiukutteluun karkkihyllyn luona. Ja toisaalta kaikki Jumalan suuntaan osoitettu kysely on tavallaan jotain sellaista. Vaikka vanhempi selittäisi mitä tahansa vertauskuvia käyttäen, että hän ajattelee vain lapsen parasta, lapsi ei ymmärrä. Usein vanhemman tehtäväksi jää vain hämätä ja kiinnittää huomio johonkin muuhun asiaan, jotta lapselle tulee hyvä olo vanhemman kanssa olemisesta. Se on jollain karulla tavalla kuva siitä, mitä Jumala tekee meille. En oikeasti ymmärrä itsekään, miksi hän pohjimmiltaan toimii niin kuin toimii. Uskoisin, että hänellä olisi rajoittamaton määrä toimintamalleja käytössään. Hänhän on Kaikkivaltias. Silti hän on valinnut tällaisen tavan.

Tämän viestiketjun edellisessä viestissä pohdin sitä, kuinka minun mieltäni rauhoittava ajatus on, että Jumala toimii näin siksi, että sillä tavoin hän voi saada aidon yhteyden luomaansa ihmiseen. Hän olisi voinut luoda ihmisen rakastamaan "ohjelmoituna", mutta rakkaus ei silloin nousisi ihmisen omasta tahdosta. Hän olisi voinut luoda ihmisen ilman lankeamisen mahdollisuutta, mutta silloin ihminen ei ymmärtäisi Jumalan armollisuutta. Hän olisi voinut vähentää kärsimyksen määrää tässä elämässä, mutta jos ihminen ei ole kokenut kurjuutta, kuinka hän voisi ymmärtää taivaan ihanuuttakaan.

Kysymyslistaa voi jatkaa loputtomasti. Vaikka itseä tyydyttäviä vastauksia keksisikin joihinkin kysymyksiin, äly päätyy jonkun kysymyksen äärellä viimeistään tilanteeseen: "Mitä järkeä tässä on? Mitä peliä tämä on?" Niihin kysymyksiin ei useinkaan saa vastauksia. Siksi on pidettävä mukana myös usko, joka tarttuu Raamatun lupauksiin Jumalan hyvästä tahdosta ihmistä kohtaan:

Unohtaako äiti rintalapsensa, unohtaisiko hoivata kohtunsa hedelmää? Vaikka hän unohtaisikin, minä en sinua unohda. Käsieni ihoon minä olen sinut piirtänyt, ja niin sinun muurisi ovat aina silmieni edessä. (Jes. 49:15-16)

Me tiedämme, että kaikki koituu niiden parhaaksi, jotka rakastavat Jumalaa ja jotka hän on suunnitelmansa mukaisesti kutsunut omikseen. (Room. 8:28)