Kirjoittaja Aihe: Kristuksen sisällinen tunto  (Luettu 510 kertaa)

henkäys

  • Tulokas
  • *
  • Viestejä: 2
    • Profiili
Seppä Högman neuvoi aikoinaan ahdistunutta Paavo Ruotsalaista: ”Yksi sinulta puuttuu ja sen mukana kaikki. Kristuksen sisällinen tunto.” Tarina ei kai kerro, miten Paavon kilvoittelu/usko tästä eteenpäin muuttui, mutta tulihan hänestä yhden herätysliikkeen perustaja,  joten jossain vaiheessa hän ilmeisesti pääsi osalliseksi tästä ”sisällisestä tunnosta”.

Iso joukko meitä ns. kristittyjä kamppailee samantyyppisen ikävän kanssa – kaivataan Kristuksen sisällistä tuntoa. Katsotaan ulkopuolisina, miten jotkut kristityt palavat Hengessä, ovat sisällä salaisuudessa, loistavat taivaallista valoa.

Tätä taustaa vasten luen hämmentyneenä esim. seuraavia Jeesuksen sanoja:
-   Matt.13: 10-17…” teidän on annettu tuntea taivasten valtakunnan salaisuudet, mutta heidän ei ole    annettu.”
-   Mark. 4: 10-12…..sama ajatus
-   Matt. 4: 27 …”eikä Isää tunne kukaan muu kuin Poika ja se, kenelle Poika tahtoo hänet ilmoittaa.”
-   Matt. 21:14 …..”monet ovat kutsutut mutta harvat valitut”
-   Joh 1:12-13 …kaikille, jotka ottivat hänet vastaan…..jotka eivät syntyneet lihan tahdosta…vaan Jumalasta.”
-   Joh. 17:9…. ”jotka sinä olet minulle antanut.”

Paavalikin käyttää ilmaisuja ”kutsutut” ja ”valitut”, esim.
-   Room 8: 28 ”…jotka  hänen aivoituksensa mukaan ovat kutsutut”
-   Room. 9:15 ja 18  ”…armollinen, kenelle tahtoo…”, sekä 23  ”..edeltävalmistanut kirkkauteen”
-   Room. 12:3 ”…sen uskonmäärän mukaan, minkä Jumala kullekin on suonut”
-   mitähän merkitsee ”maailman henki” ja ”luonnollinen ihminen” 1 Kor 2:12 -

P.Ruotsalaisen kerrotaan lukeneen ennen rippikouluikää Raamattunsa kolmeen kertaan läpi ! Ei siis hänen uskonsa ainakaan siitä voinut olla kiinni !  Onko tosiaan niin, että Raamattukin avautuu vasta uskosta käsin ?

Nyt rohkenen tehdä muutaman rajun kysymyksen:

1.   Mitä on em. Raamatun kohdissa toistuva ajatus ”valinnasta”?
2.   Uskon salaisuus – mitä se on? Miten se avautuu joillekin- suorastaan pyytämättä – joillekin ei pyytämälläkään ? Eihän kristityn elämä voi olla jatkuvaa hengellistä anemiaa, tyydyttämätöntä kaipausta, jatkuvaa kyselyä. Onko kyse kyvyttömyydestä ottaa vastaan usko lahjana tai siitä, että uskon salaisuutta ei todellakaan kaikille paljasteta ?
3.   Kristikansa tulkitsee Raamattua hyvin eri tavalla. Johtuuko tämä kahdesta erilaisesta tulkitsijajoukosta
a)   ne, joille uskon salaisuus on avattu
b)   ne, jotka tulkitsevat Rttua pään tietona, ts. joilta puuttuu ”Kristuksen sisällinen tunto” ?





Nettipappi Marko

  • Nettipappi
  • Ylläpitäjä
  • Konkari
  • *****
  • Viestejä: 1 988
    • Profiili
Tervehdys henkäys,

Kuvittelen saavani kohtalaisen hyvin kiinni kysymyksestä, jonka äärellä kipuilet. Minulla on nuoruudessani ollut yksi sellainen "Jumalankoulun" jakso, jossa peilailin omaa uskoani ympärillä näkemiini uskomisen tapoihin. Koin, että olin huonompi uskova, kun minulla ei ollut selkeää uskoontulon kokemusta, en puhunut kielillä, enkä kokenut sitä "rakkautta Kristukseen", josta kuulin ihmisten todistavan ja josta luin hengellisistä kirjoista.

Myöhemmin olen hyvin kirkkaasti ymmärtänyt, että Kristuksen sisällinen tunteminen on jotain täysin muuta kuin toisten kristittyjen todistusten ja kokemusten kopioimista. Usko on henkilökohtainen suhde Kristukseen samalla tavalla kuin ihmisellä on henkilökohtainen suhde johonkin toiseen ihmiseen.

Kuvitellaan keskimääräinen perheenisä, jolla on elämässään kolme tärkeää naista: hänen vaimonsa, hänen äitinsä ja hänen tyttärensä. Mies on koko ajan ihan sama. Jos sen sijaan näiltä naisilta kysytään, millainen tämä mies on, saadaan kolme täysin erilaista vastausta. Näillä naisilla on jokaisella aito ja henkilökohtainen suhde tähän mieheen, ja sen vuoksi se suhdekin ilmenee eri tavoilla.

"Jeesus Kristus on sama eilen, tänään ja ikuisesti." (Hepr. 13:8 ) Jeesus on muuttumaton, mutta jokainen kristitty on toisistaan poikkeava yksilö. Tästä seuraa siis automaattisesti se, että jokainen aito ja henkilökohtainen suhde Jeesukseen poikkeaa toisista saman verran kuin kristitty poikkeaa ihmisenä toisista kristityistä.

Kristuksen sisällinen tunteminen hyvinkin osuvasti kiteytyy Jeesuksen sanoihin: "Minä jätän teille rauhan. Oman rauhani minä annan teille, en sellaista jonka maailma antaa. Olkaa rohkeat, älkää vaipuko epätoivoon." (Joh. 14:27)

Rauha kumpuaa siitä, että oppii tuntemaan, kuka Jeesus on. Ja toisaalta Jeesusta ei oikein kunnolla opi tuntemaan, jos ei tunne itseään. Kuvitellaan vaikkapa nuori pari, joka on tuntemisensa alkutaipaleella. He eivät voi katsoa toisia pariskuntia ja tehdä heidän elämästään kaavaa itselleen. Ahdistus syntyisi, jos he alkaisivat kopioida onnellisesti eräretkeilyä tai karavaanarireissuja harrastavan pariskunnan tapoja. Tai pakottaisivat itsensä ruoka-, elokuva- tai taideharrastajien kaavaan. He eivät voi myöskään velvoittaa toinen toistaan omien mielenkiinnon kohteiden mukaiseen elämään. Rauha löytyy vasta sitten, kun pikkuhiljaa kumpikin alkaa tuntea itseään ja toista osapuolta ja löytää yhteisen sävelen.

On pariskuntia, jotka ovat kokeneet rakastumisen ensisilmäyksellä. He saavat usein palstatilaa lööpeissä ja aikakauslehdissä, kun suuresta rakkaudesta on kiva puhua ääneen. Sama ilmiö toistuu kristittyjen keskellä, jos usko on jysähtänyt oikein tunteisiin asti. Todistuspuheenvuoroissa ja kristillisten lehtien sivuilla saavat eniten näkyvyyttä ne, jotka kokevat uskon suurella palolla. Tavallaan se on ymmärrettävääkin, kun esille tulemiseen yleensä syynä on "uutiskynnyksen" ylittäminen eikä tavallisuudesta kertominen. Silti suurin osa pariskunnista kasvaa rakkauteen vähitellen ilman mitään suuria mullistuksia. Samoin valtaosa kristityistä kasvaa lepoon ja rauhaan pikkuhiljaa, vuosien saatossa.

Minua itseäni on auttanut valtavasti ajattelumalli, jolle olen antanut nimen "Seurakunnan kolminaisuus". Toivon, että sen avulla moni paikkaansa etsivä kristitty voisi saada oivalluksia siitä, millainen oma jumalasuhde on. Jos sinulla on aikaa pohdiskella opetusten äärellä, niin vilkaise nämä kokonaisuudet. Erityisesti tuossa kolmannessa osassa olen pohtinut sitä, kuinka eri tavoin kristityt kokevat rauhaa jumalasuhteessaan.

Osa 1 - Seurakunnan kolminaisuus
Osa 2 - Kristityn pelikenttä
Osa 3 - Kolme jumalasuhdetta
Osa 4 - Kokonainen seurakunta

Tämä oli yleisluontoinen johdanto vastaukseeni. Tarkoitukseni on hienosti kiertäen sanoa, että jos kaipaat jotain sellaista rauhaa tai hengen paloa, jota jollain toisella kristityllä näet, niin kannattaa aika pian luopua siitä tavoitteesta. Minä ajattelen, että sinulle on varattu ihan omanlainen polku, josta kukaan muu ei voi sanoa mitään varmaa. Kasvuprosessin joudut käymään itse läpi.

Nyt niihin kysymyksiisi. Pohdiskelit useita kysymyksiä monelta kantilta, joten inhimillisen mittaista vastausta tavoitellakseni vastaan juurikin niihin kysymyksiin, jotka erikseen nostit esiin.

1. Mitä on em. Raamatun kohdissa toistuva ajatus ”valinnasta”?

Esille ottamasi raamatunkohdat eivät ole helppoja. Ne vievät meidät paradoksin ääreen. Toisaalta Jumala antaa uskon lahjan, eli ihminen voi kiittää yksin Jumalaa siitä, että on löytänyt pelastuksen tien. Samaan aikaan Raamattu on täynnä kehotuksia tehdä parannus ja kääntyä Jumalan puoleen, eli ihminen voi syyttää vain itseään siitä, jos ei ole tarttunut tarjottuun pelastukseen.

Jos minä sanoisin vaimolleni: "Kun meidän perheessä menee hyvin, se on minun ansiotani, mutta kun meillä menee huonosti, se on sinun syytäsi", olisin totaalinen tyranni. Jumala ei ole tyranni, mutta hänellä on täysi suvereniteetti kaikkeen, mitä maailmassa tapahtuu. Ja toisaalta ihmisellä on vastuu valinnoistaan. Tähän väliin jää siis tietynlainen aukko ja selittämätön kohta, johon ei saada vastausta. Onko siis kaikki ansio Jumalan ja kaikki syy ihmisen, mitä tahansa tapahtuu? Pelastuksen asiassa Paavali kirjoittaa Jumalan ansiosta: "Armosta Jumala on teidät pelastanut antamalla teille uskon. Pelastus ei ole lähtöisin teistä, vaan se on Jumalan lahja. Se ei perustu ihmisen tekoihin, jottei kukaan voisi ylpeillä." (Ef. 2:8-9) Mutta yhtä lailla hän kirjoittaa ihmisen vastuusta: "Pyydämme Kristuksen puolesta: suostukaa sovintoon Jumalan kanssa." (2. Kor. 5:20)

Olen pohdiskellut ennaltamääräämisoppia tämän palstan toisessa viestiketjussa enemmän. Vilkaise siis myös tätä linkkiä: Predestinaatio - ennaltamäärääminen.

Lainaus
2. Uskon salaisuus – mitä se on? Miten se avautuu joillekin - suorastaan pyytämättä – joillekin ei pyytämälläkään? Eihän kristityn elämä voi olla jatkuvaa hengellistä anemiaa, tyydyttämätöntä kaipausta, jatkuvaa kyselyä. Onko kyse kyvyttömyydestä ottaa vastaan usko lahjana tai siitä, että uskon salaisuutta ei todellakaan kaikille paljasteta?

En ehkä saa kiinni siitä, mitä tarkasti ottaen tarkoitat uskon salaisuuden avautumisella. Jos pohdit sitä, miksi jotkut jäävät uskosta osattomiksi, niin siihen vastasin jo edellisen kysymyksen kohdalla - joskin paradoksin tavoin kysymykseen lopullista vastausta tietämättä. Jos puolestaan tarkoitat sitä, miksi toiset kristityt näyttävät löytävän uskonvarmuuden ja miksi toiset elävät hengellisessä etsinnän tilassa, niin siihen yritän nyt jotain hahmotella.

Ajattelen, että aika harvoin ei-uskova ihminen kokee hengellistä anemiaa. Minun mielestäni hengellinen anemia on sitä, että sydämessä on jo usko, joka kaipaa lisää ja jolla on hengellinen nälkä. Mutta on myös totta, että loputon kaipaus ei johda hyvään. Tarvitaan välillä sellaisiakin hetkiä, jolloin on lepo ja rauha, joka siirtää hengellisen nälän hetkeksi syrjään.

Minun ymmärrykseni mukaan kova hengellinen kaipaus voi johtua ainakin muutamasta eri syystä. Hyvin luonnollinen tilanne on se, että kristityn elämä on kasvua samalla tavalla kuin kasvu tapahtuu ihmiselämässäkin. Sekä fyysisesti että psyykkisesti ihminen ei kasva tasaisesti koko elämänsä ajan. Välillä on kasvupyrähdyksiä ja välillä sitä aikaa, jolloin kasvua ei tunnu tapahtuvan yhtään. Nälkä liittyy usein nopeisiin kasvupyrähdyksiin. Silloin tarvitaan paljon ravintoa. Välillä mikään määrä ei tunnu riittävältä. Hengelliseen herätyksen tilaan uskon alkumetreillä tai jossain kristillisen elämänsä vaiheessa joutunut ihminen on varsin epämiellyttävässä tilanteessa. Herätys puhuttelee omatuntoa ja sisintä kipeillä tavoilla. Siihen olotilaan kaipaa nopeasti lääkkeeksi vastauksia ja rauhaa. Jokaisen kristityn kohdalla jää aina suureksi kysymykseksi, minkä vuoksi toiset kulkevat vastausten ääreen suorinta oikotietä ja toiset saattavat kokea harhailevansa vuositolkulla ennen kuin rauha löytyy.

Toisaalta "hengellinen kaipaus" tai "ikävä" saattaa olla joidenkin kristillisten suuntausten normaalia kielenkäyttöä. Joissain liikkeissä jatkuvaa kaipauksen tilaa saatetaan ihannoida niin syvästi, että sitä kuuluu tavoitella ennen kaikkea muuta. Tämä voi ahdistaa kristittyä, joka janoaa erityisesti hengellistä varmuutta. Kummastakaan ääripäästä ei saa tehdä sääntöä. Aito kristitty seilaa vuoroin kaipauksen ja vuoroin rauhan välillä.

Kolmanneksi on myös mahdollista, että kristitty on kansankielisesti ilmaistuna "levoton luonne". Hengellinen nälkä ei aina ole merkki hengellisen ravinnon puutteesta. Hengellisyys näyttäytyy hyvin usein samanlaisena kuin ihmisen muukin elämä. Jos kristitty kokee olevansa ihmisenä irrallinen ja juureton, heijastuu se helposti hengellisyyteen pohjattomana kaipauksena ja anemiana.

Lainaus
3. Kristikansa tulkitsee Raamattua hyvin eri tavalla. Johtuuko tämä kahdesta erilaisesta tulkitsijajoukosta
a) ne, joille uskon salaisuus on avattu
b) ne, jotka tulkitsevat Rttua pään tietona, ts. joilta puuttuu ”Kristuksen sisällinen tunto”?

Tällainen jaottelu on hyvin vaarallinen. Se johtaa lähes väistämättä tilanteeseen, että on kaksi ryhmää, joista kummatkin kokevat, että heidän ryhmänsä ulkopuoliset ihmiset eivät tunne Kristusta ja tämän todellista luontoa. Edellä suosittelin sinulle Seurakunnan kolminaisuuden -ajattelun työkalua hahmottelevia videoita. Niistä se kolmas puhuu erilaisista jumalasuhteista. Video alkaa sillä, että pohdin, kuinka kristityt näkevät Kristuksen kolmella eri tavalla:

  • Jeesus on esimerkillinen lähimmäinen, joka osoitti poikkeuksellista lähimmäisenrakkautta - ja velvoitti seuraajansa toimimaan samoin.
  • Jeesus oli opettaja ja pelastaja, joka julisti synnin synniksi ja veti rajoja - mutta osoitti äärimmäistä armoa ristinkuolemallaan.
  • Jeesus oli suuri ihmeiden tekijä, jossa Jumalan voima tuli näkyväksi ihmisten keskellä - ja joka lupasi tämän voiman seuraajilleen.

Jokainen näistä ajattelumalleista on täysin oikein. Valitettavasti ei ole olemassa yhtään kristittyä, joka pystyisi yhtä aikaa olemaan kaikissa asioissa kuin Jeesus. Kristityn hengellisestä historiasta, persoonallisuudesta, elämänkokemuksista ja monista muista asioista johtuen jokin puoli Jeesuksesta tuntuu itselle rakkaimmalta. Tämän johdosta Jeesuksen seuraaminenkin alkaa jostain noista edellä mainituista näkökulmista käsin. Ja edelleen tästä johtuen myöskin Raamatusta nousevat esiin sen näkökulman mukaiset painotukset.

Esitit tosi suuria kysymyksiä, ja pelkään vastanneeni niihin liian pintapuolisesti. Mutta voit pitää tätä vastaustani kuin keskustelunavauksena. Esitä toki jatkokysymyksiä, niin osaan suunnata vastaustani haluamiisi painopisteisiin.
Marko Sagulin

henkäys

  • Tulokas
  • *
  • Viestejä: 2
    • Profiili
Kiitos Marko, olit hyvin saanut kiinni kipuilustani. Kuuntelin tallenteesi ”uudella korvalla” ja kuulin niissä avaraa, realistista analyysia. Jos uskallan kiteyttää oman ymmärrykseni; uskommekin asettuu tunne-elämämme rakenteen ja persoonallisuutemme asettamiin rajoihin. Näin se kai on nähtävä?

Minua rohkaisi myös se, että ns. predestinaatiokysymystä käsitellessäsi välillisesti myönsit vaikeudet tulkita myös minun luettelemani raamatunkohdat, jotka sisältävät juuri tätä aihepiiriä.
On kai suostuttava siihen, että ”Raamatun hämärät kohdat tulee tulkita selkeiden kohtien valossa”. Miten vaikea kirja…!!

Vaikka Seurakunnan kolminaisuus -luentosi antavatkin paljon vastauksia, rohkenen kuitenkin testata näkemystäsi vielä asiasta, jota olen joutunut miettimään liittyen tähän ”sisällisen tuntemisen” problematiikkaan. - Kristinuskon keskiössä on armo ja Jlan rakkaus. Ajattelen, että armon ja anteeksiannon tarve syntyy vasta synnintunnon myötä- sen myötä, että koen helvetin olevan avoinna edessäni ilman Kristuksen ristiä. Vasta tätä kautta Jumalan rakkauskin tullee eläväksi ja todelliseksi. Synnintunnossa näen moraalisen synnintunnon versus kristillinen synnintunto. Uskallan väittää, että jokaisella ihmisellä – patologista persoonallisuutta lukuunottamatta- on moraalinen synnintunto. Moraalinen synnintunto ei kuitenkaan synnytä tarvetta Jumalan anteeksiantoon! Ehkäpä meiltä ”kipuilevilta” ja niiltä, jotka suhtautuvat välinpitämättömästi uskon kysymyksiin, puuttuu juuri tämä kristillinen synnintunto….?  Sekin, samoin kuin ”sisällisen tuntemisen” löytäminen on lahja, jota ei voi itse ottaa - se annetaan. ??

– Mihinkähän ”nurkkaan” olen itseni komplisoituneen ajatteluni takia ajanutkaan!  Mitä ajatuksia sinulla on liittyen esittämääni asetelmaan; moraalinen versus kristillinen synnintunto ?

Nettipappi Marko

  • Nettipappi
  • Ylläpitäjä
  • Konkari
  • *****
  • Viestejä: 1 988
    • Profiili
Hei henkäys,

Näen itse asian myös juuri niin kuin sinä kuvasit: Uskon ilmenemismuodot ja uskonkäsitykset ovat hyvin vahvasti sidoksissa siihen, millainen ihminen on muutenkin persoonaltaan, tunne-elämältään, elämänkokemuksiltaan ja maailmankatsomukseltaan. Usko ei voi olla koskaan vain jokin irrallinen saareke ihmisen ajattelussa tai yksi harrastus muiden joukossa. Se on osa koko elämää, jolloin kaikki muu niin omassa persoonassa kuin elämän kokonaisuudessa on osa uskoa tai usko on osa sitä.

Mitä ajatuksia sinulla on liittyen esittämääni asetelmaan; moraalinen versus kristillinen synnintunto?

Kristinuskon sisällä puhutaan usein "luonnollisesta moraalilaista". Tällä tarkoitetaan sitä, että kaikkien kulttuurien ihmisillä on aina ollut käsitys oikeasta ja väärästä riippumatta siitä, onko siellä kuultu mitään kristinuskon Jumalasta.

Pakanakansatkin, joilla ei ole lakia, saattavat luonnostaan tehdä, mitä laki vaatii. Silloin pakanat, vaikkei heillä lakia olekaan, ovat itse itselleen laki. Näin he osoittavat, että lain vaatimus on kirjoitettu heidän sydämeensä. Siitä todistaa heidän omatuntonsakin, kun heidän ajatuksensa syyttävät tai myös puolustavat heitä. (Room. 2:14-15)

Joskus aika yksisilmäisesti yritetään tehdä näiden moraalikäsitysten välille suuri ero väittämällä, että ilman Jumalan Sanaa ihmisillä ei voi olla oikeaa ja väärää. Tämä pitää paikkansa suhteessa Jumalaan siinä mielessä, että kaikkea sitä, mitä Jumala on sanonut, ei voi löytää ainoastaan omaa sydäntään ja maailmaa tutkimalla. Mutta kyllä tuo Roomalaiskirjeen kohtakin todistaa, että varsin perustavanlaatuisen moraalitajun Jumala on kirjoittanut kaikkien ihmisten sydämeen jo silloin, kun on luonut ihmisen omaksi kuvakseen.

Käyttämäsi ajatus moraalisesta synnintunnosta on siis tässä mielessä lähellä olemassa olevaa teologista käsitteistöä.

Toisaalta "moraalinen synnintunto" on hyvin lähellä häpeää. Kristillinen opetus synnistä tarkoittaa useimmin Jumalan edessä käytävää tilintekoa siitä, mikä on oikein ja väärin. Väärät teot eli synnit vaativat anteeksiantoa ja sovitusta. Tällaista synnintuntoa ei voi olla, jos ei ole ajatusta Jumalasta ja "edessä avoinna olevasta helvetistä", kuten asiaa kuvasit. Tarvitaan ulkopuolinen auktoriteetti, joka määrittelee synnin, jotta syyllisyyden tunto suuntautuu tuota auktoriteettia kohti.

Toki sama konsepti on siirrettävissä myös maallisiin vääryyksiin. Erityisesti oikeudessa selviteltävät asiat ovat sitä, että vääryyksille määritellään "hinta", joka sovitetaan erilaisilla rangaistuksilla. Tässä moraalisen ja kristillisen synnintunnon ero tulee käsitteistössä. Vääryys tehdään maallisen auktoriteetin edessä, synti on vääryyttä taivaallisen auktoriteetin edessä.

Arjen keskellä moni anteeksianto on kuitenkin lähempänä häpeän kokemuksen käsittelyä. Toisten ihmisten nähden tai toisia ihmisiä kohtaan tehdyt virheet eivät läheskään aina vaadi synnin sovittamista muistuttavaa toimintaa. Enemmänkin kyse on siitä, että asia nostetaan pöydälle ja puhutaan auki. Tilanteessa ei ole ulkopuolista tuomaria, joka lukisi syytteitä ja jakaisi rangaistuksen tai armahduksen. Häpeää ei poista syntien anteeksianto vaan häpeää aiheuttavan asian käsitteleminen.

Karkeasti ottaen synti annetaan anteeksi sanoilla: "En tuomitse sinua. Mene, äläkä enää tee syntiä!", mutta häpeää hoidetaan toteamalla: "Samanlaisia ihmisiähän tässä vain ollaan."

Summa summarum. Ajatuksesi moraalisesta ja kristillisestä synnintunnosta liikkuu minun päässäni näiden kahden käsitteen välimaastossa: luonnollinen moraalitaju ja häpeän kokemus.
Marko Sagulin