Avioliitto eronneena ja syyllisenä osapuolena

[Anniina]

Hei Marko. Olen lukenut monia kirjoituksiasi avioliitosta, mutta laitan oman aloituksen, kun tätä omaa tilannettani en löytänyt.

Tulin uskoon 22-vuotiaana, kun olin jo naimisissa ja odotin ensimmäistä lastani. En ollut naimisiin mennessäni neitsyt ja minulla oli ollut muitakin miessuhteita, kuten ei-uskovilla tuppaa olemaan. Menin naimisiin kun tulin raskaaksi, koska kuitenkin olin ns. vanhanaikainen. No juu. En ollut tyytyväinen liittooni, mutta erotakaan en voinut mielestäni, koska olin uskossa ja siinä ajatuksessa, että jos eroan, en koskaan enää saa mennä naimisiin. Ainoa poikkeus olisi ollut ilmeisesti mieheni uskottomuus, ja sekin kyllä toteutui, hän etsi selväpäisempää seuraa, kun olin niin fanaattinen ja hankala uskossani. (Tämän siis myönnän, ahdistelin miestäni helvetillä, lopun ajoilla ja synnillä. Hävitin mielestäni syntisiä kirjoja, musiikkikasetteja, meikkipussini, luovuin maailmallisista harrastuksista ja pelkäsin silti itsekin koko ajan, ettei tämäkään riitä, joudun kadotukseen ja lisäksi on minun vikani, jos mieheni ja sukulaiseni joutuvat kadotukseen.)

Jatkuvasta pelkäämisestä seurasi, että aloin suomalaiseen tapaan lääkitä ahdistustani alkoholilla. Tietenkin siitä seurasi lisää ahdistusta, sillä juopotkaan eivät peri taivasten valtakuntaa. En ollut ottanut miehestäni eroa uskottomuuden vuoksi, sillä katsoin, että velvollisuuteni kristittynä on antaa anteeksi. En sitten vissiin kuitenkaan antanut, sillä muutaman vuoden jurnutettuani petin itse häntä. Ja tein sen vuosien mittaan monta kertaa, sillä muutaman ensimmäisen kerran jälkeen tuntui siltä, että se on jo game over, elämä meni jo, helvettiin tässä mennään joka tapauksessa. Jotenkin pysyin silti vielä tekemisteni (ryyppäämisen ja pettämisen) kanssa kasassa ja sain seliteltyä itselleni asiaa, mutta sitten tulin raskaaksi. En tiennyt, onko lapsen isä puolisoni vai se vieras mies. Koska se vieras oli itsekin naimisissa, päätin suojella häntä ja tein abortin. Koska pidin sitä hyvin raskaana syntinä, luhistuin täysin ja olin sairauslomalla puoli vuotta. Ajattelin, että nyt minua ei kadotukselta pelasta enää kukaan.

Toisaalta siitä luhistumisesta seurasi monenlaista. Pääsin psykoterapiaan. Juominen väheni vähitellen, ja nyt yli kolmen vuoden jälkeen olen raitis. Sitten, tämä on hyvin kipeä kohta. Aloitin sairauslomani alussa taas salasuhteen, tällä kertaa aviomieheni työkaverin kanssa. Mutta tämä kaveri olikin sellainen, että halusin muutakin kuin toilailua. Päätin haluta hänet ja ilmoitin miehelleni, että nyt otetaan se ero, joka on ollut katkolla jo monta kertaa. Ei varmaan yllätä, jos kerron, että miehellänikin oli jo uusi naissuhde.

Menin naimisiin, koska se tuntui oikealta. Olin eronnut, lopettanut vieraissa juoksemisen ja juopottelun ja tavannut hyvän miehen, jolle kaiken kukkuraksi olin jo kertonut koko tämän edellä kuvatun. Siis edellisen liiton monet pettämiset, abortin ja muun sekoilun. Koin, että rehellisyys on ainoa keino, muuten salaisuuteni murskaa minut. Nykyinen puolisoni ymmärtää taustani, ainakin siinä määrin, ettei ihan koko ajan pelkää minun pettävän häntäkin. En todellakaan halua sitä tehdä, sillä munasin jo nuoruuden liittoni.

Mutta kysymys on tämä. Onko uusi avioliittoni Jumalan silmissä laiton? Olen eronnut, vaikka en ollut se syytön osapuoli vaan itse monikertainen pettäjä. Menin naimisiin miehen kanssa, jonka kanssa petin edellistä miestäni. Sillä ei liene merkitystä, että sekä minä, entinen mieheni ja nykyinen mieheni olemme hyvissä väleissä keskenämme eikä ole mitään kaunaa menneistä. On varmaan irvokasta väittää, että kaikkina näinä sekoilun vuosina olisin ollut uskossa, mutta tavallaan olin. Rupesin ryyppäämään, koska evankeliumi ei ollut minulle ilosanoma vaan kauhea kuvaus siitä, miten ilmestyskirja ihan pian toteutuu petoineen ja suuri osa maapallon ihmisistä kuitenkin joutuu kadotukseen. Sen paremmin pelkoni kuin uskonikaan eivät kuitenkaan ihan kokonaan hukkuneet alkoholiin, vain tunteeni turtuivat ja seurasi se irstas meno, josta varoitetaan. Nyt tänä keväänä olen pitkästä aikaa yrittänyt lähestyä Jumalaa, yrittänyt uskotella itselleni, että ehkä hän on sitten kuitenkin hyvä. Mutta sitten törmäsin ajatukseen, että hän ei hyväksy minua. Koska olen naimisissa väärin. Minun olisi pitänyt pettäjänä pysytellä naimattomana, jos kerran otin eron. Kaiken huipuksi uusi mieheni ei ole uskossa. Enkä minäkään tiedä, mikä on sieluni tila, koska en tiedä, elänkö jatkuvassa synnissä avioliittoni vuoksi.

Mitä minä nyt teen? Pitääkö ottaa uusi ero, koska minun ei olisi pitänyt edes mennä enää naimisiin? Eikö Raamattu sanokin, että jos joku nai miehensä hylkäämän, se ja tämä hylätty tekevät huorin? Tai että eroa ei ylipäätään saa ottaa, mutta jos ottaa, pysykööt naimattomina? Olenko Jumalan silmissä nytkin pelkkä huorintekijä, koska petin edellistä miestäni, joka edelleen elää eli en ole edes kunniallisesti leski?

[Anniina]

Lisäys edelliseen. Luulin tekeväni kunniallisesti, kun menin edellisen liiton vahingoista viisastuneena naimisiin ja päätin, etten koskaan enää petä. Ajattelin, että minulle on annettu toinen mahdollisuus, ja nyt korjaan elämäni kurssin. Mutta sitten törmäsin toisen uskovan väitteeseen, että uusi avioliittoni oli väärin. Että minun pitääkin erota uudesta miehestäni, koska oikeastaan en ole edes naimisissa, vaan uusi avioliittoni onkin huorintekoa. Siis koska en ollut avioerossa syytön petetty osapuoli. Raamatun mukaan ainoa mahdollisuus olla enää naimisissa olisi sopia entisen mieheni kanssa ja palata hänen kanssaan yhteen, mutta hänkin on jo uudelleen naimisissa (eikä varmasti halua nyt erota ja mennä kanssani yhteen uudelleen, kun pääsi 20 vuoden jälkeen minusta eroon). Ylipäätään olen saanut käsityksen, että puolisoaan pettäneiden huorintekijöiden ei sopisi mennä enää koskaan naimisiin vaan elää loppuikänsä yksin tekojensa vuoksi.

[Nettipappi Marko]

Hei Anniina,

Ihan pitää hetki hengähtää viestisi jälkeen. Kirjoitit niin isoja asioita ja niin rehellisesti. Koko viestisi huokui sekä nöyryyttä kovien kokemusten äärellä että pelkäämätöntä itsetuntemusta, jossa ei tarvitse silotella ja kaunistella asioita. Minulla on kova työ, että osaisin vastata tavalla, joka taitavasti ja kunnioittaen kattaisi edes suurimman osan siitä, mitä olet tekstiksi vuodattanut.

Aivan ensimmäiseksi haluan rohkaista sinua uskossasi. Pohdiskelit sitä, oletko oikeasti uskossa ollutkaan, kun kirjoittamasi elämänvalinnat ovat olleet kaikkea muuta kuin Jumalan tahdon mukaisia. Lisäksi olet peloissasi siitä, voiko Jumala hyväksyä sinua enää nykyisen elämäntilanteesi vuoksi.

Sinä olet tarttunut aikanaan Jeesukseen. Uskosi on ollut alkuaikoinaan varsin pakkomielteistä ja pelokasta. Olet lähestynyt uskonkysymyksiä mahdollisimman tiukkoja rajoja vetäen ja lopunaikojen odotuksessa ahdistuen. Riipaisevaa oli lukea siitä, kuinka sinusta tuli alkoholisti siksi, että yritit hukuttaa uskonnollisen pelon aiheuttamia ongelmia, minkä jälkeen ajauduit syvemmälle pelon ja uusien syntien kierteeseen.

Sinulle Jumala on ollut todellakin auktoriteetti. Se asema hänellä täytyy kristityn elämässä olla aina. Siitä näkökulmasta sinun ei koskaan pidä päästää irti. Ongelma onkin, että sinulta on puuttunut ymmärrys Jumalasta kokonaisuutena. Olet nähnyt vain yhden puolen Jumalasta, jolloin itsessään oikea näkökulma on vääristynyt kokonaisuuden kannalta irvikuvaksi. Olet tuntenut Jumalan pyhyyden muttet hänen rakkauttaan, vaatimukset muttet armoa. Sain käsityksen, että yhä edelleen tarkistelet uskoa enimmäkseen ohjeiden noudattamisen näkökulmasta.

Jumala ei ole niin kuin ihminen. Ihmisillä on tapa kääntää kelkkansa ja vaihtaa suuntaa sen mukaan, mistä suunnasta tuulee tai mitä muut ajattelevat. Jumala on vakaa ja luotettava kaikessa. Ennen kaikkea Jumala suhtautuu äärimmäisellä vakavuudella lupauksiinsa ja liittoonsa. Oletan, että sinut on kastettu, mikä tarkoittaa sitä, että Jumala on tehnyt omalta puoleltaan liiton sinun kanssasi. Kerroit tulleesi uskoon 22-vuotiaana, joten olet myös halunnut vastata Jumalan liittoon ja tarttua siihen uskolla. Olet siis astunut tielle, jolta ei ole paluuta - positiivisesti sanottuna.

Jos olemme uskottomia, hän pysyy silti uskollisena, sillä omaa olemustaan hän ei voi kieltää. (2. Tim. 2:13)
Kaikki ne, jotka Isä minulle antaa, tulevat minun luokseni, ja sitä, joka luokseni tulee, minä en aja pois. (Joh. 6:37)

Usko on kasvuprosessi, joka ei valmistu koskaan. Kysymys on siitä, mihin suuntaan haluaa edetä. Fariseusten ja publikaanien ero evankeliumien teksteissä voitaisiin kiteyttää: fariseukset olivat lähellä Jumalaa mutta selin - publikaanit olivat kaukana Jumalasta, mutta kasvot Jumalaa kohti. Joka kääntyy katsomaan oikeaan suuntaan, saa suurimpienkin syntien keskellä todeta niin kuin Johannes Kastaja: "Katsokaa: Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin!" (Joh. 1:29)

Jumalan lapsen asemassa on paljon samaa kuin ihan tavallisen maallisen lapsen asemassa. Aika monessa perheessä äiti on käynyt tämänkaltaisen keskustelun: "Nyt jos et siivoa huonettasi, puhelimesi takavarikoidaan viikoksi." On kitkaa ja on kurittomuutta. Lapsi voi rikkoa sovittuja rajoja tai varastaa vanhempien lompakosta. Ääritapauksissa lapsi voi tehdä vanhempiensa elämästä yhtä helvettiä. Mikään ei silti muuta sitä biologista tosiasiaa, että lapsi on lapsi. Samalla tavalla saa jokainen kristitty ajatella itsestään, kun haluaa kääntyä kohti Jumalaa. Aina on lupa paluuseen riippumatta siitä, mitä kaikkea on tehnyt.

Olet tehnyt juuri oikein, kun olet palannut takaisin. Mutta paluu on ollut kivulias:

Luulin tekeväni kunniallisesti, kun menin edellisen liiton vahingoista viisastuneena naimisiin ja päätin, etten koskaan enää petä. Ajattelin, että minulle on annettu toinen mahdollisuus, ja nyt korjaan elämäni kurssin. Mutta sitten törmäsin toisen uskovan väitteeseen, että uusi avioliittoni oli väärin. Että minun pitääkin erota uudesta miehestäni, koska oikeastaan en ole edes naimisissa, vaan uusi avioliittoni onkin huorintekoa. Siis koska en ollut avioerossa syytön petetty osapuoli. Raamatun mukaan ainoa mahdollisuus olla enää naimisissa olisi sopia entisen mieheni kanssa ja palata hänen kanssaan yhteen, mutta hänkin on jo uudelleen naimisissa (eikä varmasti halua nyt erota ja mennä kanssani yhteen uudelleen, kun pääsi 20 vuoden jälkeen minusta eroon).

Olet yhdessä asiassa täysin oikeassa: kasvu kohti Jumalaa ei voi tarkoittaa sitä, että kerran anteeksi annetut synnit saa ottaa uudelleen käyttöön. Usko ja armo eivät muuta syntejä luvallisiksi asioiksi. Päinvastoin kristityn täytyy kilvoitella, jotta osaisi elää mahdollisimman hyvin kristityn elämää. Onnistuneet teot ja hyvä elämä ei pelasta ketään, mutta siinä vaiheessa kun kristitty antaa itselleen luvan tehdä väärin, hän myös joko vähättelee anteeksiantoa tai omaa anteeksisaamisen tarvettaan. Sellaisen polun kulkeminen ei ole kasvot Jumalaan päin kulkemista.

Esittämäsi kysymys on herkällä omallatunnolla kulkevan kristityn kysymys. On hienoa, että haluat kuunnella Jumalan ääntä elämäsi valinnoissa. Mutta on todella surullista, kuinka suurta kipua se kysely sinulle aiheuttaa. Eri kristityt antavat myös hyvin erilaisia vastauksia. Minä haluan rohkaista sinua: Olet tilanteessa, jossa ei ole olemassa olotilaa "puhdas pöytä". Elämäsi on ollut rikkinäistä ja se on jättänyt isoja haavoja sinun sydämeesi ja vähintäänkin muutamien kirjoituksessa mainitsemiesi ihmisten elämään. Olen kuitenkin Raamatun valossa hyvin vahvasti sitä mieltä, että parasta Jumalan tahdon noudattamista on se, että olet mahdollisimman hyvä, rakastava ja uskollinen vaimo nykyisessä avioliitossasi, josta sinä et saa pyrkiä eroon.

Minun olisi paljon vaikeampi vastata sinulle, jos olisit nyt tilanteessa, että olet jättänyt oman miehesi ja kyselisit, onko oikein mennä uudelleen naimisiin. Joutuisin kahden suuren jännitteen ristiriitaan. Sielunhoidollisesti olisi tärkeä kohdata sinun kipusi ja yrittää hoitaa haavojasi. Olisi tärkeä pohtia kanssasi sitä, kuinka elämä olisi kaikkein seesteisintä ja onnellisinta jatkossa. Siihen vastaukseen ei voisi satuttamatta sisällyttää kieltoa mennä uudelleen naimisiin. Ja samaan aikaan se sama Jeesus, joka on rakastanut ihmisiä enemmän kuin kukaan, on toistanut sitä samaa, mitä eri puolilla jatkuvasti avioliitoista sanotaan: ei saa erota - tai jos erotaan, pysytään naimattomana.

Jeesus sanoi: "Maailman alussa Jumala loi ihmisen mieheksi ja naiseksi. Sen tähden mies jättää isänsä ja äitinsä ja liittyy vaimoonsa, niin että nämä kaksi tulevat yhdeksi lihaksi. He eivät siis enää ole kaksi, he ovat yksi. Ja minkä Jumala on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako." (Mark. 10:6-9) Samasta aiheesta jatkaa mm. Paavali: "Naimisissa oleville taas annan käskyn, en minä vaan Herra: vaimo ei saa erota miehestään. Jos hän kuitenkin eroaa, olkoon menemättä enää naimisiin tai sopikoon miehensä kanssa. Samoin ei mies saa erota vaimostaan." (1. Kor. 7:10-11)

Näiden kohtien valossa joutuisin valtavan vaikeaan tilanteeseen, varsinkin kun sinä vielä kysyisit nimenomaan sitä, että mitä saat tulevaisuudessa tehdä. Pitäisin sinua ehdottomasti aitona kristittynä ja armahdettuna ihmisenä, vaikka menisit naimisiin uudelleen. Ja silti en voisi sanoa, että tietenkin Jeesus antaa siihen luvan, kun Raamatussa hän sanoo ihan päinvastoin. Avioliittoetiikan opettaminen on helppoa, jos asiasta puhutaan puhtaalta pöydältä. On helppo sanoa, miten Jumala haluaa asioiden menevän. Mutta mitä pitää tehdä siinä vaiheessa, kun asiat ovat menneet jo monella tavalla pieleen?

Olet lukenut aikaisempia kirjoituksiani, ja niiden pohjalta varmasti olet saanut jo kohtalaisen hyvän kokonaiskuvan, miten itse näen Raamatun ja Jeesuksen avioliittoetiikan. Edellä oleva Jeesuksen sana on Raamatun avioliittoetiikan ydin, koska se on sanottu jo luomiskertomuksessa ja siihen liittyy Jeesuksen lisäksi myös Paavali. Kohtaan antaa lisävaloa tämä Jeesuksen vuorisaarnan kohta: "Minä sanon teille: jokainen, joka hylkää vaimonsa muun syyn kuin haureuden tähden, ajaa hänet aviorikokseen. Ja aviorikoksen tekee myös se, joka nai miehensä hylkäämän naisen." (Matt. 5:32)

Noissa sanoissa on äkkiseltään outo lähestymiskulma: Miksi hylätyksi tuleminen on avioeroon ajamista? Ja miksi hylätyn naisen ottaminen on aviorikoksen tekemistä? Siksi, että avioliitto ei ole vielä varsinaisesti särkynyt, kun kaksi ihmistä on ajautunut asumaan erillään. Luomiskertomuksesta alkaen Raamatun avioliittokäsityksessä on kaksi elementtiä, jotka erottavat avioliiton muista ihmissuhteista: sitoutuminen ("liittyy vaimoonsa") ja sukupuoliyhteys ("tulevat yhdeksi lihaksi").

Jeesus sanoi, että kristillisten ihanteiden näkökulmasta ainoa "lupa" avioliiton sitoutumisen purkamiseen on haureus, eli se, että kahden ihmisen välinen "yhden lihan sidos" on särjetty. Erillään oleminenkin on tästä näkökulmasta asioiden hauduttelua, ja yhteen palaamien on vielä kunniallisesti mahdollista. Mutta jos joku kolmas ottaa hyljätyn osapuolen puolisokseen, yhteen palaaminen on estetty, ja alkuperäinen avioliitto on tämän vuoksi rikkoutunut, eli on tapahtunut aviorikos. (Aviorikos on siis paljon laajempi käsite kuin arkikielen 'syrjähyppy'.) Lisäksi Jeesuksen sanoista käy ilmi, että hyljätty vaimo joutuu tilanteeseen, jossa hän lähes väistämättä joutui tuossa yhteiskunnassa etsimään uuden puolison myös elantonsa vuoksi eikä vain yksinäisyyden tuoman tuskan vuoksi. Niinpä Jeesus toteaa, että hylkääminen on käytännössä hylätyksi tulleen ajamista aviorikokseen, eli tilanteeseen, jossa hän joutuu särkemään edellisen liittonsa.

Tuo edellä kirjoittamani saattaa kuulostaa todella pilkkua viilaavalta teoretisoinnilta, jonka moni muu ohittaisi sielunhoidollista reittiä pitkin. Mutta jos sydämen kysymykset kulkevat opillisesti Jumalan tahtoa kyselevää reittiä, sielunhoidolliset ratkaisut saattavat kuulostaa silmien sulkemiselta. Siksi halusin pöyhiä noita kysymyksiä. Lisäksi ne tarvitsi sanoa, jotta pystyn sanomaan myös seuraavat asiat:

Raamatussa on kohtia, joissa avioliitto tai avosuhde on jumalallisella auktoriteetilla määrätty purettavaksi. Vanhassa testamentissa oli kielto, että vierasheimoisia ei saanut ottaa puolisoiksi. Vaikka avioliitto olisi solmittu hurskain menoin ja kaikki olisi tapahtunut perinteisen avioliittokäsityksen mukaan oikein, olisi liitossa ollut silti virhe, jota mikään aviouskollisuus, hurskaus ja kaikessa muussa tapahtunut Jumalan tahdon noudattaminen ei mitätöinyt: juutalainen ei saanut olla naimisissa ei-juutalaisen kanssa. Tottakai tästä oli poikkeuksia jopa Jeesuksen sukupuussa, mutta Jumalan käsky itsessään ei silti koskaan muuttunut. Tämän vuoksi Esran aikaan (Esran kirja 10. luku) tehtiin todella tiukka päätös: Vaikka Jumala vihaa eroa, silti kielletyt parisuhteet purettiin. Mutkat suoriksi vetämällä ja karkeasti yksinkertaistamalla: oltiin tilanteessa, jossa yksittäinen väärä teko, eroaminen, oli pienempi paha kuin jatkuva kielletyssä suhteessa eläminen. Toinen parisuhteen erottaminen tapahtui, kun Paavali käski (1. Kor. 5:1-2) erottaa seurakunnasta ihmisen, joka eli äitipuolensa kanssa yhdessä. Ratkaisuksi ei mietitty vaihtoehtoja tehdä parisuhteesta mahdollisimman kunniallinen, vaan se täytyi lopettaa.

Sinä elät avioliitossa, joka on kaikkien kristillisen avioliittokäsitysten mukainen: miehen ja naisen välinen vihitty liitto. Tapa, jolla olette päätyneet yhteen, ei ole kunniakas. Matkalla on tapahtunut monen monta syntiä, väärää tekoa ja huonoa valintaa. Silti itse liitto on oikea ja kristillinen. Olisi ehdottomasti väärin tehdä uudelleen samaa syntiä, ja hylätä mies. Ei-uskovan miehen hylkääminen ei tekisi asiasta yhtään enempää oikeutettua: "Jos uskovalla naisella on aviomies, joka ei usko, ja tämä suostuu asumaan hänen kanssaan, vaimon ei pidä jättää miestään. Mies, joka ei usko, on uskovan vaimonsa pyhittämä." (1. Kor. 7:13-14)

Eroaminen sen vuoksi, että voisi palata takaisin ensimmäiseen liittoon, on nyt tie, joka on jo sulkeutunut. Juutalainen lainsäädäntö on monilta osin temppelipalvelukseen liittyvää, mutta sen taustalla on myös tärkeitä eettisiä ohjeita. Vanhassa testamentissa on yksi kohta, joka ei anna kaunista kuvaa avioliiton purkamisesta edes sillä varjolla, että palattaisiin edellisen miehen luo: "Jos avioliiton solminut mies lakkaa pitämästä vaimostaan havaittuaan hänessä jotakin epämieluista, hän voi kirjoittaa vaimolleen erokirjan ja lähettää hänet luotaan. Jos nainen hänen luotaan lähdettyään menee toisen miehen vaimoksi ja tämäkin mies alkaa vieroa häntä, kirjoittaa erokirjan ja lähettää hänet luotaan tai jos tämä mies kuolee, edellinen aviomies, joka lähetti naisen pois, ei saa ottaa häntä uudelleen vaimokseen; nainen on tullut hänelle saastaiseksi, ja sellainen liitto on Herran silmissä iljetys." (5. Moos. 24:1-4)

Sinulla on elämässäsi paljon kipuja kannettavana, ja toivon osaavani kohdata ne myös sielunhoidollisesti. Otin vastauksessani kuitenkin hyvin opillisen lähestymistavan, koska minun tulkintani mukaan sinun kipusi oli monella tapaa hyvin opillista. Olen itse ollut tilanteissa, joissa minulla on ollut opillinen kipu, ja olen pyytänyt siihen vastausta joltain kristityltä, mutta olen saanut vastaukseksi suunnilleen: "ole huoleti, Jumala rakastaa". Se pitää paikkansa, muttei vastaa varsinaiseen kysymykseeni, joten kipu jää jäljelle. Siksi kirjoittelin nyt aika järeillä sanoilla. Toivon, että ne auttavat.

Vielä sanon lopuksi tiivistäen: Vaikka minä olen napakan opillinen, enkä osaisi kaikkiin avioliittoetiikaa koskeviin kysymyksiin antaa yhtä huojentavaa vastausta, niin sinun tapauksessasi koen, että sydämeni pohjasta ja oman raamattukäsitykseni mukaan pystyn lohduttamaan ja sanomaan: Sinä olet nyt paikalla, josta ei pidä tai saa pyrkiä pois. Noudatat parhaiten Jumalan tahtoa pitämällä hyvää huolta nykyisestä puolisostasi ja liitostanne.

[Anniina]

Hei Marko,

kiitos tästä. Meinasi tulla itku huojennuksesta. Kyllä itsekin olin jo päätellyt, ettei uudelleen eroaminenkaan olisi oikein tehty, mutta en ole koskaan uskaltanut luottaa kovasti omiin päätelmiini ja tulkintoihini. Olet oikeassa siinä, että olen tarkastellut uskoa enemmän siitä lain näkökulmasta; mitä saa ja pitäisi tehdä, ja mitä ei saa tehdä. Olen ehkä jopa vähän harjoittanut silmä silmästä -ajattelua sillä tavalla, että jos en ole kiltisti, niin Jumala kuvaannollisesti tiputtaa kuuman kiven päähän. Tiedät kyllä, sitä vanhatestamentillista ajattelua, että jos teet pahaa, niin Jumala sen saman tien kostaa ottamalla minulta jotakin pois tai antamalla jotakin pahaa tapahtua. Edellä kerroin, että tein abortin. Nyt en tiedä, onko oikein rukoilla Jumalaa antamaan minulle enää lasta jota mieheni kovasti toivoisi, koska eihän minulla ole siihen mitään oikeutta, kun murhasin yhden minulle annetun lapsen.

Tässä on kyllä iso ristiriita oman rajallisen kokemukseni mukaan. Niin kuin kerroin, olen tehnyt paljon ja hyvin pahaa, mutta tiedätkö, miten Jumala sen on "kostanut"? Niiden sekoiluvuosien aikana ei koskaan tapahtunut mitään pahaa vahinkoa, siis en ole kännipäissäni loukannut itseäni enkä saanut edes sukupuolitautia. Olen onnistunut kaiken aikaa hoitamaan työni, raha-asiani ja tärkeimmät ihmissuhteeni. Minulla on kaksi aikuista poikaa, joilta järkiinnyttyäni ja raitistuttuani pyysin anteeksi juopotteluani ja sitä, että en ollut sen vuoksi niin hyvä äiti ja läsnä kuin olisi pitänyt. He totesivat, että eivät ole kokeneet tulleensa laiminlyödyiksi, että kaiken alta on kuitenkin näkynyt vilpitön välittäminen. Ja antoivat anteeksi, vaikka kuulemma en ollutkaan siis ainakaan niin hirveä äiti kuin pelkäsin heidän ajatelleen.

Onko epäraamatullista sanoa, että monissa asioissa olen kokenut, että minua on varjeltu ja jopa siunattu, vaikka samaan aikaan olenkin itse tehnyt paljon syntiä?

Olet tosiaan useissa kirjoituksissasi käsitellyt avioliittoa ja eroa, ja luin vielä eilen illalla lisää. Mieleeni jäi ajatus siitä "pienimmän pahan" valitsemisesta tilanteessa, jossa ei ole enää olemassa mitään yksinkertaista ja kaikilta puolin hyvää vaihtoehtoa. Ehkä tämä minunkin on sellainen; tulisi uusi hylkääminen, jos jättäisin nykyisen mieheni. Vaikka minun ei olisi pitänyt avioitua ollenkaan, niin kun kerran menin sen jo tekemään, niin nyt on paras vaihtoehto pysyä tässä liitossa.

Lainaan sinua tuosta kirjoituksesi lopusta tätä: Sinulla on elämässäsi paljon kipuja kannettavana, ja toivon osaavani kohdata ne myös sielunhoidollisesti. Otin vastauksessani kuitenkin hyvin opillisen lähestymistavan, koska minun tulkintani mukaan sinun kipusi oli monella tapaa hyvin opillista. Olen itse ollut tilanteissa, joissa minulla on ollut opillinen kipu, ja olen pyytänyt siihen vastausta joltain kristityltä, mutta olen saanut vastaukseksi suunnilleen: "ole huoleti, Jumala rakastaa". Se pitää paikkansa, muttei vastaa varsinaiseen kysymykseeni, joten kipu jää jäljelle. Siksi kirjoittelin nyt aika järeillä sanoilla. Toivon, että ne auttavat.

Minä olen perimmältäni ihminen, joka haluaa ja tarvitsee ensisijaisesti asiapitoisia vastauksia, ei pelkkää lohdutusta. Jos vähän kärjistän, niin tykkään lukea Raamatun kommentaareja ja selityksiä, en mitään mietelausekirjoja, joihin on koottu kaikki nämä "Jumala rakastaa" -jakeet.

Minuakaan ei siis useimmiten auta se puhe, että "kyllä Jumala sinua rakastaa, luota vain armoon". Kuten itsekin sanoit, tämähän on totta, mutta ei se vastaa esimerkiksi kysymykseen, mitä minun pitää nyt tässä tilanteessa tehdä. Ja jos kiusaa nimenomaan jokin tietty asiakysymys, niin siihen on parasta antaa asiavastaus eikä hymistelyä. Joten koen sinun opilliset vastauksesi ainakin omaa sieluani hoitavina. Epätietoisuus ja epävarmuus ovat ikäviä olotiloja. Toki on paljon asioita, joihin ei aina ole vain yhtä oikeaa vastausta vaan joukko mahdollisesti yhtä hyväksyttäviä vaihtoehtoja (ns. ehdonvallan asiat). Ja nekin mihin on selkeät ohjeet, kuten avioliitto, eivät aina jokaisen ihmisen elämässä ole kuitenkaan yhtä suoria ja selkeitä kuin paperilla.

Edelleen lainaus Markolta: Olet nähnyt vain yhden puolen Jumalasta, jolloin itsessään oikea näkökulma on vääristynyt kokonaisuuden kannalta irvikuvaksi. Olet tuntenut Jumalan pyhyyden muttet hänen rakkauttaan, vaatimukset muttet armoa. Sain käsityksen, että yhä edelleen tarkistelet uskoa enimmäkseen ohjeiden noudattamisen näkökulmasta.

Tämä pitää paikkansa, enkä tunne armoa edelleenkään. Tai vähintäänkin järkeistän senkin. Että kyllä Jumala minua rakastaa ja armo on ääretön, kun kerran Raamattu sanoo niin. Mutta se jää pelkäksi pään tiedoksi. Ja lisäksi oma perisuomalainen pessimismi nousee esiin; entäs jos sittenkään en ole kunnolla uskossa? Entä jos en sittenkään ole tarpeeksi katunut syntejäni enkä antautunut tarpeeksi ehdoitta Jumalalle ja antanut hänen hallita kaikkea elämässäni? Sillä itsetuntemukseni valitettavasti sanoo, etten ole useinkaan tarpeeksi katuva enkä makaa iltakausia itkemässä syntejäni, enkä ihan joka valinnassani ota häntä huomioon, ja välillä jopa toivoisin, ettei ihan kaikessa tarvitsisikaan ajatella mitä Jumala on mistäkin toiminnastani mieltä. Uskovaisuus on minulle painolasti, ei ilosanoma. Melkein toivoisin, etten olisi tullut nuorena uskoon, kun pelkotilojen takia ja lopunaikojen kyttäämisessä meni paljon aikaa hukkaan pilalle. Olen sanonut, että monille Kristus tuo tulevaisuuden ja toivon, minulta hän vei ne. Tämän haluaisi muuttaa, mutta kun tähän pelkokierteeseen päädyin yli 20 vuotta sitten, niin kyseessä on aika pinttynyt ajatusmalli. En oikeastaan edes uskalla iloita Herrassa, jos en sitten kuitenkaan ole edes pelastettu.

Kysyit, onko minut kastettu. On, kaksikin kertaa. Ensin vauvana ja aikuisena vapaaseurakunnassa. Nykyään en enää osaa arvailla, mitä mieltä Jumala näistä kahdesta kasteesta on, mutta silloin joskus uskovien kaste tuntui välttämättömältä (sehän oli Vapaakirkon opin mukaista). Tämä on kuitenkin yksi harvoista asioista, mitä en jaksa pelätä tai vatvoa. Jätän Jumalalle sen päätöksen, kumpi kaste on oikea, ja teinkö toisen kerran kasteelle mennessäni väärin vai oikein. Olen nykyään erkaantunut myös vapaaseurakunnasta vaikka nimellisesti olenkin vielä jäsen, enkä tiedä, mihin kirkkoon minun kannattaisi liittyä. Kaikilla seurakunnilla on jotkin pointit hyvin kohdallaan, mutta varmaan ei kenelläkään aivan jokainen pilkunpaikka.

[Nettipappi Marko]

Hei Anniina,

Onpa ilahduttavaa kuulla, että vastauksestani oli sinulle apua. Toivon, että huojentunut olotila lisää sinun luottamustasi ja antaa iloa jatkaa kristittynä kasvua. Uusi viestisi antaa ainakin minulle levollisen olon sinun tilanteestasi. Lisäksi saan siitä rohkeutta, että asioiden perusteellinen tutkailu on sinun tapauksessasi myös sielunhoidollista. Hyppään siis suoraan asiaan, ja pahoittelenkin, jos viestini tuntuu kovin luettelomaiselta.

Olen ehkä jopa vähän harjoittanut silmä silmästä -ajattelua sillä tavalla, että jos en ole kiltisti, niin Jumala kuvaannollisesti tiputtaa kuuman kiven päähän.

Halki Raamatun toistuu yhä uudelleen ajatus siitä, että Jumala on tuomari, ja hän maksaa tekojen mukaan. Keskiverto kristitty ei ylläty, että tuo ajatus löytyy Vanhasta testamentista: "Sinun, Herra, on uskollisuus. Sinä maksat ihmiselle hänen tekojensa mukaan." (Ps. 62:13) Vähän yllättävämpää heikosti Raamattua tuntevalle kristitylle voi olla se, että myös Jeesus useassa kohdassa sanoo ihan samaa: "Ihmisen Poika on tuleva Isänsä kirkkaudessa enkeliensä kanssa, ja silloin hän maksaa jokaiselle tämän tekojen mukaan." (Matt. 16:27) Tekojen mukaan maksaminen ei siis ole ajatusmalli, joka kuuluu "vääränlaiseen lakihurskauteen", ja joka täytyy unohtaa Jeesuksen myötä.

Tarkemmin ajateltuna olisi valtavan suurta julmuutta, jos pahuus ei koskaan saisi rangaistustaan. Millainen olisi se Jumala, joka painaa villaisella kansanmurhan siinä missä valkoisen valheenkin? Kyllähän Jeesuksen ristinkuoleman sanoma pohjautuu Jumalan säätämään lakiin: "Synnin palkka on kuolema." (Room. 6:23) Armo on lopulta sitä, että pelastuksen näkökulmasta ihmisen ei tarvitse itse maksaa kaikkein raskainta rangaistusta, ikuista kuolemaa: "Mutta Jumalan armolahja on iankaikkinen elämä Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme." (Room. 6:23)

Kuitenkin vielä Jeesuksen ylösnousemuksen jälkeenkin Raamatussa opetetaan siitä, että ihminen ei voi seuraamuksitta elää ihan miten sattuu: "Älkää pettäkö itseänne! Jumala ei salli itseään pilkattavan. Mitä ihminen kylvää, sitä hän myös niittää." (Gal. 6:7) Tämä on totta silloinkin, kun olemme saaneet armon Jeesuksessa Kristuksessa ja olemme ikuisen elämän perillisiä.

Suurin harha onkin yleensä siinä, että "tekojen mukaan maksamisen" ajatellaan olevan jotain Jumalan kostonhimoa, jonka hän toteuttaa yliluonnollisin keinoin. Ei. Kaikkein yleisin tekojen mukaan maksamisen muoto on se, että synti aiheuttaa ennen pitkää kärsimystä tekijälle itselleen Jumalan luoman elämän lainalaisuuksien mukaan. Suunnilleen yhtä yleistä on se, että synti särkee ihmissuhteita, jolloin toisten ihmisten reaktiot ovat sitä katkeraa viljaa, jota niitetään omista synneistä. Jos Jumala joskus puuttuu tilanteeseen jollain yliluonnollisilla keinoilla, se ymmärrykseni ja kokemukseni mukaan tapahtuu siten, että Jumala ei osoita kostonhimoaan vaan pyrkii herättämään ihmistä, ettei hän kulkisi valitsemaansa suuntaan vaan kääntyisi.

Kun ihminen on kääntynyt pahoilta teiltään, hän lopulta saa todeta niin kuin sinäkin totesit, ja niin kuin myös Vanhassa testamentissa todetaan: Jumala on maksanut teoista hyvin armollisella tavalla, eli paljon vähemmän kuin lopulta olisi ansainnut.

Pahojen tekojemme ja suuren syyllisyytemme vuoksi olemme saaneet kärsiä paljon. Kuitenkin sinä, Jumalamme, olet rangaissut meitä vähemmän kuin olisimme ansainneet. (Esra 9:13)
Anteeksiantava ja laupias on Herra. Hän on kärsivällinen ja hänen armonsa on suuri. Ei hän iäti meitä syytä, ei hän ikuisesti pidä vihaa. Ei hän maksanut meille syntiemme mukaan, ei rangaissut niin kuin olisimme ansainneet. (Ps. 103:8-10)

Minulla on olo, että olet joutunut maksamaan paljon teoistasi ja valinnoistasi. Ja on valtavan iloista kuulla, että sinulla on kokemus, että vain osan olet lopulta joutunut maksamaan siitä, mitä olisit omasta mielestäsi ansainnut.

Onko epäraamatullista sanoa, että monissa asioissa olen kokenut, että minua on varjeltu ja jopa siunattu, vaikka samaan aikaan olenkin itse tehnyt paljon syntiä?

Minusta tämä kuulostaa ihan armolta.

Yhtä aikaa on kuitenkin huomattava se, että oma näkökulma vaikuttaa tilanteen tulkintaan. Sinulla on tällä hetkellä se olo, että olisit ansainnut paljon pahempaakin. Se lienee yleistä heränneen sydämen ajattelua, jolloin tunto on herkkä ja omat synnit kovasti pinnalla. Monen pitkään ja vakaasti uskon tiellä eläneen ihmisen kysymys saattaa olla päinvastainen: Mitä pahaa olen tehnyt, kun taas koetellaan ja tuuli puhaltaa vastaan, vaikka kuinka yrittää tehdä oikein?

Vastoinkäymisistä ei voi päätellä sen alkusyytä. Yksi Jumalan piirre on se, että hän on väsymätön kasvattaja, joka ei lopeta kasvatustyötään ennen kuin kristitty on Kristuksen kaltainen. Ja tuosta kohtalaisen korkealle asetetusta rimasta voitkin jo päätellä, että kasvatusta on luvassa elämän loppuun asti. Kristitty ei siis voi ajatella, että aina vastoinkäymisen tullessa kyse on rangaistuksesta. Ihan yhtä hyvin kyse voi olle koetuksesta tai kasvattavasta kurituksesta.

Te olette unohtaneet tämän sanan, joka rohkaisee teitä kuin isä poikiaan: - Älä väheksy, poikani, Herran kuritusta, älä masennu, kun hän ojentaa sinua - jota Herra rakastaa, sitä hän kurittaa, hän lyö jokaista, jonka pojakseen ottaa. Teidän kärsimyksenne on kasvatusta: Jumala kohtelee teitä omina poikinaan. Onko sellaista poikaa, jota isä ei kurittaisi? Jos te siis olette jääneet vaille kuritusta, josta kaikki muut ovat osansa saaneet, te olette äpäriä, ette laillisia lapsia. (Hepr. 12:5-8)

Veljeni, pitäkää pelkkänä ilona niitä monenlaisia koettelemuksia, joihin joudutte. Tehän tiedätte, että kun uskonne selviytyy koetuksesta, tämä kasvattaa teissä kestävyyttä. Ja kestävyys johtakoon täydelliseen tulokseen, jotta olisitte täydellisiä ja eheitä, ette vajaita miltään kohden. (Jaak. 1:2-4)

Hän leikkaa minusta pois jokaisen oksan, joka ei tuota hedelmää, mutta jokaisen hedelmää tuottavan oksan hän puhdistaa liioista versoista, jotta se tuottaisi hedelmää entistä enemmän. (Joh. 15:2)

Nämä ovat minulle tunnetasolla välillä vaikeasti hyväksyttäviä jakeita. Tekisi mieli puuskahtaa: "Voisitko jo jättää rauhaan!?" Mutta se ajatus onkin kuin tuhlaajapojan vanhemman veljen harhainen kuvitelma, että joku muu tarvitsisi enemmän kasvamista kuin itse. En kadehdi sinun tilannettasi, mutta sinulla on tästä näkökulmasta paljon onnellisempi kuva Jumalasta. Vaikka sorrut helposti kilvoittelussa ahdistavaan yliyrittämiseen ja koet, että Jumala vaatii aina vain lisää, niin kuitenkin sinulla on myös tässä kohdassa kuva Jumalasta, jonka sinä oikein tunnetasoa myöten koet armollisemmaksi kuin voisit ikinä toivoa. Toivottavasti se kuva säilyy sinulla aina kirkkaana mielessä.

Nyt en tiedä, onko oikein rukoilla Jumalaa antamaan minulle enää lasta jota mieheni kovasti toivoisi, koska eihän minulla ole siihen mitään oikeutta, kun murhasin yhden minulle annetun lapsen.

Sanon tämän todella lempeä ajatus sydämessäni, joten älä säikähdä sanamuotoa. Kirjoittamistasi viesteistä minulle ei näet ole vielä kovin kirkkaasti käynyt ilmi, miksi sinulla olisi Jumalan silmissä ollut oikeus edellisiin lapsiinkaan.

Kuka antaa sinulle erikoisaseman? Onko sinulla mitään, mitä et ole saanut lahjaksi? Jos kerran olet saanut kaiken lahjaksi, miksi ylpeilet niin kuin se olisi omaa ansiotasi? (1. Kor. 4:7)
Lapset ovat Herran lahja, kohdun hedelmä on hänen antinsa. (Ps. 127:3)

Eri raamatunkohtien mielivaltainen yhdisteleminen ei ole viisasta Raamatun opettamista, eikä yhdistelmän luoma viesti ole läheskään aina totta. Vaikka jokainen sana Raamatussa on kirkon uskon mukaan Jumalan Hengen inspiroimaa, täytyy niitä sanoja käyttää siinä merkityksessä ja yhteydessä kuin ne on annettu. Riittävän pieni katkelma voidaan valjastaa mihin tahansa käyttöön. Nuo kaksi kohtaa kuitenkin sopivat siinä mielessä aidosti yhteen, että niiden viesti tähän hetkeen on oikea. Hurskaimmalla ja pyhimmällä pariskunnallakaan ei ole mitään "oikeutta" lapseen. Jumala antaa lapsen, jos hän niin haluaa. Ja siksi sinulla anteeksi saaneena kristittynä ei ole menneisyytesi takia yhtään sen vähempää oikeutta pyytää Jumalaa toimimaan viisautensa mukaan myös sinun kohdallasi. Muutettavat muuttaen saat omasta tilanteestasi ajatella:

Kansan keskelle jäi vain Jeesus ja nainen. Jeesus kohotti päänsä ja kysyi: "Nainen, missä ne kaikki ovat? Eikö kukaan tuominnut sinua?" "Ei, herra", nainen vastasi. Jeesus sanoi: "En tuomitse minäkään. Mene, äläkä enää tee syntiä." (Joh. 8:9-11)

Tämä pitää paikkansa, enkä tunne armoa edelleenkään. Tai vähintäänkin järkeistän senkin. Että kyllä Jumala minua rakastaa ja armo on ääretön, kun kerran Raamattu sanoo niin. Mutta se jää pelkäksi pään tiedoksi. Ja lisäksi oma perisuomalainen pessimismi nousee esiin; entäs jos sittenkään en ole kunnolla uskossa? Entä jos en sittenkään ole tarpeeksi katunut syntejäni enkä antautunut tarpeeksi ehdoitta Jumalalle ja antanut hänen hallita kaikkea elämässäni? ... Uskovaisuus on minulle painolasti, ei ilosanoma. ... Olen sanonut, että monille Kristus tuo tulevaisuuden ja toivon, minulta hän vei ne.

Sinä tunnet armon. Sinä olet kertonut, että olisit ansainnut suuremmat sanktiot teoistasi, mutta koet, että syntisen elämän keskelläkin Jumala on varjellut. Mitä muuta se on kuin hyvin pitkälle kasvanutta "synnin ja armon tuntemista", jollaisin sanoin vanhat kristityt kuvaavat hengellistä kasvua.

Sinun ongelmasi on - ja nyt toistan edellisessä vastauksessani sanomaa asiaa hieman eri sanamuodoilla - ettet tunne sitä, kuinka suuri Kristus on. Usko on henkilökohtainen suhde Jeesukseen. Jos sinulla on aito ystävyyssuhde johonkin ihmiseen, niin se on väistämättä erilainen kuin ystävyytesi johonkin toiseen ihmiseen. Vaikka sinä olet yksi ja sama ihminen, ne kaksi ystävääsi ovat erilaisia, jolloin sinun ystävyytesikin ilmenee eri tavoilla näiden ihmisten suhteen. Mitä paremmaksi ystäväksi tulet, sitä enemmän se suhde muotoutuu näiden ystävien persoonallisuuksiin sopivaksi.

Sinä olet osoittanut olevasi aika älyllinen ja ymmärryksen kautta hengellisiä asioita tarkasteleva kristitty. Yrität kuitenkin kuvata kristityn ihannetta kovin tunteellisten tai karismaattisten termien kautta. Ei mikään ihme, että koet olevasi alamittainen. Kukaan asiakeskeinen kristitty, joka ottaa oman persoonansa mukaisesti tiedemiesmäisen asenteen itsensä tutkimiseen, ei voi koskaan sanoa rehellisesti antautuneensa kokosydämisesti Jeesukselle. Älyllisesti elämää tarkasteleva ihminen ei oikeastaan rohkene edes sanoa rakastavansa Jeesusta.

Minä pystyn sanomaan, että uskon vilpittömästi Jeesuksen olevan minun syntieni sovittaja. Luotan siihen, että Jumala on Jeesuksen vuoksi armahtanut minut. Ja niin paljon kuin vain Raamatun Sanan kautta uskoa on syntynyt, en epäile hetkeäkään, ettenkö Kristuksen armosta pääse taivaaseen. Mutta jos minulta kysytään, rakastanko Jeesusta, muistan vain ne hetket, kun sydän kylmänä olen tehnyt syntiä ja ollut uskoton Jumalalle. Tai jos minulta kysytään, olenko antautunut Jeesukselle täydellisesti, niin tiedän, että on puoli miljoonaa asiaa, joiden kohdalla en koskaan voi olla tunnetasoa myöten jättänyt elämäni ohjaksia Jeesukselle. En voi rehellisesti sanoa niin kuin kristitty, joka katselee asiaa paljon suurpiirteisemmin tai tunteiden läpi: "Halleluja, tietenkin rakastan!" Ja silti rohkenen pää pystyssä sanoa, että olen "oikeassa uskossa". En vain koe luontevaksi kuvata uskoani kaikilla kristikunnassa esiintyvillä ilmaisuilla.

Luulen, että sinulle voisi olla aika avartavaa tutustua opetuksiini Jumalansa näköisestä seurakunnasta. Jos jaksat viettää muutaman tunnin tuosta linkistä löytyvien videoiden äärellä, niistä voisi olla sinulle paljonkin apua. Arvelen, että tuo ajattelumalli saattaisi vapauttaa sinua aidompaan suhteeseen, jossa Jeesus ei ole tyranni eikä evankeliumi ole kahle, ja jossa usko voisi olla elämän voimavara eikä tukahduttaja.

[Anniina]

Hei taas,

minusta vaikuttaa tuon viimeisen vastauksesi perusteella, että olemme ajatustavaltamme jossain määrin samanlaisia. Siis siinä asiassa, että kumpikin lähestymme uskoa ehkä enemmän analyyttisesti ja opillisesti kuin tunteella. Tunnistan itseni tästä kuvauksestasi: Minä pystyn sanomaan, että uskon vilpittömästi Jeesuksen olevan minun syntieni sovittaja. Luotan siihen, että Jumala on Jeesuksen vuoksi armahtanut minut. Ja niin paljon kuin vain Raamatun Sanan kautta uskoa on syntynyt, en epäile hetkeäkään, ettenkö Kristuksen armosta pääse taivaaseen. Mutta jos minulta kysytään, rakastanko Jeesusta, muistan vain ne hetket, kun sydän kylmänä olen tehnyt syntiä ja ollut uskoton Jumalalle. Tai jos minulta kysytään, olenko antautunut Jeesukselle täydellisesti, niin tiedän, että on puoli miljoonaa asiaa, joiden kohdalla en koskaan voi olla tunnetasoa myöten jättänyt elämäni ohjaksia Jeesukselle. En voi rehellisesti sanoa niin kuin kristitty, joka katselee asiaa paljon suurpiirteisemmin tai tunteiden läpi: "Halleluja, tietenkin rakastan!" Ja silti rohkenen pää pystyssä sanoa, että olen "oikeassa uskossa". En vain koe luontevaksi kuvata uskoani kaikilla kristikunnassa esiintyvillä ilmaisuilla.


Saatoin olla epäselvä siinä kohdassa, missä puhuin "oikeudesta" pyytää enää lapsia. En siis tarkoittanut, että minulla olisi milloinkaan ollut oikeutta saada lapsia. Siis kyse on nyt luvasta edes pyytää, ei oikeudesta saada (rukoilemiseen ja anomiseen meitä kehotetaan, mutta ei ole luvattu että saamme kaiken mitä keksimme pyytää). Totta kai kaksi poikaani ovat lahja, josta olen kiitollinen. Ei minulla todellakaan ole koskaan ollut oikeutta vaatia itselleni lapsia, lasten saaminen ei ole mikään "yleinen ihmisoikeus". Mutta Raamatussa lapsia pidetään siunauksena, varsinkin vanhassa testamentissa, eikä naimisissa olevan ihmisen yleisesti ottaen ole mitenkään Raamatun vastaista pyytää Jumalalta lapsia.

Mutta siis kun sanoin, ettei juuri minulla olisi enää oikeutta edes pyytää. Siis sen abortin vuoksi. Tämä rinnastus on vähän väärä, mutta joiltain osin vastaava kuin mistä tässä on muutenkin puhuttu; ihminen saattaa omilla teoillaan sulkea ovia. Eronneella ei ole Raamatun mukaan oikeutta pyytää uutta puolisoa. Eli kun on tässä asiassa mokannut, niin tilaisuus meni jo. Olen siis kokenut, että koska olen yhden lapsen surmannut, tämä teko vei minulta luvan enää edes rukoilla Jumalaa antamaan minulle uutta lasta. Jos en siis olisi tehnyt aborttia, rukoilisin vielä yhtä lasta aivan hyvällä omallatunnolla, mutta nyt mielestäni en voi sitä tehdä.

[Nettipappi Marko]

Hei Anniina,

Olit aivan selkeä sanoissasi, koska tuolla kuvaamallasi tavalla ymmärsin jo edellisen viestisi. En siis itse osannut vastata riittävän selkeästi. Olisi tarvinut selittää vähän lisää sitä, miksi puhuin oikeudesta saada lapsia. Joten teen sen nyt.

On totta, että jotkut ovet sulkeutuvat elämän valintojen myötä. Kaikkein yksinkertaisimmin se näkyy siinä, että kun menee jonkun kanssa naimisiin, sillä suljetaan ovi jonkun toisen kanssa naimisiin menemisestä. Yhtä aikaa ei voi olla naimisissa kahden kanssa.

En kuitenkaan näe tätä sinun tilannettasi sellaisena. Vaikka itse koet, ettei sinulla ole oikeutta pyytää enää lasta, niin sinä itse et voi määritellä, mihin sinulla on oikeus suhteessa Jumalaan. Sinun täytyisi pystyä osoittamaan, että Jumala on kieltänyt sinulta oikeuden pyytää tätä asiaa. Oma tuntemuksesi siitä, että olet liian syntinen, ei ole Jumalan asettama mittari. Jos mennään tuntemusten tasolle, pitäisi kysyä sitäkin, onko koskaan kenelläkään oikeutta pyytää lasta - tai yhtään mitään.

Lupaus ja usko kuuluvat yhteen sitä varten, että kaikki olisi armoa. Näin lupaus on varma. (Room. 4:16)

Irrotin tuon raamatunkohdan isommasta kokonaisuudesta, jossa pääpointti tähtää eri asioihin. Ajattelen, etten silti tee vääryyttä Raamatulle, koska tämä typistys kuvaa ylipäätään uskon olemusta. Kukaan ei voi uskoa kristillisellä uskolla mihinkään, mitä Jumala ei ole luvannut. Parhaimmillaankin kyse on silloin toivosta, joka tarttuu Jumalan uskollisuuteen, hyvyyteen ja rakkauteen. Mutta vuorenvarma usko vaatii sen, että Jumala on ensin luvannut niin.

Tämä toimii niin positiivisesti kuin negatiivisesti ajateltuna. Luther aloittaa kirjansa "Puhe hyvistä teoista" seuraavalla ajatuksella: "Ensimmäiseksi tulee tietää, että ei ole olemassa muita hyviä tekoja kuin ne, jotka Jumala on käskenyt. Samoin kuin ei ole olemassa muuta syntiä, kuin minkä Jumala on kieltänyt. Sen vuoksi ei ihmisen, joka haluaa tulla tuntemaan ja oppia tekemään hyviä tekoja, tarvitse tuntea mitään muuta kuin Jumalan käskyt."

Sinulla on herännyt tunto ja arka mieli ihan hyvästä syystä. Mutta et voi alkaa muodostaa uusia sääntöjä sen tuntemuksesi pohjalta. On oikein ja hurskasta olla nöyrällä mielellä Jumalan edessä. On oikein ajatella, että Jumalan edessä ei voi alkaa vaatia itselleen oikeuksia, jos sellaisia ei ole annettu. Mutta nöyryys voi myös kääntyä nöyristelyksi, jolloin voidaan rikkoa Jumalan käskyä eri suuntaan.

Kaikille, jotka ottivat hänet vastaan, hän antoi oikeuden tulla Jumalan lapsiksi, kaikille, jotka uskovat häneen. (Joh. 1:12)

Te ette ole saaneet orjuuden henkeä, joka saattaisi teidät jälleen pelon valtaan. Olette saaneet Hengen, joka antaa meille lapsen oikeuden, ja niin me huudamme: "Abba! Isä!" (Room. 8:15)

Pystyn siis löytämään helposti Raamatusta kohtia, joissa Jumalan Sana antaa sinulle oikeuden rukoilla Jumalan lapsen asemasta käsin omasta elämänhistoriastasi huolimatta. Mutta en voi löytää kohtaa, joka kieltäisi sinulta tämän oikeuden.

Sydämesi tila tekee sinut nöyräksi ottamaan vastaan sen, mitä Jumala päättää viisaudessaan antaa. Mutta nöyryytesi muuttuu suorastaan kapinaksi siinä vaiheessa, jos alat suhtautua Jumalaan ikään kuin väittäen hänen kieltäneen sinulta oikeuden rukoilla, vaikka hän Sanassaan sanoo päinvastaista.

[Anniina]

Hei taas,

vähän nyt vielä tuota viimeistä vastaustasi kommentoin. Lainaan paria kohtaa.

Vaikka itse koet, ettei sinulla ole oikeutta pyytää enää lasta, niin sinä itse et voi määritellä, mihin sinulla on oikeus suhteessa Jumalaan. Sinun täytyisi pystyä osoittamaan, että Jumala on kieltänyt sinulta oikeuden pyytää tätä asiaa. Oma tuntemuksesi siitä, että olet liian syntinen, ei ole Jumalan asettama mittari.

Sinulla on herännyt tunto ja arka mieli ihan hyvästä syystä. Mutta et voi alkaa muodostaa uusia sääntöjä sen tuntemuksesi pohjalta. On oikein ja hurskasta olla nöyrällä mielellä Jumalan edessä. On oikein ajatella, että Jumalan edessä ei voi alkaa vaatia itselleen oikeuksia, jos sellaisia ei ole annettu. Mutta nöyryys voi myös kääntyä nöyristelyksi, jolloin voidaan rikkoa Jumalan käskyä eri suuntaan.

Sydämesi tila tekee sinut nöyräksi ottamaan vastaan sen, mitä Jumala päättää viisaudessaan antaa. Mutta nöyryytesi muuttuu suorastaan kapinaksi siinä vaiheessa, jos alat suhtautua Jumalaan ikään kuin väittäen hänen kieltäneen sinulta oikeuden rukoilla, vaikka hän Sanassaan sanoo päinvastaista.


En minä nyt suinkaan yrittänyt kirjoittaa Raamattua uudelleen tai vesittää Jumalan armoa ja lupauksia. Se ei ollut tarkoitus. Ilmaisu, että koen ettei minulla ole oikeutta rukoilla, kumpuaa nyt tässä tapauksessa sieltä tunnepuolelta, kyseessä ei ole luetun ymmärtämisen ongelma. Se on ilmaus huonosta omastatunnosta, katumuksesta ja jossittelusta, miksi en silloin muutama vuosi sitten toiminut oikein.

Pappina ja itsekin luultavasti monet oudot polut uskon taipaleella kulkeneena tiedät, että ihmiset voivat järjellään ymmärtää mitä siellä Raamatussa ihan selvästi sanotaan, ja silti epävarmuuttaan kysyvät, että koskeehan tämä varmasti minuakin? Siis vaikka olen tehnyt paljon pahaa? Voiko Jumala tosiaan armahtaa vaikka olen sellainen ja tällainen? Muistaakseni se oli Kalevi Lehtinen, joka joskus eräässä kirjassaan esitti tämän tilanteen vähän humoristisesti. Että lukeeko siellä Raamatussa tosiaan, että kaikki ovat armahdettuja, paitsi juuri minä. Eipä taida lukea, eli kenelläkään ihmisellä ei ole lupaa olettaa, että juuri hän olisi niin suuri syntinen että armo loppuu kesken.

Ihmisen on kuitenkin usein paljon helpompi uskoa ja vakuuttaa armoa muille kuin itselleen. Ainakin minulla on taipumus suhtautua omiin synteihini vakavammin ja itseeni armottomammin kuin muihin. Itsensä ja omat tekonsa kun tuntee liian hyvin, ja niistähän omatunto kolkuttaa, ei muiden tekemisistä. Minun ei ollut siis tarkoitus turhentaa armoa, mutta tässä on kasvamisen paikka. Että uskaltaa uskoa armon ja Jumalan lupaukset todeksi omallakin kohdallaan, vaikka sydän (ja vihollinen) edelleen syyttää, ja vaikka miltä tuntuisi.

Jumalan lupausten ja armon sisäistäminen ei ole siis aina helppoa. Oletan, että omassa tilanteessani voisi olla tarpeen riittävän monta kertaa kerrata, että mitä siellä kirjassa ihan oikeasti luvattiinkaan. Eli Raamattu käteen, ja ei sitten etsimällä etsitä niitä jumalattomille langetettuja kirouksia ja rangaistuksia, vaan sitä mitä Jumalan lapselle on luvattu.

Tässä omassa ei-niin-hyvin menneessä elämässäni minua on lohduttanut pari kertomusta. Kun aiemmin mietin, vieläkö voin tulla Jeesuksen luokse, vaikka elin ensimmäisen uskoontuloni jälkeen tietoisesti synnissä monta vuotta, muistan tuhlaajapojan. Joku sanoi, että kertomuksen nimen pitäisi olla ennemmin armahtava isä, sillä tämähän on ydinasia; palaava syntinen saa anteeksi ja hänet otetaan avosylin vastaan. Sitten kun mietin pieleen mennyttä avioliittotilannettani, pulpahti mieleen Daavidin ja Batseban tapaus. Katuva kuningas sai anteeksi jopa himon vuoksi tehdyn harkitun murhan, ja aviorikoksesta alkaneesta avioliitosta syntyi kuningas Salomo. Vastaavia löytyy moniin muihinkin elämäntilanteisiin. Siis esimerkkejä siitä, että asiansa munanneelle syntisellekin armoa riittää.

[Nettipappi Marko]

Hei Anniina,

En todellakaan ole kokenut, että olisit yrittänyt turhentaa armoa. Vastauksessani käytin vain edelleen aika asiakeskeistä lähestymistapaa ja paalutin sanomiseni siihen, ettei sinun syntisi ja sinun tunteesi ole voineet tehdä tyhjäksi niitä asioita, joita Jumala omassa sanassaan sanoo.

Sinulla on lupa kääntyä Jumalan puoleen. Lopulta ei ole olemassa muuta kuin eri tavoin syntisiä ihmisiä. Kun riittävän tarkalla suurennuslasilla katsellaan, Jumalan silmissä virheetöntä ja jaloa ei ole edes kristityn parhaiten onnistuneet teot. "Voiko ihminen olla oikeassa ja Jumala väärässä? Voiko ihminen olla puhdas Luojansa silmissä?" (Job 4:17)

Sinulla on täysi Jumalan lapsen oikeus tulla hänen eteensä ja pyytää myös lasta, vaikka olet siinä asiassa rikkonut hyvin raskaasti. Jokaisessa asiassa Jumala "joutuu" katsomaan omia lapsiaan anteeksiannon läpi. Anteeksianto on Jumalan pyhyyden näkökulmasta aina  suuri asia. Pienikin synti on Jumalan mittareilla kuoleman arvoinen. "Vain siitä puusta, joka antaa tiedon hyvästä ja pahasta, älä syö, sillä sinä päivänä, jona siitä syöt, olet kuoleman oma." (1. Moos. 2:17)

Niin kuin olet omalla kohdallasi huomannut, synnin suuruus vaikuttaa lopulta eniten ihmisen omaan kokemukseen syntisyydestään ja anteeksiannosta. Syntinen nainen fariseus Simonin kodissa antoi Jeesukselle aiheen opettaa sitä, kuinka Jumalan näkökulmasta syntien särkemä sydän oli lopulta enemmän kuin virheellisen itsetunnon kovettama sydän:

"Oli kaksi miestä", sanoi Jeesus. "He olivat velkaa rahanlainaajalle, toinen viisisataa, toinen viisikymmentä denaaria. Kun heillä ei ollut millä maksaa, rahanlainaaja antoi molemmille velan anteeksi. Miten on, kumpi heistä nyt rakastaa häntä enemmän?" ... "Niinpä sanonkin sinulle: hän sai paljot syntinsä anteeksi, sen vuoksi hän rakasti paljon. Mutta joka saa anteeksi vähän, se myös rakastaa vähän."  Ja hän sanoi naiselle: "Kaikki sinun syntisi on annettu anteeksi." (Luuk. 7:41-42, 47-48)

Herra on lähellä niitä, joilla on särkynyt sydän, hän pelastaa ne, joilla on murtunut mieli. (Ps. 34:19)

Murtunut mieli on minun uhrini, särkynyttä sydäntä et hylkää, Jumala. (Ps. 51:19)

Otit itsekin esiin pari hyvin merkittävää raamatunkohtaa. Tuhlaajapoika kertomus on upea kuvaus armosta ja anteeksiannosta, mutta sen otsikointi kuulostaa aika länsimaiselta lähestymistavalta. Isänsä kuolemaa toivoneen ja perheensä hylänneen pojan toiminnasta otsikkoon nostetaan vain "tuhlaaminen". Toki se on vertauskuvallisesti aika isokin sana, mutta silti tuntuu vähän hassulta, että tämä on kertomuksen keskiössä. Merkittävissä rooleissa olevat isä tai toinen veli ei ole otsikkotasolla saanut mitään huomiota, vaikka heidän osuutensa kertomuksessa on myös tärkeä. Kenneth E. Bailey kertoo selitysteoksessaan, että Lähi-Idän kulttuurissa kyseinen kertomus kulkee nimellä "isä ja kaksi poikaa". Se laajentaa näkökulmaa kivasti. Armollinen isä, paljon rikkonut mutta nöyrtynyt poika ja kovasydäminen isoveli muodostavat hyvin samankaltaisen asetelman kuin Jeesuksen, fariseus Simonin ja syntisen naisen tilanteessa. Oikeat teot ovat tärkeitä. Mutta jos niiden takana sydän kovettuu, ollaan huonommassa tilanteessa kuin syntien nöyrryttämän sydämen kanssa. Uskollinen mutta kovasydäminen veli sai enemmän nuhteita kuin paljon rikkonut mutta oman tilansa ja isän armollisuuden oikein näkevä veli.

Daavid ja Batseba on myös äärimmäisen vahva kuva. Matteuksen evankeliumin Jeesuksen sukuluettelossa on miesten lisäksi neljä naista. Batsebaa on näistä yksi. Häntä ei kuitenkaan mainita nimeltä, vaan sanotaan: "Daavidille syntyi Salomo, jonka äiti oli Urian vaimo" (Matt. 1:6) Sanamuodolla alleviivataan, kuinka Jeesuksen sukupuussa kaikki ei mennyt kunniallisesti ja kirjaimen mukaan. Kolme muuta naista jatkavat samaa linjaa: Juudalle Peres ja Serah, joiden äiti oli Tamar ... Salmalle Boas, jonka äiti oli Rahab, Boasille Obed, jonka äiti oli Ruut. (Matt. 1:3, 5) Tamar sai lapsen appiukkonsa kanssa. Rahab oli portto. Ruut oli moabilainen, joita ei saanut laskea Jumalan kansaan kuuluviksi.

Jeesuksen sukuluettelo saarnaa todella vahvasti, että Jumala on aina toiminut syntisen maailman keskellä. Jumala on aina ollut armollinen. Hän ei syntynyt ihmiseksi virheettömän sukupuun huipentumana vaan anteeksianto ja armollisuus ovat olleet Jumalan ominaisuuksia aina. Siksi saat turvallisin mielin rukoilla ja odottaa, että Jumala vastaa. Vaikka hän viisaudessaan päättäisi toimia toisin kuin sinä haluaisit, armon saat kuitenkin omistaa ilman epäilyksen häivää.