Kirjoittaja Aihe: Naispappeus?  (Luettu 16223 kertaa)

Nettipappi Marko

  • Nettipappi
  • Ylläpitäjä
  • Konkari
  • *****
  • Viestejä: 2 179
    • Profiili
Hei Anniina,

Jotkut kirkolliset kysymykset ovat kyllä varsin moninaisia, ja johtopäätökset vaihtelevat todella paljon riippuen siitä, mitkä tekijät saavat suurimman painoarvon. Pelkästään yksi keskustelun näkökulma on se, mitä itsekin nostit esille: missä määrin nykyiset virat ovat rinnastettavissa Raamatussa mainittuihin virkoihin. Joiltain osin ovat hyvin pitkältikin, ja toisaalta selvästi Raamatussa on myös virkoja, jollaisia meillä ei ole, kuten esimerkiksi "lesket", jotka kaikesta päätellen ovat sitoutuneet jonkinlaisella uskollisuudenlupauksella tiettyihin lesken viran tehtäviin:

Leskien luetteloon kelpaa vain sellainen, joka on kuusikymmentä vuotta täyttänyt ja joka on ollut vain yhden miehen vaimo. Hänen on oltava tunnettu hyvistä teoista, siitä että hän on kasvattanut lapsia, majoittanut kotiinsa matkalaisia, pessyt uskovien vieraidensa jalat, auttanut vaikeuksissa olevia ja kaikin tavoin harrastanut hyvää. Nuorempia leskiä älä ota mukaan. Kun intohimot heräävät, he vieraantuvat Kristuksesta ja tahtovat mennä naimisiin. He joutuvat tuomion alaisiksi, koska ovat rikkoneet ensimmäisen uskollisuudenlupauksensa. (1. Tim. 5:9-12)

Virkojen ja kulttuurillisten tekijöiden pohtimisen ohella merkittävin opillinen keskustelu on luultavasti käyty juuri siinä, onko opettamisen oikeutta jotenkin rajattu ja kenellä on suurin valta määritellä opetuksen sisältöä. Selitin edellä sitä keskustelua, jota on käyty lehtorin viran äärellä siitä, että liturgin on ajateltu olevan saarnaajan sanojen vahtina.

Jokin tässä vähän ontuu. Kenen suorassa valvonnassa on esimerkiksi seurakunnasta toiseen kiertävä evankelista tai opettaja, joka on joka ilta eri paikkakunnalla? Entä jos tämä henkilö kirjoittaa opetuksistaan kirjan, kuka vastaa oppisisällöstä? Tai jos naisevankelista antaa haastattelun lehteen?

Luterilaisen kirkon suhteen - sukupuolesta riippumatta - järjestelmä on se, että piispat ovat opillisesti kaikkien hiippakuntansa pappien esimiehiä. Kirkkoherrat puolestaan kantavat vastuun oman seurakuntansa alueella tapahtuvasta luterilaisen kirkon toiminnasta. Tämä järjestelmä toimii mm. siinä, että jos jonkun toisen seurakunnan pastori tulee pitämään leiriä vaikkapa Kangasalan seurakunnan leirikeskukseen, ja heillä on suunnitelmissaan leirin aikana viettää ehtoollista, niin heidän kuuluu kysyä lupa ehtoollisenviettoon Kangasalan seurakunnan kirkkoherralta.

Niin kauan kuin toimitaan kirkon sisällä, työ on periaatteessa valvottua ja kontrolloitua. Mutta kuten esimerkeissäsi mainitsit, on aina mahdollista toimia aktiivisena kirkon jäsenenä ja antaa lehtihaastatteluja ja kirjoittaa kirjoja, joita ei välttämättä kukaan millään tavalla opponoi tai hyväksy. Oman hiippakuntansa pappien kirjoittamia kirjoja piispat varmasti jonkin verran seuraavat, mutta kaikkia ei varmaankaan käydä aina sanasta sanaan läpi. Siinä mielessä viran vastaanottaminen on myös aika suuren itsenäisen vastuun ottamista. Erittäin paljon papisto pystyy tekemään täysin itsenäisesti. Harva piispa varmaan on tätä minun nettipapin palstaanikaan syynännyt.

Lainaus
En pääse siitä eroon, että Paavalin puheissa kielletään naisten toimiminen opettajina ja piste. Lauseessa ei ole mitään reunahuomautusta tyyliin "nainen saa kuitenkin opettaa, jos joku mies hänen opetuksiaan valvoo".

Luulen, että se valvomisen käsite on tullut mukaan keskusteluihin yhteiskunnallisen muutoksen myötä. Mitä vähemmän yhteiskunnan tehtävät ovat jakautuneet perinteisiin miesten ja naisten töihin, sitä enemmän ollaan jouduttu miettimään vuosituhantisten tapojen perusteita. Siirtymävaiheissa on pohdittu asioita tavoilla, jotka eivät ole jääneet pitkäksi aikaa elämään.

Mainitsemasi raamatunkohdan äärellä on oletettavasti ollut vetoa kahteen suuntaan. Ensinnäkin siinä sanotaan ilman mitään reunahuomautuksia, että nainen ei saa opettaa, joten silloin nainen ei saa opettaa edes valvottuna. Toisaalta koska siinä ei ole reunahuomautuksia, opetuskieltoa ei kirjaimellisesti lukien voida rajata myöskään vain hengellisiin asioihin. Tällöin nainen ei saisi opettaa edes kansalaisopiston pianopiirissä - ainakaan jos hänen miehensä on oppilaana. Kaikkein tiukimman tulkinnan mukaan toimiminen toisi peruskouluihin aika massiivisen opettajapulan. Jonkinlainen tulkinta ja johtopäätös on siksi tehtävä siitä, mitä tarkoitetaan opettamisella. Jos esimerkiksi peruskoulun opettajana toimimista ei lasketa tämän opetuskiellon piiriin, niin alkaa rajanveto, mitä se opetus tai opetuksesta vastuun kantaminen sisältää.

Kun minä ensimmäistä kertaa kuulin tuon ajatuksen opetuksen valvomisesta, se hieman tökkäsi minulla vastaan. Ilman muuta opetusta on pakko valvoa ja opettamista on voitava opetella käytännössä. Siksi tarvitaan aina jonkinlaista "opettajaoppilaan" ja "opettajaopettajan" vuorovaikutusta. Siinä mielessä ollaan aivan oikean ja loogisen asian äärellä. Tarvitaan ihmisiä, jotka ovat oppineempia ja kokeneempia ja joilla on suurempi vastuu. Viranhaltijalla on myös vastuu silloin, jos joku seurakuntalainen opettaa seurakunnan järjestämässä tilanteessa. Jos opetuksesta syntyisi jokin kohu, vastuuseen laitettaisiin viranhaltija, joka on tilaisuudesta ollut vastuussa.

Tämän asetelman siirtäminen koskemaan myös viran sukupuolta ei onnistu noin vain. Veikkaan, että keskimäärin olisi helpompi hyväksyä viran rajaaminen sukupuolen mukaan kuin se, että mies laitettaisiin naiselle opetuksen valvojaksi. Vanha virkakäsitys ei ole tasa-arvoinen, jos naisilla ei ole vastaavaa omaa virkaa, mutta ajatus miehestä naisen opetuksen valvojana on jotenkin vielä vaikeampi.

Luterilainen kirkko on avannut viran molemmille sukupuolille, ja erilaisilla näkemyksillä varustettujen kirkon jäsenten odotetaan hyväksyvän käytännön tasolla nämä järjestelyt. Toisaalta virallisen näkemyksen mukaan kumpikaan virkakäsitys ei ole harhaoppia, joten sinun ei tarvitse kokea, että tulkintasi olisi opillisesti epäraamatullinen.
Marko Sagulin