Kirjoittaja Aihe: Lapset ja viihde  (Luettu 2272 kertaa)

Kasvattaja

  • Vieras
Kysyisin, miten kristittynä vanhempana kannattaa valikoida lapsille suunnattua sisältöä. Paljon tulee törmättyä ainakin lastenohjelmissa hokemiin, mitkä menevät lähelle turhaan Jumalan nimen lausumista. Sellaisia pehmeitä päivitteleviä ”kiertosanontoja”. Onko ok katsoa tällaista?

Lastenohjelmissa on paljon myös taikuutta ja noitia ja vaikka minkä näköistä velhoa. Noituus on syntiä, mutta voiko satujen nojalla tätäkin aihetta sivuta?

Kasvattaja

  • Vieras
Lisäisin vielä, että klassikoissakin on paljon kyseenalaisia roolimalleja, kuten heikkohermoinen Aku Ankka ja kuriton Peppi Pitkätossu, joka ei kunnioita esivaltaa. Onko sopivaa lasten samaistua ja leikkiä tällaisia roolileikkejä?

Nettipappi Marko

  • Nettipappi
  • Ylläpitäjä
  • Konkari
  • *****
  • Viestejä: 2 152
    • Profiili
Hei Kasvattaja,

Olet mielenkiintoisen ja vaikean kysymyksen äärellä. Lapsen tarjolla on joka päivä erilaisten medioitten kautta valtava tietotulva. Vanhempana haluaisi vaikuttaa siihen, että lapsi saa hyviä virikkeitä ja välttää haitallisia. Kipeä tosiasia on, että ärsykkeiden määrää ja laatua ei pysty täydellisesti kontrolloimaan. Jos lapsi haluttaisiin varjella kaikilta mahdollisilta negatiivisilta vaikutteilta, täytyisi hänet eristää muusta yhteiskunnasta - ja se vasta negatiivinen vaikute olisikin.

Erityisen vaikeaa on se, että negatiivisia vaikutteita tulee välillä hyvin yllättäviltä kanaviltakin. Otit itse hyviä esimerkkejä siitä, miten Peppi Pitkätossu ei sovi mallikansalaisen esikuvaksi eikä Aku Ankka näytä oikeaa oppia itsehillinnästä. Ja vaikka nuo sadut ovat kilteimmästä päästä tarjontaa, niin on niilläkin vaikutusta. Kyllä minä itsekin muistan, miten vahvoja negatiivisia tunnereaktioita herätti lapsena Aku Ankkoja lukiessa vaikkapa Iines Ankan tempaukset. Vähän väliä Akun oli taisteltava Hannun kanssa Iineksen mielisuosiosta, kun tuo ailahtelevainen nainen oli valmis vaihtamaan siippaa heti sen mukaan, kumpi sillä hetkellä sattui miellyttämään enemmän. Ei siis mikään ihme, että vanhemmat voivat kokea voimattomuutta lapselle sopivaa materiaalia pohtiessaan.

Jokainen vanhempi tuntee itse parhaiten omat lapsensa. Perheellä on omia arvoja ja jokainen lapsi on oma yksilönsä. On vaikea sanoa mitään yksiselitteistä ohjetta siitä, mikä toimii kunkin lapsen kohdalla parhaiten. En siksi uskalla antaa mitään muuta ohjetta kuin sen, että suosittelen jokaista äitiä ja isää toimimaan arvojensa mukaan lapsen yksilöllistä kasvua tukien. Tämä ohje on tietenkin ympäripyöreä, eikä vastaa lopulta mihinkään. Mutta sen parempaa vastausta en osaa suoraan kysymykseesi antaa. Sen sijaan haluan jättää toisenlaisen ajatuksen itämään, josta toivon olevan iloa ja apua tässä prosessissa.

Minulla ei ole itselläni kokemusta omien lasten kasvattamisesta. Silti olen hyvin varma siitä, että mikään kasvatusmetodi ei voita esimerkin näyttämistä. Lapsi hankkii suurimman osan elämänsä taidoista, opetuksista ja asenteista vanhempiaan matkimalla. Se, mitä vanhemmat tekevät, vaikuttaa lapseen kaikkein eniten. Tietenkin sanallinen opetus on myös yksi vanhempien teoista, mutta jopa Vanhan testamentin kaikkein keskeisin kohta saa jatkokseen ohjeen siitä, kuinka tärkeimmät asiat sanallisten ohjeiden lisäksi välittyvät nimenomaan elämäntavassa ja käytännön valinnoissa:

Kuule, Israel! Herra on meidän Jumalamme, Herra yksin. Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja koko voimastasi. Pidä aina mielessäsi nämä käskyt, jotka minä sinulle tänään annan. Teroita niitä alinomaa lastesi mieleen ja puhu niistä, olitpa kotona tai matkalla, makuulla tai jalkeilla. Sido ne merkiksi käteesi ja pidä niitä tunnuksena otsallasi. Kirjoita ne kotisi ovenpieliin ja kaupunkisi portteihin. (5. Moos. 6:4-9)

Mikään lapselle opetettu asia ei mene perille, jos vanhemmat eivät itse omalla elämällään osoita elävänsä samalla tavalla kuin opettavat. Siksi on välillä vähän hullua kuunnella, kuinka kiroilevat vanhemmat yrittävät kieltää omaa lastaan kiroilemasta. Ne sanat eivät lapselle merkitse vanhempien näyttämän esimerkin jälkeen enää mitään.

Lapsille suunnatun materiaalin valitsemisen suhteen en kuitenkaan tarkoita sitä, että vanhemmat osoittavat omilla teoillaan, että he eivät koske Aku Ankkoihin pitkällä tikullakaan. Päinvastoin aikuinen voi lapsen kanssa nauraa Peppi Pitkätossun tempauksille, kun näyttää omalla elämällään, että esivaltaa oikeasti kunnioitetaan. Samoin Aku Ankka sopii mitä mainioimmin lasten kanssa luettavaksi, jos aikuinen omalla elämällään kuitenkin osoittaa, että vihaa ei pureta sadattelemalla kuin Aku eikä ihmissuhteissa pelata niin kuin Iines.

On varsin rauhoittavaa, kun ymmärtää sen, kuinka vanhempien oma elämä opettaa lasta paljon tehokkaamin kuin mikään tietokonepeli, televisio-ohjelma tai kirja. Paavali antoi seurakunnalle ohjeen, joka muutettavat muuttaen sopii mitä mainioimmin myös tämän sinun kysymyksesi käytännönsovellukseksi.

Sanoin kirjeessäni teille, että teidän ei pidä olla tekemisissä siveettömästi elävien kanssa. En tarkoittanut tämän maailman siveettömiä enkä ahneita, riistäjiä tai epäjumalanpalvelijoita, sillä silloinhan teidän pitäisi lähteä kokonaan pois maailmasta. Nyt täsmennän vielä: jos jotakuta sanotaan veljeksi mutta hän on siveetön tai ahne, epäjumalanpalvelija, pilkkaaja, juomari tai riistäjä, älkää olko tekemisissä hänen kanssaan. Älkää edes aterioiko tällaisen kanssa. (1. Kor. 5:9-11)

Paavali oli myös hyvin vahvasti henkilö, joka ymmärsi, että maailmassa on kaikenlaista - jopa noituutta ja henkien palvojia. Mutta hän itse ei siitä hätkähtänyt. Jopa huvittavalla tavalla hän kerran ajoi hengen pois tytöstä, kun se alkoi ärsyttää häntä:

Kun taas olimme menossa rukouspaikalle, kohtasimme orjatytön, jossa oli tietäjähenki ja joka ennustamalla hankki isäntäväelleen hyvät rahat. Tyttö lähti Paavalin ja meidän muiden perään ja huusi: "Nämä miehet ovat Korkeimman Jumalan palvelijoita ja osoittavat teille pelastuksen tien!" Näin hän teki useana päivänä, kunnes Paavali menetti kärsivällisyytensä, kääntyi ja sanoi hengelle: "Jeesuksen Kristuksen nimessä minä käsken sinua: lähde hänestä!" Siinä samassa henki lähti. (Ap. t. 16:16-18)

Paavali eli niin, että kaikki tajusivat hänen palvelevan vain Jeesusta. Ja tässä kertomuksessa jotenkin tuntuu siltä, että Paavali ei ollut moksiskaan epäjumalanpalvelijoista. Sitten, kun ärsytyskynnys nousi riittävän korkeaksi, hän muutaman päivän jälkeen tarttui toimeen.

Yksi tärkeimpiä ja vaikeimpia lasten kasvatuksen tavoitteita on se, että hän oppisi itse tekemään eron hyvän ja pahan välillä. Mitä pienempi hän on, sitä enemmän lasta täytyy varjella. Erityisesti kuvamateriaali on se, mikä voi järkyttää lapsia. Kuvien ja videoiden kautta lapsi voi liian väkivaltaisesti tempautua mukaan maailmaan, jollaista hänen mielikuvituksensa ei pystyisi käsittelemään. Kun Hannu ja Kerttu työntävät noidan uuniin, on se satuna täysin harmitonta. Saman esittäminen realistisena elokuvakohtauksena olisi pikkulapselle trauma.

Mitä vanhemmaksi hän tulee, sitä enemmän hänellä täytyy olla valmiuksia hyvän ja pahan välisen valintaprosessin suorittamiseksi. Lisäksi pikkuhiljaa on itsekurin täytynyt kasvaa, jotta osaa toteuttaa sitä, minkä ymmärtää oikeaksi. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että vähitellen lapsen on siirryttävä ulkoapäin tulevien rajoitusten sijasta itse tehtyihin rajanvetoihin. Ja se oppimisprosessi vaatii sen, että koko lapsuuden ajan on läsnä jossain muodossa hyvän ja oikean elämäntavan valitseminen siitä huolimatta, että ympärillä on myös vääriä malleja tarjolla.
« Viimeksi muokattu: 10.11.2021 - klo:18:04 kirjoittanut Nettipappi Marko »
Marko Sagulin

Kasvattaja

  • Vieras
Kiitos Marko näkökulmia avaavasta kommentista! Vielä palaisin tuohon noituus-teemaan, että voiko kristitty rennoin mielin antaa lapsensa viihtyä esim. Harry Pottereita tai Disneyn noitia katsellen? Askarruttaa kaiketi se ylipäätänsä, että saako syntiä sivuavien sisältöjen parissa viihtyä ja nauttia.

Nettipappi Marko

  • Nettipappi
  • Ylläpitäjä
  • Konkari
  • *****
  • Viestejä: 2 152
    • Profiili
Hei Kasvattaja,

Nämä ovat vaikeita rajanvetoja. Olen valtavan monesti tällä palstalla käyttänyt esimerkkinä Paavalin suhtautumista epäjumalille uhratun lihan syöntiin. Koska se on niin toimiva esimerkki, otan sen esille jälleen. Ei ole olemassa mitään suurempaa syntiä kuin ensimmäisen käskyn rikkominen. Se on ainoan oikean Jumalan hylkäämistä ja epäjumalien palvontaa. Eikä ole olemassa mitään selvemmin epäjumalanpalvelukseen liittyvää kuin epäjumalanpalveluksessa käytettyjen uhrieläinten liha. Silti Paavali sanoi, että kristitty voi hyvällä omallatunnolla syödä epäjumalille uhrattua lihaa. Eli hän voi nauttia jostain, mitä on käytetty epäjumalien palvontaan, mutta joka ei ole sitä palvontaa.

Syökää kaikkea, mitä lihakaupoissa on tarjolla, tekemättä kysymyksiä omantunnonsyistä. "Herran on maa ja kaikki mitä siinä on." Jos joku, joka ei usko, kutsuu teidät luokseen ja te otatte kutsun vastaan, älkää omantunnonsyistä kyselkö, vaan syökää kaikkea mitä teille tarjotaan. Mutta jos joku sanoo teille: "Tämä on uhrilihaa", jättäkää se syömättä hänen vuokseen, omantunnon takia. En tarkoita teidän omaatuntoanne vaan tuon toisen. Miksi antaisin toisen ihmisen omantunnon määrätä omaa vapauttani? (1. Kor. 10:25-29)

Tämä ja muut vastaavat kohdat Korinttolaiskirjeestä ovat täydellinen esimerkki siitä, että on olemassa synti ja on olemassa synnin lähellä olevia asioita. Jos oikein äärimmilleen kärjistetään, elämässä ei ole olemassakaan muita asioita. Jopa Jeesuksen seuraamisessa synti väijyy lähellä, niin kuin kävi opetuslapsillekin. Kaikki seurasivat Jeesusta, mutta Jaakob ja Johannes odottivat itsekkäinä erityispalkintoja. Pietari sanoi kaikenlaisia tyhmyyksiä ja lopulta jopa kielsi Jeesuksen. Juudas tietysti teki kaikkein näyttävimmän synnin.

Jos aletaan varoa "synnin lähellä olevia" asioita, joudutaan eristäytymään lahkoksi, koska synnin turmelemassa maailmassa lopulta on löydettävissä aina joku yhteys johonkin syntiin. Siksi on ymmärrettävä, että lopulta on olemassa vain kaksi kenttää: synti ja ei-synti. Synnin lähellä olevat asiat kuuluvat ei-synnin alueeseen.

Epäjumalille uhratun lihan syömistä koskevan opetuksen yhteydessä on kuitenkin opetus myös omantunnon huomioimisesta. On kristittyjä, joilla usko on sellaisessa kasvun vaiheessa, että rajanveto on tavalla tai toisella vaikeaa. Tällöin on viisasta pysyä kaiken varalta mahdollisimman selkeissä toimintamalleissa. Lisäksi on hyvin vahvassa uskossa olevia kristittyjä, joilla on erityinen henkien erottamisen herkkyys. Se lahja saattaa reagoida kaikkeen noituuteen liittyvään, vaikka se olisi vain harmitonta satua. Siksi on osattava ottaa tilannekohtaisuus huomioon, niin kuin Paavalikin opetti:

Pitäkää kuitenkin huoli siitä, ettei tämä teidän vapautenne saa heikkoja kompastumaan. Jos heikko veljesi näkee sinut, jolla on tietoa, aterialla epäjumalan temppelissä, eikö hänen omatuntonsa saa tästä tukea siihen, että hänkin voisi syödä uhrilihaa? (1. Kor. 8:9-10)

Lasten kasvatuksessa tämä tarkoittaa mielestäni sitä, että lähtökohtaisesti kristitty ei saa opettaa lapsia pelkäämään satuja ja viihdettä - eikä opettaa kiinnostumaan noituudesta. Minkään tutkimuksen tai tilaston valossa ei voida etukäteen sanoa tapaa, joka johtaisi tasapainoiseen lopputulokseen. Sen voi löytää vain oma vanhempi vuorovaikutuksessa lapsen kanssa.

Jos vanhempi suhtautuu varoen ja pelokkaasti Harry Pottereihin, oppii yksi lapsi pelkäämään kaikkea viihdettä, kun toinen puolestaan alkaa kiinnostua noituudesta juuri siksi, että vanhemmat suhtautuvat siihen niin oudosti. Jos vanhempi on täysin välinpitämätön siitä, mitä lapsi katsoo, oppii yksi lapsi ahmimaan sensuroimatta kaikkea, mitä eteen sattuu, kun toinen puolestaan oppii kantamaan itse vastuuta ja tekemään valintoja. Vanhemman täytyisi siis omassa ajattelussaan, omassa kasvatustyössään ja omassa elämässään kaikin tavoin näyttää, että itsellä on tasapaino sen suhteen, mikä on viihdettä ja mikä tarkalleen ottaen on se varottava asia.

Summa summarum: Älä tee tästä opillista kysymystä, koska se ei ole sellainen. Pohdi yksinkertaisesti sitä, mitkä toimintamallit antaisivat lapsellesi parhaat eväät kasvaa kristillisiä valintoja tekeväksi aikuiseksi, joka näkee tasapainoisesti maailman todellisuuden ja kristilliset ihanteet.
« Viimeksi muokattu: 11.11.2021 - klo:12:31 kirjoittanut Nettipappi Marko »
Marko Sagulin

Anniina

  • Tulokas
  • *
  • Viestejä: 39
    • Profiili
Jokainen meistä on itse ollut lapsi, ja mahdollisesti muistaa jotakin siitä, miten silloin suhtautui lastenohjelmiin, satuihin ja vastaaviin. Ainakaan minulla ei ollut ongelmia erottaa fiktiota faktasta, eikä nähdäkseni omilla, nyt jo aikuisilla lapsillanikaan ollut. Lapsi tietää yleensä aivan selvästi, mikä on leikin ja toden ero. Muistan kiusaantuneeni, kun jotain kymmenen korvilla ollessani äitini muistutti ennen yhtä jännittävää elokuvaa, että tämähän ei sitten ole totta, vaikka siinä ammutaan. Mietin, että tyhmänäkö äiti minua pitää, jos luulee minun sekoittavan elokuvan uutislähetykseen. Olen aina myös lukenut kaikenlaista, aika lailla valikoimatta. Kun lukee (tai katsoo) paljon ja kaikenlaista, harvoin sieltä jää mieleen mitään erityisiä "roolimalleja", jos niitä päähenkilöitä on hyvin monenlaisia. Esimerkiksi mainittu Peppi Pitkätossu on niin selkeästi kuvitteellinen henkilö (eihän kukaan pikkutyttö voi asua yksin isossa talossa hevosen ja apinan kanssa!), että häntä on vaikea pitää oikeana ihmisenä. Mitä tulee Harry Potterin noituuteen, niin jos pystyy ylittämään sen päälleliimatun taikaympäristön ja menemään ideoiden tasolle, niin sieltä löytyy taas se vanha tuttu valon ja pimeyden taistelu, iso arkkityyppinen kertomus, jossa paha pyrkii tuhoamaan kaiken hyvän, ja joukko hyvän puolella olevia taistelee vastaa. Lisäksi kirjoissa käsitellään lasten elämässä tavanomaisia teemoja ystävyydestä, ihastumisista ja rakastumisista koulukiusaamiseen ja muihin vastaaviin.

Halusin tällä aloituksella laajentaa kysymyksen siihen, olisiko meidän satuja ja fiktiota enemmän syytä olla huolissaan ns. tositarinoista ja ns. tositelevisioviihteestä. Laitoin eteen ns. eli niin sanotun, koska totuudenmukaisesta elämästähän niissä ei ole kysymys. Monia tositelevisiosarjoja käsikirjoitetaan siinä missä selkeästi fiktiivisiäkin, mutta tätä on vaikeampi havaita. Ohjelmat ottaa helpommin todesta, eikä katsojalle välttämättä paljastu, miten paljon niitä on dramatisoitu valikoimalla aineistoa. Ihmiset, jotka osallistuvat tositeeveeohjelmiin, ovat tavallisia tallaajia, eivät näyttelijöitä. Minua mietityttävät fiktiivisiä televisiosarjoja ja kirjoja enemmän siis ohjelmat tyyliin Big Brother, Selviytyjät, Ensitreffit alttarilla, Lapsi tuntemattoman kanssa, Ex On The Beach, Unelmien poikamies/tyttö, jopa Maajussille morsian/sulhanen. Monissa näistä parisuhde on jokin ihmeellinen kilpailun kohde ja elämän päätavoite, monissa muissa taas parhaiten pärjää se, joka kovimmin huijaa ja kampittaa kilpailijoita ulos.

Toisten kanssa kilpailemiseen ohjaavat myös lukuisat laulukilpailut kuten Idols, The Voice ja muut, joissa tavoite on menestyä. Laulunharrastajana minua on tosin kiinnostanut osallistua jonkin viisukisan karsintoihin, mutta olen jättänyt menemättä ihan vain siksi, että eihän siellä ole keski-ikäisellä tädillä enää mitään jakoa. Ääni ei lopulta ratkaise, sillä voittajat näyttävät olevan maksimissaan 30-vuotiaita ja aika nättejäkin.

Kysyisinkin siis, mitä mieltä Nettipappi on tositelevisio-ohjelmien antamasta ihmiskuvasta? Eikö ainakin sieltä tule haitallisia toimintamalleja ja roolimalleja, kun tavalliset ihmiset näyttävät kyynärpäätaktiikkaa, kiltteydestä rangaistaan ja yleensä vain nuoret ja kauniit voittavat? Ylipäätään voittajia on aina vain yksi, häntä kehutaan, muut ovat luusereita. Mitä tämä kertoo nyky-yhteiskunnasta, ja onko hyvä katsoa tällaisia ohjelmia?
« Viimeksi muokattu: 18.11.2021 - klo:10:57 kirjoittanut Anniina »

Nettipappi Marko

  • Nettipappi
  • Ylläpitäjä
  • Konkari
  • *****
  • Viestejä: 2 152
    • Profiili
Hei Anniina,

Monella tapaa olet asian ytimessä. Mediaan ja viihteeseen suhtautuminen olisi helppoa, jos olisi vain kaksi puolta: tosielämä ja viihde. Vaikeus syntyy siitä, että koskaan ei ole tarjolla vain yhtä puolta. Jopa uutisilla on jonkinlaista viihdearvoa, ja kaikkein keveinkin viihde kertoo rivien välissä jotain tosielämästä. Erityisesti viihteen muodoksi on nykyisin tullut se, että halutaan tehdä viihteestä mahdollisimman aidon tuntuista tosielämää.

Sinällään on tosi jännää, kuinka kehitys on kulkenut. Ennen mentiin katsomaan viihdettä. Sittemmin ollaan opittu katsomaan viihdettä, jonka joku on kuvannut. Nyt ollaan vaiheessa, jossa katsotaan videolta, kun ihmiset katsovat videolta viihdettä. Varsin suosittu ohjelma on Sohvaperunat, jossa seurataan ihmisten keskustelua samalla, kun he katsovat kotisohvillaan televisiota. Youtubeen on tullut ihan uusi videoiden formaatti, jossa joku reagoi näkemäänsä videoon. Esim. videolla näytetään laulunopettajan reaktioita, kun hän (muka) ensimmäistä kertaa kuulee videolta jotain hämmästyttävää laulusuoritusta.

Tietotekniikan parissa koko uransa tehnyt ystäväni sanoi jo todella pitkä aika sitten, että virtuaalitodellisuus tulee joskus kehittymään niin todentuntuiseksi, että siitä tulee tulevaisuuden huume. Ihmiset viihtyvät virtuaalimaailmassa mieluummin kuin todellisessa elämässä. Hänen ”ennustuksensa” on tavallaan toteutunut, vaikkakin eri tavalla kuin ajattelin. Ihmistä ei kytketä koneeseen, jossa hän elää mielikuvitusmaailmassa. Riittää, että ihminen avaa sopivan näyttöruudun. Viihde, jossa seurataan videoita katsovia ihmisiä, on jo aika monessa kerroksessa virtuaalista maailmaa. Käsikirjoituksen tasoja on monia, ja silti se tapahtumiltaan vaikuttaa todelliselta elämältä. Tuntimääräisesti suuri osa ihmisen elämästä tapahtuu jo sähköisessä maailmassa. Sinäkin olet jo kuin tuttu ihminen, vaikkemme ole koskaan tavanneet.

Viihteen kuluttajan maisterintutkinto olisi taito erotella se, mikä on totta ja mikä viihdettä tai tarua. Tohtorin hattuun vaadittaisiin vielä tämän lisäksi kyky nimetä, millä tavalla kukin asia vaikuttaa omaan elämään ja ajatteluun riippumatta siitä, tietääkö ne tosielämän vai viihteen sektoriin kuuluviksi.

Satujen ja elokuvien maailma on lapselle aika luontaista nähdä saduksi, koska niissä on asusteista alkaen elementtejä, jotka lapsi alitajuisesti ymmärtää normaalista elämästä poikkeaviksi asioiksi. Koska keijukaisen siivet puetaan päälle vain leikeissä ja saduissa, on oletettavaa, että keijukaiset ovat satuolentoja. Kun vanhempi vielä omalla suhtautumisellaan osoittaa, että itse osaa erottaa leikin ja toden toisistaan, ei lapselle tällaisissa tilanteissa luultavasti tule mitään vaikeuksia.

Sama koskee ehkä väkivaltaviihdettäkin, joka on usein tehty hyvin viihteelliseksi. Yliampuvat taistelupelit tai supersankarielokuvat eivät kovinkaan helposti tee ihmistä väkivaltaiseksi luonteeksi. Pikkupoikien leikkeihin tulee taistelupelien tai sankarileffojen vaikutuksesta varmasti erilaisia hulluja tempauksia, mutta tuskin heistä kasvaa siltikään pelien tai elokuvien johdosta aidosti väkivaltaisia. Jokaisella ihmisellä on kokemuksia fyysisistä vammoista ja siitä, kuinka varsin pienetkin asiat aiheuttavat suurta kipua. Tämän vuoksi väkivaltaviihde on helpommin nähtävissä viihteeksi. Jos kaatuminen koskee, niin rekan keulasta kimpoaminen koskee varmasti enemmän, eikä sitä tarvitse siksi kokeilla leikilläänkään. Väkivaltainen käyttäytyminen lienee useammin väärässä seurassa liikkumisen kuin tietynlaisen viihteen seurausta.

Jos väkivallan kuvaus menee realistiseksi, alkaa se muuttua ikävämmin vaikuttavaksi. Vaikuttavuus tulee aitoudesta - ei suurista tehosteista. Muistan pikkupoikana istuneeni sohvalla, kun jonkun dokumentin tai uutisten seassa tuli yhtäkkiä kohtaus sian teurastamisesta. En tiedä, millä tavalla se olisi ajatteluuni vaikuttanut, koska muistan elävästi sen, kuinka isä juuri oikealla hetkellä laittoi käden kasvojeni eteen. Uskon, että hänen valitsemansa toimintamalli oli oikea. Realismi olisi ollut liikaa liian nuorelle pojalle, vaikka piirrosohjelmissa tai lapsuudessa pelatuissa alkeellisissa tietokonepeleissä hahmot menettivätkin henkensä milloin milläkin tavalla.

Tämän vuoksi porno on vaikuttavuudeltaan paljon hankalampi asia. Jos ihmisen ensimmäinen kosketus seksuaalisuuteen tulee pornografisen viihteen kautta, on todellisuutta ja viihdettä mahdoton erottaa toisistaan. Kun todellisuudesta ei ole mitään käsitystä, muodostaa ensikontakti vertailukohdan ja pohjan ajattelulle. Vaikka kuinka yrittäisi erotella toden ja viihteen, ei se erottelu perustu mihinkään, jos ei ole ensin vahvaa mielikuvaa todellisuudesta.

Aikuinen kuvittelee helpommin tekevänsä eron todellisuuden ja viihteen välillä. Puolison kanssa eletty intiimielämä antaa paljonkin vertailukohtaa, mutta todellisuudessa vain pornotähdet tietävät, mikä aikuisviihteessä on totta ja mikä kuvitelmaa. Pornografian vaikutuksista ihmisen dopamiinintuotantoon ja mielihyväriippuvuuteen on tehty paljonkin erilaisia tutkimuksia. Uskonnollisesti aikuisviihde menee kristillisen moraalin ulkopuolelle, mutta on varsin hyviä lääketieteellisiä perusteitakin paheksua sitä.

Tästä pääsen tiettyyn elokuvaformaattiin, joka on minusta yksi kaikkein salakavalimpia todellisuuden ja viihteen rajan häivyttäjiä: romanttiset komediat. Aikuisviihteessä esineellistetään ihmisiä ja annetaan sen luoda ihmisille haluttuja tunteita. Romanttisissa komedioissa puolestaan irrotetaan tunteet todellisuudesta vähän niin kuin unissa. Muistan kerran kuulleeni unessa niin kaunista musiikkia, että herätessäni huomasin itkeneeni tyynyn märäksi. Kerroin tästä muusikkosukulaiselleni ja harmittelin, etten osaa kirjoittaa sitä nuoteille. Hän sanoi, että ei siitä ole hyötyä. Hän on muutaman kerran tehnyt niin, mutta aamulla kappaletta soittaessa se on ollut ihan hirveä. Uni voi yhdistää tilanteen ja tunteen täysin satunnaisesti tavalla, jota todellisuudessa ei tapahtuisi. Suloinen eläin voi tuoda pelkoa. Hirviö voi ihastuttaa. Musiikki voi tuntua taivaalliselta, vaikka se olisi hereillä kuunnellessa aivan kuraa.

Romanttisten komedioiden klassinen kaava menee niin, että jo alussa esitellään ihmiset, jotka tulevat päätymään yhteen. Heillä on kuitenkin huono henkilökemia, parisuhteet omilla tahoillaan tai muita esteitä, jotka on ensin voitettava. Elokuvan kuluessa kummallakin on uusia parisuhteita, jotka eivät tunnu oikealta. Lopulta heistä tulee pariskunta, ja tunne on niin vahva, että kaikki entinen unohtuu. Katsoja ymmärtää tämän kuvion elokuvaksi. Matkalla tapahtuu vaikka mitä kommelluksia ja sattumuksia, jotka mielletään harmittomaksi viihteeksi. Toisaalta siitä löytyy paljon yhtymäkohtia todelliseen elämään ja mahdollisesti katsojan kokemuksiin, jolloin kuvaukseen on helpompi eläytyä. Lopulta joka tapauksessa tulee suuri ilo pariskunnan puolesta, kun heillä lopulta on kaikki hyvin.

Vaikka todellisuuden ja viihteen välinen skanneri olisi katsojalla toiminut kuinka hyvin tahansa, manipuloi tuollainen kaava pikkuhiljaa omia tunteita: kun löytyy ”se oikea”, kaikki menneisyyden haavat korjautuvat. Todellisuuteen verrattuna tämä on kaikkein suurin valhe.

Ja nyt lyhyesti varsinaiseen kysymykseesi. Viihteen antaman ihmiskuvan ongelma – riippumatta siitä, onko kyse tositelevisiosta vai täysin fiktiivisestä viihteestä – liittyy siihen, että kaiken viihteen tarkoitus on synnyttää tunteita. Sitä parempaa viihde on, mitä enemmän se herättää tunteita. Ja mitä vahvempia tunteita syntyy, sitä enemmän se vaikuttaa omaan ajatteluun.

Uskoisin, että tosiTV:n suhteenkin on hyvin tilannesidonnaista, kokeeko katsoja katsovansa todellista elämää vai käsikirjoitettua viihdettä. Mutta uskoisin, että jollain tasolla tosiTV-viihde vaikuttaa ajatteluun enemmän kuin täysin kuvitteellinen viihde. Muistan nähneeni jonkun tutkimuksen muutama vuosi sitten siitä, kuinka lasten ja nuorten toiveammattien kärkikolmikkoon oli kiilannut minun nuoruudessani täysin tuntematon ammatti: ”Julkkis” tai ”tubettaja”. Jostakin on ammennettu käsitys, että elämä on elämisen arvoista, kun oma nimi on kaikkien huulilla.

Juuri silmiini sattui Iltalehden juttu, jossa päiväkotien työntekijät harmittelivat sitä, että lapset muuttuvat aikuisiksi liian nopeasti. Aikuiset eivät ole aikuisia vaan jättävät liian isot päätökset lapsille. Nelivuotiaat meikkaavat, 8-9 -vuotiaat eivät enää leiki leluilla, ulkona pidetään leikkeihin sopimattomia kevyitä vaatteita, pipo ei ole cool jne. Voi olla, että tämä lehtijuttu on viihdettä, joka pitää osata suodattaa oikein. Tai voi olla, että se on totta ja kertoo, kuinka viihteen roolimallit ovat saaneet tämän kehityksen aikaan. Tai voi olla jotain muuta. Viihteen ja tiedon raja on harmillisen paljon hälventynyt.

Tositelevisio-ohjelmien ihmiskuva on ehkä joskus ihan todellinen ihmiskuva. Joskus siellä annetaan hyvin kyseenalaisia roolimalleja. Mutta ehkä kaikkein suurin ongelma onkin se, jos kuvitellaan, että mikään viihde olisi hyvä roolimalli. Todellinen elämä on kaikesta huolimatta muualla.
Marko Sagulin