Hei Tiina,
Et ole yksin ajatuksinesi. Minä itsekin tunnistan samoja mietteitä omassa sisimmässäni. Maailmalla on paljon levottomuuksia, joiden johdosta ihmisillä on hätä. Turvallisuuden ja elämisen arvoisen elämän toivossa ihmisiä virtaa maasta toiseen. Tulevaisuudessa on hyvin mahdollista, että konfliktien lisäksi ilmastoon ja ravintoon liittyvistä syistä pakolaisvirrat ovat sellaisia, että nykyinen tilanne on siihen verrattuna vasta alkua.
Tällaisissa mietteissä ainakin minä tunnistan hyvin selvästi itsekkyyden ja mukavuudenhalun. On vaikea ajatella sitä kärsimystä, jota ihmiset joutuvat kokemaan. Ja silti tunnetasolla on vaikea myös ajatella, että yhtäkkiä olisi valmis leikkaamaan oman hyvinvointinsa vaikkapa puoleen nykyisestä, jotta toiset pääsisivät pakoon hengenvaaraa.
Tämän lisäksi - vaikka kuinka tiedostan oman itsekkyyteni - ajattelen myös vilpittömästi, että yksittäisen ihmisen ja joukon välillä on ero. Esimerkkinä voi käyttää vaikka sotaa, joka itsessään on aivan eri tilanne kuin pakolaisvirta, mutta tästä näkökulmasta sama asia: Sodassa on kristillistä torjua hyökkäävää vihollismassaa samalla, kun on kristillistä auttaa yksittäistä haavoittunutta vihollisen sotilasta.
Myös Raamatussa tehtiin ero massojen ja yksittäisten ihmisten välillä silloin, kun Israelin kansa valloitti itselleen luvatun maan. Ennen luvattuun maahan asettumista annettiin kahdenlaisia käskyjä. Toisaalta äärimmäisen ankarasti ja raa’an kuuloisesti käskettiin tuhota Kanaanin maata aikaisemmin asuttaneet kansat:
Kun Herra, teidän Jumalanne, on antanut nämä kansat teidän käsiinne ja te olette ne lyöneet, julistakaa ne Herralle kuuluvaksi uhriksi ja tuhotkaa ne. Älkää liittoutuko niiden kanssa älkääkä osoittako niille armoa. Älkää avioituko näihin kansoihin kuuluvien kanssa. Älkää myöskään antako tyttäriänne heille vaimoiksi älkääkä ottako heidän tyttäriään vaimoiksi pojillenne, sillä he viettelisivät poikanne luopumaan Herrasta ja palvelemaan vieraita jumalia. Jos annatte tämän tapahtua, Herra vihastuu teihin ja tekee teistä heti lopun. (5. Moos. 7:2-4)
On luonnollista, että jotain maata on vaikea ottaa haltuun, jos sen maan asukkaat asuvat siellä edelleen. Mutta sen lisäksi syynä näytti olevan sekin tosiasia, että joukko voi vaikuttaa israelilaisiin paljon tehokkaammin kuin yksittäinen ihminen. Epäjumalanpalvelus oli syy, miksi Kanaanin maan alkuperäiset asukkaat täytyi tuhota. Yksittäinen epäjumalanpalvelija ei todennäköisesti olisi kääntänyt koko Israelin jumalanpalveluksen suuntaa, mutta kokonainen epäjumalanpalvelijakansa olisi sen tehnyt.
Mutta toisaalta jo ennen luvattuun maahan saapumista annettiin yhtä painokkaasti käsky pitää huoli yksittäisistä muukalaisista:
Kun maahanne tulee muukalaisia asumaan keskuudessanne, älkää sortako heitä. Kohdelkaa joukossanne asuvia siirtolaisia ikään kuin he olisivat heimolaisianne ja rakastakaa heitä kuin itseänne, sillä te olette itsekin olleet muukalaisina Egyptissä. Minä olen Herra, teidän Jumalanne. (3. Moos. 19:33-34)
Näistä ohjeista ei voida tehdä mitään suoria johtopäätöksiä nykyistä maailmantilannetta koskien. Luvatun maan valloittamisen jälkeen ei voida löytää ensimmäistäkään inhimillistä tai hengellistä perustetta, että joku kansa voisi mennä valloittamaan toisen kansan maat. Ainoa luvallinen johtopäätös noista esille ottamistani teksteistä on se, että elämässä on tarpeen tehdä erilaisia linjauksia riippuen siitä, koskevatko ne yksittäisiä ihmisiä vai joukkoja.
Tämän vuoksi on ymmärrettävää ja mielestäni jopa oikeutettua, että pakolaisista puhutaan kahdessa eri merkityksessä. Puhutaan suurten massojen vaikutuksesta ja puhutaan yksittäisten ihmisten kohtaamisesta. Karkeasti ottaen politiikka on elämän alue, jossa tehdään linjauksia massojen kohtaamisesta. Sosiaalityö ja avustustyö ovat alueita, joissa puhutaan yksilön kohtaamisesta. Toki nämä ovat monilta osin vahvasti sidoksissa toisiinsa, mutta silti eri kokonaisuuksia.
Harva kristitty on asemassa, jossa voisi äänestyskäyttäytymistä enempää vaikuttaa poliittisiin suuriin linjauksiin. Läheskään kaikki kristityt eivät myöskään edes yksilötasolla ole jatkuvassa tekemisissä pakolaisten kanssa. Siksi keskeisimmäksi tarkkailun kohteeksi nousevat omat asenteet. Olet jo törmännyt siihen, että koet huonoa omatuntoa siitä, ettet suoranaisesti haluaisi pakolaisia Suomeen. Ihan ensimmäiseksi onkin syytä olla rehellinen siitä, mitä tuntee. Se on erinomainen alku.
Toiseksi on mielestäni hyvä pohtia sitä, kuinka itse on saanut syntyä maahan, jossa on ollut tarjolla valtavasti sellaista, mitä niissä pakolaisten lähtömaissa ei ole ollut tarjolla. On epäkristillistä ajatella, että tämä hyvinvointi on omaa ansiota, joten siitä saa pitää itsekkäästi kiinni. Vaikka voitaisiin sanoa, että suomalaiset ovat rakentaneet tämän hyvinvoinnin, niin siitä huolimatta tilanne voisi olla se, että minä olisin syntynyt vaikkapa Afganistaniin ja joku muu yksilö minun sijastani Suomeen. Pakolaisten auttamista ajatellen on hyvä hiljentyä hetki tämän Korinttolaiskirjeen kohdan ääreen:
Kuka antaa sinulle erikoisaseman? Onko sinulla mitään, mitä et ole saanut lahjaksi? Jos kerran olet saanut kaiken lahjaksi, miksi ylpeilet niin kuin se olisi omaa ansiotasi? (1. Kor. 4:7)
Ja edelleen yhtä aikaa totta on se, että lahjaksi saatu hyvinvointi on asia, jota on viisaudella hoidettava:
Jos te ette luotettavasti hoida väärää rikkautta, kuka uskoo teille todellista? Ja jos te ette luotettavasti hoida toisen omaisuutta, kuka teille kerran antaa sen, mikä on teidän omaanne? (Luuk. 16:11-12)
Sinun omantunnonkipuilusi on mielestäni osuva kuva siitä, että pakolaiskysymyksessä ei ole yksinkertaisia ratkaisuja. Hyvinvoinnin keskellä elävät suomalaiset eivät saa kohauttaa olkiaan ja todeta, että jokainen maa hoitakoon omat asiansa. Kristillinen velvollisuus on auttaa kärsiviä lähimmäisiä. Eikä auttamisen velvollisuutta voi välttää sillä, että myös omassa maassa on apua tarvitsevia ihmisiä. Se on vertailua, jossa loppuun asti mentäessä Suomi häviäisi kuitenkin. Ei näet tule koskaan sellaista tilannetta, että parhaiten voivassa maassakaan ei olisi yhtään apua tarvitsevaa. Eikä Suomen kärsivät ihmiset ole keskimäärin lähelläkään tilannetta, jossa pakolaisvirtoja tuottavissa maissa olevat kärsivät ihmiset ovat.
Toisaalta auttamisen velvollisuus on hoidettava rakkauden lisäksi myös viisaudella. On pyrittävä löytämään keinot, jotka auttavat oikeasti. On uskallettava uhrata jotain omastaan, koska sitä auttaminen on. Mitä suuremmasta apua pyytävien joukosta on kyse, sitä vaikeampaan tilanteeseen joudutaan sen suhteen, että erotetaan joukosta oikeasti apua tarvitsevat ja pohditaan sitä, mikä on oikea tasapaino omasta uhraamisen ja apua tarvitsevien auttamisen välillä.
Jos antajalla on hyvää tahtoa, hänen lahjaansa pidetään arvossa sen mukaan, mitä hänellä on, eikä vaadita sellaista, mitä hänellä ei ole. Tarkoitus ei toki ole, että muiden tilanteen helpottuessa te joutuisitte tiukalle. Kysymys on vastavuoroisesta jakamisesta. Nyt on teillä yllin kyllin ja voitte lievittää heidän puutettaan, sitten voivat taas he yltäkylläisyydestään lievittää teidän puutettanne, ja näin toteutuu oikeus ja kohtuus. (2. Kor. 8:12-14)
Vastauksellani en pyri antamaan mitään linjanvetoa siitä, mikä on oikea tapa suhtautua pakolaisiin yksilönä ja joukkona. Ennen kaikkea halusin pöyhiä teemaa sen verran, että voisit jättää mielestäsi pois itsesyytökset. Toivon, että voit erottaa toisistaan ensinnäkin itsekkäät tunteet ja kristitylle annetun velvollisuuden olla viisas valinnoissaan – ja toisekseen sen tosiasian, että joukkoihin ja yksilöihin täytyy joskus suhtautua hyvinkin eri tavoin.
Tämä ei ole kysymys, jonka äärellä Jumala erityisesti kyttäisi sinua ja yrittäisi saada rangaistuksen alle. Kaikki kristityn elämä on kasvua, jossa hyvä ja rakastava Jumala kulkee rinnalla. Teit hyvin, kun esitit kysymyksen. Toivon, että näiden pohdintojeni avulla saat työkaluja kasvaa sekä viisaudessa että lähimmäisenrakkaudessa.
