Seurustelu ja seksuaalisuus

[rea]

Vanha, mutta itselle ajankohtainen aihe. Ja jotenkin todella hyviä pointteja ollut. Itselläkin vaikeuksia rajojen pitämisen kanssa ja nyt viime aikoina on herännyt ajatus rajojen löysäämisestä (käsijutut), jotta koko suhde ei pyörisi seksin ympärillä ja jotta voisi paremmin tutustua ilman tätä ongelmaa. En tiedä mikä on oikein ja mikä ei. Kaikki tuntuu niin vaikealta ja sekavalta.

Mies on uskova, mutta ei pidä esiaviollista seksiä syntinä. On luvannut kunnioittaa rajojani ja rajojen ylitysten jälkeen pyydellyt anteeksi ja luvannut ettei enää ikinä. Lupaukset eivät ole pitäneet. Toisaalta vika ei ole vain hänessä, vaikka onkin se aloitteellisempi tilanteissa. En koe että "maallisia" rajojani olisi rikottu vaan haluan itsekin. Tavallaan haluan, että hän rikkoo niitä rajoja, silloin tuntuu, etten ole niin paljon vastuussa.

Ihan alussa kyse oli tietämättömyydestä fiksuista rajoista. Kukaan ei puhu mitä seksi on. Missä menee raja. Halaus on yleisesti ok, niin on sylissä istuminenkin. Ja tyydytyksen voi saadakin ihan vaatteet päällä ja ilman käsiä.

Koen, että rajojen pitäminen on helppoa sinkkuna. Seurustellessa tilanne on niin toinen. Olen miettinyt sitäkin pitäisikö minun tämän asian takia vain erota, sillä pelkään että luovun uskostani vielä tätä menoa. Tai kiirehtiä naimisiin. Mietin molempia vuoronperään, mikä on aika absurdia. En näe realistisena ratkaisuna, että jaksaisimme odottaa kauan. Tai tämä aika on itselleni äärimmäisen rankkaa ja rikkoo kun kamppailen näiden asioiden kanssa lähes päivittäin kun ollaan yhdessä ja syyllisyyden ja häpeän ja epäonnistumisen tunne on kamalia ja kuluttavia. Ja siihen turtuu, mikä pelottaa eniten. Raamattu käytännössä kehottaa hätiköityihinkin avioliittoihin ja tuntuu epäreilulta että yhteiskunta on ollut niin erilainen silloin. Raamatun aikaan olisimme jo varmasti naimisissa ja tätä ongelmaa ei olisi. Tuntuu täysin mahdottomalta tehtävältä elää seksuaalisessa suhteessa ihmisen kanssa johon käy kuumana ja joka haluaa itseä, harrastamatta seksiä. Samalla tutustua hyvin ja yrittää unohtaa se jännite ja yrittää olla oma itsensä ja samalla rajoittaa itseään niin valtavasti. Elää ikään kuin sellaisessa parisuhteessa jota ei edes haluaisi (ilman mitään kipinää). Ja tuntuu että pienikin kipinä, viatonkin roihahtaa. Silmiin katsominen, hiuksien silittely, kainalossa makoilu, selkään piirtely, toiselle flirttailu, toisen ulkonäön kehuminen... Tuntuu niin mahdottomalta että kaikki tämä on kaltevaa ja liukasta pintaa. Ja jos sen kaiken seksuaalisuuden leikkaa pois on suhde sellainen etten sellaista edes haluaisi. Kipinän rajaaminen tuntuu liian vaikealta. Mitä voin tehdä? Miten? Joskus onnistumme malttamaan jonkin aikaa, mutta sitten taas olemme saman ongelman edessä. Ja vaikeinta on juuri silloin kun olemme henkisesti läheisimpiä. Kun olemme tehneet juuri niitä juttuja joita pitäisikin. Kun eniten toista rakastaa ja tuntee yhteyttä hyvän keskustelun tai seikkailuntäyteisen päivän jälkeen. Juuri silloin toista myös haluaa eniten. Ongelmaa ei siis tunnu pääsevän pakoon oikein mihinkään.

Seksuaalisuus on valtava tabu uskovissa piireissä. Moni joko hyväksyy esiaviollisen seksin kokonaan tai ei puhu aiheesta. Varsinkaan kovin käytännöllisesti (esim. mitä seksi on). Olisi huippua mennä miehen kanssa yhdessä puhumaan jollekin asiasta, mutta en tiedä kenelle. Kokemus seurakunnan työntekijöistä on vain syvä kiusallisuus.

Edit: Viesti on irrotettu omaksi aiheekseen ketjusta Seksi, seurustelu, avoliitto, avioliitto. Marko

[Nettipappi Marko]

Hei Rea,

Kiitos rohkeudestasi. Kysyt hyvin kipuilevan ja henkilökohtaisen kysymyksen. Esitit kysymyksesi osana seksi, seurustelu, avoliitto, avioliitto -viestiketjua. Käsittelet kysymyksessäsi aihepiiriä henkilökohtaisuuden lisäksi myös hyvin yleispätevästi, joten se sopii erinomaisesti uuden ketjun aloitukseksi.

Ajattelin nyt pyöritellä kristillisen avioliittoetiikan asioita vähän eri tulokulmasta kuin tavallisesti. Ne perinteisemmät ovat edelleen luettavissa yllä mainitussa viestiketjussa. Yritän maalailla mieleesi kolmion, joka nousee luomiskertomuksesta.

Luomiskertomus on kaikkineen äärimmäisen tiivistä tekstiä, johon kätkeytyy pohjattomasti jumalallista viisautta. Samalla tiiviillä tavalla yhdessä ainoassa jakeessa määritellään parisuhteen kolme tukipilaria. Ne kulkevat läpi Raamatun, ja niihin liittyvät niin Jeesus kuin Paavalikin: Siksi mies

• jättää isänsä ja äitinsä ja
• liittyy vaimoonsa,
• niin että he tulevat yhdeksi lihaksi. (1. Moos. 2:24)

Näitä jakeita voidaan pyöritellä loputtomasti, ja aina saadaan uusia näkökulmia. Sovellan kohtaa nyt varsin pitkälle vietynä tulkintana. Nuo numeroimani kohdat voidaan ajatella tekojen, ajatusten ja tunteiden kolmijalkana, joka parisuhteessa näyttäytyy seuraavalla tavalla:


1. Käytäntö – kumppaneiden yhteinen toiminta ja yhteensopivuus

Kestävän parisuhteen täytyy olla käytännössä toimiva. Luomiskertomuksessa on isketty erään käytännöllisen kysymyksen ytimeen. Tuttavani kertoi Lähi-Idässä lähetystyössä ollessaan, että hänen tärkeimpiä tehtäviään oli opettaa kristityille miehille, että heidän elämänsä tärkein nainen ei ole heidän äitinsä vaan heidän vaimonsa. Yhteisöllisessä ja perhekeskeisessä kulttuurissa oli näet vaarana, että avioliitossa puolisot eivät osanneet omistautua toisilleen, kun parisuhde ei ollutkaan parityötä, jos mies oli enemmän kiinni lapsuuden perheessään kuin vaimossaan. Totta kai avioliitossa eläminen kaipaa laajemman yhteisönkin tukea, mutta jos puolisot eivät erotu omaksi yksikökseen, yhteen kasvaminen hidastuu tai tulee mahdottomaksi. Siksi luomiskertomuksessakin tällainen asia mainitaan.

Irtautuminen vanhemmista on oleellinen, mutta kuitenkin vain yksi käytännön ratkaisujen osa-alue. Kaikkineen kasvaminen kotona asuvasta nuoresta itsenäiseksi aviopuolisoksi on pitkä ja polveileva matka. Sen matkan alussa itsenäistytään ja vedetään rajaa lapsuudenkotiin. Seurustelun alkaessa opetellaan tuntemaan kumppania, keskustelemaan ja tekemään asioita toisen ihmisen kanssa. Päätepisteessä on tilanne, että aviopari on muodostanut itsenäisen yksikön. Pariskunnan osapuolet ovat todenneet olevansa toisilleen sopivia. Matkan varrella on täytynyt sovitella monenlaiset käytännön ratkaisut sellaiseen asentoon, että yhteinen elämä on ensinnäkin mahdollista, mutta myös luontevaa ja toimivaa.


2. Ajatus – kumppaneiden sitoutuminen yhteiseen elämään

Kestävässä parisuhteessa oleellista on ajatuksen ja tahdon alueella yhteen kuuluminen. Avioliiton ja avosuhteen ero on siinä, että vihkimisessä on tehty suurin mahdollinen sitoutuminen. Toki avioliitossa voidaan elää pelkän ulkoisen sitoumuksen kulisseissa ilman ajatuksellista sitoutumista, mikä ei tietenkään ole avioliiton ajatus. Vastaavasti avosuhteessa puolisot saattavat olla hyvinkin lujasti sydämessään toisiinsa sitoutuneita, mutta heiltä puuttuu ulkoinen ja juridinen sitoutuminen. Kristillinen parisuhde ajatuksellisesta näkökulmasta onkin sellainen, jossa sekä ulkoisesti että sisäisesti on tehty mahdollisimman luja päätös elää niin myötä- kuin vastamäet yhdessä koko elämän ajan. Siksi luomiskertomuksessa mainitaan puolisoiden liittyminen toisiinsa.

Liittyminen on samalla tavalla matka kuin käytännön asioiden yhteensovittaminenkin. Kun kaksi toisilleen tuntematonta ihmistä alkaa tutustua toisiinsa, heillä ei voi olla varmuutta yhteisestä tulevaisuudesta. Vaikka jonkinlainen varmuus olisikin, se perustuisi tunteisiin ja toiveisiin eikä todelliseen toisen ihmisen tuntemiseen ja yhdessä opittuun luottamukseen. On siis kuljettava yhteistä matkaa toisiinsa tutustuen, jotta saavuttaa vähitellen sen tason, jossa on valmis sitoutumaan. Teot eivät siksi voi mennä kovasti sitoutumisen edelle. Perusperiaate uusien askelien ottamisessa on siis se, että "tietää, mitä on tekemässä".


3. Tunne – keskinäinen vetovoima

Parisuhde kaipaa tunnetta ja vetovoimaa. Romantiikka-avioliittojen kulttuureissa parisuhteet eivät synny yleensä ihan vain sopimuksella tai päätöksellä, vaikka sekin olisi mahdollista. Eräs sanonta kuuluu, että sopimusavioliitoissa mennään ensin naimisiin ja sitten rakastutaan, kun romantiikka-avioliitoissa puolestaan ensin rakastutaan ja sitten mennään naimisiin. Mikä tahansa tunteita synnyttääkään, osuu luomiskertomus siinäkin asian ytimeen, että seksuaalisuus on parisuhteen tunteista se ainutlaatuisin ja omaleimaisin. Puolisot tulevat seksuaalisia tunteita toteuttaessaan yhdeksi lihaksi.

Käytännön, ajatuksen ja tunteen kolmikossa tunne toimii kuitenkin eri säännöillä. Tunteiden matka näet kulkee usein päinvastaiseen suuntaan kuin käytännön sopivuuden ja ajatuksellisen sitoutumisen matka. Käytäntö ja ajatus lähtevät rakentumaan nollasta, mutta tunteet syttyvät usein hyvin vahvoina. Ihmisen sisään rakennetut eroottiset tai romanttiset tunteet heräävät yleensä jo nuoruudessa etsimään sopivaa kohdetta ennen kuin sellaista vielä on näköpiirissäkään. Flirttailun vaihe ennen tutustumista saattaa olla tunteille kaikkein räiskyvintä aikaa. ”Jalat alta ihastumisissa” tunteet ovat jo herätessään maksimitasolla. Toiseen tutustuminen kaikkine omituisuuksineen ja heikkouksineen pikemminkin rauhoittaa tunne-elämää kuin kuohuttaa sitä lisää.

Tämän asian voisi piirtää kaavioksi seuraavasti:

• Käytännössä tunteminen – alkaa nollasta ja kasvaa tutustumisen myötä
• Ajatuksellinen sitoutuminen – alkaa nollasta ja kasvaa asteittain päätösten myötä
• Tunteet ja vetovoima – alkaa täysillä ja tasaantuu pikkuhiljaa

Seurusteluajan haaste onkin siinä, että käyttövoimana toimiva tunne on omasta mielestään valmis kaikkeen ennen kuin minkäänlaista todellista tuntemista on tapahtunut – luottamukseen perustuvasta sitoutumisesta puhumattakaan. Jos tunne hallitsee ja ohjaa käyttäytymistä, on suuri riski saada haavoja ja sydänsuruja. Tunteiden suhteen yhteinen matka tarkoittaa jarruttelua ja tasaantumista, jotta käytäntö ja ajatukset ovat kasvaneet ja luoneet turvallisen tilan tunteiden toteuttamiseen.


Käytännön, ajatuksen ja tunteen tasapaino

Tasapainoisessa ihmiselämässä teot, ajatukset ja tunteet ovat sopusoinnussa. Sama pätee parisuhteeseen. Tasapainon etsimisessä on hyvä tunnistaa tämän kolmijalan osien erilaisuus:

1. Tekoja ja toimintaa ihminen pystyy kontrolloimaan lähes sataprosenttisesti. Toiminta toki vaikuttaa jonkin verran ajatteluun ja vähän tunteisiinkin.
2. Ajatuksia voi ohjata haluamaansa suuntaan, mutta ei niin helposti kuin tekoja. Erityisesti parisuhteeseen liittyvän luottamuksen osalta tarvitaan ensinnäkin omaa päätöstä, mutta lisäksi myös aikaa ja toimivaa vuorovaikutusta, jotta todellinen luottamus voi ajatuksissa syntyä.
3. Tunteet elävät itsenäisesti omaa elämäänsä. Niitä ei suoranaisesti voi kontrolloida, vaan ne päinvastoin pyrkivät saamaan teot ja ajatukset liikkeelle. Ilman tunteita harvoin tapahtuu mitään, mutta toisaalta tunteet helposti myös sumentavat maltillista ajattelua tai järkiperäistä toimintaa.

Vielä yhden mielikuvan kautta pyöritän tätä samaa asiaa. Kuvittele mielessäsi jakkara, jolla on kolme jalkaa: teot, ajatukset ja tunteet. Keskimäärin seurustelusuhteen alussa tekojen ja ajatusten jalat ovat aivan lyhyitä. Käytännössä toista ei tunneta eikä todellista sitoutumista toiseen ole olemassakaan. Mutta tunteet saattavat räiskyä valtavasti. Mitä rajumpi ihastuminen, sitä pidemmäksi tuon jakkaran jalan voi kuvitella. Joka tapauksessa jakkaralla on mahdoton istua.

Tunteet ovat käyttövoima sille, että ihminen haluaa kehittyä myös tekojen ja ajatusten tasolla. Tunteiden ansiosta haluaa oppia tuntemaan toista, ja tuntemisen myötä mahdollisuus sitoutumiseen kasvaa. Jakkaran jalat alkavat siis pituudeltaan lähestyä toisiaan.

Valitettavan usein tunteet ottavat teot valtaansa ja sumentavat ajattelun. Siksi esimerkiksi sukupuolista vetoa halutaan toteuttaa sen mukaan kuin tunteet sanovat. Seksuaalisuus on kuitenkin hyvin herkkä elämän osa-alue. Niinpä Raamatun opetus parisuhteesta ja seksuaalisuudesta voitaisiin jakkaran kielikuvilla tiivistää ajatukseen: ”Jakkaralla on tarkoitus istua sitten, kun se on tasapainossa”.

Seksuaaliset teot haluaisivat hypätä tunteiden luo välittömästi, ja sehän on teknisesti täysin mahdollista. Tällöin teot kohtaavat tunteet siellä, missä ne räiskyvät voimakkaimmin, mutta kokonaisuus ontuu. Ajatuksia ei näet pysty liikuttelemaan yhtä vapaasti kuin tekoja, joten luottamus ja sitoutuminen jäävät pahasti jalkoihin.

Perinteinen kristillisen avioliiton ihanne on sellainen, että tunteet alkavat vetää tekoja ja ajatuksia puoleensa. Teot ovat niitä, joita ihminen pystyy itse ohjailemaan, joten niitä on kuljetettava samaa vauhtia ajatusten kanssa, jotta parisuhteen toiminta on tasapainossa sen hetkisen luottamuksen ja sitoutumisen kanssa. Tällöin kumppanit tutustuvat toisiinsa oikeasti, jolloin myös tunteet alkavat (valitettavasti) sieltä huipulta laskeutua kohti kolmion keskustaa. Avioliiton solmimisen ja seksuaalisuuden toteuttamisen oikea aika on, kun tutustuminen, luottamus ja tunteet ovat kohdanneet, ja jakkara on tasapainossa. Silloin käytäntö ja sitoutuminen muodostavat turvallisen alustan parisuhteen syvimmillekin seksuaalisille tunteille.

Vanhastaan suomalaiseen kulttuuriin on kuulunut käsite "esiliina". Tällä tarkoitetaan sitä, että toisiinsa ihastuneet ihmiset eivät tapaa kahdestaan, vaan isommassa seurueessa tai jonkun kolmannen osapuolen läsnä ollessa. En yritä herättää tällaista käytäntöä henkiin, mutta ymmärrän tuohon käytäntöön piiloutuneen viisauden. Se näet jarruttaa käytännön ratkaisuja, koska valvonnan alla harva haluaa häveliäisyyssyistä toimia täysin estoitta ja tunteittensa vallassa. Sen ansiosta käytännön ratkaisut ja ajatuksellinen sitoutuminen kulkevat paremmin samaa vauhtia. Asetelma saattaa jopa pakahduttavalla tavalla pitää tunteita räiskyvinä kauemmin kuin niitä toteuttamalla.

Toivottavasti tämä teoretisointi ja mielikuvituksessa piirretty jakkara edes jollain tavalla avautui ja kuulosti ymmärrettävältä. Joka tapauksessa näiden ajatusten pohjalta tartun vaikeuksiin, joita kysymyksessäsi toit esille:

Raamattu käytännössä kehottaa hätiköityihinkin avioliittoihin ja tuntuu epäreilulta että yhteiskunta on ollut niin erilainen silloin. Raamatun aikaan olisimme jo varmasti naimisissa ja tätä ongelmaa ei olisi. Tuntuu täysin mahdottomalta tehtävältä elää seksuaalisessa suhteessa ihmisen kanssa johon käy kuumana ja joka haluaa itseä, harrastamatta seksiä. ... Ja vaikeinta on juuri silloin kun olemme henkisesti läheisimpiä. Kun olemme tehneet juuri niitä juttuja joita pitäisikin. Kun eniten toista rakastaa ja tuntee yhteyttä hyvän keskustelun tai seikkailuntäyteisen päivän jälkeen. Juuri silloin toista myös haluaa eniten.

Kuvaat tunteita hienosti. On todella iloista, että koet noin vahvaa vetovoimaa. Se on suuri siunaus, ja siitä kannattaa iloita. Minun mielestäni Raamattu ei kuitenkaan kehota hätiköimään. Naimisiin on Suomessa mahdollista mennä 7 päivän varoitusajalla, mutta se ei ole mikään tavoiteltava ihanne. Ymmärrän, että esimerkiksi nämä Paavalin sanat voidaan lukea kehotuksena kiirehtiä naimisiin:

Joku ehkä arvelee menettelevänsä sopimattomasti morsiantaan kohtaan, kun hän tuntee tähän ylivoimaista halua eikä voi sille mitään. Hän saa kuitenkin tehdä niin kuin haluaa, se ei ole väärin, he voivat mennä naimisiin. (1. Kor. 7:36)

Ensilukemalta tulee ajatus, että silloin kun tunteet räiskyvät, on syytä mennä naimisiin nopeasti, ettei lankea kiusaukseen. Näitä sanoja Paavali ei kuitenkaan sano sillä ajatuksella, että pitää hätiköidä. Hän puhuu kihloissa olevalle parille, joka on varmasti tutustunut jo toisiinsa niin kauan, että ovat tehneet sopimuksen tulevasta avioliitosta. Lisäksi hän on juuri edellä puhunut suurta harkintaa korostavia asioita siitä, kuinka tulevien vainojen vuoksi naimattomuus on helpompaa. Hän myös odotti varsin pikaista Jeesuksen paluuta ja antoi ohjeensa siksi, että joku voi haluta näiden syiden vuoksi pysyä naimattomana. Se, mitä hän sanoo jatkoksi, kuvaa pikemminkin vakaata harkintaa naimisiin menosta.

Mutta jos joku ei tunne voittamatonta pakkoa vaan hallitsee tahtonsa ja pysyy lujasti päätöksessään säilyttää morsiamensa koskemattomana, hän tekee oikein. Se, joka menee morsiamensa kanssa naimisiin, tekee siis oikein, mutta se, joka ei mene, tekee vielä paremmin. (1. Kor. 7:37-38)

Kirjoittamistasi asioista minulle tulee olo, että kokemasi ristiriidan syynä ei lopulta ole tunteiden vahvuus vaan tekojen ja sitoutumisen epätasapaino. Tunteethan alkavat aina ihan eri lähtökohdasta kuin käytännön valinnat ja ajatuksellinen sitoutuminen. Tunteet ovat käyttövoima, joka saa aikaan sen, että käytännön ja sitoutumisen saralla haluaa edetä. Nyt teillä on kuitenkin jokin este siinä, miksi sitoutuminen ei etene. Arvelit, että Raamatun aikaan olisitte jo naimisissa, vaikka nyt ette ymmärtääkseni ole edes kihloissa. Teette hyvin, jos pohdiskelette keskenänne, mikä teitä nyt jarruttaa tai mikä näkemyksenne mukaan olisi Raamatun aikaan vauhdittanut. Ovatko valintanne siis nyt jollain tavalla huonompia kuin se, miten kuvittelisitte asioiden menneen Raamatun aikoina?

Kuvaat tilannetta, josta minulle tulee vaikutelma, että vietätte ”yötä päivää” yhdessä, teette todella paljon asioita. Eli te toimitte käytännön tasolla kuin syvästi rakastuneet puolisot – mutta ilman sitoutumista. Jakkarassa yksi jalka laahaa kovasti perässä. Vaikka olette päättäneet pitäytyä seksistä, monella muulla tavalla toimitte kuin aviopari. Tämä asetelma luo varmasti ristiriidan. Enkä tarkoita erityisesti seksuaalista jännitettä ja odotusta.

Kristittyjen välisessä seurustelussa kiinnitetään paljon huomiota siihen, mikä on seksuaalisuuden toteuttamisessa oikea taso. Mutta tekojen ja sitoutumisen suhde ei koske vain seksuaalisuutta. Viestistäsi jää vaikutelma, että olette vieneet yhteisen tekemisen ja tunteen niin lähelle toisiaan kuin mahdollista, mutta sitoutumisen puuttuessa koette, ettei kuitenkaan ole kristillistä antautua seksuaalisten tunteiden toteuttamiseen. Vähän kuin kiihdyttäisi moottoritien kiihdytyskaistalla täyteen vauhtiin, mutta sitten joutuisi jarruttamaan, kun tajuaa, ettei mopolla saa ajaa moottoritiellä. Mielestäni on helpompi sietää sitä, että tunteitaan ei pysty aina toteuttamaan kuin sitä, että teot ja ajatukset/sitoutuminen ovat ristiriidassa.

Kehotan siis ennen kaikkea miettimään sitä, ovatko parisuhdejakkaranne jalat teidän mielestänne tasapainossa. Tunteita on kaikesta päätellen todella runsaasti, mutta ovatko ne sen verran tasaantuneet, että mielestänne kykenette arvioimaan kahta muuta jalkaa riittävästi? Kulkevatko käytännön teot ja sitoutuminen teidän mielestänne keskenään sopivalla tasolla? Jos eivät, niin oletan tekojen olevan lähempänä avioliittoa kuin ajatuksellisen sitoutumisen. Onko silloin tarpeen lisätä sitoutumisen astetta vai laskea yhteisen tekemisen tasoa sitoutumista vastaavalle tasolle, jottei tule ristiriitaista jännitettä?

Lopuksi haluan nostaa esille yhden näkökulman tasapainoisen jakkaran rakentamiseen. Mielestäni Laulujen laulussa liitytään tyylikkäästi muun Raamatun avioliittoihanteeseen. Mutta erityisesti siellä korostuu se, kuinka tunteet ovat käyttövoima. Ja se, että tekoja ohjailemalla on viisasta pitää parisuhteen etenemisvauhti sellaisena, että ajatuksellinen sitoutuminen pysyy tunteiden ja tekojen kanssa tasapainossa. Vahvoja tunteita ilmaiseva neito muistuttaa ystäviään, että tunteista huolimatta ei ole oikea aika kiirehtiä, koska ajatuksellinen sitoutuminen ei ole vielä valmis: Minä vannotan teitä, Jerusalemin tytöt: älkää häiritkö rakkauttamme, älkää häiritkö, ennen kuin itse haluamme herätä! (Laul. l. 8:4)