Voiko Jumalan tahtoon ja asioiden kulkuun vaikuttaa rukouksella?

[Miettien]

Mietin, voiko rukouksella vaikuttaa asioiden kulkuun ja Jumalan tahtoon? Vai onko parempi vaieta ja nöyrästi hyväksyä asiat yrittämättä vedota Jumalaan? Tiedän, että kaikki tapahtuu Jumalan sallimuksesta ja Hän itse on Kaikkivaltias. Esimerkiksi kuolemansairaan puolesta rukoillessa onko hyvä edes pyytää Jumalan parantavan ihmistä? Tai jos jokin ovi näyttää sulkeutuvan niin voiko pyytää sen avautumista? Vai onko nämä asiat maallisissa asioissa roikkumista?

[Nettipappi Marko]

Hei Miettien,

Kysymykseesi on helppo vastata kahdella sanalla: Kyllä voi. On sanonta, että rukous liikuttaa kättä, joka liikuttaa maailmaa. Jumala ei tokikaan ole ihmisen käskyläinen eikä rukous ole keino manipuloida häntä. Silti Jumala kuulee rukouksia ja näyttää tekevän jopa ratkaisujaan niiden vaikuttamana. Tämä kahtiajakoisuus on herättänyt paljon ajatuksia nettipapin palstan käyttäjissä, ja olenkin pyöritellyt rukoukseen liittyviä teemoja tällä palstalla vuosien saatossa. Siksi ennen perusteellisempaa vastaamista laitan sinulle nämä linkkivinkit:

Viestiketju "Rukous" on yksi tämän palstan vanhimpia. Entinen keskustelufoorumin tyyli paistaa läpi, mutta asia itsessään on varmasti sinua kiinnostava. Viestiketjun ensimmäisen vastauksen lisäksi tässä vastauksessa käsittelen kysymiäsi asioita. Olen siihen kerännyt listaa raamatunkohdista, joissa Jumala muuttaa suunnitelmiaan ihmisen rukouksen johdosta. Saat sieltä yhden vastauksen kysymyksiisi.

Vielä enemmän avauksesi viitoittamaan suuntaan kuljetaan kysymysketjussa "Rukousten kuuleminen". Siinä käsittelen moniulotteista rukouksen teemaa siitä näkökulmasta, onko olemassa jotain ehtoja rukousten kuulemiselle. Ketjun tässä viestissä saat vastauksen siihen, että kuolemansairaan puolesta rukoileminen ei ole vain luvallista vaan siihen suorastaan käsketään.

Noissa aikaisemmissa viesteissä en vielä nostanut esille tätä seuraavaa Efesolaiskirjeen kohtaa. Siinä on tietyllä tapaa mainittuna oleellisin näkökulma rukoukseen:

Kristuksen omina ja häneen uskoen voimme rohkeasti ja luottavaisina lähestyä Jumalaa. ... Tämän vuoksi minä polvistun Isän eteen, hänen, jonka asemaa jokainen isän ja lapsen suhde taivaassa ja maan päällä kuvastaa. Rukoilen, että hän ... Jumalalle, joka meissä vaikuttavalla voimallaan kykenee tekemään monin verroin enemmän kuin osaamme pyytää tai edes ajatella, olkoon ylistys seurakunnassa ja Kristuksessa Jeesuksessa kautta kaikkien sukupolvien, aina ja ikuisesti. Aamen. (Ef. 3:12, 14-16, 20-21)

Alleviivasin pätkän, jonka on kaiken ytimessä. Toistuvasti Raamatun sivuilla näet rukousta verrataan isän ja lapsen suhteeseen. Te ette ole saaneet orjuuden henkeä, joka saattaisi teidät jälleen pelon valtaan. Olette saaneet Hengen, joka antaa meille lapsen oikeuden, ja niin me huudamme: "Abba! Isä!" (Room. 8:15)

Vertauskuva on vertauskuva eikä se tyhjennä kaikkea. Joten yhtä paljon kuin isän ja lapsen suhteessa on yhtäläisyyksiä Jumalan ja ihmisen suhteeseen, niin varmasti on yhtä paljon erojakin. Mutta pohtimalla vanhemman ja lapsen välistä suhdetta saatamme myös oivaltaa paljon omasta rukoilemisestamme. Jokaisen ihmisen henkilöhistoria on yksilöllinen, eikä kahden ihmisen kokemus omista vanhemmistaan ole koskaan keskenään samanlainen. Nämä kaksi lainalaisuutta silti sisältyvät jokaiseen keskimääräiseen lapsen ja vanhemman suhteeseen:


1. Lapsi yrittää keksiä keinoja taivutella vanhempiaan.

Näyttäisi siltä, että niin pienestä asti kuin lapsi osaa pyytää jotain, hän myös osaa laskeskella, kuinka hänen pyyntönsä toteutuisi. Koska lapsi ei ole aina saanut kaikkea, mitä on halunnut, hän tietää, että vanhemmilla on mahdollisuus kieltää. Siksi välillä kiukkuillaan, tehdään lupauksia, yritetään käyttäytyä poikkeuksellisen kiltisti, keksitään perusteluja, otetaan sisarukset mukaan juoneen tai kärtetään niin kauan, että vanhemmat tekevät niin kuin lapsi haluaa.

Kovin helppo on suhtautua rukoukseenkin tällä tavoin. Ongelman ydin on silloin se, millä keinoilla saataisiin Jumala taivuteltua suostumaan omaan tahtoon. Mietitään mahdollisimman toimivia sanamuotoja ja lisätään pyynnön jälkeen sanat "Jeesuksen nimessä". Tiukassa elämäntilanteessa yritetään tehdä lupauksia Jumalalle pyynnön varmistumiseksi. Omaa elämää tarkkaillaan ja pyritään elämään mahdollisimman hyvin. Rukoillaan mahdollisimman keskittyneesti, paastoten tai toisten kristittyjen kanssa.

Mikään edellä mainituista rukoilemisen tavoista ei ole itsessään väärin, mutta silti koko asetelma on hieman pielessä. Rukoilemisessa ei ole kyse siitä, että Jumala pitäisi saada taivuteltua omalle puolelle. Jumala on jo omiensa puolella.


2. Vanhempi tahtoo lapsen parasta - ja tietää paremmin kuin lapsi.

Pikkulapsi ei käsitä elämästä yhtä paljon kuin hänen vanhempansa. Terveessä lapsen ja vanhemman suhteessa aikuinen on se, joka vetää rajoja silloinkin, kun lapsi kuvittelee tietävänsä paremmin. Rajoja on vedettävä siksi, että riittävän pieni lapsi ei ymmärrä eikä hyväksy todellisia perusteluja kaikissa elämäntilanteissa. Pikkulapsi on täysin siinä uskossa, että hän pystyy itsenäisesti huolehtimaan koirasta tai hevosesta, ja että se ei tulisi mitenkään vaikuttamaan vanhempien elämään - vaikkei pysty itsenäisesti edes hankkimaan sitä.

Lapsen ja vanhemman ero on mitätön verrattuna ihmisen ja Jumalan suhteeseen. Jumala tuntee luomansa ihmisen läpikotaisin. Hän ei anna meille kaikkea, mitä pyydämme, koska hän tietää sellaista, mitä me emme voisi ymmärtää vaikka hän selittäisi juurta jaksaen. Voisin kuvitella teoriassa syitä, miksi Jumala ei vastaa ihmisen rukoukseen, vaikka hän rakastaa ihmistä ja on omiensa puolella viimeiseen saakka:

• Ihminen ei ymmärrä pyytämänsä asian negatiivista vaikutusta omaan elämäänsä tai elinpiirinsä kokonaisuuteen.
• Ihminen ei ole vielä valmis saamaan pyytämäänsä asiaa. Sitkeä rukous muuttaa ja valmistaa rukoilijaa pyyntönsä toteutumiseen.
• Eläminen kaipuun ja rukouksen tilassa on risti, jonka Jumala on antanut kannettavaksi, ettei jotain suurempaa ristiä tarvitsisi kantaa.
• Rukouksen täyttyminen estäisi jonkun vielä suuremman asian täyttymisen.
• Odotus ja rukous saa ihmisen näkemään, että hän ei lopulta edes halua sitä, mitä on luullut tarvitsevansa.
• Jumalalla näkee, että tässä tilanteessa vaakakupeissa on joko se että ihminen saa haluamansa tai että hänen jumalasuhteensa syvenee.
• Ihminen ei osaa nauttia keskeneräisestä elämästä, vaan luulee, että tämä on viimeisin ja suurin asia, jota tulee Jumalalta pyytämään.

Nämä ovat siis vain erilaisia ajatusrakennelmia, joita ei saa koskaan soveltaa suoraan jonkun ihmisen elämäntilanteeseen. Jos Jumalalla on mielessään joitain sellaista, mitä ihminen ei voi ymmärtää, niin silloin sitä ei ymmärrä sen paremmin pettynyt rukoilija kuin häntä lohduttava ystäväkään. Kaikki selitysyritykset ovat silloin vain veitsen kääntämistä haavassa.

Aikuisen ja lapsen välistä vuorovaikutusta pohtien voi kuitenkin tajuta jotain siitä, miten monella tapaa vanhempi haluaa lapselleen hyvää ja miten monella tavalla lapsi voi omat toiveensa vanhemmalle välittää.


Hiljainen luottamus tai rukoustaistelu

Olen pyöritellyt tätä aihepiiriä noissa alussa mainitsemissani linkeissä niin paljon, että valtavasti minulla ei ole uutta sanottavaa. Rukous on tavallaan kaikkein yksinkertaisin asia kristinuskossa. Ja samalla se on valtava paradoksi.

• Jumala haluaa kuulla ihmisten rukouksia, mutta yhtä aikaa hän sanoo tietävänsä paremmin, mitä ihminen tarvitsee.
• Jumala lupaa kuulla ja vastata, mutta yhtä aikaa häntä ei voi pakottaa.
• Jumala kehottaa hiljaiseen luottamukseen, mutta yhtä aikaa hän muistuttaa jatkuvasta rukoustaistelusta.

Näin sanoo Herra Jumala, Israelin Pyhä: - Jos käännytte ja pysytte levollisina, te pelastutte, hiljainen luottamus on teidän voimanne. (Jes. 30:15)

Älkää siis huolehtiko huomispäivästä, se pitää kyllä itsestään huolen. Kullekin päivälle riittävät sen omat murheet. (Matt. 6:34)

Jeesus sanoi vielä: "Kuvitelkaa, että joku teistä menee keskellä yötä ystävänsä luo ja sanoo: 'Veli hyvä, lainaa minulle kolme leipää. Eräs ystäväni poikkesi matkallaan luokseni, eikä minulla ole tarjota hänelle mitään.' Toinen vastaa sisältä: 'Älä häiritse minua. Ovi on jo lukossa, ja minä olen nukkumassa lasten kanssa. En minä voi nousta antamaan mitään.' Mutta minä sanon teille: vaikka hän ei nousisikaan antamaan toiselle leipää pelkkää ystävyyttään, hän kuitenkin tekee sen, kun tämä hellittämättä pyytää, ja hän antaa niin paljon kuin toinen tarvitsee.
Niinpä sanon teille: Pyytäkää, niin teille annetaan. Etsikää, niin te löydätte. Kolkuttakaa, niin teille avataan. Sillä pyytävä saa, etsijä löytää, ja jokaiselle, joka kolkuttaa, avataan.” (Luuk. 11:5-10)

Rukous on ennen kaikkea vuorovaikutusta. Se muotoutuu erilaiseksi jokaisen kristityn kohdalla sen vuoksi, että jokainen ihminen tarvitsee rukousta eri tavoilla. Jos sydän on levossa Jumalan edessä, on täysin luvallista olla hiljaa ja toivoa apua Herralta. Jos sydän ei anna rauhaa, vaan rukoustaistelu kristittyjen suurena rintamana tuntuu tarpeelliselta, on siihenkin lupa ja suorastaan kehotus.

Tasapaino levollisen luottamuksen ja rukoustaistelun valinnan välillä on kai se kaikkein vaikein juttu. Yhtäältä on vaarana ”luovuttaa liian nopeasti”. Entä jos Jumala olisi vastannutkin, kun vain olisi jatkanut rukousta? Toisaalta on vaarana jatkaa ”Jumalalle jankuttamista”. Entä jos rukoillessa pitää vain turhaa toivoa yllä, ja Jumala on tehnyt päätöksensä tehnyt jo aikaa sitten? Lopulta ihminen ei voi tietää, kumpi vaihtoehto Jumalan näkökulmasta pitäisi valita. Siksi olen itse kokenut kaikkein parhaaksi rajanvedoksi Filippiläiskirjeen ohjeen:

Älkää olko mistään huolissanne, vaan saattakaa aina se, mitä tarvitsette, rukoillen, anoen ja kiittäen Jumalan tietoon. Silloin Jumalan rauha, joka ylittää kaiken ymmärryksen, varjelee teidän sydämenne ja ajatuksenne, niin että pysytte Kristuksessa Jeesuksessa. (Fil. 4:6-7)

Minun mielestäni rukousta on jatkettava niin kauan, että ”se on valmis”. Ja rukous on valmis sitten, kun on saanut rauhan sydämeen siitä, että Jumala tietää ja toimii viisautensa mukaan. Mitä vaikeampi ja kipeämpi on rukoiltava asia, sitä kauemmin rauhan löytäminen oletettavasti kestää.