Tervehdys ChristianGoth!
Minulle kelttikristillisyys tai jokin muu vastaava kristillisyyden erikoisuus herättää ristiriitaisia tunteita. En ole ihan varma, osaanko selittää asiani ymmärrettävästi, mutta yritän parhaani.
Usko on osa elämää. Tai jopa toisinpäin: tämä ajallinen elämä on osa sitä uskoa, joka jatkuu kuoleman jälkeenkin. Sen vuoksi ei ole olemassa erikseen arkista elämää ja kristillistä uskoa. Jeesuksen seuraaminen on omana itsenään seuraamista kaikessa. Paavali antoi ohjeen, jota mielestäni voi soveltaa hyvin laajasti:
Kristityn ulkonainen asema
Jokainen eläköön edelleen sen osan mukaisesti, jonka Herra on hänelle suonut ja joka hänellä oli, kun Jumala hänet kutsui. Tämän ohjeen minä annan kaikissa seurakunnissa. Jos joku on saanut kutsun ympärileikattuna, hän älköön pyrkikö eroon ympärileikkauksestaan. Se taas, joka on saanut kutsun ympärileikkaamattomana, älköön ympärileikkauttako itseään. On yhdentekevää, onko ihminen ympärileikattu vai ei; tärkeää on Jumalan käskyjen noudattaminen. Jokaisen tulee pysyä siinä osassa, jossa hän oli kutsun saadessaan. Jos olit orja, älä siitä välitä. Vaikka voisit päästä vapaaksikin, pysy mieluummin orjana. Se, jonka Herra on kutsunut orjana, on näet Herran vapauttama. Samoin se, joka on kutsuttu vapaana, on Kristuksen orja. Jumala on ostanut teidät täydestä hinnasta. Älkää ruvetko ihmisten orjiksi! Veljet, jokainen pysyköön Jumalan edessä siinä osassa, jossa oli kutsun saadessaan. (1. Kor. 7:17-24)
Erilaisissa kulttuureissa elävät ihmiset seuraavat Jeesusta parhaalla mahdollisella tavalla, kun usko tulee arkiseksi osaksi heidän elämäänsä. Usko kyllä muuttaa ihmistä, mutta ei tee juutalaisesta kreikkalaista tai arabista latinoa.
Vuonna 2009 olin Tšadissa rauhanturvatehtävissä, ja tein jonkin verran yhteistyötä irlantilaisen pastorin kanssa. He olivat oikeita kelttejä. Osa rukouksista saattoi olla iirin/gaelin kielisiä, ja ristit tai muu vastaava symboliikka saattoi olla koristeltu kelttiläisestä kulttuurista nousevilla kuvioilla. Ei heidän elämänsä silti ollut mitään kelttiromantiikkaa. Siinä oli luontevana osana vain jotain tällaisia elementtejä, niin kuin heidän arjessaankin. Se oli mielestäni juuri tuon Paavalin ohjeen mukaista Jeesuksen seuraamista oman kulttuurin ja oman todellisuuden keskellä.
Toista ääripäätä edustaa kelttiläisyyden harrastaminen. Siinäkään ei ole mitään väärää. Joku innostuu afrikkalaisesta tanssista, toinen harrastaa japanilaiset cosplayta ja kolmas innostuu goottilaisuudesta. Kaikenlaisia harrastuksia voi olla, eikä kelttiläisyydestä innostuminen ole sen kummempi asia.
Ristiriitaisia tunteita minulle herättää näiden kahden asian sekoittaminen. Jos ei-kelttiläinen ihminen pitää uskonelämänsä pääasiallisena toteuttamismuotona kelttiläistä kristillisyyttä, on usko vaarassa muuttua roolipeliksi. Usko on vain sivujuonne ja kelttiläisyys on pääasia. Lisäksi kysymys siitä, kuinka usko läpäisee koko elämän, saattaa jäädä sivuun. Silloin ollaan väärällä tiellä, jos usko kuuluukin vain osaksi harrastusta. Erityisen ongelmallista uskon oikean paikan näkökulmasta on se, jos usko onkin vain hyvä syy tai oikeutus sille, että saa heittäytyä kelttiläiseen roolipeliin.
Sanoin tuon kaiken vahvasti kärjistäen, kun yritän selittä, mikä minulle sen ristiriitaisen tunteen aiheuttaa. Pidän itsekin irkkutyylisestä musiikista, ja sellainen on hyvin elähdyttävää kuulla vaikkapa gospelmusiikin tyylilajina. En kuitenkaan pidä automaattisesti erilaisia teemamessuja kristillisen uskon "moninaisuutena". Niiden ympärille syntyvät ryhmät toki näyttävät moninaisuudelta kaukaa katsottuna, kun lasketaan yhteen erilaisia messuja ja erilaisia ryhmiä. Mutta jos joku kristitty pyörii vain yhden tyylilajin harrastusringin ympärillä, niin silloin teema itse asiassa kaventaa uskonelämän suuruutta ja laajuutta.
Oma lukunsa on sitten se, jos kulttuurikeskeisyys menee niin pitkälle, että mukaan tulee synkretismi. Luonnonuskontojen ja kristinuskon sekoittuminen ei saa kuulua missää muodossa kelttikristillisyyteenkään. Suomessa uuspakanuus ja uushenkisyys ovat jo jonkin aikaa nostaneet päätään, eikä keskivertokansalaisella ole läheskään niin vahva kristillisen uskon ja perinteen tuntemusta kuin pari sukupolvea sitten vallinneen kristillisen yhtenäiskulttuurin aikana. Jos harrastetaan vaikkapa tällaista kelttikristillisyyttä, on sen parissa tärkeä tehdä erotteleva linjanveto sen suhtaan, mikä on kelttiläisestä kulttuurista nousevaa ja mikä kelttiläisestä luonnonuskosta nousevaa. Jälkimmäinen ei kuulu mihinkään kristillisen uskon muotoon.
