Kirjoittaja Aihe: Voiko helmasynnistä päästä irti?  (Luettu 1932 kertaa)

Syyllinen

  • Vieras
Olen langennut aika pahaan syntiin ja siitä on tullut helmasynti. Olen rikkonut sillä synnillä itseni ja muita. Ja ennen kaikkea rikkonut Jumalan tahtoa. Ja vieläpä useasti. Pääsenköhän tästä synnistä ikinä ja  riittääkö armo että pelastuu? Vai olenko toivoton tapaus kun en pystynyt parempaan...

Nettipappi Marko

  • Nettipappi
  • Ylläpitäjä
  • Konkari
  • *****
  • Viestejä: 2 152
    • Profiili
Hei Syyllinen,

Helmasynnit ovat omalletunnolle hyvin raskaita. Ne ovat muodostuneet helmasynneiksi sen vuoksi, että väärä teko on jollain tapaa itselle tavallista luontaisempaa ja kiehtovampaa. Monia muita syntejä on helppo vastustaa, koska ne sotivat myös omaa luontoa vastaan. Mutta synti, joka kiehtoo ja huokuttaa, on sellainen, josta ei edes koe vilpitöntä halua tehdä parannusta.

Kristitty on oppinut, että syntiin langettuaan kuuluu pyytää anteeksi ihmisiltä, joita vastaan on rikkonut - ja Jumalalta, jota vastaan kaikki synnin tekeminen myös aina kohdistuu. Sen jälkeen elämä voi jatkua hyvällä omallatunnolla. Helmasyntien kohdalla ongelmaksi muodostuvat omat kierot motiivit. Sydäntään rehellisesti tutkien huomaa, että anteeksipyyntö saattaa olla pohjimmiltaan vain rangaistuksen pelkoa eikä todellista halua parannukseen. Helmasyntien raskaus on siinä, että haluaisi pitää kiinni synnistä, mutta yhtä paljon haluaisi samalla olla myös kunnon kristitty puhtaalla omallatunnolla.

Tämän jälkeen omantunnonahdistus on valmis: Olenko minä enää ollenkaan kristitty, kun minä en edes halua luopua synnistä? Tai niin kuin sinä asian muotoilit:
Lainaus
Pääsenköhän tästä synnistä ikinä ja riittääkö armo että pelastuu? Vai olenko toivoton tapaus kun en pystynyt parempaan...

Tällaisesta kamppailusta puhuu myös Paavali. Hän kirjoittaa siitä, kuinka hän ymmärryksellään tahtoo tehdä oikein, mutta syntiset taipumukset vievät hänet kuitenkin jatkuvasti väärille teille:

Me tiedämme, että laki on hengellinen. Minä sitä vastoin olen turmeltunut ihminen, synnin orjaksi myyty. En edes ymmärrä, mitä teen: en tee sitä, mitä tahdon, vaan sitä, mitä vihaan. Ja jos kerran teen sitä, mitä en tahdo, silloin myönnän, että laki on hyvä. Niinpä en enää teekään itse sitä, mitä teen, vaan sen tekee minussa asuva synti. Tiedänhän, ettei minussa, nimittäin minun turmeltuneessa luonnossani, ole mitään hyvää. Tahtoisin kyllä tehdä oikein, mutta en pysty siihen. En tee sitä hyvää, mitä tahdon, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo. Mutta jos teen sitä, mitä en tahdo, en tee sitä enää itse, vaan sen tekee minussa asuva synti.

Huomaan siis, että minua hallitsee tällainen laki: haluan tehdä hyvää, mutta en pääse irti pahasta. Sisimmässäni minä iloiten hyväksyn Jumalan lain, mutta siinä, mitä teen, näen toteutuvan toisen lain, joka sotii sisimpäni lakia vastaan. Näin olen ruumiissani vaikuttavan synnin lain vanki. Minä kurja ihminen! Kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista? Kiitos Jumalalle Herramme Jeesuksen Kristuksen tähden! Niin minun sisimpäni noudattaa Jumalan lakia, mutta turmeltunut luontoni synnin lakia. (Room. 7:14-25)


Paavali tunsi oman syntisyytensä. Tämän lisäksi häntä painoivat menneet synnit, jotka hän tiesi saaneensa anteeksi, mutta joiden vaikutuksia hän ei enää voinut poiskaan ottaa: "Olenhan apostoleista vähäisin enkä edes ansaitse apostolin nimeä, koska olen vainonnut Jumalan seurakuntaa." (1. Kor. 15:9) Mahdollisesti tästä syystä Paavalin kokemus oli, että hän oli kristityistä se kaikkein kurjin: "Tämä sana on varma ja vastaanottamisen arvoinen: Kristus Jeesus on tullut maailmaan pelastamaan syntisiä, joista minä olen suurin." (1. Tim. 1:15)

Syntisyytesi kanssa kamppaillessasi olet siis varsin arvovaltaisessa raamatunhistoriallisessa seurassa. Nykyaikaisemmin saman ajatuksen on sanoittanut Anna-Mari Kaskinen synnintunnustuslaulussaan: "Katuakaan osaa en, siksi sua tarvitsen. Sinä tulit syntisiä etsimään." Et siis todellakaan ole toivoton tapaus. Päinvastoin kipuilusi aihepiirin äärellä kertoo, että sydämessäsi on tervettä kamppailua ja itsetutkistelua. Lisäksi olet ottanut tärkeän askelen pyytämällä apua ongelmaasi. Toivon, että osaan seuraavaksi sanoa jotain, mikä voisi auttaa sinua eteenpäin.


Et ole toivoton. Armo on valtavasti sinua suurempi.

Helmasynnin suurimpia kipuja on herääminen synnin sitovaan voimaan ja omaan voimattomuuteen. Mitä nuorempi kristitty on kyseessä, sitä suurempi vaara on kuvitella luottavansa Jeesukseen, vaikka todellisuudessa luottaa omaan katumukseensa ja parannuksentekoonsa.

Kun lankeaa johonkin syntiin, siitä voi tehdä parannusta. Ja jos onnistuu parannuksen tekemään, voi taputtaa itseään olkapäälle, että hyvinhän tämä parannuksenteko sujui. Helmasyntien kohdalla tätä taputtelua voi jatkua jonkin aikaa, kunnes yhä uusien lankeamisten jälkeen se alkaa muuttua ensin rutiiniksi, sitten turhautumiseksi ja lopulta ahdistukseksi. Silloin ensimmäinen kysymys on tuo sinunkin esittämäsi: riittääkö armo. Ennen synnin sitovuuden tajuamista ei lopultakaan ole edes luottanut armoon. Armo on vain hyvä astinlauta, jonka varassa on voinut ponnistaa omaan parannuksentekoonsa.

Loppujen lopuksi vasta nöyryyttävät lankeamiset auttavat tajuamaan, mitä armo oikeasti on. Se on Jeesuksessa kiinni roikkumista, koska edes oma katumus ja parannuksenteko ei ole riittävän hyvää. Kukaan ei voi koskaan ylpeillä sillä, että on luopunut kaikista synneistä. Kukaan ei voi koskaan ylpeillä sillä, että on katunut riittävästi. Armo on sitä, että läpensä syntinen ihminen ylpeilee Jeesuksesta:

Jumalan laupeus on kuitenkin niin runsas ja hän rakasti meitä niin suuresti, että hän teki meidät, rikkomustemme tähden kuolleet, eläviksi Kristuksen kanssa. Armosta teidät on pelastettu. Jumala herätti meidät yhdessä Kristuksen Jeesuksen kanssa ja antoi meillekin paikan taivaassa osoittaakseen kaikille tuleville aikakausille, kuinka äärettömän runsas on hänen armonsa ja kuinka suuri hänen hyvyytensä, kun hän antoi meille Kristuksen Jeesuksen. Armosta Jumala on teidät pelastanut antamalla teille uskon. Pelastus ei ole lähtöisin teistä, vaan se on Jumalan lahja. Se ei perustu ihmisen tekoihin, jottei kukaan voisi ylpeillä. (Ef. 2:4-9)

Helmasyntien kanssa kamppaillessa sinun on ensimmäiseksi ymmärrettävä, kuinka suuri asia armo on. Sinä olet jo pelastettu. Jeesus ei tullut pelastamaan niitä ihmisiä, jotka onnistuvat ensin vähän auttamaan itseään. Hän tuli pelastamaan totaalisesti hukassa ja synnin pauloissa olevia: "Juuri sitä, mikä on kadonnut, Ihmisen Poika on tullut etsimään ja pelastamaan." (Luuk. 19:10)

Pelastuminen on sitä, että syntinen ihminen siirtyy pelastettujen valtakuntaan. Pelastuminen ei ole sitä, että ihminen onnistuu irrottautumaan kaikista synneistään, jonka jälkeen hän pääsee osalliseksi pelastuksesta. Anteeksianto ei ole hetkellinen toimenpide, jossa menneet synnit pestään pois, ja aloitetaan puhtaalta pöydältä välttäen pöydän likaantumista. Anteeksianto on syntisen ihmisen siirtymistä anteeksiannon piiriin:

Kiittäkää iloiten Isää, joka on tehnyt teidät kelvollisiksi saamaan pyhille kuuluvan perintöosan valon valtakunnasta. Hän on pelastanut meidät pimeyden vallasta ja siirtänyt meidät rakkaan Poikansa valtakuntaan, hänen, joka on meidän lunastuksemme, syntiemme anteeksianto. (Kol. 1:12-14)

Et pääse ikinä eroon mistään helmasynneistäsi, jos pelosta ja ahdistuksesta käsin yrität niitä vastaan taistella. Silloin ajaudut vain käpertymään itseesi, etkä edes uskalla nostaa katsettasi kohti armollista Kristusta. Helmasyntien kanssa painiessa ensimmäinen askel on ymmärtää armon suuruus ja syvyys.


Rukoile turvallisin mielin. Kuuntele ohjausta.

Helmasyntien aiheuttaman synnintunnon ja häpeän surkeimpia ilmenemismuotoja on se, että ihminen näkee Jumalan vihollisena. Ajatteluketju saattaa olla jotain sen kaltaista, että "minun täytyy ensin päästä eroon helmasynneistä ja muuttua 'normaaliksi syntiseksi', ennen kuin voin jatkaa tavallisen kristityn elämää". Ei ole olemassa normaalia syntistä. Jokaisella kristityllä on omat henkilökohtaiset ominaisuutensa, jonka vuoksi toiset synnit houkuttavat enemmän ja toisia on helppo karttaa.

Jeesus vastasi heille: "Eivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat. En minä ole tullut kutsumaan hurskaita, vaan syntisiä, jotta he kääntyisivät." (Luuk. 5:31-32)

Syntiensä kanssa painiskelevan kristityn täytyy ensimmäiseksi ymmärtää, että Kristus ei ole vihollinen vaan pelastaja. Paholainen onnistuu upeasti työssään, jos kristitty yrittää ensin kaunistaa itseään ja vasta sitten lähestyä rukoillen Jumalaa. Ikään kuin Jumalalla olisi pienempi työ antaa anteeksi, jos syntejä olisi vähemmän. Hyvän mittakaavan saa siitä, että koko ihmiskunnasta tuli kuolevainen ja kadotuksen alainen ihan vain yhden hedelmän syömisellä. "Vain siitä puusta, joka antaa tiedon hyvästä ja pahasta, älä syö, sillä sinä päivänä, jona siitä syöt, olet kuoleman oma." (1. Moos. 2:17) Vaikka mitään muuta syntiä ei olisi koskaan tapahtunut, Jeesuksen olisi silti ollut tarve kuolla syntien puolesta. Jokainen synti on kuolemanvakava asia. Tässä suhteessa helmasynti ei eroa mistään muusta synnistä.

Siispä helmasyntien kanssa painiskellessasi käytä tavallista enemmän aikaa rukoilemiseen. Älä karta Jumalaa äläkä missään tapauksessa ajattele hänen katsovan sinua vihaisena. Pyydä häntä apuun. Pyydä johdatusta päivän askareihisi. Pyydä viisautta karttaa niitä tilanteita, jotka johtavat kiusauksiin. Ja pyydä Jumalalta mielen muutosta, että oikeasti haluat tehdä parannuksen. Jumalalla on rajaton työkalupakki, ja usein ensimmäinen käytössä olevista työkaluista on armonajan antaminen. Se aika kannattaa käyttää Jumalan kanssa seurustelemiseen. Jos hän haluaisi irrottaa sinut helmasynneistäsi väkisin, hän pystyisi järjestämään elämääsi tilanteen, jonka jälkeen parannuksen teko onnistuu kuin itsestään. Se vain voisi olla aika kivulias prosessi.


Terveeseen uskoon kuuluu armon ja kilvoituksen jännite.

Helmasyntien äärellä yksi uskoon liittyvä paradoksi korostuu. Ihminen on yhtä aikaa pyhä ja syntinen. Pahimpien syntiensäkin alla ihminen on Jeesuksen tähden julistettu vanhurskaaksi. Ja toisaalta täydellinen anteeksianto ei silti anna lupaa lopettaa parannuksen tekemistä. Kristityn elämässä on yhtä aikaa voimassa ehdoton anteeksianto ja ehdoton vaatimus parannuksen tekemiseen. Tämä on teoriassa valtavan helppoa, mutta käytännössä nämä kaksi puolta kietoutuvat toisiinsa niin, että välillä niitä on vaikea erottaa toisistaan.

Kristittynä kasvaminen on "kasvavaa synnin ja armon tuntoa". Pikkuhiljaa nämä kummatkin puolet vahvistuvat niin, että ne ovat luontevasti osana kristityn elämää. Sinäkin saat elää yhtä aikaa täysin vapaana kaikista synnin syytöksistä - ja yhtä aikaa sinulla on suuri velvollisuus kilvoitella kristittynä. Omassatunnossa se aiheuttaa väkisinkin jännitteen, eikä sitä tarvitse säikähtää.


Pyydä apua. Usko on joukkuelaji.

Olet ottanut hyvin tärkeän askelen, kun kirjoitit tälle palstalle. Toivon, että osaan julistaa sinulle sanoman armollisesta Jeesuksesta, jonka seurassa sinä olet kaikkine synteinesi jo elänyt ja tulet elämään. Toivon, että levollisella omallatunnolla voit jatkaa matkaa ja kilvoitusta.

Olet varmasti moneen otteeseen huomannut, että oman pään sisällä laaditut jalot aikeet eivät ole riittävä ase syntistä sydäntä vastaan. Heikolla hetkellä sydän ottaa vallan ja nujertaa hurskaimmatkin suunnitelmat. Silloin ulkopuolinen apu on erittäin hyödyllistä. Kasvotonta nettipappia parempi apu on joku seurakunnan työntekijä tai luotettu kristitty, jonka puoleen sinun kannattaa tässä asiassa kääntyä.

Jos Jumalalle ei osaa olla aina rehellinen, niin toiselle kristitylle puhuminen se vasta vaikeaa onkin. Helmasynnit ovat häpeällisiä asioita, vaikka se synti itsessään ei olisi kauhean häpeällinen. Häpeää aiheuttaa se voimattomuuden tunne, ettei osaa olla parempi ihminen. Ja niin outoa kuin se onkin, häpeä ei saa karttamaan sitä syntiä, vaan ehkä päinvastoin ajaa toistamaan totuttuja toimintamalleja. Niinpä tämän kierteen voi katkaista helpoimmin puhumalla asiasta luottamuksellisesti, ja pyytämällä tältä luotettavalta ihmiseltä tukea omaan elämään. Tuki voi olla vaikkapa päivittäinen puhelinsoitto tai viestinvaihtoa, jossa tämä ihminen rohkaisee sinua kulkemaan sitä tietä, minkä oikeaksi tiedät.

Jokainen kristitty on tilivelvollinen Jumalan edessä, mutta niin kauan kuin Jumala ei ole meidän rinnallamme käsin kosketeltavana, silmin havaittavana ja korvin kuultavana, hän ei tunnu konkreettiselta. Siksi Jeesus opetti seuraajiaan pitämään yhtä ja tukemaan toisiaan. Usko on pohjimmiltaan joukkuelaji.
Marko Sagulin