Kirjoittaja Aihe: Rahan lahjoittaminen aiheuttaa päänvaivaa  (Luettu 2485 kertaa)

Anniina

  • Tulokas
  • *
  • Viestejä: 40
    • Profiili
Hei Marko!

Kysymys koskee rahan lahjoittamista hyväntekeväisyyteen ja evankeliumin hyväksi ja sivuaa myös kymmenyksiä ja yksityishenkilöiden tukemista rahallisesti.

Otin ehkä reilu vuosi tai kaksi sitten tavakseni lahjoittaa tietyn summan kuukaudessa viidelle oman lähialueeni eri suuntien seurakunnalle. Lisäksi lahjoitan epäsäännöllisemmin useille hengellisille järjestöille ja myös maalliseen hyväntekeväisyyteen kuten SPR:lle jne sen mukaan, missä vaikuttaa tarvetta olevan. Olen viimeisen vuoden sisällä myös lainannut kohtalaisen suuria summia rahaa ystävälleni, joka on taloudellisessa ahdingossa. Käytännössä tästäkin tulee lahja, sillä en oleta hänen pystyvän maksamaan minulle koskaan takaisin.

En ole itse lahjoitusten vuoksi itse taloudellisesti ahdingossa, mutta esimerkiksi motiivini epäilyttävät itseäni ja on alkanut hieman ahdistaa. Olen nimittäin laskenut lahjoitussummani sen mukaan, mikä on osapuilleen kymmenykset nettotuloistani. Jotkut tiukat kymmenysten kannattajat laskevat bruttotuloista ennen veroja, mutta koska veroilla edistetään yhteistä hyvää, lasken vain siitä summasta mitä saan käteen. Olihan kymmenykset jo VT:ssa säädetty pappien ja heidän perheidensä elatukseksi, siis sen aikaista tulonsiirtoa ihmisiltä toisille ja palkanmaksua heidän tekemästään työstä. Mutta siitä nettopalkastani yritän maksaa vähintään kymmenykset, useimmiten menee reilusti ylikin, jotta varmasti ei vain jää alle.

Mutta näistä antamistani avustuksista on nyt tullut henkinen taakka muutamalla tavalla. Ensiksikin se, että olen ryhtynyt kyttäämään, että varmasti annan tarpeeksi, ettei Jumala pidä minua kitsaana, jos vaikka jääkin alle sen kymmeneksen, ja se minulla on varaa maksaa. Mutta äsken loppuvuodesta mietin, olisinko voinut tilapäisesti laskea lupaamaani summaa, kun sattui veroprosenttikin hyppäämään lisäprosentin puolelle ja yhtäkkiä sainkin joulun alla käteen monta sataa euroa vähemmän kuin yleensä. En uskaltanut vähentää lahjoitussummaa, koska minkä lupasin, sen lupasin. Mietin vuodenvaihteessa, kun automaattiset lahjoitusmaksut menivät katkolle, voisiko nyt rukata lahjoitussummia. En uskaltanut, vaan laitoin samat kuin ennenkin. Sitten ystäväni pyysi minulta rahaa lainaksi, enkä voinut olla antamatta, sillä olihan minulla siihen varaa. Tällä kertaa minua kyllä jo harmitti se pyyntö, vaikka aiemmin olen itse tarjoutunut maksamaan hänen laskujaan ja ehkä siten jopa kannustanut häntä turvautumaan apuuni. Mutta välillä mietin, pitäisikö vain antaa hänen pärjätä omillaan jatkossa, vaikka se tarkoittaisi, että hän ei saa vuokriaan ja muita pakollisia menojaan maksettua. Kauanko minun pitää jatkaa hänen taloutensa tekohengitystä?

Toivottavasti tästä ei nyt saa kuvaa, että olen hyväksikäytettävä hölmö, joka jakaa vaikka pussinsa tyhjäksi. Tämä ei kuitenkaan ole tilanne. Minulla on hyvä palkka ja tulen toimeen. Mutta on sitten se toinen puoli, että lahjoitan jopa vähän pelokkaasti ja siitäkin syystä, että en juuri tee mitään hengellistä työtä ja olen ajatellut, että tässä lahjoittamisessa sitten olen ahkera kun kerran koen anteliaisuuden minulle luontaiseksi. Pelokkaasti siis siksi, että kun olen lahjoittamaan ryhtynyt, pelkään lopettaa tai vähentää, koska Raamattukin kehottaa anteliaisuuteen. Pelkään ehkä jotenkin taikauskoisesti, että jos vähennän tai lopetan lahjoittamisen, Jumala rankaisee minua ja ottaa tarkoituksella pois jotakin, vaikka auto hajoaa tai taloon tulee iso remontti, mihin lahjoituksista säästyneet rahani sitten menevät. Ihan kuin maksaisin siitä, että minulle ei tule rahavaikeuksia (joissain suunnissa on opetustakin, että kun maksaa säännöllisesti kymmenykset ja on antelias, Jumala kyllä pitää ihmisen taloudesta ja toimeentulosta huolen).

Toinen puoli on sitten se, että en ole kertonut puolisolleni, miten paljon lahjoitan hyväntekeväisyyteen tai ylipäätään sitä, että olen lainannut ystävälleni. En tosin kysele itsekään häneltä, mihin hän ylimääräisen rahansa panee. Meillä on omien tiliemme lisäksi yhteinen pankkitili ja ruokatili, jonne laitamme kuukausittain kumpikin saman verran rahaa yhteisiä menoja ja kuluja varten, ja siltä osin taloutemme on kyllä tasapainossa. Mutta todennäköisesti mieheni olettaa, että minulla on rahaa myös säästössä jonkin verran. Ei kuitenkaan ole tällä hetkellä kuin vähän, sillä varsinkin lainat ystävälleni ovat haitanneet säästöyrityksiäni. Mutta nyt kun ajattelen säästämistä, minulle tulee huono omatunto; toisilla ihmisillä ei ole edes tarpeeseen, ja minä tuskailen sen kanssa, ettei säästötililleni kerry tarpeeksi nopeasti rahaa.

Joku tuskailee pihiyden kanssa, minä sen, että en osaa olla antamatta. Tasapaino on kadoksissa. Onko Raamatussa jotakin neuvoa tällaiseen raha-asiaan?


Nettipappi Marko

  • Nettipappi
  • Ylläpitäjä
  • Konkari
  • *****
  • Viestejä: 2 158
    • Profiili
Hei Anniina,

Raha on kiehtova aihe. Arkisen elämän näkökulmasta se ei ole mikään vähäpätöinen sivujuonne. Raha on monella tapaa elämän edellytys, tuki ja turva. Hyvin ymmärrettävästi siis Raamatun sivuilla on useita varoituksia siitä, ettei raha saisi yliotetta ja Jumalan paikkaa sydämessä:

  • Joka rakastaa rahaa, ei saa sitä kyllin, eikä se, joka rakastaa rikkautta, saa voittoa tarpeekseen. (Saarn. 5:9)
  • Sinun on tiedettävä, että viimeisinä päivinä koittavat vaikeat ajat. Silloin ihmiset rakastavat vain itseään ja rahaa. (2. Tim. 3:1-2)
  • Rahanhimo on kaiken pahan alkujuuri. Rahaa havitellessaan monet ovat eksyneet pois uskosta ja tuottaneet itselleen monenlaista kärsimystä. (1. Tim. 6:10)
  • Te ette voi palvella sekä Jumalaa että mammonaa. (Luuk. 16:13)

Raamatun ohjeiden kärki on siinä, ettei raha nousisi väärään asemaan. Silti vähimmässäkään määrin Jumalan Sanassa ei väheksytä rahan merkitystä. Kyllä Jeesus mammonan palvonnasta varoittaessaan myös samaan hengenvetoon kehotti vastuulliseen taloudenhoitoonkin: "Joka on vähimmässä luotettava, se on luotettava paljossakin, ja joka on vähimmässä vilpillinen, se on vilpillinen myös paljossa. Jos te ette luotettavasti hoida väärää rikkautta, kuka uskoo teille todellista?" (Luuk. 16:10-11)

Raha tuntuu tärkeältä ja siitä tekee mieli pitää kiinni. Se on luonnollista. Tämän asetelman vuoksi on keskimäärin syytä opastaa kristittyjä olemaan anteliaita, jakamaan omastaan ja käyttämään omaisuuttaan toisten hyväksi. Keskimääräisyys ei kuitenkaan toimi aivan jokaisessa tilanteessa. Sinä kerroit, kuinka antaminen on muuttunut ahdistavaksi tai suorastaan pakottavaksi velvollisuudeksi. Et anna ulkopuolisen kehotuksen johdosta, etkä suuresta sydämen halusta. Annat siksi, ettet uskalla olla antamatta.

Viittaisit kuulemiisi opetuksiin, että kymmenyksiä maksavien ihmisten omaisuudesta Jumala kyllä pitää huolen. Mahdollisesti olet tällaisissa yhteyksissä kuullut myös saman opetuksen kääntöpuolta, jossa suorastaan pelotellaan sillä, että Jumala kyllä erilaisten taloudellisten vahinkojen muodossa ottaa kitsailta kristityiltä hänelle kuuluvat kymmenykset. Ainakin itse olen tällaisia virheellisiä kolehtipuheita nuoruudessani kuullut. Valitettavasti tällaisia opetuksia on vaarassa syntyä sellaisissa piireissä, joissa läsnä olevan seurakunnan kymmenykset ovat seurakunnan toimeentulon kulmakivi. Tuollaisessa opetuksessa mennään kuitenkin harhaan. Olen tästä aiheesta kirjoittanut jo aiemmin, ja luultavasti oletkin törmännyt tähän viestiketjuun kymmenykset.

Sinä et siis tarvitse enää yhtään rohkaisua kukkaron nyörien hellittämiseen. Päinvastoin sinun kohdallasi tasapainon löytäminen edellyttää antamisen vapauden ymmärtämistä. Sen kiteytyksenä voisi pitää jaetta, joka keskimääräisessä lukijassa herättää hyvin ristiriitaisen tunnelman:

Kukin antakoon sen mukaan kuin on mielessään päättänyt, ei vastahakoisesti eikä pakosta, sillä iloista antajaa Jumala rakastaa. (2. Kor. 9:7)

Rahasta tiukasti kiinni pitävä kristitty ahdistuu tämän jakeen äärellä. Silloin tulee olo, että ensin pitäisi osata tehdä vaikea teko ja antaa omastaan. Sitten pitäisi osata vielä olla iloinenkin siitä, jotta Jumala rakastaisi. Mutta eihän tässä niin sanota. Iloisen antajan vastakohtana tässä lauseessa ei ole sellainen ihminen, joka ei anna mitään. Iloisen antajan vastakohta on se, joka antaa vastahakoisesti tai pakosta.

Seurakunnan syntyaikoina yhteisvastuullisuus oli huipussaan. Ihmiset möivät talojaan ja antoivat rahan yhteiseen kassaan, jotta siitä jaettaisiin tasapuolisesti kaikille. Myös Ananias ja Safira tekivät näin, mutta he halusivat kerätä parhaat palat kahdesta eri puolesta. He halusivat vaikuttaa ylenpalttisen anteliailta, mutta samalla he halusivat olla itse varakkaita. Niinpä he antoivat vain osan talon kauppahinnasta apostoleille, mutta väittivät, että siinä oli koko summa. Pietarin vastauksessa on tärkeä kärki omaisuuden antamisen näkökulmasta:

Tilahan oli sinun, kun et vielä ollut myynyt sitä, ja sinun olivat myös rahat, kun sen myit. Kuinka saatoit ryhtyä tällaiseen tekoon? Et sinä ole valehdellut ihmisille, vaan Jumalalle. (Ap. t. 5:4)

Muiden seurakuntalaisten toiminta ei ollut mikään velvoittava käsky. Ananiaksen ei ollut mikään velvollisuus myydä taloaan. Eikä Ananiaksella olisi ollut velvollisuutta antaa lanttiakaan apostoleille. Mutta hän halusi vaikuttaa ylenpalttisen anteliaalta, ja siksi hän petti seurakuntaa. Se oli väärin.

Tällainen kommuunin omainen elämä ei turvannut Jerusalemin seurakunnan toimeentuloa. Nälänhätä koetteli aikanaan heitäkin. Silloin Paavali järjesti lähetysmatkallaan keräyksen Jerusalemin kristittyjen auttamiseksi. Sen yhteydessä hän sanoo jälleen oivallisia antamiseen liittyviä ohjeita:

Jos antajalla on hyvää tahtoa, hänen lahjaansa pidetään arvossa sen mukaan, mitä hänellä on, eikä vaadita sellaista, mitä hänellä ei ole. Tarkoitus ei toki ole, että muiden tilanteen helpottuessa te joutuisitte tiukalle. Kysymys on vastavuoroisesta jakamisesta. Nyt on teillä yllin kyllin ja voitte lievittää heidän puutettaan, sitten voivat taas he yltäkylläisyydestään lievittää teidän puutettanne, ja näin toteutuu oikeus ja kohtuus. (2. Kor. 8:12-14)

Kirjoitit siitä, kuinka et ole taloudellisessa ahdingossa, mutta henkisesti antamisen pakko alkaa jo ahdistaa. Lisäksi pelkäät vähentää avustussummia, koska koet sen velvollisuudeksesi. Ja ehkä jopa pelkäät, että Jumala pistää sinut tilille siitä, että avustussummat vähenevät. Erityisesti pidät vääränä sitä, että kerryttäisit rahaa myös omaan säästöön, vaikka ympärillä on apua tarvitsevia ihmisiä.

Sinun täytyy nyt miettiä koko antamiskuviosi uudelleen. Jos et ole kenellekään ihmiselle luvannut tiettyä avustusmäärä, niin lähde antamiseesi täysin nollasta. Älä pidä mitään tavaksi tullutta lahjoitustasi kiveen kirjoitettuna. Mieti kaikessa rauhassa, mitkä ovat sinulle tärkeitä avustuskohteita. Sen jälkeen mieti, paljonko haluat antaa. Vasta sitten anna haluamasi määrä haluamiisi kohteisiin. Jos koet, että johonkin asiaan haluat antaa joskus enemmän, niin ota se pois jostain muusta.

Iloiseksi antajaksi ei tulla tekemällä ahdistuksen vallassa asioita ja pakottamalla hymy huulille. Iloiseksi antajaksi tullaan ymmärtämällä ensin antamisen tärkeys ja sen jälkeen toimimalla niin, että siitä voi aidosti iloita.
Marko Sagulin