Tervehdys Huono kärsijä!
Olemme samassa veneessä. En itsekään pysty löytämään mitään erityistä iloa vaikeuksien ja kärsimysten edessä. Päinvastoin välillä tuntuu, että olen tavallistakin herkkänahkaisempi valittamaan kaikkia vastoinkäymisiä. Kuinka sitten voisin koskaan iloita siitä, että joutuisin ruoskittavaksi.
En ole mikään asiantuntija tällä saralla, mutta käsittääkseni Passion of the Christ -elokuvan hyvin raaka ruoskimiskohtaus voi vastata todellisuutta. Roomalaisessa rangaistuskäytännössä ei ollut mitään ylärajaa sille, kuinka paljon tuomittua sai ruoskia. Kaikki riippui komentavasta upseerista. Historiankirjoitus tietää, että jotkut kuolivat ruoskintaan. Erityisesti kuolemaantuomittujen ruoskinnassa ei tarvinnut säästellä, koska esimerkiksi ristiinnaulittavien ihmisten oli muutenkin määrä joutua niin huonoon kuntoon, että he lopulta kuolevat voimien loppuessa tukehtumalla.
Juutalaisessa lainsäädännössä oli yläraja ruoskaniskuille: Jos syyllinen tuomitaan ruoskittavaksi, tuomarin on määrättävä hänet maahan makaamaan, ja hänelle on tuomarin läsnä ollessa annettava niin monta ruoskaniskua kuin rikkomus edellyttää. Iskuja saa antaa enintään neljäkymmentä, ei sen enempää; muuten maanmiehenne joutuu julkisesti häväistyksi. (5. Moos. 25:2-3) Lakia kunnioittavalle kansalle oli tullut tapa, että käytännössä suurin ruoskaniskujen yläraja oli 39, jottei laskuvirheiden vuoksi rikottaisi Jumalan lakia. Paavali kertoo tästä kokemusasiantuntijana: Olen juutalaisilta viisi kertaa saanut "yhtä vaille neljäkymmentä" ruoskaniskua. (2. Kor. 11:24)
On selvää, että tällaiset kärsimykset eivät olleet edes apostoleille nautinto. Raamattu ei kerro mistään sellaisista ihmeistä, että heidän kärsimyksensä eivät olisi sattuneet tai ne olisivat suorastaan tuntuneet hyvältä. Heprealaiskirjeen kirjoittajakin muistuttaa avuntarvitsijoita mainitessaan: "Muistakaa kidutettuja, tunteehan teidänkin ruumiinne kivun." (Hepr. 13:3)
Kysymässäsi raamatunkohdassakaan ei sanota, että apostolit olisivat nauttineet ruoskinnasta. Iloitseminen sijoitetaan tapahtumien jälkeiseen aikaan. He iloitsivat siitä kunniasta, jonka olivat kohdanneet: Apostolit lähtivät neuvostosta iloisina siitä, että olivat saaneet kunnian kärsiä häväistystä Jeesuksen nimen tähden. (Ap. t. 5:41) Tämä viitannee Jeesuksen sanoihin: "Muistakaa, mitä teille sanoin: ei palvelija ole herraansa suurempi. Jos minua on vainottu, vainotaan teitäkin. Jos minun sanaani on kuultu, kuullaan myös teidän sanaanne. Kaiken tämän ihmiset tekevät teille minun nimeni tähden, siksi etteivät tunne häntä, joka on minut lähettänyt." (Joh. 15:20-21)
Toki Jumalalle on kaikki mahdollista - myös se, että apostolit olisivat saaneet aivan erityisen Pyhän Hengen armon niin, että he kokivat iloa kärsimystensä jälkeen. Mutta ajattelen niin, että yhdestä näkökulmasta tarkasteltuna kyse voi olla myös varsin inhimillisestä reaktiosta. Alkuseurakunnan aika oli valtavan vahvan herätyksen aikaa. Kristityt odottivat, että Jeesus tulisi takaisin jo heidän elinaikanaan. Niinpä he veivät evankeliumia eteenpäin kirjaimellisesti kuin viimeistä päivää. Heidän yhteiselämänsä järjestelmäkään ei ollut valtavan pitkäjännitteinen, kun he möivät talojaan ja maaomaisuuttaan ja laittoivat kaiken yhteiseen kassaan. Niinpä tällaisessa ilmapiirissä kaiken uhraaminen ja itsensä likoon laittaminen voi saada aikaan myös sellaisen inhimillisen hurmostilan, että vastoinkäymiset antavat vain lisää pontta kaikelle sille, mitä on tekemässä. Apostolit olivat valloittamassa maailmaa evankeliumilla, ja tämä vastoinkäyminen oli ikään kuin osoitus, että heidän taistelullaan on merkitystä.
Luulen, että tuo kärsimyksen ilo oli lopulta yhdistelmä tätä kaikkea. Inhimillisesti he uskoivat asiaansa entistä enemmän. Jeesuksen sanoista he saivat vakuutuksen siitä, että heille tapahtuu niitä asioita, joita Jeesus ennusti tapahtuvaksi. Ja Pyhän Hengen voimassa he pystyivät riemuitsemaan vielä aivan erityisesti.
Minun ymmärrykseni mukaan minkäänlainen kärsimys ei ole tavoittelemisen arvoista. Edes Jeesuksen tähden kärsiminen ei saa olla kristityn tavoitteena. Päinvastoin kaikkea kärsimystä on pyrittävä lievittämään siinä määrin kuin se on mahdollista. Niin paradoksaalista kuin se on, kristityn on joskus jopa kärsittävä lievittääkseen lähimmäisen kärsimystä. Se on itsensä uhraavaa rakkautta.
Joskus Jeesuksen seuraaminen tuo mukanaan kärsimystä, jota ei voi välttää. Suomessa Jeesuksen seuraamisesta johtuva kärsimys on maailman mittakaavassa hyvin harvinaista. Moni "kristittyjen vaino" Suomessa ei lopulta johdu Jeesuksen seuraamisesta vaan tyhmyydestä Jeesusta seurattaessa. Sitä ei kannata ottaa kunnia-asiana.
Erityisesti vainojen keskellä elävissä seurakunnissa ihmisiä kuolee ja kärsii vain ja ainoastaan siksi, että he ovat Jeesuksen seuraajia. Tällaisen kärsimyksen kristitty saa ottaa kunnia-asiana, jos vain kykenee. Uskon, että Jumala varustaa omiaan tarpeen mukaan, ja kiusaamisen, vainon ja vaikeiden olosuhteiden keskellä moni kristitty saa voimia ja rauhaa sydämeensä enemmän kuin olisi uskonutkaan. Tästä huolimatta jokainen kärsivä kristitty varmasti rukoilee kärsimyksen loppumista.
