Hei!
Olen lapsena ja varhaisnuoruudessa varastanut muutamia euroja ja joitakin esineitä kavereilta ja perheenjäseniltä melko säännöllisesti. Tiesin sen olevan väärin, mutta usko ei ollut silloin vielä omakohtaista enkä kokenut asiasta juurikaan huonoa omaatuntoa lapsena.
Olen pyrkinyt vaivihkaa palauttamaan varastamani tavarat uskoontulon myötä, mutta en ole rohkaistunut myöntämään tekojani näpistyksen kohteille. Tuntuisi suoraansanottuna siltä, että saisin hullunleiman tunnustaessani näin kolmikymppisenä pikkunäpistyksiä, jotka on tehty alakouluiässä. En ole saanut kerättyä rohkeutta, vaikka asia on kuitenkin vaivannut vuosikausia. Tuntuu, että on vaikea uskoa syntien olevan anteeksi kun asia on omallatunnolla.
Toki olen tehnyt lapsena paljon muutakin syntiä enkä ole jokaista erikseen käynyt pyytämässä uskoontulon jälkeen anteeksi, mutta tämä varastamisasia vaivaa erityisellä tavalla.
Kysymys kuuluu, että mitä ajattelet: missä määrin aikuisena on vastuussa lapsena tekemistä synneistä? Vai voisinko jo vapautua tästä taakasta ja ajatella, että sovitukseksi riittää anteeksi pyytäminen Jumalalta ja rahojen/esineiden palauttaminen siltä osin kun se on ollut mahdollista? Haluaisin jo kokea armon koskevan tässä asiassa minuakin, mutta en halua väheksyä synnin sovittamisen tärkeyttä.
