Onko se viallisuutta ja vääryyttä, jos ei ole koskaan kokenut kutsumusta vanhemmuuteen?
Minulla on sellainen tunne, että se olisi jonkinlainen yleinen olettamus ja jopa vaatimus, että lapsia pitäisi vaan automaattisesti ja ihan väkisinkin haluta ja pitäisi olla luonnostaan sisäsyntyinen kutsumus ja tahtotila saada olla vanhempi, siksi koska olet uskova kristitty ja avioliitossa.
Mua tää ahdistaa valtavasti, koska mulla ei ole armolahjaa siinä, ettenkö olisi seksuaalinen ihminen, mutta en silti ole koskaan kokenut kutsua lisääntymiseen, edes lapsena en ollut leikkienkään tasolla orientoitunut siihen rooliin.
Mutta koen ahdistusta ja painetta tästä, että pitääkö itsensä vain pakottaa väkisin vanhemmaksi? Olenko minä vähemmän oikeutettu seksuaalisuuden harjoittamiseen puolison kanssa, jos minulla ei ole lapsia?
Sen lisäksi, etten koe vanhemmuutta yhtään omakseni, niin mulla ei myöskään ole edellytyksiä tarjota lapselle mitään. Asutaan 22neliöisessä yksiössä, missä on varaa asua, ei ole autoa, mies on pitkäaikaistyötön, joka kärsii mt-ongelmista ja traumojen vaikutuksista, eikä ole tietoa pääseekö hän milloin työelämään minä opiskelen nyt oppisopimuksella ja elätän molemmat, mutta rahaa ei jää yhtään yli, lisäksi käyn itsekin psykoterapiassa, koska mulla on omat haasteeni johtuen lapsuuden traumoista. Minä olen 31v ja puoliso 35v ja mua vaan ahdistaa, että oonko mä huono kristitty, huono uskova ja viallinen nainen, jos en halua lapsia, mutta ei ole kuitenkaan kykyjä ja voimaa selibaattiin. Ahdistaa.
