YKSISELITTEISEN VASTAUKSEN RATKAISUKAAVAKirkolliseen päätöksentekoon vaikuttaa kolme suurta kokonaisuutta.
1. Kristillinen perinne ja päätöksenteko
2. Raamattuteologia ja oppi
3. Vallitseva kulttuuri ja yleinen mielipide
Jos nämä kokonaisuudet päätyvät samaan lopputulokseen käsittelyssä olevan asian suhteen, ei tarvita edes mitään päätöksiä. Todennäköisesti silloin asiaa ei ole koskaan edes päätettäväksi otettukaan, koska kaikki ovat aina olleet samaa mieltä.
Kuitenkin kolmikenttämalleissa käy yleensä niin, että kaksi näkökulmaa vahvistaa toinen toistaan ja kolmas jää niiden jalkoihin. Esimerkiksi jos kristillinen perinne ja raamattuteologia lyövät kättä, päädytään konservatiiviseen virkakäsitykseen. Tällöin vallitseva kulttuuri ja yleinen mielipide saavat korvilleen, koska Raamattua tutkitaan siitä näkökulmasta kuin sitä on historiassa useimmin tulkittu.
Jos taas raamattuteologia ja vallitseva kulttuuri yhdistetään, päädytään nykyiseen virkakäsitykseen. Kirkollinen perinne nähdään ummehtuneeksi tai parhaimmillaankin vain aikansa kuvaksi, koska Raamattua tutkitaan nykyisestä ajattelutavasta käsin.
Virkakysymys on ollut polttava puheenaihe siksi, että nämä kolme kokonaisuutta saavat jokaisella kristityllä väistämättä eri painoarvot. Kolmion kulmia eri tavoin painottaen päädytään aina keskenään erilaisiin lopputuloksiin. Virkakysymyksen äärellä käydyssä kivuliaassa päätöksenteossa on kyllä tuotu aika hyvin eri näkökulmia samaan keskustelupöytään ja yritetty tehdä kompromisseja. Silti keskustelu on jäänyt elämään, koska mikä tahansa päätös on kirkkohistorian eri vaiheissa tehtykin, kaikki osapuolet eivät ole olleet tyytyväisiä valittuihin painotuksiin.
YKSISILMÄISESTI PAINOTTUNEITA RATKAISUYRITYKSIÄTodella pahasti keskustelu jää hiertämään silloin, jos yksimielisyys pyritään runnomaan läpi ylikorostamalla yhtä näkökulmaa ja jyräämällä muut. Tällöin eri näkökulmien välinen aito jännite ja kipuilu sivuutetaan. Parhaimmillaankin saadaan aikaiseksi vain kuvitelma yksimielisyydestä, jos eri tavalla asiaa katselevat ihmiset kokevat tilanteen mahdottomaksi ja vetäytyvät hiljaisuuteen. Olen kerännyt tähän muutamia esimerkkejä ongelmallisista lähestymistavoista:
1. Kristillinen perinne ja päätöksenteko "Asia on päätetty. Nyt pulinat pois!"Nykyistä virkakäsitystä perustellaan usein toteamalla, että asiasta on tehty selkeä hallinnollinen päätös. Ja onkin itsestään selvää, että päätöksen täytyy antaa oikeus päätöksen mukaiseen toimintaan. Päätös ei kuitenkaan voi koskaan tarkoittaa teologisen keskustelun tai eri tavalla ajattelevien vaientamista.
Suomen kirkossa naispappeus hyväksyttiin vuonna 1986. Päätös oli myönteinen. Asiasta oli päätetty myös vuosina 1963, 1976 ja 1984. Joka kerta päätös oli kielteinen. Myönteistä päätöstä ei koskaan olisi tullut, jos kirkolliseen päätöksentekoon olisi suhtauduttu jo ensimmäisen päätöksen jälkeen ajatuksella: "Asia on päätetty. Nyt pulinat pois!"
Mielenkiinnolla seuraan, käykö samoin nyt kiivaana vellovassa parisuhdekeskustelussa. Olemassa olevaan kirkon näkemykseen ajetaan muutosta ja osa papistosta toimii kulisseissa vastoin virallista päätöstä. Veikkaan, että jossain vaiheessa käyttöön tulee ajatus: ”Asia on päätetty. Nyt pulinat pois!”, mutta sitä en vielä tiedä, missä vaiheessa se tapahtuu ja kumpi osapuoli ajattelee, että hänellä on oikeus näin sanoa.
”Suuret kirkkokunnat ovat asiasta yksimielisiä”Perinteistä virkakäsitystä on varsin loogista perustella vetoamalla kristillisen kirkon pitkiin perinteisiin ja tulkintamalleihin. Kirkon tehtävä on olla ”maailman” vastavoima ja edustaa opillisesti tiettyä muuttumattomuutta. Kirkko on myös säilyttänyt joitain uskonnollisia tapoja historiassaan varsin pysyvinä. Virkakysymyksen suhteen kristittyjen enemmistöä edustavat katolinen ja ortodoksinen kirkko eivät ole aloittaneetkaan pohdintaa pappisviran laajentamisesta kummallekin sukupuolelle.
Ongelmana tässä perustelussa on se, että sitä käyttävät eniten perinteiseen virkanäkemykseen vetoavat herätysliikkeet, jotka ovat toisaalta olleet perinteisesti myös kovimpia katolisen ja ortodoksisen kirkon kriitikoita. Jos vihollinen yhtäkkiä otetaankin liittolaiseksi, uskottavuus ontuu ja tarkoitushakuisuus loistaa liikaa läpi.
2. Raamattuteologia ja oppi”Mahdollisimman tiukka oppi on eniten oikein”En ole kuullut kenenkään käyttävän tuollaista lausetta, mutta välillä koen joidenkin kristittyjen ajattelevan niin. Olin 13-vuotias, kun pappisvirka avautui naisille. Hämärästi muistan jo keskustelun alkua, mutta ainakin vuosien varrella olen nähnyt seuraavanlaista kehitystä.
Aluksi keskusteltiin siitä, onko naispappeus oikein. Hyvin pian kuvioon tuli myös ajatus siitä, onko yhteistyön tekeminen naispappien kanssa oikein. Luterilaisen opin mukaan sakramentti nähtiin pyhäksi riippumatta sen toimittajasta, joten pohdinnan kärki olikin siinä, onko yhteistyö hyväksynnän osoittamista väärälle virkakäsitykselle.
Yhä enemmän olen tunnustuksellisten luterilaisten piirien suunnalta alkanut kuulla pohdintoja siitä, että edes sakramentti ei olisi oikea, jos sen toimittaa väärä henkilö. Kärjekkäimmillään olen törmännyt ajatukseen, että väärä virkakäsitys voi olla suorastaan pelastuskysymys.
Olen usein Raamatun äärellä todennut: kaidalla tiellä on ojat kummallakin puolella. Harhaan voi astua liian löysästi tulkitsemalla, mutta myös liian tiukasti tulkitsemalla.
”Tämä ei ole pelastuskysymys”Toista ääripäätä edustaa näkemys, että vain vanhurskauttamisopilla on merkitystä. Opin ja eettisten valintojen rajapinnalla kulkevista teemoista – kuten virkakysymys, sukupuolisuuteen liittyvät kysymykset, avioliittoon liittyvät kysymykset – todetaan helposti: ”Tämä ei ole pelastuskysymys, joten siitä voi ajatella monella tavalla.”
Jos ajatellaan, että vain ikuisuuteen liittyvät kysymykset ovat kristitylle tärkeitä, täytyy tässä linjanvedossa olla looginen loppuun asti. Lähimmäisenrakkaus, suvaitsevaisuus ja tasa-arvo eivät myöskään ole uskonvanhurskauden kysymyksiä, joten nekin on tällöin jätettävä toissijaisiksi kysymyksiksi, joista voi kirkon sisällä ajatella monella tavalla.
3. Vallitseva kulttuuri ja yleinen mielipide”Jotkut tahot haluavat oikeuden syrjiä”Valitettavasti on ihmisiä, jotka oletettavasti vain syrjimisen innosta tai parhaimmillaankin perinteiden säilyttämiseksi sanovat kannattavansa vanhaa virkakäsitystä. Useimmin heitä tapaa some-keskustelujen palstoilla, harvimmin virallisissa tilaisuuksissa tai kirkollisessa päätöksenteossa.
Minä törmään useimmin juuri päinvastaisiin ihmisiin, jotka uskaltavat kertoa näkemyksensä vain kahden kesken ja arasti. Teologian opintojen aikana minulla oli monia opiskelukavereita, jotka puhuivat virkakäsityksestään kuiskaten. He tiesivät, ettei heillä ollut asiaa pappisvihkimykseen eikä heidän ajatuksiaan olisi hyväksytty muutenkaan. Silti he eivät voineet joustaa, koska kokivat olevansa Jumalan edessä tilivelvollisia niistäkin raamatunkohdista, joiden konservatiiviseen lukutapaan uskomista he häpesivät sanoa ääneen.
Luin kerran lehtiartikkelin ihmisestä, joka oli eronnut luterilaisesta kirkosta, koska luterilaisen kirkon piirissä on naispappeuteen kriittisesti suhtautuvia ihmisiä. Hän liittyi sen sijaan ortodoksiseen kirkkoon. Toimittaja ihmetteli ratkaisua, koska ortodoksikirkko ei alkuunkaan hyväksy naispappeutta. Kyseinen ihminen vastasi: ”Ortodokseille tämä onkin uskonnollinen kysymys”.
Vanhan virkakäsityksen ihmisiin lyödään toisinaan leima: ”haluaa syrjiä”. Tämä on oikeastaan aika käsittämätöntä. Ensisijaisesti juuri kristittyjen pitäisi ymmärtää se, mitä tarkoittaa ”Raamattuun sidottu omatunto”. On selvää, että raamatuntulkinnallisten erojen takia voidaan vilpittömällä omallatunnolla päätyä eri ratkaisuihin. Silti syrjimisen halu ja velvollisuudentunto Sanan edessä eroavat toisistaan kuin yö ja päivä.
”Kirkko on moniarvoinen”Kirkko elää entistä moniarvoisemmassa kulttuurissa. Vielä pari sukupolvea sitten elettiin yhtenäiskulttuurissa, jota ei enää ole olemassa. Siksi Kirkko ei voi toimia kaikilta osin samalla tavoin kuin ennen.
Samaan aikaan totta on ajatelma: ”Jos kirkko seuraa aikaansa, se kulkee auttamatta perässä”. Kirkon on osattava puhua oman aikansa ihmisille, mutta kirkko ei saa olla vain ajan ilmiöiden peili. Kirkon elinvoima on ainutlaatuisessa ja pysyvässä sanomassa, joka haastaa yhteiskunnan muuttumaan. Jeesuksen sanoja siitä, että kristityt elävät maailmassa muttei maailmasta on kirkossa yritetty aina kussakin ajassa soveltaa.
Tämän vuoksi on osattava olla herkällä korvalla, kun puhutaan moniarvoisuudesta. Harmillisen usein moniarvoisuus tuntuu olevan muutosvaiheen termi, jota uudemman ajattelutavan edustajat käyttävät neuvotteluvalttina. Aito moniarvoisuus ei kuitenkaan voi edellyttää vanhan ajattelumallin poistumista, koska silloin moniarvoisuus ei lisäänny, vaan ainoastaan yksi arvomaailma korvataan toisella.
Virkakysymyksessä moniarvoisuus jää teorian tasolle. Opillisesti kirkko on siinä mielessä moniarvoinen, että niin vanhasta kuin nykyisestä virkakäsityksestä on todettu, että kumpikaan ei ole harhaoppi. Vuonna 1986 laadittiin ponsi, jonka tarkoitus oli turvata kummankin näkemyksen edustajien toimintamahdollisuudet kirkossa. Seurakuntaelämän käytäntö ei nykyisellään kuitenkaan anna mahdollisuutta kahden näkemyksen rinnakkaiselolle, joten käytännössä kirkko ei tässä kysymyksessä ole moniarvoinen. Edellinen näkemys on vain korvattu uudella.
Tästä tulee kuitenkin mielenkiintoinen ajatusleikki. Mikähän olisi se virka, mikä ei kuulu miehille? Ei liene sellaista tulkintaa vielä tähän mennessä tehty mistään seurakuntavirasta, että sitä saisi hoitaa vain nainen.
Itse asiassa jopa luterilaisessa kirkossa on tehty tällainen virka. Kun naispappeuspäätös oli ensimmäistä kertaa tapetilla vuonna 1963, pappisvirkaa ei avattu naisille. Keskustelussa ilmeisesti pyrittiin jonkinlaiseen kompromissiin, kun silloin pappisviran rinnalle perustettiin vain naisille tarkoitettu lehtorin virka. Joissain hiippakunnissa yhä edelleen – joskin varsin harvoin – vihitään lehtorin virkaan naisteologeja, jotka haluavat toimia teologin tehtävissä mutta jotka eivät halua ottaa pappisvihkimystä. Seurakunnan isän ja äidin rooleja tämä virka-asetelma ei silti luonut.
Maailmalla seurakunnan ”isät” ja ”äidit” ovat yleisempi konsepti. Ainakin katolisessa kirkossa tunnetaan papit ”isinä”, munkit ”veljinä” ja nunnat ”sisarina” tai ”äiteinä”. Äiti Teresa on yksi varsin tunnettu seurakunnan äiti. En tiedä, millä tavoin näissä kirkkokunnissa seurakunnan isät ja äidit nähdään. Ehkä jotain sen kaltaista siinä voi olla, mitä nuoruuteni seurakunnan ”seurakuntasisaressa” eli diakonissassa, joka näyttäytyi minulle seurakunnan äitihahmona siinä missä ainoa pappi isähahmona.
jos puhutaan ihan suoraan opettamisesta, niin miten tämä tulee tulkita: Naisen tulee kuunnella opetusta, hiljaa ja kuuliaisena. Sitä en salli, että nainen opettaa, enkä sitä, että hän hallitsee miestä; hänen on elettävä hiljaisesti. (1. Tim. 2:11-12)
Eikö tähän vedoten pitäisi kieltää naisia toimimasta myös esimerkiksi evankelistoina tai Raamattuopettajina, koska silloinhan he päätyvät nimenomaan opettamaan?
Tutkin omistamiani Raamatun kommentaareja. Riippumatta siitä, edustivatko ne johtopäätöksissään vanhaa vai uutta virkakäsitystä, olivat teosten kirjoittajat yksimielisiä siitä, että tuossa Timoteuskirjeen kohdassa puhutaan seurakunnan kokouksessa opettamisesta. Kyseessä on siis tuon vastaanottajaseurakunnan tilanteeseen määritelty vanha jumalanpalvelusjärjestys.
Opettaminen nähdään Raamatussa eri asiana kuin esimerkiksi Hengen vaikutuksesta syntynyt profetointi ja kielten selitys. Opettaminen näyttäisi eroavan näistä muista siinä, että opettaja ottaa vastuun kristillisen opin tulkinnasta, soveltamisesta ja valvomisesta – myös profetioiden suhteen. Vanha virkakäsitys perustuu siis raamatuntulkinnallisesti siihen ajatukseen, että miehelle on annettu vastuu toimia kristillisen opin vastuunkantajana niin perheessä kuin seurakunnassa.
Tämä ajattelumalli näkyy hyvin virkakysymyksen murrosvaiheen historiassa. Ensimmäisen kielteisen naispappeuspäätöksen yhteydessä luotiin naisille lehtorin virka, joka oli mielipiteitä jakavasti nimenomaan kristillisen opetuksen virka ja jumalanpalvelusten saarnavirka. Sen ajateltiin kuitenkin olevan pappisviran kaitsennan alla, eli jumalanpalvelusta ja oppia valvovaksi tahoksi ei määritelty lehtoria vaan liturgina toimiva pappi.
Sama ilmiö on näkynyt myös vapaiden suuntien puolella. Monissa seurakunnissa, joissa pastorin virka on avautunut myös naisille, ovat vanhimmiston virat edelleen miesten hallussa. Ajatuksena on se, että myös pastorien opetuksen ja opin valvonta kuuluu yläpuolella oleville seurakunnan vanhimmille.
Murrosvaiheen ratkaisut kuvaavat hyvin sitä kipuilua, jota on käyty raamattuteologian, kirkollisen perinteen ja vallitsevan kulttuurin ristipaineessa. Näiden kolmen näkökulman painotukset ovat muuttuneet paljon vuosikymmenien aikana. Jännitteet ja kivut eivät tule silti koskaan kokonaan poistumaan. Kirkollisen ykseyden suurin haaste on nyt aivan sama kuin se on kirkkohistorian varrella aina ollut: missä rajoissa on mahdollista hyväksyä se, että kirkon sisällä on ihmisiä kaikkien painotusten ääripäistä ja vielä enemmän jostain välimaastosta.