Hyvä kysyjä, esitit mielestäni aivan erinomaisen kysymyksen. Se käynnisti minussa monia ajatuskulkuja ja suorastaan oppimisprosesseja. Kaiken lisäksi vielä tein ison oivalluksen kysymyksessäsi käyttämästäsi raamatunkohdasta.
Kysymyksesi varsinainen kärki oli sanojen määrittely. Pidän sitä erittäin tärkeänä. Törmään näet aika ajoin kristittyihin, jotka käyttävät hengellisiä ilmauksia hyvin löyhästi sen mukaan, miltä heistä itsestään tuntuu. Esimerkiksi olen varsin usein törmännyt ajatukseen: "Oikein ymmärrettynä oikeastaan kaikki on ylistämistä. Jos on oikea sydämen asenne, niin silloin kaikki, mitä teemme, ylistää Jumalaa." Tällainen puhe kuvaa lopulta vain ihmisen sisäistä kokemusmaailmaa. On toki totta, että voimme antaa elämämme kokonaisuudessaan kiitosuhriksi Jumalalle. On myös totta, että kaikella tekemisellämme voimme tuottaa Jumalalle kunniaa. Silti kaikki ei ole ylistämistä. Sanoilla on merkityksensä, ja jos niitä käytetään miten sattuu, välittämättä niiden oikeasta kielellisestä merkityksestä, kristittyjen keskinäinen ymmärrys ja jopa Raamatun ymmärtäminen vaikeutuu.
On lopulta hyvin vähän sanoja, jotka ovat vain hengellisiä. Sovitus, lunastus ja pelastus ovat ihan yksinkertaisia suomenkielen sanoja. Rikoksia voidaan sovittaa. Toisen hallussa oleva omaisuus voidaan lunastaa itselle. Kuolemanvaarasta voi pelastua. Ne ovat aivan arkisia ilmauksia, jotka tarkoittavat täysin samaa asiaa myös hengellisesti. Jeesus sovitti synnit Jumalan edessä. Jeesus lunasti ihmisen kadotuksen alta taivaan perilliseksi. Jeesus pelasti ihmisen helvetiltä.
Samat säännöt toimivat hyvin rukoilemiseen, kiittämiseen, ylistämiseen ja palvomiseen. Niitä voidaan käyttää myös arkikielessä. "Minä rukoilin häntä päästämään minut sisään." "Sen ihmisen ahkeruutta ei voi koskaan tarpeeksi ylistää." "Koirat palvovat omistajiaan, mutta kissat odottavat omistajiltaan palvontaa." "Kiitos ruuasta!" Vaikka kysyitkin lopulta vain kahta sanaa, niin ajattelin käydä nuo kaikki neljä tässä läpi. Esimerkkilauseet itse asiassa selventävät jo niiden merkityksiä, mutta otetaanpa sama vielä perusteellisemmin.
RukoileminenWikisanakirja antaa kaksi merkitystä tälle sanalle:
- lukea rukous, kiittää Jumalaa tai pyytää apua häneltä: "Rukoilemme yhdessä sunnuntaisin."
- pyytää, anoa: "Rukoilin häntä, ettei hän lähtisi sille vaaralliselle matkalle."
Rukous on vuoropuhelua Jumalan kanssa tai puhetta Jumalalle. Sen sävy voi olla yhtä monenlainen kuin minkä tahansa ihmisten välillä käydyn vuoropuhelun sävy. Läheskään kaikilla kristityillä ei ole erityistä lahjaa kuulla Jumalan puhetta omalla sydämellään. Siksi vuoropuhelu Jumalan kanssa ei käytännössä toteudu samalla tavalla kuin ihmisten kesken. Silti rukouksen on tarkoitus olla ihmisen puolelta kuin juttelua Jumalan kanssa - ihan mistä asiasta vain ja millä tahansa sävyllä.
KiittäminenYksi erityinen Jumalan kanssa juttelun sävy on kiittäminen. Toisin sanoen kaikki Jumalan kiittäminen on rukousta, mutta kaikki rukous ei ole kiittämistä. Wikisanakirjassa kiittäminen määritellään seuraavasti:
- Ilmaista jonkun tekemän asian olleen hyödyllinen tai arvostavansa sitä, yl. sanomalla kiitos: osoittaa arvostusta jotakin kohtaan
- "En tiedä miten kiittää. Tämä lahja on upea! Kiitos!" "Täytyy kiittää onneaan, että on saanut elää terveenä."
Kiittämisen muotoja on mahdotonta rajata tarkasti, mutta silti kiitos painottuu hyvin usein siihen, että joku on tehnyt minulle asian, joka on kiittämisen arvoista. Jumala on siksi aina jatkuvan kiitoksen arvoinen, koska hän on tehnyt ja jatkuvasti tekee suuria asioita ihmisille. Mutta kiitoksen lisäksi hän ansaitsee myös ylistyksen.
YlistäminenKiittäminen ja ylistäminen ovat hyvin lähellä toisiaan. Käytännössä on hyvin vaikea tehdä tarkasti eroa sillä, milloin ihminen kiittää Jumalaa ja milloin hän ylistää Jumalaa. Erityisen tärkeä on huomata, että kumpikaan ei ole toista tärkeämpi tai arvokkaampi asia. Wikisanakirja määrittelee ylistämisen seuraavasti:
- kunnioittaa, kehua, kiittää, erityisesti Jumalaa: Jumalanpalveluksessa seurakunta ylistää Jumalaa lauluilla.
Ylistämiseen voi siis sisältyä kiitosta, mutta yhtä lailla kiitokseen voi sisältyä ylistystä. Silti ne ovat keskenään eri asioita. Minun oma kielikorvani sanoo, että kiittämisen ja ylistämisen ero olisi seuraava:
- Kiittävä ihminen lausuu Jumalalle kiitoksen siitä, mitä Jumala on tehnyt hänen puolestaan. Kiittämisessä on usein mukana omakohtainen syy kiittää.
- Ylistävä ihminen kehuu Jumalaa ja hänen tekojaan. Ylistäminen kiinnittää huomion Jumalan olemukseen riippumatta omasta kokemuksesta.
Toisin sanoen kuka tahansa voi ylistää esimerkiksi huippu-urheilijaa hänen saavutuksistaan. Mutta tämän saman urheilijan kiittäminen edellyttäisi sitä, että kiittäjällä on joku omakohtainen syy lausua kiitos tuosta saavutuksesta. Ylistämistä voisi ihmisten tapauksessa harrastaa myös "selän takana", mutta kiitos onnistuu vain osoittamalla se kyseiselle henkilölle itselleen.
PalvominenYlistäminen ja palvominen kuulostavat helposti samalta asialta. Ero on kuitenkin merkittävä. Ylistäminen vaatii aina sanoja. Palvominen ei tarvitse sanoja. Wikisanakirja antaa palvomiselle merkityksen:
- Ihailla, kunnioittaa, erityisesti Jumalaa
Edellä sanoin esimerkkilauseen: "Koirat palvovat omistajiaan, mutta kissat odottavat omistajiltaan palvontaa." Tämä kuvaa hyvin sitä, miten voimme puhua Jumalan palvomisesta tai vaikkapa epäjumalanpalvonnasta tai diktaattoreille osoitetuista palvontamenoista. Sitä osoitetaan ulkoisesti. Eräs uskonnoton TV-juontaja kerran otti kantaa siihen, kuinka koulun joulujuhlassa Enkeli taivaan -virren viimeisen säkeistön aikana noustiin seisomaan. Hänestä tuntui oudolta, kun hänen täytyi palvoa jotain sellaista, mihin hän ei usko. Ottamatta kantaa hänen mielipiteeseensä hän kuitenkin käytti tuossa yhteydessä 'palvoa' sanaa täysin oikein. Seisomaan nouseminen oli konkreettinen kunnioituksen ja ihailun muoto - eli palvontaa.
Ylistäminen, palvominen, kiittäminen ja rukoileminen menevät käytännössä suloisesti ristiin ja leikkaavat toisiaan. Ylistyskokoukseen osallistuvan ihmisen toiminta voidaan kuitenkin teoriassa määritellä eri osa-alueiltaan: Kun hän nousee seisomaan ja nostaa kätensä, hän palvoo Jumalaa. Se, mitä hänen suustaan lauluna tai puheena tulee ulos, on sisällöstä riippuen joko Jumalan olemuksen ja tekojen ylistämistä tai omakohtaista kiitosta. Ja kokonaisuudessaan hänen toimintansa on yksi osa rukouksen laajaa maailmaa. Tämän johdannon jälkeen olenkin valmis tarttumaan esille ottamaasi raamatunkohtaan.
Rukoileminen vai palvominen - Joh. 4:20-24Sanojen merkityksillä on merkitystä. Jos antaa sanoille omia sisältöjään, voi pahimmillaan käydä niin, että jopa Raamatun sana hämärtyy. Sinä nostit esiin raamatunkohdan, jonka merkitys muuttui minun ymmärryksessäni tyystin, kun ryhdyin tutkimaan eri käännöksiä ja alkukieltä. Otan kysymäsi tekstin vähän laajempana katkelmana tähän näkyviin ensin kirkkoraamattumme sanamuodolla. Kyseessä on siis keskustelu, jonka Jeesus käy samarialaisen naisen kanssa kaivolla:
20. "Meidän isämme ovat kumartaneet ja rukoilleet Jumalaa tällä vuorella, kun taas te väitätte, että oikea paikka rukoilla on Jerusalemissa." 21. Jeesus vastasi: "Usko minua, nainen: tulee aika, jolloin ette rukoile Isää tällä vuorella ettekä Jerusalemissa. 22. Te kumarratte sellaista, mitä ette tunne, mutta me kumarramme häntä, jonka tunnemme, sillä pelastaja nousee juutalaisten keskuudesta. 23. Tulee aika - ja se on jo nyt - jolloin kaikki oikeat rukoilijat rukoilevat Isää hengessä ja totuudessa. Sellaisia rukoilijoita Isä tahtoo. 24. Jumala on henki, ja siksi niiden, jotka häntä rukoilevat, tulee rukoilla hengessä ja totuudessa." (Joh. 4:20-24 KR92)Tämä raamatunkohta on ollut itselleni aina vähän työläs. Koska minua itseäni ei ole siunattu karismaattisilla lahjoilla, tämä kohta kuulostaa ensivaikutelmaltaan minun korviini aina siltä, että "karismaattinen rukous" on aina parempi asia kuin "tavallinen rukous". Tai että Jeesuksen käskemä Isä meidän -rukous on vain aloittelijoille, mutta todelliset rukoilijat rukoilevat Hengen johtamana tai hurmoskielillä. Sitten olen aina joutunut muistuttamaan itselleni, että Raamatun valossa "Hengessä rukoileminen" ei tarkoita kielillä rukoilemista eikä mikään rukous ole Isä meidän -rukousta parempi, koska se on ainoa sanamuoto, jonka Jeesus on tarkasti määrännyt. Mutta vaikka tiedän tämän, joudun joka kerta tämän raamatunkohdan äärellä muistuttamaan sen itselleni.
Kysymyksesi johdosta tulin tutkineeksi tuota kohtaa tarkemmin. Alleviivasin tuosta tekstistä yhdeksän sanaa. Alkukielessä niissä kaikissa kohdissa on sama sana tai sanajuuri. Teen pienen ekskurssin sen sanan sisältöön:
Pros-kyneoo koostuu kahdesta osasta.
Kyneoo tarkoittaa 'suudella'. Kun eteen laitetaan luokse tai kohti tulemista osoittava prepositio, saadaan lopputulokseksi karkea suomennos 'suudella kohti'. Tällä tavalla sitä ei saa suomentaa, koska kirjaimellinen merkitys kertoo enemmän siitä, mistä sana on saanut alkunsa, kuin siitä, mitä sillä tekstissä tarkoitetaan. Käytössäni Gyllenbergin Uuden testamentin kreikka-suomi -sanakirja kertoo sanan alkuperästä näin: "Osoittaa Jumalalle tai jumaloidulle ihmiselle kunnioitustaan suutelemalla hänen jalkojaan, hänen vaatteittensa liepeitä tai maata hänen edessään. Toisen tavan mukaan suutelemalla omaa kättään, jonka sitten ojentaa häntä kohti." Sanakirja kertoo, että kirkkoraamatussa tämä sana on asiayhteydestään riippuen käännetty sanoilla 'kumartua maahan', 'kumartaa' tai 'rukoilla'.
Nämä sanat - ja erityisesti sen sanan tausta - kuvaavat hyvin selvästi palvontaa. Niinpä UT2020 kääntää tämän kohdan varsin upeasti käyttämällä johdonmukaisesti joka kerta sanaa 'palvoa'. Myös Raamattu Kansalle 2018 -käännös on kohtalaisen johdonmukainen. Se kääntää kahdeksan kertaa yhdeksästä sanan palvomiseksi.
20. "Meidän isämme ovat palvoneet Jumalaa tällä vuorella. Te juutalaiset taas sanotte, että oikea palvontapaikka on Jerusalemissa." 21. Jeesus vastasi: "Usko minua: tulee aika, jolloin Isää ei palvota sen paremmin tällä vuorella kuin Jerusalemissakaan. 22. Te palvotte sellaista, mitä ette tunne. Me taas palvomme häntä, jonka tunnemme – onhan pelastus lähtöisin juutalaisten parista. 23. Mutta on tulossa – ja oikeastaan on jo tullutkin – se aika, jolloin oikeat palvojat palvovat Isää Hengessä ja totuudessa. Juuri sellaisia palvojiahan Isä etsii. 24. Jumala on Henki, joten häntä on palvottava Hengessä ja totuudessa." (Joh. 4:20-24 UT2020)Tällä tavalla lukien tekstin viesti muuttuu ainakin minun mielessäni ratkaisevasti. Kohdassa ei ole alkuunkaan kyse siitä, millainen rukous on Jumalan mielen mukaista. Jeesus kertoo, että Jumalan lähestymisen tapaan oli tulossa ratkaiseva muutos. Koko Vanhan testamentin läpi kulkee hyvin selkeä ohje, että Jumalan kohtaamisen paikka oli ensin telttamaja ja sitten Jerusalemin temppeli. Jumalaa sai ja täytyi ilman muuta rukoilla missä vain, mutta palvontamenojen paikka oli vain ja ainoastaan määrätyn alttarin äärellä. Kaikki muu oli epäjumalanpalvelusta. Tässä mielessä Vanhan testamentin historiassa rukoilemisella ja palvomisella on valtava ero.
Samarialainen nainen tarttui kysymyksessään melkein tuhat vuotta vanhaan kiistaan. Israelin valtakunta jakautui 930 eKr. pohjoiseen Samariaan ja eteläiseen Juudaan. Temppeli jäi etelävaltion puolelle, joten pohjoisvaltion kuningas Jerobeam pystytti kaksi kultaista vasikkaa, joiden ääressä hän käski kansalaisten käydä uhraamassa. Hän näet pelkäsi, että Jerusalemissa uhraamassa käyvät ihmiset alkaisivat kunnioittaa siinä samalla myös etelävaltion kuningasta ja hänen oma arvovaltansa rapistuisi. Näiden kultaisten vasikoiden lisäksi syntyi epäjumalanpalveluksen muotoja erilaisille uhrikukkuloille ja puiden alle. Vaikka historiallinen tilanne oli tämä, silti ainoa sallittu palvontapaikka oli Jerusalemin temppeli. Mutta tässä raamatunkohdassa Jeesus sanoi, että muutos on jo tapahtumassa. Jumalan palvonta ei jatkossa ole enää sidottu tiettyyn paikkaan. Uskossa ja ymmärryksessä - Hengessä ja totuudessa - Jeesuksen seuraajat voivat palvoa Jumalaa missä vain.
