Tervehdys, Heppu!
Kirjoitit lyhyen mutta kovin syvällisen ja rehellisen viestin. Toivon, että osaan vastata sen arvoisesti. Tai no... vastaus ja vastaus. Viestisi ei ollut kirjoitettu kyselevään sävyyn, mutta luen rivien välistä, että nettipapin pastalle kirjoitetussa viestissä odotetaan minulta reagointia.
Kuvittelisin ymmärtäväni aika hyvin, mitä tarkoitat. Itse tarkastelen asiaa vain sen kääntöpuolelta. En minäkään pystyisi yhtäkkiä vain lopettamaan uskomista. Voisin yrittää unohtaa Jumalan, mutta jos asiaa alan tarkemmin miettiä, kyse olisi siitä, että olisin kääntänyt selkäni Jumalalle - ei siitä, etten oikeasti uskoisi hänen olevan olemassa. Tosin Raamatussa uskoksi ei lasketa sitä, että uskoo Jumalan olevan olemassa, vaan että kunnioittaa häntä Jumalana. Mutta Jumalan olemassaolon suhteen asia on mielestäni hyvin samantyyppinen riippumatta siitä, kummalta puolelta asiaa katsoo. Jos uskoo, niin uskoo. Jos ei, niin ei. Miten tätä puolta voisi vaihtaa?
On sanottu, että uskossa on riittävästi perusteita sille, joka haluaa uskoa - ja riittävän vähän sille, joka ei halua. Silti tahto uskomiseen ei välttämättä synnytä uskoa. Usein sillä kyllä pystytään vahvistamaan sitä mihin jo uskotaan. Loogisilla perusteilla kristinuskon puolustaminen olisi myös turhaa. Itse lainasit erittäin hyvää kohtaa Korinttilaiskirjeestä. Usko voidaan saada näyttämään kovin loogiselta, mutta pohjimmiltaan se perustuu aivan hulluun asiaan: Jumalan Pojan kuolemaan ristillä ihmisten puolesta. Sen seuraukset ja vaikutukset ovat loogisia. Anteeksianto ja vapaus syyllisyydestä ovat sanomana sellainen uutinen, että se saa aikaan hyvää hedelmää, mihin tahansa se sanoma perustuukin. Mutta eivät loogiset seurauksetkaan vakuuta ei-uskovaa, jos lähtöoletukset ovat mahdottomat hyväksyä. Olenkin tässä mielessä usein sanonut, että sanoma Jeesuksesta saattaisi pysyä hengissä ilman Jeesustakin. Niin toimiva se on. Loogisesti ajattelevaa ihmistä toki jäisi kiusaamaan epäloogisuus siinä, että puhe pelastuksesta on täysin turhaa ja vailla pohjaa, jos ei ole mitään tarvetta ikuiseen pelastukseen eikä uskolla ole todellista kohdetta. Lopulta homma kuihtuisi varmaan tästä syystä kokoon.
Et muotoillut mitään kysymystä tyyliin: ”Mitä minun pitäisi tehdä, jotta voisin uskoa?” Niinpä itse pohdiskelen aihepiiriä tuosta näkökulmasta. Raamatussa puhutaan uskon syntymisestä parista näkökulmasta:
Usko, jonka Jeesus antaa, on tehnyt tästä miehestä terveen,
niin kuin te kaikki näette. [Ap. t. 3:16b]
Pitäkää ajatuksenne kohtuuden rajoissa, kukin sen uskon määrän mukaan,
jonka Jumala on hänelle antanut. [Room. 12:3b]
Armosta Jumala on teidät pelastanut antamalla teille uskon.
Pelastus ei ole lähtöisin teistä, vaan se on Jumalan lahja. [Ef. 2:8]
Jumala, meidän Isämme, ja Herra Jeesus Kristus antakoot teille, veljet,
rauhan, rakkauden ja uskon. [Ef. 6:23]
Usko syntyy kuulemisesta, mutta kuulemisen synnyttää Kristuksen sana.
[Room. 10:17]
Ensinnäkin sanotaan, että usko on Jumalan lahja. Jos usko on lahjaa, miten ketään ihmistä voidaan syyttää siitä, että tämä ei usko? Eikös se ole silloin Jumalan vika? On loogista mutta samalla yksisilmäistä katsoa asiaa näin. Kyllähän Jumala on Jumala, ja hän voi tehdä mitä vain. Ei tietokoneella ole vara sanoa insinöörille, että miksi loit minuun tällaisen käyttöjärjestelmän. Varsinkin kun Jumala on itse käskenyt pyytää, jotta hän voi antaa hyviä lahjojaan. Vaikka harvempi tulee rukoilleeksi Jumalaa, jota ei usko olevan. Kiteyttäisinkin ajatukseni seuraavasti:
Roomalaiskirjeen mukaan usko syntyy kuulemisesta. Jumalan sanan julistaminen pysäyttää ihmisen. Jotkut pysähtyvät oikein kunnolla, toiset vain vähän hidastavat vauhtia. Hyvin harva kuitenkaan on reagoimatta millään tavalla. Vaikka ei uskoisikaan, niin Sanaa kuuleva ihminen joutuu hetken miettimään kuulemaansa. Jotkut ottavat sanan vastaan halukkaasti. Toisten on vaikea sulattaa sitä. Uskoisin, että todella paljon merkitystä on kuitenkin sillä, kuinka rehellinen on sanan äärellä. Jos kuulemaansa jää pohtimaan, on parasta ja mielestäni varsin loogista pyytää Jumalaa antamaan usko. Luulisi, että Jumalalle ei olisi mikään sen tärkeämpää kuin vastata tällaiseen pyyntöön. Ja luulisi, että sellaisen rukouksen voisi sanoa todella vilpittömästi, koska jos Jumalaa ei olisi olemassa, kyseisestä rukouksesta tuskin voi olla mitään haittaa.
Vilpittömyys voi silti olla tuollaisessa tilanteessa todella vaikeaa. Esimerkiksi minun on hyvin vaikea rukoilla Jumalalta nöyryyttä rehellisesti. Pelkään, että Jumalan valitsemat metodit olisivat liian tehokkaat. Pelkään, että saattaisin joutua liian kovaan kouluun, jossa oikeasti nöyrtyisin. Sama ongelma voi olla Jumalan sanan kanssa tekemisiin joutuneella ihmisellä. Toisaalta tekisi mieli ottaa vastaan se julistus, mutta pelko liian suuresta muutoksesta aiheuttaa sen, ettei uskalla koko sydämestään sanoa: ”Anna minulle usko”. Rukous on helposti tyyliä: ”Anna minulle usko sillä tavalla järkevästi ja niin ettei minun elämäni muuttuisi minun mielestäni väärällä tavalla ja ettei tarvitsisi kantaa hihhulin leimaa ja ettei tarvitsisi luopua elämässä mistään sellaisesta, mistä ei haluaisi luopua…”
Tällaisia ajatuksia minulle heräsi. Uskon, että olet vastaaviin törmännyt jo muuallakin, mutta ovatpa luettavissa kaikille, jotka aiheen kanssa askaroivat.
