Hei, Kätsy!
Kysymyksesi on hyvä ja nykyisessä maailmassa myös usein kovin ajankohtainen. Mieleeni nousee pari raamatunkohtaa, jotka voisivat tätä asiaa sivuta. Ensimmäinen koskee epäjumalille uhrattua lihaa. Korinton seurakunta eli vahvan epäjumalanpalveluskulttuurin keskellä. Käytännössä kaikki lihakaupoissa myytävä liha oli aina ensin käyty uhraamassa epäjumalien temppelissä. Seurakunnan keskellä heräsi kysymyksiä siitä, voiko sellaista lihaa syödä. Paavalin ohje oli seuraava:
Epäjumalille uhratun lihan syömisestä sanon näin: Me tiedämme, ettei epäjumalia ole
olemassa, on vain yksi ainoa Jumala. Onhan tosin sekä taivaassa että maan päällä
niin sanottuja jumalia, moniakin jumalia ja herroja, mutta meillä on vain yksi Jumala,
Isä. Hänestä on kaikki lähtöisin, ja hänen luokseen olemme matkalla. Meillä on vain
yksi Herra, Jeesus Kristus. Hänen välityksellään on kaikki luotu, niin myös meidät.
Mutta kaikilla ei tätä tietoa ole. Tottumuksesta epäjumaliin jotkut lihaa syödessään
edelleenkin ajattelevat, että se on epäjumalille uhrattua, ja tämä tahraa heidän
epävarman omantuntonsa. Ei ruoka vie meitä lähemmäs Jumalaa. Emme menetä
mitään, jos jätämme syömättä, emmekä voita mitään, jos syömme. Pitäkää kuitenkin
huoli siitä, ettei tämä teidän vapautenne saa heikkoja kompastumaan. Jos heikko
veljesi näkee sinut, jolla on tietoa, aterialla epäjumalan temppelissä, eikö hänen
omatuntonsa saa tästä tukea siihen, että hänkin voisi syödä uhrilihaa? Näin sinun
tietosi vie tuhoon tuon heikon, oman veljesi, jonka vuoksi Kristus on kuollut.
(1. Kor. 8:4-11)
Kristittyä itseään epäjumalille uhratun lihan syöminen ei häirinnyt, jos hän itse vain tiesi, mihin uskoo. Uskossaan heikkojen vuoksi oli syytä tarkkailla käyttäytymistään, ettei esimerkiksi juuri epäjumalista Jeesuksen puoleen kääntynyt ihminen joutuisi pahaan ristiriitaan orastavan uskonsa kanssa.
Ajattelen niin, että jos joku tapa perustuu uskontoon, se itsessään ei ole syy välttää sitä tapaa. Vieraissa kulttuureissa valtavan monet tavat voivat perustua johonkin uskonnolliseen näkemykseen. Ei ole kovin hedelmällinen lähtökohta, jos tahallaan ajaudutaan törmäyskurssille vieraan uskonnon edustajan kanssa. Kristitty on kutsuttu kohtaamaan kaikki ihmiset rakkaudella. Rakkaus ei kuitenkaan ole sitä, että itse ryhdytään palvelemaan vieraita jumalia. Tässä onkin se vaikeus. Missä menee raja kohteliaan kulttuurissa elämisen ja epäjumalanpalveluksen välillä? En tiedä.
Jos minä joutuisin tilanteeseen, jossa osallistutaan vieraan uskonnon harjoittamisen rituaaliin, en voisi sitä tehdä hyvällä omallatunnolla. Jos taas joku tapa pohjautuu vieraaseen uskontoon, mutta ei ole sen harjoittamista, voin olla kohteliaasti mukana. Yleensä kysymys on helpompi, jos pystyy rohkeasti tunnustamaan omaa väriään. Silloin rituaalista kieltäytyminen on helpompaa. Samoin kulttuurillinen kohteliaisuus ei ole tulkittavissa vieraan uskonnon harjoittamiseksi, koska muut tietävät, että uskon toisin.
Toinen aihetta sivuava kohta on varsin mielenkiintoinen. Profeetta Elisa oli juuri parantanut Syyrialaisen sotaherran, Naamanin. Tämä palaa profeetan luo ja ilmoittaa haluavansa kotimaassaankin palvella vain Taivaan Jumalaa. Virkansa puolesta hän on kuitenkin vieraan jumalan palvelijan alamainen ja velvollinen tiettyihin tehtäviin:
Naaman palasi saattueineen Jumalan miehen luo. Hän astui Elisan eteen ja sanoi:
"Nyt minä tiedän, ettei Jumalaa ole missään muualla kuin Israelissa. Otathan siis
kiitoslahjan palvelijaltasi." Mutta Elisa sanoi: "Niin totta kuin Herra elää, hän, jota
palvelen, minä en lahjaasi ota." Naaman koetti taivuttaa hänet ottamaan lahjan
vastaan, mutta hän kieltäytyi. Naaman sanoi silloin: "Vaikket lahjaan suostukaan,
niin sallithan, että otan mukaani Israelin multaa sen verran kuin muulipari kantaa.
Enää en uhraa alttarilla polttouhria enkä teurasuhria muille jumalille kuin Herralle.
Antakoon Herra minulle kuitenkin sen anteeksi, että kumarran Rimmonia, kun
seuraan kuningastani hänen mennessään Rimmonin temppeliin. Kun hänen
seurassaan joudun temppelissä kumartamaan Rimmonia, antakoon Herra sen
minulle anteeksi." Elisa sanoi hänelle: "Mene rauhassa." (2. Kun. 5:15-19a)
Tästä ei voida tehdä johtopäätöstä, että riittää, kun sydämessään uskoo ja silloin voi tehdä mitä vain. Mutta ehkä se antaa jonkinlaista perspektiiviä siitä, että aina ei ole tarjolla täydellistä vaihtoehtoa.
