Kirjoittanut: Nettipappi Marko
« : 25.03.2024 - klo:13:34 »Hei Kevätaurinko!
Esitit kysymyksesi viestiketjussa, joka käsitteli kahden avioliittokäsityksen rinnakkaiseloa. Siirsin viestisi kuitenkin tähän ketjuun, jonka aihepiiri on mielestäni lähempänä kysymystäsi. Sinun kannattaa tutustua edellä oleviin vastauksiin. Niissä olen jo jossain määrin käsitellyt pohdintojasi, joten vastaan vain hyvin tiiviisti juuri niihin näkökulmiin, jotka sinä nostit esille.
Olen kovin huono kirkkohistoriassa ja tarkoissa lakipykälissä. Niinpä saat suoran lainauksen Wikipedian artikkelista, jonka oikeellisuutta en pysty vahvistamaan enkä kiistämään:
Vuonna 1948 Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokous totesi, että eronneita, joiden edellinen puoliso oli elossa, ei tullut vihkiä kirkollisesti eikä siunata heidän siviilimenoin solmittua avioliittoaan. Vihkiminen ja siunaaminen oli sallittua vain, jos papin mukaan siihen oli erittäin painavia syitä. Presidentti Paasikivi ei kuitenkaan vienyt asiaa eduskunnalle, joten kirkolliskokouksen esittämää rajoitusta ei tullut kirkkolakiin. Koska kirkkolakiin ei saatu rajoitusta eronneiden vihkimiselle, papeilla oli paitsi oikeus myös velvollisuus vihkiä kaikki eronneet, jotka täyttivät kirkollisen vihkimisen ehdot. Vuonna 1978 piispainkokous antoi suosituksen, jonka mukaan papin, joka omatunnon syistä kieltäytyy vihkimästä eronneita avioliittoon, pitää ilmoittaa vakaumuksestaan hiippakuntansa piispalle, joka päättää miten tilanne ratkaistaan. Käytännössä asia hoidetaan seurakunnan sisäisin järjestelyin. Piispainkokouksen suositus on edelleen voimassa.
Ei voi verrata. Lähtökohtaisesti on lukemattomia tapoja rikkoa Jumalan tahtoa ja tehdä syntiä. Kaikki synti on syntiä. Myös miehen ja naisen avioliitosta sanotut rajuimmat sanat ovat aivan hurjaa kuultavaa: "Minä vihaan eroa, sanoo Herra, Israelin Jumala. Joka eroaa, tekee yhtä väärin kuin se, joka tahraa kätensä veriteolla, sanoo Herra Sebaot. Varokaa hylkäämästä vaimoanne!" (Mal. 2:16) Silti asiassa on se olemuksellinen eroavaisuus, että Raamatun mukaan samaa sukupuolta olevien sukupuolisuhde ei ole missään elämänmuodossa Jumalan tahdon mukainen. Miehen ja naisen välinen sukupuolisuhde on kuitenkin aina luomisjärjestyksen mukainen, jolloin sen lähtökohdat eivät ole väärin, vaikka siihen liittyisi paljon muita parannuksen tekoa vaativia syntejä. Siksi uudelleen naimisiin meneminen ja samaa sukupuolta olevien avioliitto eivät ole rinnasteisia asioita.
Olen muistaakseni kuullut yhdestä pastorista, jolle myös menneisyydessä tapahtunut avoliitto on ollut omantunnon syy kieltäytyä toimittamasta nykyisen pariskunnan vihkimistä. Itselläni avoliitto ei ylitä kipurajaa, vaikka eronneiden vihkimisen suhteen olen kovasti paininut. Siitä olen ylempänä kirjoittanutkin enemmän. Tiedän myös muita pastoreita, joille eronneiden vihkiminen on joko hyvin vaikea ajatus tai omantunnonsyy kieltäytyä vihkimästä.
Esitit kysymyksesi viestiketjussa, joka käsitteli kahden avioliittokäsityksen rinnakkaiseloa. Siirsin viestisi kuitenkin tähän ketjuun, jonka aihepiiri on mielestäni lähempänä kysymystäsi. Sinun kannattaa tutustua edellä oleviin vastauksiin. Niissä olen jo jossain määrin käsitellyt pohdintojasi, joten vastaan vain hyvin tiiviisti juuri niihin näkökulmiin, jotka sinä nostit esille.
Lainaus
Milloin kirkossa sallittiin eronneiden uudelleen vihkiminen ja miksi?
Olen kovin huono kirkkohistoriassa ja tarkoissa lakipykälissä. Niinpä saat suoran lainauksen Wikipedian artikkelista, jonka oikeellisuutta en pysty vahvistamaan enkä kiistämään:
Vuonna 1948 Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokous totesi, että eronneita, joiden edellinen puoliso oli elossa, ei tullut vihkiä kirkollisesti eikä siunata heidän siviilimenoin solmittua avioliittoaan. Vihkiminen ja siunaaminen oli sallittua vain, jos papin mukaan siihen oli erittäin painavia syitä. Presidentti Paasikivi ei kuitenkaan vienyt asiaa eduskunnalle, joten kirkolliskokouksen esittämää rajoitusta ei tullut kirkkolakiin. Koska kirkkolakiin ei saatu rajoitusta eronneiden vihkimiselle, papeilla oli paitsi oikeus myös velvollisuus vihkiä kaikki eronneet, jotka täyttivät kirkollisen vihkimisen ehdot. Vuonna 1978 piispainkokous antoi suosituksen, jonka mukaan papin, joka omatunnon syistä kieltäytyy vihkimästä eronneita avioliittoon, pitää ilmoittaa vakaumuksestaan hiippakuntansa piispalle, joka päättää miten tilanne ratkaistaan. Käytännössä asia hoidetaan seurakunnan sisäisin järjestelyin. Piispainkokouksen suositus on edelleen voimassa.
Lainaus
Tiedän useita pappejakin, jotka ovat eronneet ja menneet uusin naimisiin. Voiko tätä mielestäsi verrata homoavioliittoon?
Ei voi verrata. Lähtökohtaisesti on lukemattomia tapoja rikkoa Jumalan tahtoa ja tehdä syntiä. Kaikki synti on syntiä. Myös miehen ja naisen avioliitosta sanotut rajuimmat sanat ovat aivan hurjaa kuultavaa: "Minä vihaan eroa, sanoo Herra, Israelin Jumala. Joka eroaa, tekee yhtä väärin kuin se, joka tahraa kätensä veriteolla, sanoo Herra Sebaot. Varokaa hylkäämästä vaimoanne!" (Mal. 2:16) Silti asiassa on se olemuksellinen eroavaisuus, että Raamatun mukaan samaa sukupuolta olevien sukupuolisuhde ei ole missään elämänmuodossa Jumalan tahdon mukainen. Miehen ja naisen välinen sukupuolisuhde on kuitenkin aina luomisjärjestyksen mukainen, jolloin sen lähtökohdat eivät ole väärin, vaikka siihen liittyisi paljon muita parannuksen tekoa vaativia syntejä. Siksi uudelleen naimisiin meneminen ja samaa sukupuolta olevien avioliitto eivät ole rinnasteisia asioita.
Lainaus
Onko pappeja, jotka eivät suostu vihkimään eronneita? Tai avoliitossa eläneitä?
Olen muistaakseni kuullut yhdestä pastorista, jolle myös menneisyydessä tapahtunut avoliitto on ollut omantunnon syy kieltäytyä toimittamasta nykyisen pariskunnan vihkimistä. Itselläni avoliitto ei ylitä kipurajaa, vaikka eronneiden vihkimisen suhteen olen kovasti paininut. Siitä olen ylempänä kirjoittanutkin enemmän. Tiedän myös muita pastoreita, joille eronneiden vihkiminen on joko hyvin vaikea ajatus tai omantunnonsyy kieltäytyä vihkimästä.