Hei Marko!

Sinulla on mainio opetus kolmionmuotoisesta kristittyjen erilaisuudesta. Minua on pohdituttanut tuo kipuun suostumisen ajatuksesi kun katson Suomen ev.lut kirkon tulevaisuutta ja toisaalta myös omaa sisintäni. Tarkoittaako se käytännössä, että kaikkien pitää joustaa itselleen ominaisesta Jeesuksen ominaisuudesta? Tehdä kompromissi, jossa jokaiselle kolmion kulmalle jää jotain hampaankoloon. Jotta kristittyjen ykseys säilyy.

Kipuun suostumisen ajatus on pyörinyt mielessä kirkollista keskustelua seuratessa. Tuo kipu on läsnä myös omassa sisimmässäni. Lähtökohtaisesti olen ajatellut perinteisesti avioliitosta, eutanasiasta ja avioerosta jne. Minusta Raamatun lähtökohta on niissä selkeä. Ylipäätään kristityn auktoriteettina pitäisi olla Raamattu, koska mikä muu se olisi. Mutta toisaalta ymmärrän hyvin ihmisten elämäntilanteet. Omat vanhempani on eronneet ja menneet uusiin naimisiin. Maito on maassa jo, joten ajattelen, että heidän on ihan hyvä pysyä nykyisissä liitoissaan. Abortin suhteen mietin ääritapausta, jossa alaikäinen on joutunut raiskatuksi ja tulee raskaaksi. Voisinko kieltää häneltä abortin, kuten jotkut tosi konservatiivit tekisivät? En usko, että pystyisin. Voin myös hyvin kuvitella, millaisiin valtaviin sisäisiin kamppailuihin Raamatun Sana asettaa homoseksuaalin tai transsukupuolisen. Myötätuntoni on heidän puolellaan, vaikka seison Sanan takana.

Minulla on varmaankin kyky samaistua sekä oppi-nurkkaan, että karismaattiseen ja lähimmäisen rakkaus -nurkkaan. Tämä vastakkainasettelu aiheuttaa jatkuvan kiputilan sisälläni. Käyn sisälläni samaa kirkollista keskustelua jota lehtien palstat ja some on täynnä. Se on todella turhauttava ja repivä olotila. Mutta en voi muutakaan. Onko tämä sitä kipuun suostumista? Olen kaiketi kolmion keskellä oleva ihminen.

Hei Marko. Tuossa uusimmassa avioliittoketjussa sanoit, että mikä tahansa avioliiton solmimistapa on pätevä, kun se solmitaan kyseisen yhteiskunnan lakien puitteissa. Tämä on helppo vastaus niin kauan, kuin liitossa on yksi mies ja yksi nainen. Mutta on edelleen yhteiskuntia, joissa voi laillisesti ottaa useamman kuin yhden puolison. Yleensä mies voi ottaa useita vaimoja, mutta muistaakseni jossain Kaukoidän vuoristoheimossa saattoivat esimerkiksi veljekset ottaa yhteisen vaimon. Tiedän, että uudessa testamentissa seurakunnan kaitsijalle annetaan kehotukseksi olla "yhden vaimon mies". Mutta suoraan ei sanota sitä, että monen vaimon mies ei saa tulla seurakuntaan ollenkaan. Olen tosin kuullut myös selityksen, että "yhden vaimon mies" viittaisi, että mies on eronnut ja sitten avioitunut uudelleen. Mutta vaikka tästä olisi kyse, silti vanhassa testamentissa monivaimoisia miehiä löytyy riittämiin, jotta voidaan sanoa, että sekin avioliittomuoto oli yleisesti hyväksytty Israelin keskuudessa. Eikä Jumalakaan näytä esimerkiksi Jaakobia tai Daavidia suoraan moittineen nimenomaan vaimojen määrästä, joissain tapauksissa kylläkin lieveilmiöistä. (Esimerkiksi Salomo sai moitetta monista vierasmaalaisista vaimoista epäjumalanpalveluksineen. Ihmissuhteiden kannalta taas Leean ja Raakelin kyräily ja kateus toisiaan kohtaan tulevat hyvin selviksi, ja myöhemmin Mooseksen laissa taidettiin kieltää naimasta sisaruksia juuri siksi, jotta taloon ei tule riitaa. Kuitenkaan useita vaimoja sinänsä ei laissa kielletty.)

Miten siis tulisi Raamatun mukaan suhtautua nykyaikana avioliittoihin, joissa on useampi kuin kaksi puolisoa, yleensä siis useita vaimoja? Tähän törmätään esimerkiksi tietyistä maista tulevien maahanmuuttajien kohdalla. Länsimaissa ei hyväksytä kuin ensimmäinen vaimo viralliseksi puolisoksi, muut vaimot ovat täkäläisen lainsäädännön mukaan avovaimoja tai sivusuhteita. Tämä on mielestäni vähän loukkaavaakin, koska liitot on voitu solmia kotimaassa kaikessa kunniassa laillisin menoin, mutta yhtäkkiä perheeseen tullut toinen virallinen vaimo onkin muka vain rakastajatar tai vastaava. (Itselläni on mielipide, että nämä liitot voisi poikkeuksina hyväksyä, jos ne on todistettavasti solmittu ennen maahanmuuttoa, ei toki sitä enää, että mies vielä vaikka Suomessa asuessaan solmisi uusia avioliittoja. Koska jos avioliittoa ei tunnusteta, asetetaan nämä kakkosvaimot huonoon asemaan kun heillä ei sitten ole mitään oikeuksia esimerkiksi miehensä omaisuuteen, jos uudessa asuinmaassa vaikka tulee ero tai mies kuolee, varsinkaan jos liitosta ei ole lapsia.) Suomen lainsäädäntö tuskin muuttuu tältä osin moniavioisuuden sallivaksi, enkä sitä toivokaan, vaikka hyväksyisin tällaisen poikkeuksen tietyissä tilanteissa. Mutta miten periaatteessa asian pitäisi mennä, jos ajatellaan Raamatun avioliittokäsitystä? Kristittyjä koskee varmasti kehotus mennä kunniallisesti naimisiin vain yhden ihmisen kanssa kerrallaan, pysyä uskollisena ja olla yhdessä kunnes kuolema erottaa. Kun kuitenkin ihmisiä tulee myös uskoon eri lähtökohdista, niin entä jos vaikkapa kristityksi kääntyneellä Lähi-idän miehellä onkin muslimitaustansa sallimat useampi kuin yksi vaimo?

Tervehdys Jeesuksen oma ja Kallio777!

Olette esittäneet hyvin samankaltaiset kysymykset, jotka on perusteltua käsitellä yhtenä pakettina. Yhdistin siis esittämänne kysymykset samaan ketjuun.

Pohdiskelunne eivät ole harvinaisia. Törmään aika ajoin kristittyihin, jotka pohtivat avioliiton pätevyyttä hengellisyyden näkökulmasta. Kysymyksenasettelu on silloin juuri sama: Kuinka avioliiton pätevyyteen vaikuttaa se, että vihkiminen toimitetaan kirkollisesti ja tilaisuudessa on rukous, raamatunluku ja hengellisyys läsnä? Ja onko vastaavasti siviilivihkiminen epäpätevä, kun siinä ei mainita Jumalaa?

Ihan ensimmäiseksi on hyvä huomioida se asia, että hengellisyys itsessään ei tee mistään asiasta automaattisesti oikeaa tai väärää. On mahdollista tehdä maallisia oikeita tekoja ja on mahdollista tehdä hengellisesti syntiä. Siksi Jumalan tahtoa ei voida määritellä sen pohjalta, kuinka suuresti hengellisyys on tapahtumassa läsnä. Diktaattorin suorittama valloitussota ei muutu hyväksi asiaksi, jos rintamalle lähteville sotilaille pidetään rukoushetki, jossa aseet siunataan Jumalan nimeen.

Jeesuksen esittämä vertaus laupiaasta samarialaisesta rakentuu juuri tällaisen vastakkainasettelun varaan. Kertomuksen epäonnistujia ovat ne, jotka varjelevat kultillista pyhyyttä ja karttavat saastaisuutta, mutta toimivat silti vastoin Jumalan tahtoa. Sankariksi nousee se, joka ei tee mitään hengellistä, mutta toimii Jumalan tahdon mukaan.

Avioliitto on lähtökohtaisesti maallinen asia. Jeesus alleviivasi avioliiton kuulumista vain tähän elämään: "Ei ylösnousemuksessa oteta vaimoa eikä mennä vaimoksi. Ylösnousseet ovat kuin enkelit taivaassa." (Matt. 22:30)

Avioliitto on asetettu luomiskertomuksessa, eli ennen kuin mitään uskonnollisia tai hengellisiä lakeja oli vielä olemassakaan. Luomiskertomuksen lainalaisuudet koskettavat koko ihmiskuntaa riippumatta siitä, uskovatko ihmiset Raamatun Jumalaan vai eivät: Ja Jumala loi ihmisen kuvakseen, Jumalan kuvaksi hän hänet loi, mieheksi ja naiseksi hän loi heidät. (1. Moos. 1:27) Siksi mies jättää isänsä ja äitinsä ja liittyy vaimoonsa, niin että he tulevat yhdeksi lihaksi. (1. Moos. 2:24)

Näitä asioita ei kuvailla hengellisiksi asioiksi millään muulla tavalla kuin sitä kautta, että koko järjestelmän takana on Jumala. Jeesus itse toistaa tämän saman, ja kertoo, että tällä tavoin toimittaessa tapahtuu Jumalan tahto. Oikeastaan Jeesus sanoo vielä vahvemmin, että kun ihminen toimii tämän Jumalan sanan mukaan, silloin Jumala yhdistää puolisot toisiinsa: "Sen tähden mies jättää isänsä ja äitinsä ja liittyy vaimoonsa, niin että nämä kaksi tulevat yhdeksi lihaksi. He eivät siis enää ole kaksi, he ovat yksi. Ja minkä Jumala on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako." (Mark. 10:7-9)

Avioliiton "peruslauselma" sisältää kolme isoa kokonaisuutta:

• "Mies jättää isänsä ja äitinsä", eli puolisot muodostavat uuden yksikön, eivätkä vain laajennusosaa aikaisempaan perheeseen.
• "Liittyy vaimoonsa", kuvaa liittoa ja sopimusta, eli vihkimistä.
• "Tulevat yhdeksi lihaksi" tarkoittaa sukupuolista yhteiselämää.

Luomiskertomuksen yleispätevyys näkyy siinä, että kaikissa yhteiskunnissa kaikkina aikoina on aina ollut myös tuo kakkoskohta. Jokainen yhteiskunta on luonut oman riittinsä ja tapansa, jolla määritellään, ketkä ovat solmineet avioliiton. Raamattu on kirjoitettu niin pitkällä aikavälillä, että sielläkin on nähtävissä erilaisia avioitumisen tapoja. Yksi tapa näyttää olleen hääteltta, joka sinetöi avioliiton: Iisak vei Rebekan äitinsä Saaran telttaan ja otti hänet vaimokseen. (1. Moos. 24:67) Aurinko nousee kuin sulhanen hääteltastaan. (Ps. 19:6)

Tunnetumpi lienee seitsenpäiväinen hääjuhla, johon kuului erilaisia vaiheita. Itse juhlallisuuksia ei sen tarkemmin kuvata, mutta sivulauseista käy ilmi, että Jaakob ja Simson viettivät tällaista hääjuhlaa: "Vietä nyt vain hääviikko loppuun tämän vanhemman kanssa..."  (1. Moos. 29:27) "Minäpä esitän teille arvoituksen. Jos pystytte ratkaisemaan sen tämän hääviikon kuluessa..." (Tuom. 14:12)

Avioliiton solmimisen tapaa ei siis Raamatussa määritellä. Sen tavan on kukin yhteiskunta määritellyt itse. Oleellista on vain se, että on jokin keino, jolla yhteiskunta tunnustaa miehen ja naisen toisilleen kuuluviksi, jolloin se on oikeasti liitto.

Olen joskus törmännyt kristittyihin, jotka sanovat: "Emme me tarvitse mitään valtion takauksia omalle liitollemme. Olemme rukouksessa siunanneet itsemme Jumalan edessä, joten tärkeintä on se, että olemme Jumalan silmissä naimisissa." Avioliiton olemus on tällaisessa repliikissä ymmärretty pahasti väärin. Avioliittoa ei pätevöitä Jumalan siunaus. Se siunaus kantaa, rikastuttaa ja tuottaa paljon hyvää liitolle, mutta se ei muuta epävirallista yhteiseloa viralliseksi liitoksi.

Kristinuskon levitessä vastaan tuli tilanteita, että perheenjäsenistä vain toinen ryhtyi Jeesuksen seuraajaksi. Tällöin avioliiton jatkamistakin saatettiin miettiä. Siihen tilanteeseen Paavali antoi hyvin yksiselitteisen ohjeen: "Jos jollakin veljellä on vaimo, joka ei usko, ja tämä suostuu asumaan hänen kanssaan, miehen ei pidä jättää häntä. Ja jos uskovalla naisella on aviomies, joka ei usko, ja tämä suostuu asumaan hänen kanssaan, vaimon ei pidä jättää miestään." (1. Kor. 7:12-13) Paavali ei sano, että mitään avioliittoa ei ole koskaan ollutkaan. Päinvastoin hän ei epäile sen pätevyyttä hetkeäkään. Ei-uskovina solmittu avioliittokin on avioliitto, ja puolisot ovat aviomies ja vaimo siitäkin huolimatta, että heidän liittonsa on solmittu pakanallisin tai suorastaan jonkin toisen uskonnon menoin. Myös ei uskovien ihmisten liitto on Jumalan silmissä pätevä.

Onko siviilivihkiminen pätevä jumalan silmissä? Eihän tässä ketään siunata liittoon tai mainita sanaakaan jumalasta? Ei ole käsittääkseni jumalan yhdistämä vaan ihmisen?

Tähän vastasin jo edellä, mutta otan vielä yhden näkökulman: Kristillistä uskoa ei saa ylihengellistää. Suurin osa oikeasta kristillisestä elämästä tapahtuu konkreettisesti arjessa, ei Jumalan salaisissa korkeuksissa. Meillä ei ole mitään keinoa saada Jumalalta "vihkitodistusta" sellaisesta hengellisestä liitosta, jonka puolisot väittävät solmineensa itse Jumalan edessä. Kyseessä on silloin avosuhde, jonka pariskunta yrittää ylihengellisesti perustella viralliseksi liitoksi. Sen sijaan meillä on Jumalan Sana, joka kertoo, että Jumala on suunnitellut avioliiton miestä ja naista varten.

Voiko siis uskova mennä Jumalan kasvojen edessä naimisiin ilman, että pitää olla kirkon tai muun rekisteröidyn uskonnollisen yhdyskunnan jäsen?

Tämänkin jo käsittelin edellä, mutta haluan vielä todeta, että mikä tahansa yhteiskunnan tunnustama virallinen vihkimisen muoto on avioliiton solmimisen näkökulmasta Jumalan antaman ohjeen mukaisesti toimimista. Luterilainen kirkko oli alkuvaiheissaan epävirallinen yhteisö, koska saksalaisessa yhteiskunnassa katolinen kirkko oli käytännössä ainoa virallinen kirkko. Niinpä luterilaisella kirkolla ei ollut silloin yhteiskunnan antamaa vihkioikeutta. Tämän vuoksi luterilaiset menivät naimisiin tuomarin edessä, jonka jälkeen he saivat siunauksen kirkossa. Avioliitto olisi ollut pätevä ilman sitä siunaustakin, mutta kukapa kristitty ei haluaisi pyytää siunausta omalle liitolleen. Silti siunaus ei tehnyt siitä virallisempaa, ainoastaan useammin siunatun.

Onko siviilivihkiminen jotenkin väärä tapa mennä naimisiin Jumalan silmissä, vaikka uskoo Raamattuun, Jeesukseen Kristukseen ja raamatulliseen avioliittokäsitykseen?

Siviilivihkiminen ei missään tapauksessa ole väärin. Useasti olen jo sanonut, että kirkollinen tai hengellinen tilaisuus ei tee avioliitosta virallisempaa tai pätevämpää. Lisään vain vielä sen näkökulman, että myöskään aviopuolisoiden henkilökohtainen usko ei tee avioliitosta virallisempaa tai pätevämpää. Aviopari, joka tulee uskoon ja haluaisi kirkollisen liiton, saa vain siunauksen, koska heitä ei vain voida enää vihkiä. He ovat naimisissa riippumatta siitä, millä vakaumuksella he avioliiton ovat aikanaan solmineet.

Ap. 5:40-41 apostolit joutuivat ruoskittavaksi. Luulenpa että tuo ruoskinta ei ole millään pikkuvitsalla tehty, vaan sellaisella, että veri on lentäynyt kunnolla. Hämmentävästi apostolit olivat tämän jälkeen iloisia. Tuleeko kristityn pitää kärsimystä Jeesuksen tähden kunniana? Vai onko tässä kohdassa sittenkin kyse Jumalan ihmeestä, jonka avulla he pystyivät iloitsemaan. Minä en ainakaan pystyisi iloitsemaan ilman ihmettä.

Hei!

Onko Suomessa mahdollista saada Raamatun mukaisella tavalla hengellistä avioliiton solmimista ilman, että vaaditaan jonkin kirkon/seurakunnan jäsenyyttä?

Voiko siis uskova mennä Jumalan kasvojen edessä naimisiin ilman, että pitää olla kirkon tai muun rekisteröidyn uskonnollisen yhdyskunnan jäsen?

Onko siviilivihkiminen jotenkin väärä tapa mennä naimisiin Jumalan silmissä, vaikka uskoo Raamattuun, Jeesukseen Kristukseen ja raamatulliseen avioliittokäsitykseen?

Edit: Kaksi aihetta yhdistetty ja ketjun otsikko sen myötä muutettu. Marko