Kirjoittanut: Nettipappi Marko
« : 06.05.2024 - klo:14:18 »Tervehdys Jeesuksen oma ja Kallio777!
Olette esittäneet hyvin samankaltaiset kysymykset, jotka on perusteltua käsitellä yhtenä pakettina. Yhdistin siis esittämänne kysymykset samaan ketjuun.
Pohdiskelunne eivät ole harvinaisia. Törmään aika ajoin kristittyihin, jotka pohtivat avioliiton pätevyyttä hengellisyyden näkökulmasta. Kysymyksenasettelu on silloin juuri sama: Kuinka avioliiton pätevyyteen vaikuttaa se, että vihkiminen toimitetaan kirkollisesti ja tilaisuudessa on rukous, raamatunluku ja hengellisyys läsnä? Ja onko vastaavasti siviilivihkiminen epäpätevä, kun siinä ei mainita Jumalaa?
Ihan ensimmäiseksi on hyvä huomioida se asia, että hengellisyys itsessään ei tee mistään asiasta automaattisesti oikeaa tai väärää. On mahdollista tehdä maallisia oikeita tekoja ja on mahdollista tehdä hengellisesti syntiä. Siksi Jumalan tahtoa ei voida määritellä sen pohjalta, kuinka suuresti hengellisyys on tapahtumassa läsnä. Diktaattorin suorittama valloitussota ei muutu hyväksi asiaksi, jos rintamalle lähteville sotilaille pidetään rukoushetki, jossa aseet siunataan Jumalan nimeen.
Jeesuksen esittämä vertaus laupiaasta samarialaisesta rakentuu juuri tällaisen vastakkainasettelun varaan. Kertomuksen epäonnistujia ovat ne, jotka varjelevat kultillista pyhyyttä ja karttavat saastaisuutta, mutta toimivat silti vastoin Jumalan tahtoa. Sankariksi nousee se, joka ei tee mitään hengellistä, mutta toimii Jumalan tahdon mukaan.
Avioliitto on lähtökohtaisesti maallinen asia. Jeesus alleviivasi avioliiton kuulumista vain tähän elämään: "Ei ylösnousemuksessa oteta vaimoa eikä mennä vaimoksi. Ylösnousseet ovat kuin enkelit taivaassa." (Matt. 22:30)
Avioliitto on asetettu luomiskertomuksessa, eli ennen kuin mitään uskonnollisia tai hengellisiä lakeja oli vielä olemassakaan. Luomiskertomuksen lainalaisuudet koskettavat koko ihmiskuntaa riippumatta siitä, uskovatko ihmiset Raamatun Jumalaan vai eivät: Ja Jumala loi ihmisen kuvakseen, Jumalan kuvaksi hän hänet loi, mieheksi ja naiseksi hän loi heidät. (1. Moos. 1:27) Siksi mies jättää isänsä ja äitinsä ja liittyy vaimoonsa, niin että he tulevat yhdeksi lihaksi. (1. Moos. 2:24)
Näitä asioita ei kuvailla hengellisiksi asioiksi millään muulla tavalla kuin sitä kautta, että koko järjestelmän takana on Jumala. Jeesus itse toistaa tämän saman, ja kertoo, että tällä tavoin toimittaessa tapahtuu Jumalan tahto. Oikeastaan Jeesus sanoo vielä vahvemmin, että kun ihminen toimii tämän Jumalan sanan mukaan, silloin Jumala yhdistää puolisot toisiinsa: "Sen tähden mies jättää isänsä ja äitinsä ja liittyy vaimoonsa, niin että nämä kaksi tulevat yhdeksi lihaksi. He eivät siis enää ole kaksi, he ovat yksi. Ja minkä Jumala on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako." (Mark. 10:7-9)
Avioliiton "peruslauselma" sisältää kolme isoa kokonaisuutta:
Luomiskertomuksen yleispätevyys näkyy siinä, että kaikissa yhteiskunnissa kaikkina aikoina on aina ollut myös tuo kakkoskohta. Jokainen yhteiskunta on luonut oman riittinsä ja tapansa, jolla määritellään, ketkä ovat solmineet avioliiton. Raamattu on kirjoitettu niin pitkällä aikavälillä, että sielläkin on nähtävissä erilaisia avioitumisen tapoja. Yksi tapa näyttää olleen hääteltta, joka sinetöi avioliiton: Iisak vei Rebekan äitinsä Saaran telttaan ja otti hänet vaimokseen. (1. Moos. 24:67) Aurinko nousee kuin sulhanen hääteltastaan. (Ps. 19:6)
Tunnetumpi lienee seitsenpäiväinen hääjuhla, johon kuului erilaisia vaiheita. Itse juhlallisuuksia ei sen tarkemmin kuvata, mutta sivulauseista käy ilmi, että Jaakob ja Simson viettivät tällaista hääjuhlaa: "Vietä nyt vain hääviikko loppuun tämän vanhemman kanssa..." (1. Moos. 29:27) "Minäpä esitän teille arvoituksen. Jos pystytte ratkaisemaan sen tämän hääviikon kuluessa..." (Tuom. 14:12)
Avioliiton solmimisen tapaa ei siis Raamatussa määritellä. Sen tavan on kukin yhteiskunta määritellyt itse. Oleellista on vain se, että on jokin keino, jolla yhteiskunta tunnustaa miehen ja naisen toisilleen kuuluviksi, jolloin se on oikeasti liitto.
Olen joskus törmännyt kristittyihin, jotka sanovat: "Emme me tarvitse mitään valtion takauksia omalle liitollemme. Olemme rukouksessa siunanneet itsemme Jumalan edessä, joten tärkeintä on se, että olemme Jumalan silmissä naimisissa." Avioliiton olemus on tällaisessa repliikissä ymmärretty pahasti väärin. Avioliittoa ei pätevöitä Jumalan siunaus. Se siunaus kantaa, rikastuttaa ja tuottaa paljon hyvää liitolle, mutta se ei muuta epävirallista yhteiseloa viralliseksi liitoksi.
Kristinuskon levitessä vastaan tuli tilanteita, että perheenjäsenistä vain toinen ryhtyi Jeesuksen seuraajaksi. Tällöin avioliiton jatkamistakin saatettiin miettiä. Siihen tilanteeseen Paavali antoi hyvin yksiselitteisen ohjeen: "Jos jollakin veljellä on vaimo, joka ei usko, ja tämä suostuu asumaan hänen kanssaan, miehen ei pidä jättää häntä. Ja jos uskovalla naisella on aviomies, joka ei usko, ja tämä suostuu asumaan hänen kanssaan, vaimon ei pidä jättää miestään." (1. Kor. 7:12-13) Paavali ei sano, että mitään avioliittoa ei ole koskaan ollutkaan. Päinvastoin hän ei epäile sen pätevyyttä hetkeäkään. Ei-uskovina solmittu avioliittokin on avioliitto, ja puolisot ovat aviomies ja vaimo siitäkin huolimatta, että heidän liittonsa on solmittu pakanallisin tai suorastaan jonkin toisen uskonnon menoin. Myös ei uskovien ihmisten liitto on Jumalan silmissä pätevä.
Tähän vastasin jo edellä, mutta otan vielä yhden näkökulman: Kristillistä uskoa ei saa ylihengellistää. Suurin osa oikeasta kristillisestä elämästä tapahtuu konkreettisesti arjessa, ei Jumalan salaisissa korkeuksissa. Meillä ei ole mitään keinoa saada Jumalalta "vihkitodistusta" sellaisesta hengellisestä liitosta, jonka puolisot väittävät solmineensa itse Jumalan edessä. Kyseessä on silloin avosuhde, jonka pariskunta yrittää ylihengellisesti perustella viralliseksi liitoksi. Sen sijaan meillä on Jumalan Sana, joka kertoo, että Jumala on suunnitellut avioliiton miestä ja naista varten.
Tämänkin jo käsittelin edellä, mutta haluan vielä todeta, että mikä tahansa yhteiskunnan tunnustama virallinen vihkimisen muoto on avioliiton solmimisen näkökulmasta Jumalan antaman ohjeen mukaisesti toimimista. Luterilainen kirkko oli alkuvaiheissaan epävirallinen yhteisö, koska saksalaisessa yhteiskunnassa katolinen kirkko oli käytännössä ainoa virallinen kirkko. Niinpä luterilaisella kirkolla ei ollut silloin yhteiskunnan antamaa vihkioikeutta. Tämän vuoksi luterilaiset menivät naimisiin tuomarin edessä, jonka jälkeen he saivat siunauksen kirkossa. Avioliitto olisi ollut pätevä ilman sitä siunaustakin, mutta kukapa kristitty ei haluaisi pyytää siunausta omalle liitolleen. Silti siunaus ei tehnyt siitä virallisempaa, ainoastaan useammin siunatun.
Siviilivihkiminen ei missään tapauksessa ole väärin. Useasti olen jo sanonut, että kirkollinen tai hengellinen tilaisuus ei tee avioliitosta virallisempaa tai pätevämpää. Lisään vain vielä sen näkökulman, että myöskään aviopuolisoiden henkilökohtainen usko ei tee avioliitosta virallisempaa tai pätevämpää. Aviopari, joka tulee uskoon ja haluaisi kirkollisen liiton, saa vain siunauksen, koska heitä ei vain voida enää vihkiä. He ovat naimisissa riippumatta siitä, millä vakaumuksella he avioliiton ovat aikanaan solmineet.
Olette esittäneet hyvin samankaltaiset kysymykset, jotka on perusteltua käsitellä yhtenä pakettina. Yhdistin siis esittämänne kysymykset samaan ketjuun.
Pohdiskelunne eivät ole harvinaisia. Törmään aika ajoin kristittyihin, jotka pohtivat avioliiton pätevyyttä hengellisyyden näkökulmasta. Kysymyksenasettelu on silloin juuri sama: Kuinka avioliiton pätevyyteen vaikuttaa se, että vihkiminen toimitetaan kirkollisesti ja tilaisuudessa on rukous, raamatunluku ja hengellisyys läsnä? Ja onko vastaavasti siviilivihkiminen epäpätevä, kun siinä ei mainita Jumalaa?
Ihan ensimmäiseksi on hyvä huomioida se asia, että hengellisyys itsessään ei tee mistään asiasta automaattisesti oikeaa tai väärää. On mahdollista tehdä maallisia oikeita tekoja ja on mahdollista tehdä hengellisesti syntiä. Siksi Jumalan tahtoa ei voida määritellä sen pohjalta, kuinka suuresti hengellisyys on tapahtumassa läsnä. Diktaattorin suorittama valloitussota ei muutu hyväksi asiaksi, jos rintamalle lähteville sotilaille pidetään rukoushetki, jossa aseet siunataan Jumalan nimeen.
Jeesuksen esittämä vertaus laupiaasta samarialaisesta rakentuu juuri tällaisen vastakkainasettelun varaan. Kertomuksen epäonnistujia ovat ne, jotka varjelevat kultillista pyhyyttä ja karttavat saastaisuutta, mutta toimivat silti vastoin Jumalan tahtoa. Sankariksi nousee se, joka ei tee mitään hengellistä, mutta toimii Jumalan tahdon mukaan.
Avioliitto on lähtökohtaisesti maallinen asia. Jeesus alleviivasi avioliiton kuulumista vain tähän elämään: "Ei ylösnousemuksessa oteta vaimoa eikä mennä vaimoksi. Ylösnousseet ovat kuin enkelit taivaassa." (Matt. 22:30)
Avioliitto on asetettu luomiskertomuksessa, eli ennen kuin mitään uskonnollisia tai hengellisiä lakeja oli vielä olemassakaan. Luomiskertomuksen lainalaisuudet koskettavat koko ihmiskuntaa riippumatta siitä, uskovatko ihmiset Raamatun Jumalaan vai eivät: Ja Jumala loi ihmisen kuvakseen, Jumalan kuvaksi hän hänet loi, mieheksi ja naiseksi hän loi heidät. (1. Moos. 1:27) Siksi mies jättää isänsä ja äitinsä ja liittyy vaimoonsa, niin että he tulevat yhdeksi lihaksi. (1. Moos. 2:24)
Näitä asioita ei kuvailla hengellisiksi asioiksi millään muulla tavalla kuin sitä kautta, että koko järjestelmän takana on Jumala. Jeesus itse toistaa tämän saman, ja kertoo, että tällä tavoin toimittaessa tapahtuu Jumalan tahto. Oikeastaan Jeesus sanoo vielä vahvemmin, että kun ihminen toimii tämän Jumalan sanan mukaan, silloin Jumala yhdistää puolisot toisiinsa: "Sen tähden mies jättää isänsä ja äitinsä ja liittyy vaimoonsa, niin että nämä kaksi tulevat yhdeksi lihaksi. He eivät siis enää ole kaksi, he ovat yksi. Ja minkä Jumala on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako." (Mark. 10:7-9)
Avioliiton "peruslauselma" sisältää kolme isoa kokonaisuutta:
- "Mies jättää isänsä ja äitinsä", eli puolisot muodostavat uuden yksikön, eivätkä vain laajennusosaa aikaisempaan perheeseen.
- "Liittyy vaimoonsa", kuvaa liittoa ja sopimusta, eli vihkimistä.
- "Tulevat yhdeksi lihaksi" tarkoittaa sukupuolista yhteiselämää.
Luomiskertomuksen yleispätevyys näkyy siinä, että kaikissa yhteiskunnissa kaikkina aikoina on aina ollut myös tuo kakkoskohta. Jokainen yhteiskunta on luonut oman riittinsä ja tapansa, jolla määritellään, ketkä ovat solmineet avioliiton. Raamattu on kirjoitettu niin pitkällä aikavälillä, että sielläkin on nähtävissä erilaisia avioitumisen tapoja. Yksi tapa näyttää olleen hääteltta, joka sinetöi avioliiton: Iisak vei Rebekan äitinsä Saaran telttaan ja otti hänet vaimokseen. (1. Moos. 24:67) Aurinko nousee kuin sulhanen hääteltastaan. (Ps. 19:6)
Tunnetumpi lienee seitsenpäiväinen hääjuhla, johon kuului erilaisia vaiheita. Itse juhlallisuuksia ei sen tarkemmin kuvata, mutta sivulauseista käy ilmi, että Jaakob ja Simson viettivät tällaista hääjuhlaa: "Vietä nyt vain hääviikko loppuun tämän vanhemman kanssa..." (1. Moos. 29:27) "Minäpä esitän teille arvoituksen. Jos pystytte ratkaisemaan sen tämän hääviikon kuluessa..." (Tuom. 14:12)
Avioliiton solmimisen tapaa ei siis Raamatussa määritellä. Sen tavan on kukin yhteiskunta määritellyt itse. Oleellista on vain se, että on jokin keino, jolla yhteiskunta tunnustaa miehen ja naisen toisilleen kuuluviksi, jolloin se on oikeasti liitto.
Olen joskus törmännyt kristittyihin, jotka sanovat: "Emme me tarvitse mitään valtion takauksia omalle liitollemme. Olemme rukouksessa siunanneet itsemme Jumalan edessä, joten tärkeintä on se, että olemme Jumalan silmissä naimisissa." Avioliiton olemus on tällaisessa repliikissä ymmärretty pahasti väärin. Avioliittoa ei pätevöitä Jumalan siunaus. Se siunaus kantaa, rikastuttaa ja tuottaa paljon hyvää liitolle, mutta se ei muuta epävirallista yhteiseloa viralliseksi liitoksi.
Kristinuskon levitessä vastaan tuli tilanteita, että perheenjäsenistä vain toinen ryhtyi Jeesuksen seuraajaksi. Tällöin avioliiton jatkamistakin saatettiin miettiä. Siihen tilanteeseen Paavali antoi hyvin yksiselitteisen ohjeen: "Jos jollakin veljellä on vaimo, joka ei usko, ja tämä suostuu asumaan hänen kanssaan, miehen ei pidä jättää häntä. Ja jos uskovalla naisella on aviomies, joka ei usko, ja tämä suostuu asumaan hänen kanssaan, vaimon ei pidä jättää miestään." (1. Kor. 7:12-13) Paavali ei sano, että mitään avioliittoa ei ole koskaan ollutkaan. Päinvastoin hän ei epäile sen pätevyyttä hetkeäkään. Ei-uskovina solmittu avioliittokin on avioliitto, ja puolisot ovat aviomies ja vaimo siitäkin huolimatta, että heidän liittonsa on solmittu pakanallisin tai suorastaan jonkin toisen uskonnon menoin. Myös ei uskovien ihmisten liitto on Jumalan silmissä pätevä.
Lainaus
Onko siviilivihkiminen pätevä jumalan silmissä? Eihän tässä ketään siunata liittoon tai mainita sanaakaan jumalasta? Ei ole käsittääkseni jumalan yhdistämä vaan ihmisen?
Tähän vastasin jo edellä, mutta otan vielä yhden näkökulman: Kristillistä uskoa ei saa ylihengellistää. Suurin osa oikeasta kristillisestä elämästä tapahtuu konkreettisesti arjessa, ei Jumalan salaisissa korkeuksissa. Meillä ei ole mitään keinoa saada Jumalalta "vihkitodistusta" sellaisesta hengellisestä liitosta, jonka puolisot väittävät solmineensa itse Jumalan edessä. Kyseessä on silloin avosuhde, jonka pariskunta yrittää ylihengellisesti perustella viralliseksi liitoksi. Sen sijaan meillä on Jumalan Sana, joka kertoo, että Jumala on suunnitellut avioliiton miestä ja naista varten.
Lainaus
Voiko siis uskova mennä Jumalan kasvojen edessä naimisiin ilman, että pitää olla kirkon tai muun rekisteröidyn uskonnollisen yhdyskunnan jäsen?
Tämänkin jo käsittelin edellä, mutta haluan vielä todeta, että mikä tahansa yhteiskunnan tunnustama virallinen vihkimisen muoto on avioliiton solmimisen näkökulmasta Jumalan antaman ohjeen mukaisesti toimimista. Luterilainen kirkko oli alkuvaiheissaan epävirallinen yhteisö, koska saksalaisessa yhteiskunnassa katolinen kirkko oli käytännössä ainoa virallinen kirkko. Niinpä luterilaisella kirkolla ei ollut silloin yhteiskunnan antamaa vihkioikeutta. Tämän vuoksi luterilaiset menivät naimisiin tuomarin edessä, jonka jälkeen he saivat siunauksen kirkossa. Avioliitto olisi ollut pätevä ilman sitä siunaustakin, mutta kukapa kristitty ei haluaisi pyytää siunausta omalle liitolleen. Silti siunaus ei tehnyt siitä virallisempaa, ainoastaan useammin siunatun.
Lainaus
Onko siviilivihkiminen jotenkin väärä tapa mennä naimisiin Jumalan silmissä, vaikka uskoo Raamattuun, Jeesukseen Kristukseen ja raamatulliseen avioliittokäsitykseen?
Siviilivihkiminen ei missään tapauksessa ole väärin. Useasti olen jo sanonut, että kirkollinen tai hengellinen tilaisuus ei tee avioliitosta virallisempaa tai pätevämpää. Lisään vain vielä sen näkökulman, että myöskään aviopuolisoiden henkilökohtainen usko ei tee avioliitosta virallisempaa tai pätevämpää. Aviopari, joka tulee uskoon ja haluaisi kirkollisen liiton, saa vain siunauksen, koska heitä ei vain voida enää vihkiä. He ovat naimisissa riippumatta siitä, millä vakaumuksella he avioliiton ovat aikanaan solmineet.
