Hei Uskis!

Paha henki ja mielenterveyden ongelma ovat kaksi täysin eri asiaa. On selvää, että pahojen henkien vaivaamalla ihmisellä on myös mielenterveys koetuksella. Ja joskus voi tulla vastaan erityisen vaikeita tilanteita, joissa sama henkilö kärsii sekä mielenterveyden ongelmista että pahoista hengistä. Silti paha henki ja mielen sairaus ovat keskenään erillisiä ja toisistaan riippumattomia asioita. Mielenterveysongelma on ihmisen mielenliikkeisiin liittyvä asia, paha henki on erillinen henkiolento.

Raamatussa Jeesus karkottaa pahoja henkiä ja parantaa sairauksia. Vaikka joissain kertomuksissa tai Jeesuksen opetuslapsilleen antamissa ohjeissa saatetaan sanoa nämä kaksi asiaa samassa lauseessa, tehdään niiden välille kuitenkin selvä ero. Sairaita parantaessaan Jeesus usein kosketti sairasta sielunhoidollisesti:

Jeesuksen kävi häntä sääliksi. Hän ojensi kätensä, kosketti miestä ja sanoi: "Minä tahdon. Tule puhtaaksi." Tauti lähti miehestä heti, ja hän tuli puhtaaksi. (Mark. 1:41-42)
Jeesus kosketti miestä, paransi hänet ja lähetti hänet pois. (Luuk. 14:4)

Pahojen henkien vaivaamia ihmisiä Jeesus sen sijaan ei koskettanut. Kyse ei ollut sairauden parantamisesta vaan pahojen henkien ulos ajamisesta. Sen Jeesus teki Sanallaan:

Jeesus käski ankarin sanoin pahan hengen poistua, ja se lähti pojasta. (Matt. 17:18)
Mutta Jeesus käski henkeä ankarin sanoin: "Vaiti! Lähde hänestä!" Silloin saastainen henki kouristi miestä ja lähti hänestä huutaen kovalla äänellä. (Mark. 1:25-26)

Myös ulkopuolisten ihmisten arviot Jeesuksesta on Raamatussa muotoiltu niin, että sairaiden parantaminen on ihmeteko ja pahojen henkien käskeminen on Sanan voimaa:

Kaikki olivat ylen määrin hämmästyksissään ja sanoivat: "Hyvin hän on kaiken tehnyt. Kuurot hän saa kuulemaan ja mykät puhumaan." (Mark. 7:37)
Kaikki olivat ymmällä ja sanoivat toisilleen: "Mitä tämä puhe oikein on? Hän käskee saastaisia henkiä vallalla ja voimalla, ja ne lähtevät tiehensä." (Luuk. 4:36)

Raamatun valossa asia on siis täysin selvää. Henkimaailman todellisuus näkyy siellä ensimmäisestä kirjasta viimeiseen. Raamatussa on 66 kirjaa, ja 60 niistä mainitsee enkelit. Tällöin puhe on Jumalan sanansaattajista. Mutta yhtä lailla langenneet enkelit mainitaan läpi Raamatun, joskin paljon harvemmin.

Ongelma on se, että Suomessa läheskään kaikki seurakuntien työntekijät - papit mukaan lukien - eivät usko pahojen henkien olemassaoloon. Vielä vähemmän tätä uskoa on sellaisilla ihmisillä, joilla on joko tieteellisen ateismin maailmankuva tai sitten täysin kristinuskosta poikkeava vakaumus. Ateistille ainoa looginen vaihtoehto on selittää oudot tapahtumat mielenterveyden ongelmiksi. Kyllähän ateistinen tutkija selittää myös kristillisen uskon tai ylipäätään jumalauskon tieteellisesti.

Minulle itselleni on vähän vaikea ymmärtää sitä logiikkaa, että Raamatusta otetaan ilomielin vastaan puhe Jumalasta, Jeesuksen kuolemasta ja yliluonnollisesta ylösnousemuksesta sekä enkeleistä, mutta tiputetaan pois sen saman Raamatun puhe paholaisesta ja demoneista. Onpa sosiaalisessa mediassa tullut kerran vastaan kansankirkkomme papin väite, joka meni suunnilleen näin: "Pahoihin henkiin uskovat poimivat Raamatusta satunnaisia kohtia omien uskomustensa tueksi." Tuollainen väite on epäloogisuuden huipentuma ja omaan jalkaan ampumista. Nimenomaan sellainen ihminen, jolle kelpaa yliluonnollinen Jeesus mutteivät sen saman Jeesuksen opetukset pahoista hengistä, poimii omien uskomustensa mukaisia rusinoita pullasta. Looginen on se, joka lukee Raamatusta sekä vaikeat että helpot kohdat.

Minä siis ilman muuta uskon sen, mitä Raamattu pahoista hengistä opettaa. Olen työssäni muutaman kerran ollut auttamassa ihmisiä, joilla on ongelmia pahojen henkien kanssa. Suoranaisesti riivattuihin ihmisiin en ole kasvotusten tietääkseni vielä törmännyt. Rauhanturvaoperaatiossa palvelustoverit kertoivat kyllä lähellä sattuneesta tilanteesta. Olen myös ollut toimittamassa kodinsiunausta paikassa, jossa talossa asuvat ihmiset kokivat ja näkivät pahojen henkien vaikutuksen. Valitettavasti itselläni ei ollut silloin ymmärrystä ja työkaluja auttaa niin, että ongelma olisi korjaantunut.

Nämä tilanteet ovat opettaneet minulle sen, että minulla ei todellakaan ole henkien erottamisen armolahjaa. Henkien erottamisen lahja on erityinen Pyhän Hengen lahja, joka on suureksi avuksi sellaiselle ihmiselle, joka joutuu kohtaamaan pahojen henkien vaivaamia ihmisiä. Tällaisen lahjan omistava ihminen voi hengessään tai suorastaan fyysisin oirein aistia sen, että tilanteessa on läsnä jokin yliluonnollinen pahuus. Tämä lahja on yksi työkalu sen arvioimiseen, onko kyseessä mielenterveyden ongelma vai paha henki. Henkien erottamisen armolahjakaan ei ole virheetön, joten kristittyjen yhteistyö erilaisten lahjojensa kanssa on aina ja joka tapauksessa tärkeää.

Työssäni olen tällaisiin harvinaisiin auttamistilanteisiin mahdollisuuksien mukaan ottanut mukaani sellaisen työkaverin tai luotetun kristityn, jolla olen tiennyt olevan henkien erottamisen armolahjan. Kerran olin tilanteessa, jossa paikalla oli yhteensä kahdeksan ihmistä - sekä auttajia että autettavia - joista kaikki muut kokivat tai näkivät jotain. Minä itse en aistinut mitään tavallisuudesta poikkeavaa ihmisten reaktioita lukuunottamatta. Minä joudun siis tekemään arviot pahoista hengistä ihan vain keskustelemalla ihmisten kanssa, arvioimalla heidän kertomuksiaan ja ottamalla huomioon myös henkien erottamisen armolahjalla varustettujen kristittyjen kokemuksen.

Haluan omalta osaltani antaa mahdollisimman hyvän todistuksen Lea Kujanpäästä ja Eero Junkkaalasta. Olen tehnyt heidän kanssaan yhteistyötä erilaisissa tilanteissa, mutta heidän rukoushetkiinsä en ole vielä osallistunut. Minua on pyydetty kyllä mukaan. Olen ajatellut joskus meneväni, jotta osaisin tarvittaessa opettaa paremmin pahoja henkiä vastaan taistelemisesta, mistä Raamattu ei kerro mitään kovin konkreettista. Jokin aika sitten olin jo heidän seuranaan tätä aihepiiriä käsittelevässä viikonlopussa, vaikka omat opetusaiheeni käsittelivätkin Jeesuksen voimaa eivätkä itse eksorkismia.

Voin siis omasta kokemuksestani sanoa, että Lea ja Eero opettavat pahoista hengistä äärimmäisen viisaasti ja ammattitaitoisesti. Heillä on enemmän tietoa juuri tästä aihepiiristä, mutta pystyn silti kaikilta osin allekirjoittamaan, että ymmärrän Raamatun heidän kanssaan samalla tavalla. Lisäksi sen maltillisempaa ja juurevampaa opetusta en tiedä kenenkään antavan. Oletan sen opetuksen särähtävän korvaan vain sellaisille ihmisille, jotka lähtökohtaisestikaan eivät usko Raamatun opetukseen pahoista hengistä. Lea ja Eero osaavat myös ottaa erittäin tarkkanäköisesti ja herkästi huomioon niin mielenterveysongelmien todellisuuden kuin sen tosiasian, että esimerkiksi äärikarismaattisuudessa ihmisiä on rikottu näkemällä pahoja henkiä sielläkin, missä niitä ei todellakaan ole.

Lähetyskentillä ja Suomessa on hyvin erilainen tarve puhua pahoista hengistä. Uskon tämän johtuvan siitä, että meillä on aina ollut kastettuja kristittyjä niin paljon. Valitettavasti tämä tilanne on viimeisen sukupolven aikana muuttunut suuresti. Rohkenen väittää, että se on yksi syy siihen, että henkivalloista puhumisen tarve on kasvanut. Kirkkoon kuulumattomien ja ei-kristittyjen määrä on Suomessa kasvanut suuresti. Jopa kirkkoon kuuluvat vanhemmat eivät aina kastata lapsiaan, koska haluavat, että "tämä saa sitten isona valita". Pahat henget eivät todellakaan hyökkää kastamattoman ihmisen kimppuun kuin sudet, mutta rokotustenkin suhteen "laumasuoja" on iso asia.

Suurin osa suomalaisista kirkon jäsenistä ei elä aktiivisina Jeesuksen seuraajina eikä kaikilla kastetuilla ole pelastavaa uskoa Jeesukseen. Mutta heillä on kuitenkin kaste, joka on Jumalan teko. Vaikka keskimääräinen suomalainen ei itse kunnioittaisi kastettaan, pahat henget kuitenkin kunnioittavat sitä. Uskova kristitty on täydellisessä Jeesuksen suojassa riippumatta siitä, mitä hän henkivalloista ajattelee. Mutta mitä enemmän meillä on ei-kastettuja ei-uskovia, sitä enemmän seurakunnilla ja niiden työntekijöillä on oltava työkaluja auttaa henkivaltojen vaivaamia ihmisiä.

Tervehdys Jere!

Esitit herkällä mielellä hyvin herkän kysymyksen. Olette selvästi pohtineet vaimonne kanssa asiaa syvästi, mutta kysymyksestäsi jää se kuva, että aivan yksiselitteiseen lopputulokseen ette vielä ole päätyneet. Eivätkä tällaiset kysymykset ole koskaan helppoja. Ne koskettavat ihmisenä olemisen syvimpiä puolia. Toivon, että osaan käsitellä aihepiiriä viisaasti. Kysymystäsi voi lähestyä ainakin kolmesta eri suunnasta: Raamatun kantaa tutkimalla, kirkkokuntien käsityksiä pohtimalla ja ihmisyyden olemusta miettimällä. Käsittelen näitä kaikkia suloisessa sekamelskassa.

Pohdit kovasti sitä, toimitteko Jumalan tahtoa vastaan, jos päätätte olla hankkimatta lapsia. Nostit esille ajatuksen, joka sisältää puolet Psalmista 127:

Lapset ovat Herran lahja, kohdun hedelmä on hänen antinsa. Kuin nuolet soturin kädessä ovat nuorena saadut lapset. Onnellinen se mies, jonka viini on nuolia täynnä! Hän ei jää tappiolle, kun hän kaupunginportissa käräjöi vihamiestensä kanssa. (Ps. 127:3-5)

Tämä raamatunkohta ei mielestäni ota millään tavalla kantaa siihen, onko vapaaehtoinen lapsettomuus oikein tai väärin. Raamatun aikana lapsettomuus oli suuri murhe ja ongelma sekä suorastaan häpeän ja pilkan aihe. Siksi lähtökohtaisesti on vaikea kuvitella, että juuri mikään pariskunta olisi koskaan omasta tahdostaan pyrkinyt lapsettomuuteen. Tämä psalmikin keskittyy vain ylistämään Jumalan lahjana saatuja lapsia.

Raamatuntulkinnallisesti merkittävämpi kohta löytyy luomiskertomuksesta, jota ainakin katolisessa kirkossa käytetään perusteluna sille, että vapaaehtoinen lapsettomuus olisi synti:

Jumala siunasi heidät ja sanoi heille: "Olkaa hedelmälliset, lisääntykää ja täyttäkää maa ja ottakaa se valtaanne. Vallitkaa meren kaloja, taivaan lintuja ja kaikkea, mikä maan päällä elää ja liikkuu." (1. Moos. 1:28)

Ihmiskunnalle annettiin tehtäväksi lisääntyä ja täyttää maa. Niinpä tätä kohtaa on tulkittu siten, että avioliitossa ihmisen täytyy lisääntyä. Erityisesti katolilainen tulkinta on se, että kaikki syntyvyyden sääntelyyn liittyvät toimet ovat kiellettyjä. Tätä näkemystä voidaan vielä korostaa nostamalla rinnalle Juudan pojan Onanin tapaus:

Juuda sanoi Onanille: "Makaa veljesi lesken kanssa, täytä velvollisuutesi hänen lankonaan ja herätä eloon veljesi suku." Mutta Onan tiesi, ettei lasta pidettäisi hänen omanaan, ja aina kun hän makasi kälynsä kanssa, hän antoi siemenensä mennä maahan, ettei antaisi jälkeläisiä veljelleen. Herran silmissä hänen tekonsa oli paha, ja siksi Herra antoi hänenkin kuolla. (1. Moos. 38:8-10)

Onan teki selvän synnin, mutta se synti ei liittynyt siihen, että hän ei itse halunnut lapsia itselleen. Tuohon aikaan voimassa oli niin kutsuttu lankousavioliitto; Jos mies kuoli lapsettomana, miehen veljen täytyi ottaa leski vaimokseen. Ensimmäisenä syntynyt lapsi laskettiin juridisesti jo edesmenneen miehen jälkeläiseksi. Onan ei halunnut täyttää tätä velvollisuutta, joten tämä raamatunkohta ei puhu samankaltaisesta tilanteesta, joka sinulla on pohdittavanasi.

Katolisen kirkon näkemys ei ole myöskään kaikkien kristillisten kirkkojen näkemys. Minunkin on vaikea nähdä, että tuohon luomiskertomuksen kohtaan viittaaminen tarkoittaisi suoraan, että vapaaehtoinen lapsettomuus olisi syntiä. Jos ollaan loogisia, niin silloin myös jokainen ihminen, joka ei ryhdy maanviljelijäksi, rikkoo luomiskertomuksessa ihmisille annettua asetusta:

Herra Jumala asetti ihmisen Eedenin puutarhaan viljelemään ja varjelemaan sitä. (1. Moos. 2:15)

Mielestäni samalla logiikalla luomiskertomusta lukien ihminen ei myöskään saisi vapaaehtoisesti edes jäädä naimattomaksi, koska lisääntyminen ei ole yksinään mahdollista, ja luomisessa kuitenkin ihminen luotiin elämään yhdessä miehenä ja naisena:

Herra Jumala sanoi: "Ei ole hyvä ihmisen olla yksinään. Minä teen hänelle kumppanin, joka sopii hänen avukseen." ... Ja mies sanoi: - Tämä se on! Tämä on luu minun luustani ja liha minun lihastani. Naiseksi häntä sanottakoon: miehestä hänet on otettu. Siksi mies jättää isänsä ja äitinsä ja liittyy vaimoonsa, niin että he tulevat yhdeksi lihaksi. (1. Moos. 2:18, 23-24)

Ajattelen, että voitte vaimosi kanssa olla levollisin mielin. Voitte elää täyttä yhteyttä Jumalaan, vaikka olisitte vapaaehtoisesti lapsettomia. Teidän ei tarvitse pelätä, että tekisitte syntiä Jumalan sanaa vastaan, jos ette aktiivisesti yritä hankkia lapsia, tai päädytte omasta vapaasta tahdostanne tavoittelemaan lapsettomuutta.

Paljon suurempi kysymys mielestäni on se, kuinka kaikissa noissa edellä mainitsemissani raamatunkohdissa näkyy jotain ihmisyyden syvyydestä. Raamatun ei tarvitse ottaa kantaa lapsien hankkimisen puolesta, koska se on ollut itsestään selvää yhteiskunnallisesti ja sosiaalisesti. Lapset olivat elämän rikkaus ja konkreettisesti myös sosiaaliturva. Lapset myös olivat oleellinen osa aitoa ihmisenä elämistä.

Nykyään länsimaissa on korostuneesti noussut esiin yksilökeskeinen elämänmalli. Suomi lienee jonkinlaisissa mittauksissa kaikkein lapsivastaisin maa, ja syntyvyyslukemat ovat meillä hyvin alhaisia. Näppituntumani on, että lapset nähdään jonkinlaisena rajoituksena omanlaisen elämän toteuttamisessa. Tällainen tavoite alkaa olla lähellä jo itsekkyyden syntiä.

Kerroit hyvin kauniisti siitä, kuinka haluatte vaimonne kanssa olla bonuskummeja ja bonusisovanhempia, ja koette myös lemmikkinne kuin lapsina. Mielestäni tämä kertoo siitä, kuinka ihmisyyteen kuuluu vanhemmuus. Olen melko varma siitä, että kun nuori avioliittonne saa lisää vuosia, saatatte kokea, että lemmikit, kummilapset tai bonuslapsenlapset eivät tuo elämään ihan sitä merkitystä, mitä omat lapset tuovat.

Ajattelen, että teidän on todella tärkeä pohtia sitä, miltä pohjalta olette päätyneet tähän ratkaisuun. Jos tavoitteenne on ikään kuin saada vähän vähemmän sitoumuksia elämäänne, mutta silti merkitystä ja syvää tarkoitusta elämän jatkuvuudesta, niin onko vaarana se, ettei saa lopulta kumpaakaan.

Hei Kristitty!

Uskon, että Jeesuksen ympärillä ihmeitä tapahtui tiiviimmässä tahdissa kuin nykyään kenenkään yksittäisen kristityn ympärillä. Jumalan Poika oli tullut maailmaan, ja se näkyi kaikissa niissä tunnusteoissa, joita hän teki. Johannes kirjoittaa evankeliuminsa viimeisessä jakeessa tästä asiasta varsin suureellisesti:

Paljon muutakin Jeesus teki. Jos kaikki vietäisiin kohta kohdalta kirjaan, luulen, etteivät koko maailmaan mahtuisi ne kirjat, jotka pitäisi kirjoittaa. (Joh. 21:25)

Toisaalta Jeesus antoi useita lupauksia seuraajiaan koskien:

"Totisesti, totisesti: joka uskoo minuun, on tekevä sellaisia tekoja kuin minä teen, ja vielä suurempiakin. Minä menen Isän luo, ja mitä ikinä te pyydätte minun nimessäni, sen minä teen, jotta Isän kirkkaus tulisi julki Pojassa. Mitä te minun nimeeni vedoten pyydätte minulta, sen minä teen." (Joh. 14:12-14)

Jeesus ei tarkalleen ottaen sano, että hänen seuraajansa tekisivät enemmän ihmeitä ja tiiviimmässä tahdissa kuin hän itse teki. Hän vain mainitsee sen, että hänen Jumalallinen voimansa toimii myös hänen seuraajissaan, ja teot voivat siksi olla suurempiakin. Apostolien teoissa voimme nähdä sen, kuinka sekä Pietari että Paavali herättävät kuolleen ihmisen henkiin. Apostolien teoissa myös useista parantumisista, riivaajien karkottamisista ja muista ihmeistä kerrotaan tiiviimmin kuin nykyaikana kuulee tapahtuvan.

Tunnistan sinun kipuilusi omakohtaisesti. Olen minäkin aika ajoin miettinyt sitä, että miksi ihmekertomuksista raportoidaan vaikkapa lähetyskentiltä Afrikasta, mutta täällä Suomessa sellaisia joutuu haeskelemaan suurennuslasin avulla, eikä sittenkään voi sanoa, ovatko kertomukset tosia.

Nopeita vastauksia voisi kehitellä vaikkapa seuraavasti:

• Yhdessä tunnissa pystyy lukemaan läpi sen, mitä Jeesus teki 3,5 vuodessa. Siksi on hyvä muistaa se, että edes Jeesus ei aina parantanut kaikkia vastaansa tulleita ihmisiä. Ainakin Betesdan lammikolla hän paransi vain yhden ja sivuutti lukuisat muut.
• Olettiko Jeesus, että "hänen ruumiinsa" eli seurakunta tekee ihmeitä samaa vauhtia kuin Jeesuskin teki maan päällä vaeltaessaan? Tällöin yhdessä paikassa ihmeitä olisi paljon harvemmin näkyvissä.
• Kelpaisivatko kaikki Raamatun ajan ihmeet meille ihmeiksi? Paavalia puri käärme, ja paikalliset pitivät ihmeenä sitä, että hän ei kuollut. Me toteaisimme vain, että onneksi myrkkykäärme puri varoituspureman, jossa ei ollut myrkkyä.
• Suomessa on karismaattisia piirejä, joissa puhutaan paljon ihmeistä. Olen itsekin kuullut näitä kertomuksia, enkä kaikkia itsekään omassa mielessäni kelpuuttaisi sinällään ihmeeksi vaan aivan tavallisiksi tapahtumiksi, jotka ovat sattuneet oikeaan aikaan. Mutta onko oikea ajoituskin laskettava ihme? Mikä erottaa sattuman ja ihmeen?

Nämä ovat tietenkin vain pohdintoja, jotka auttavat näkökulmien muodostamisessa, mutta eivät ne vastaukseksi lopulta kelpaa.

Eräs vastaus saattaisi kätkeytyä siihen, kuinka evankeliumit rakentuvat. Jos luemme evankeliumeja erityisesti ihmekertomuksia, parantumisihmeitä ja riivaajien karkottamisia tarkastellen, niin huomaamme, että ainakin Matteuksen, Markuksen ja Luukkaan evankeliumeissa on tässä suhteessa selvä käännekohta.

Evankeliumit alkavat hurjalla ihmekertomusten tykityksellä. Jeesus tuntuu olevan kuin maailman paras mainosmies, joka tekee ihmeitä solkenaan. Ihmiset tungeksivat hänen luokseen, kun ovat kuulleet hänen suurista teoistaan:

Jeesus käski opetuslastensa pitää venettä varalla, jottei hän jäisi väkijoukon jalkoihin. Hän näet oli parantanut monia, ja niin kaikki, joilla oli vaivoja, tungeksivat häntä kohti yrittäen koskettaa häntä. (Mark. 3:9-10)
"Ellette muuten usko, uskokaa minun tekojeni tähden." (Joh. 14:11)

Yhtäkkiä ihmeet kuitenkin vähenevät rajusti ja loppuvat lähes kokonaan. Käännekohta on siinä hetkessä, kun Jeesus käy keskustelun opetuslastensa kanssa:

[Jeesus] kysyi opetuslapsilta: "Kuka minä ihmisten mielestä olen?" He vastasivat: "Toisten mielestä sinä olet Johannes Kastaja, toisten mielestä Elia, toisten mielestä joku profeetoista." "Entä te?"  kysyi Jeesus. "Kuka minä teidän mielestänne olen?"  Pietari vastasi hänelle: "Sinä olet Messias." (Mark. 8:27-30)

Kun Pietari kertoi, että hän uskoo Jeesuksen olevan Vanhan testamentin lupaama Messias, jotain muuttui. Heti sen jälkeen Jeesus puhuu ensimmäisen kerran kuolemastaan ja opettaa, mitä hän vaatii seuraajiltaan. Alkaa tie kohti ristinkuolemaa:

Jeesus kutsui väkijoukon ja opetuslapsensa ja sanoi heille: "Jos joku tahtoo kulkea minun jäljessäni, hän kieltäköön itsensä, ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua. Sillä se, joka tahtoo pelastaa elämänsä, kadottaa sen, mutta joka elämänsä minun tähteni ja evankeliumin tähden kadottaa, on sen pelastava." (Mark. 8:34-35)

Minua tämä evankeliumien kokonaislinja puhuttelee kovasti. Ihmeteot ovat tunnustekoja, joilla Jeesus ilmaisee jumalallisen voimansa, jotta ihmiset kiinnostuisivat hänestä. Mutta kun ihmiset ovat oppineet tuntemaan, kuka Jeesus on, hän ikään kuin esittää kysymyksen: "Haluat olla seuraajani. Hyvä! Jos tästä eteenpäin saat vain yhden ihmeen, niin riittääkö sinulle minun ylösnousemukseni?"

Minun näppituntumani on, että ihmeitä tapahtuu eniten alueille, jossa Jeesusta tunnetaan kaikkein heikoimmin. Siksi ihmeitä raportoidaan paljon lähetyskentiltä, joissa Sanaa kuullaan ensimmäistä kertaa. Toisaalta nämä ovat usein paikkoja, joissa sairaiden parantumisia tarvitaan kipeämmin kuin länsimaisen lääketieteen piirissä. Suomessa ihmekertomuksia raportoidaan ehkä eniten Lähi-Idästä saapuneiden muslimien joukossa. He kertovat, että ovat ihmeellisellä tavalla kohdanneet Jeesuksen, ja haluavat siksi kääntyä kristityiksi.

Yksittäisten kristittyjen kohdallakin näyttäisi olevan se lainalaisuus, että mitä tuoreempi usko, sitä enemmän se etsii ihmeitä ja kokemuksia. Jumala näyttää kuitenkin kasvattavan kristittyjä luottamaan Jumalaan, vaikka mitään yliluonnollista ei näkyisi päivittäin tai koskaan. Joka tapauksessa ihmeet eivät saa olla Jeesuksen seuraajille itse tarkoitus. Jeesus opetti itsestään tavalla, joka sopii myös ihmeisiin: "Sinä uskot, koska sait nähdä minut. Autuaita ne, jotka uskovat, vaikka eivät näe." (Joh. 20:29)

Silti kaikkea ei voida kuitata sillä, että ihmeitä tapahtui eniten Jeesuksen ja apostolien aikana, ja nyt täytyy osata elää ilman niitä. Jeesus itse sanoi, että hänen seuraajiensa joukossa ovat läsnä myös ihmeteot.

Niitä, jotka uskovat, seuraavat nämä tunnusmerkit: Minun nimissäni he ajavat pois pahoja henkiä. He puhuvat vierailla kielillä. He tarttuvat käsin käärmeisiin, ja vaikka he juovat tappavaa myrkkyä, se ei vahingoita heitä. He panevat kätensä sairaiden päälle, ja nämä paranevat. (Mark. 16:17-18)

Pyhän Hengen ihmeelliset ilmenemismuodot eivät siis voi koskaan kadota kokonaan kristikunnasta, vaikka joillain alueilla niitä nähtäisiin hyvin harvoin. Jeesuksen lupauksesta huolimatta emme valitettavasti pysty määrittelemään tarkkaa syytä sille, miksi ihmeistä raportoidaan joinakin aikoina tai joissakin paikoissa enemmän kuin toisaalla. Jumala antaa Pyhän Hengen lahjoja tunnustekojen tekemiseen oman tahtonsa mukaan. Niitä lahjoja voidaan pyytää seurakunnan rakennukseksi, mutta niitä ei voida tilata tai käskeä.

Tervehdys Hellevi!

Jumalan valtakunnan periminen on kielikuva, joka erityisesti Uuden testamentin puolella tarkoittaa pelastumista iankaikkiseen elämään. Tämä käy ilmi Jeesuksen opetuksista, kun hän puhuu taivaaseen pääsemisestä ja viimeisestä tuomiosta:

Minä sanon teille, että niin idästä kuin lännestä tulee monia, jotka taivasten valtakunnassa käyvät aterialle yhdessä Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin kanssa. Mutta ne, joiden oli määrä periä valtakunta, heitetään ulos pimeyteen. Siellä itketään ja kiristellään hampaita. (Matt. 8:11-12)

Sitten kuningas sanoo oikealla puolellaan oleville: "Tulkaa tänne, te Isäni siunaamat. Te saatte nyt periä valtakunnan, joka on ollut valmiina teitä varten maailman luomisesta asti." (Matt. 25:34)

Kielikuva esiintyy erityisesti Matteuksen evankeliumissa, joka on kirjoitettu juutalaisille. Heille valtakunnan periminen on tuttu ilmaus esimerkiksi Psalmeista ja Sananlaskuista. Näissä yhteyksissä pelastuminen ei välttämättä aina viittaa iankaikkiseen pelastumiseen vaan ylipäätään Jumalan antamaan siunaukseen ja onneen:

Väärintekijät joutuvat tuhoon, mutta ne, jotka panevat toivonsa Herraan, saavat periä maan. Vielä hetki - ja jumalatonta ei enää ole! Sinä katsot hänen asuinpaikkaansa - se on tyhjä! Mutta nöyrät perivät maan, he saavat osakseen onnen ja rauhan. ... Ne, joita Herra siunaa, saavat periä maan, ne, jotka hän kiroaa, joutuvat perikatoon. ... Vanhurskaat perivät maan ja asuvat siinä aina. ... Pane toivosi Herraan, kulje hänen tietään! Hän korottaa sinut, sinä saat periä maan ja nähdä jumalattomien tuhon. (Ps. 37:9-11, 22, 39, 34)

Oikeamieliset perivät maan, rehelliset saavat asua siellä, mutta jumalattomat temmataan juuriltaan, luopiot pyyhkäistään maan päältä. (Sananl. 2:21-22)

Vanhassa testamentissa yksi hallitseva juonne on se, että Jumala antaa kansalleen luvatun maan, mutta uhkaa ottaa sen pois, jos kansa jatkaa epäjumalien palvelemista. Tämä tietysti toteutuu taivaassa kaikkein täydellisimmin, ja siksi se on Uuden testamentin puolella erityisen vahvasti pelastumiseen liittyvä kuva. Kristityt ovat saaneet lupauksen luvatusta maasta, taivaan valtakunnasta, joka on luvattu Jeesuksen kautta. "Valtakunnan periminen" on siis samanarvoinen ilmaus kuin taivaaseen pääseminen tai pelastuminen. Ja tämänhän sinä kysymyksessäsi ymmärsitkin. Ongelmanasi oli enemmän se, miksi esimerkiksi Galatalaiskirjeessä sanotaan, että synnin tekeminen estää valtakunnan perimisen:

Lihan aikaansaannokset ovat selvästi nähtävissä. Niitä ovat siveettömyys, saastaisuus, irstaus, epäjumalien palveleminen, noituus, vihamielisyys, riidat, kiihkoilu, kiukku, juonittelu, eripuraisuus, lahkolaisuus, kateus, juomingit, remuaminen ja muu sellainen. Varoitan teitä, kuten olen jo ennenkin varoittanut: ne, jotka syyllistyvät tällaiseen, eivät saa omakseen Jumalan valtakuntaa. (Gal. 5:19-21)

Alleviivattu kohta on vanhassa käännöksessä suomennettu sanoilla "peri Jumalan valtakuntaa". Ja sama ajatus löytyy myös esimerkiksi Korinttolaiskirjeestä:

Ettekö tiedä, että vääryydentekijät eivät saa omakseen Jumalan valtakuntaa? Älkää eksykö! Jumalan valtakunnan perillisiä eivät ole siveettömyyden harjoittajat eivätkä epäjumalien palvelijat, eivät avionrikkojat, eivät miesten kanssa makaavat miehet, eivät varkaat eivätkä ahneet, eivät juomarit, pilkkaajat eivätkä riistäjät. Tällaisia jotkut teistä olivat ennen, mutta nyt teidät on pesty puhtaiksi ja tehty pyhiksi ja vanhurskaiksi Herran Jeesuksen Kristuksen nimessä ja Jumalamme Hengen voimasta. (1. Kor. 6:9-11)

Kysymyksesi ei lopulta siis liity siihen, mitä Jumalan valtakunnan periminen lopulta tarkoittaa. Huolesi on se, että eikö usko riitäkään. Pitääkö sittenkin keskittyä välttämään syntiä, jotta voisi pelastua. Näitä kohtia lukiessa tulee olo, että jos sortuu tekemään mitään syntiä - varsinkaan noissa luetteloissa mainittuja - ei voi päästä taivaaseen. Mutta siitä ei ole kyse.

Usko on ainoa asia, joka ihmisen pelastaa. Mutta yhtä aikaa on huomattava, että usko voi olla pahasti pielessä kahdella tapaa:
1. "Antinomismi" on harha, jossa armo antaa luvan tehdä miten paljon syntiä tahansa. Usko on siis vain pään tietoa.
2. "Legalismi" on harha, jonka mukaan ihmisen pitää tehdä riittävän paljon hyvää, jotta pelastuu. Usko on siis vain tekoja.

Oikea usko on Jeesuksen seuraamista, jossa on kaksi koko ajan voimassa olevaa puolta:
1. Jeesus odottaa, että hänen seuraajansa oppii elämään aina vain enemmän Jumalan tahdon mukaan.
2. Jeesus sanoo jokaiselle syntiin langenneelle, että mikään synti ei ole armoa suurempi.

Tämän vuoksi Raamatun opetukset pelastuksesta ovat kokonaisvaltaisia. Ne eivät anna lupaa piehtaroida synnissä, mutta ne eivät anna lupaa myöskään piehtaroida synnintunnossa. Nuo Paavalin kirjoittamat sanat korostavat sitä puolta, että kukaan Jeesuksen seuraaja ei voi ohittaa Jumalan tahtoa ja sanoa, että armon vuoksi synti on luvallista. Ja niinpä Raamatussa pelastuksesta puhutaan joskus niin, että se on oikean elämäntavan tai oikean ajattelutavan seurausta:

Autuaita kärsivälliset: he perivät maan. (Matt. 5:5)

Onhan Jumala valinnut juuri maailman silmissä köyhät olemaan uskossa rikkaat ja perimään valtakunnan, jonka Jumala on luvannut häntä rakastaville. (Jaak. 2:5)

Ja toisaalla pelastuksesta puhutaan niin, että halutaan sulkea kaikki tekojen mahdollisuudet pois. Vaikka Jeesuksen seuraaminen on sitä, että halutaan noudattaa Jumalan tahtoa ja Jeesuksen esimerkkiä, niin kukaan ei elä päivääkään synnittömänä. Jokainen Jeesuksen seuraaja lankeaa joka päivä - ja joskus vielä hyvin pahoihin synteihinkin. Silti hän saa elää armon ja anteeksiantamuksen alla:

Ei Jumala sen vuoksi luvannut Abrahamille ja hänen jälkeläisilleen koko maailmaa perinnöksi, että Abraham noudatti lakia, vaan siksi, että Abraham katsottiin vanhurskaaksi, kun hän uskoi. Jos näet perillisiä ovat ne, jotka vetoavat lain noudattamiseen, silloin usko menettää merkityksensä ja lupaus raukeaa. (Room. 4:13-14)

Pidän erityisen paljon Raamatun kielikuvista: "Jeesuksen seuraaja", "Jumalan lapsi" ja "valon valtakunnan kansalainen". Ne eivät kerro tarkasti, miten ihminen oman uskonsa osaa pukea sanoiksi. Ne eivät myöskään kerro tarkasti, kuinka hienosti kristitty on osannut elää tai millaisten syntien kanssa hän kamppailee. Jeesuksen seuraaja voi joskus onnistua upeasti tai epäonnistua surkeasti, mutta hän silti seuraa Jeesusta. Jumalan lapsi voi ymmärtää paljon Jumalan tahdosta tai olla sen suhteen todella pihalla, mutta hän on silti Jumalan lapsi. Valon valtakunnan kansalainen voi olla sydämestään antautunut Jeesukselle tai epäillä omaa uskoaan, mutta se ei muuta hänen kansalaisoikeuttaan. Kaikki riippuu Kristuksesta:

Jos te kerran olette Kristuksen omia, te olette Abrahamin jälkeläisiä ja saatte periä sen, mikä hänelle oli luvattu. (Gal. 3:29)

Jos olemme lapsia, olemme myös perillisiä, Jumalan perillisiä yhdessä Kristuksen kanssa; jos kerran kärsimme yhdessä Kristuksen kanssa, pääsemme myös osallisiksi samasta kirkkaudesta kuin hän. (Room. 8:17)

Koska tekin olette Jumalan lapsia, hän on lähettänyt meidän kaikkien sydämiin Poikansa Hengen, joka huutaa: "Abba! Isä!" Sinä et siis enää ole orja vaan lapsi. Ja jos kerran olet lapsi, olet myös perillinen, Jumalan tahdosta. (Gal. 4:6-7)

Hei Pettynyt itseen!

Kirjoitat hyvin ahdistunein ja sekavin tunnelmin. Koen, että jotain samankaltaista kipuilua on ollut sillä kysyjällä, jolle olen aiheesta hyvin perusteellisesti jo aikaisemmin kirjoittanut. Liitin kysymyksesi samaan viestiketjuun. Toivon, että kirjoittamistani asioista voisi olla sinulle hyötyä. Perehdy yllä oleviin viesteihin, ja esitä jatkokysymyksiä, jos koet tarpeelliseksi.

Tervehdys Pohtija124!

Esität hyvin herkän ja omantunnonaran kysymyksen. Tiedän, että minun pitäisi virkani puolesta osata vetää rajoja ja antaa vastauksia vaikeisiinkin kysymyksiin. Se on vaikeaa silloinkin, kun tietää kaikista osapuolista paljon. Tällaisessa tuntemattoman ihmisen neuvomisessa rima nousee vielä korkeammalle. Helpointa lienee vastata kysymyksessäsi siihen osuuteen, joka on eniten opillinen:

En halua rikkoa Jumalaani vastaan ja pohdin onko kyseinen liitto jumalan edessä vai ihmisten?

Luterilaisen kirkon piirissä ei tehdä avioliiton pätevyyden suhteen mitään eroa sillä, onko vihkiminen ollut kirkollinen vihkiminen vai siviilivihkiminen. Käsittääkseni luterilaisen kirkon alkumetreillä - silloin kun kirkolla ei ollut Saksassa vihkioikeutta - seurakunnan jäsenet kävivät tuomarin edessä avioitumassa. Luterilainen seurakunta antoi siunauksensa liitolle sen jälkeen, kun se oli ensin virallisesti solmittu, ja myös sukupuolisen elämän osalta täytäntöön laitettu. Eli siunaus annettiin viralliselle ja pätevälle avioliitolle.

Avioliiton olemus on lähtökohtaisesti Jumalan asettama instituutio. Se on elämää suojeleva rakenne, ja se toimii riippumatta siitä, minkä kulttuurin tai uskonnon mukaisilla tavoilla se on solmittu ja mikä on puolisoiden vakaumus. Tämän vuoksi uudelleen avioitumisen oikeutusta ei voi lähtökohtaisesti hakea siitä, millä tavoin edellinen avioliitto solmittiin. Niinpä paljon vaikeampi kysymys on seuraava pohdintasi:

Voinko raamatun valossa jatkaa suhdetta vai onko se lopetettava ja tehtävä parannus.

Seurakunnan paimenten ja kristittyjen kesken on täydellinen jakautuminen siinä, miten asiasta ajatellaan. Jyrkkää ääripäätä edustava raamatunlukutapa pitää itsestäänselvänä, että vain leskeksi jäänyt tai korkeintaan petetyksi tullut ihminen on oikeutettu uudelleen avioitumiseen. Elämän mutkikkuutta ja lempää lähimmäisiin suhtautumista korostava raamatunlukutapa pitää itsestäänselvänä, että tapahtunut avioero on synti, joka saadaan anteeksi niin täydellisesti, että uudelleen avioitumista ei pidetä syntinä.

Minulle itselleni jälkimmäinen lukutapa kuulostaa kovin vaikealta. Sen suurin ongelma on siinä, että käytännössä anteeksianto kohdennetaan tulevaan syntiin jo ennakolta. Jeesushan korosti isona ongelmana nimenomaan sitä uudelleen avioitumista.

Toisaalta juuri tämän vuoksi kysymys oikeutetusta avioerosta muuttuu aidosti hyvin vaikeasti määriteltäväksi. Olen asiaa käsitellyt tässä vastauksessani. Kirjoitan saman asian nyt vähän tiiviimmin.

Vanhan testamentin, Jeesuksen ja Paavalin opetusten mukaan avioliitto on yksiselitteisesti elinikäinen. Esimerkiksi Roomalaiskirjeessä asia sanotaan hyvin tiiviisti:

Jos hän miehensä eläessä antautuu toiselle miehelle, hän on avionrikkoja. Mutta miehensä kuoltua hän on vapaa lain määräyksestä eikä tee aviorikosta, jos menee naimisiin toisen miehen kanssa. (Room. 7:3)

On siis yksiselitteistä, että aviorikos tapahtuu, jos naimisissa oleva ihminen tekee syrjähypyn. Tämä särkee avioliiton perustuksia niin pahasti, että pettäminen eli haureus/huoruus antaa petetylle oikeuden mennä uudelleen naimisiin:

Minä sanon teille: jokainen, joka hylkää vaimonsa muun syyn kuin haureuden tähden, ajaa hänet aviorikokseen. Ja aviorikoksen tekee myös se, joka nai miehensä hylkäämän naisen. (Matt. 5:32)

Minä sanon teille: se, joka hylkää vaimonsa muun syyn kuin haureuden tähden ja menee naimisiin toisen kanssa, tekee aviorikoksen. [Aviorikoksen tekee myös se, joka nai miehensä hylkäämän naisen."] (Matt. 19:9)

Näissä Jeesuksen sanoissa ihmettelyä herättää yleensä se, että miksi hylätyn naisen puolisoksi ottaminen on aviorikoksen tekemistä. Tämä kuitenkin on selkeä seuraus siitä, että jos kerran avioliitto on oikeasti elinikäinen, niin silloinhan ero ei särje avioliittoa. Eroamisen myötä nämä ihmiset ovat naimisissa, mutta eivät asu enää saman katon alla. Ja koska nämä ihmiset ovat yhä edelleen Jumalan silmissä naimisissa, heillä on mahdollisuus sopia keskenään ja palata yhteen:

Naimisissa oleville taas annan käskyn, en minä vaan Herra: vaimo ei saa erota miehestään. Jos hän kuitenkin eroaa, olkoon menemättä enää naimisiin tai sopikoon miehensä kanssa. Samoin ei mies saa erota vaimostaan. (1. Kor. 7:10-11)

Kun Jeesus puhuu siitä, että hylätyn naisen ottaminen vaimoksi on aviorikos, hän todennäköisesti tarkoittaa sitä, että tuo uusi naimisiin meneminen estää eronneen pariskunnan yhteen palaamisen. Muutenhan heillä olisi vielä ollut mahdollisuus sopia ja palata yhteen.

Samoin oudolta tuntuu se, kun Jeesus puhuu siitä, että vaimon hylkääminen ajaa tämän aviorikokseen. Eikö se ero olekaan aviorikos? Itse luen noita sanoja siten, että Jeesus sanoo, että väistämättä tulee käymään niin, että naisen täytyy etsiä uusi mies, jolloin tämä tulee tekemään aviorikoksen.

Jeesuksen sanoja lukiessa tulee siis itsellekin hyvin ristiriitainen olo. On täysin selvää, että kristityn ihanne on yksiavioisuus koko elämän ajan. Sen ihanteen rikkomisesta annetaan hyvin jyrkät ohjeet. Ja toisaalta niihin samoihin sanoihin sisältyy ajatus, että ero itsessään ei näytä tarkalleen ottaen olevan se aviorikos. Miksi Jeesus muuten voisi sanoa, että juridisesti eronneet puolisot voisivat omilla tahoillaan sortua aviorikokseen?

Tämän vuoksi kristikunnassa on hyvin erilaisia tulkintoja. Jos ymmärrän oikein, katolinen kirkko ei vihi aviopuolisoita uudelleen edes aviorikoksen johdosta tapahtuneen avioeron jälkeen. Heidän teologiassaan korostuu "lain henki", eli se, mihin Jeesus kristittyjä haluaa ohjata.

Toisaalta esimerkiksi Lähetyshiippakunnan pastorien suunnalta olen kuullut opetusta siitä, että jos aviorikoksen jälkeen on oikeus mennä uudelleen naimisiin, niin silloin uudelleen avioitumisen oikeus on myös silloin, jos aviorikos on tapahtunut juridisen eron jälkeen. Heidän teologiassaan korostuu "lain kirjain", eli se, mihin Jeesus tarkalleen ottaen rajoja vetää.

Pahoittelen, etten osaa antaa sinulle vastausta, joka olisi juuri sinulle räätälöity. Toivon, että voin kuitenkin auttaa sinua muodostamaan mielipiteen siten, että voit tehdä ratkaisusi levollisella omallatunnolla.

Hei Aki!

Liitin kysymyksesi yllä käsitellyn kysymyksen jatkoksi. Sinun kannattaa perehtyä siihen. Edellä olen kirjoittanut kuitenkin sielusta hyvin yleisellä tasolla, joten sen pohjalta käsittelen yksityiskohtaisempia kysymyksiäsi.

kiinnostaisi tietää mitä mieltä olette sielun syntymisestä eli milloin ihmiselle on tullut sielu? Onko sielu ollut jo neanderin ihmisellä, entäpä sitä vanhemmilla ihmisen esi -isillä, jopa ensimmäisellä bakteerilla? Muistan koulussa oppineeni että meidän uskonnon mukaan vain ihmisellä on sielu, onko tämä oikea muistikuva?

Sielu kuvaa Raamatussa elollista olentoa. Joten mitä tahansa maailman synnystä ja ihmisen luomisen tavasta ajatellaankaan, niin karkeasti ajatellen voisi sanoa, että sielu on ollut niin kauan kuin on ollut elämää. Otan saman jakeen Raamatusta sekä nykyisen että vanhemman Kirkkoraamatun sanamuodoin:

Herra Jumala muovasi maan tomusta ihmisen ja puhalsi hänen sieraimiinsa elämän henkäyksen. Näin ihmisestä tuli elävä olento. (1. Moos. 2:7)
Silloin Herra Jumala teki maan tomusta ihmisen ja puhalsi hänen sieramiinsa elämän hengen, ja niin ihmisestä tuli elävä sielu. (1. Moos. 2:7 KR33)

Riippumatta siitä, ajatellaanko maan tomusta muovautumisen kestäneen vuosimiljoonia tai yhden päivän, sielulla kuvataan tässä yhteydessä elämää. Loppujen lopuksi kyse ei siis ole siitä, milloin ihmiseen on tullut sielu, vaan siitä, miten me miellämme sen, kuka on ensimmäinen ihminen.

Kirjaimellisen luomiskertomuksen lukutavan mukaan Adam oli yksiselitteisesti ensimmäinen ihminen, ja häneen tuli sielu silloin kun Jumala elämän hengen häneen puhalsi.

Jos taas ajatellaan, että Jumalan luomistyö tapahtui enemmänkin tieteellisen kehitysteorian tavoin, niin silloinkin sanoma on sama. Miten ajattelemmekaan ensimmäisen ihmisen, niin hänelle Jumala antoi elämänhengen eli elämänvoiman eli sielun.

Asian teoretisointia vaikeuttaa vielä sekin, että vaikka ihminen saa luomiskertomuksessa erityisaseman, ja vain hänen kohdallaan puhutaan sielun syntymisestä, niin myöhemmin Raamatussa puhutaan myös eläinten sielusta ja hengestä. Ensimmäinen lainaus on jälleen kummankin käännöksen mukaisesti:

Älkää vain syökö lihaa, jossa sen sielu, sen veri, vielä on. Mutta teidän oman verenne minä kostan; jokaiselle eläimelle minä sen kostan, ja myöskin ihmisille minä kostan ihmisen sielun, toiselle toisen sielun. (1. Moos. 9:4-5 KR33)

Lihaa, jossa vielä on jäljellä sen elämänvoima, veri, te ette saa syödä. Ja jokaisen, joka vuodattaa teidän verenne, teidän elämänvoimanne, minä vaadin tilille. Minä vaadin tilille jokaisen eläimenkin. Vaadin tilille jokaisen ihmisen, joka vuodattaa lähimmäisensä veren. (1. Moos. 9:4-5)

Kuka tietää, kohoaako ihmisen henki ylös ja vajoaako eläinten henki alas maahan? (Saarn. 3:21)

Usein sielu on siis ymmärrettävä "elämänvoimana" tai "elollisuutena". Kun ihminen kuolee, näkyvästi jäljelle jää vain ruumis. Sielu on siis se osa ihmistä, joka ei enää ole olemassa ruumiissa. Tämän vuoksi eläimistäkin voidaan sanoa, että niillä on sielu.

Toisaalta sielu viittaa myös siihen, että ihminen on ikuisuusolento: Sinä et hylkää sieluani tuonelaan etkä salli pyhän palvelijasi ruumiin maatua. (Ap. t. 2:27) Ja tästä emme voi sanoa mitään varmaan eläinten kohdalla. Vaikka eläimet ovat selvästi elollisia ja jopa persoonallisia olentoja, emme voi varmuudella tietää, onko niiden sielu samassa merkityksessä ikuinen kuin ihmisten sielu. Tästä asiasta olen kirjoittanut viestiketjussa Pääsevätkö eläimet taivaaseen?

Käydessäni kirkossa hautajaispuheissa puhutaan vainajasta että sielu on matkalla taivaaseen. Sitten toisaalta puhutaan ylösnousemuksesta jota pitää odottaa maailman loppuun saakka ("viimeisenä päivänä ylösnousemus jonka jälkeen vasta mennään taivasten valtakuntaan?" .  Missä on tuhansia vuosia sitten kuolleen esi-isäni sielu nyt? Jossain välitilassako?

Tämä on kysymys, johon meillä ei ole tarkkoja vastauksia. Asiaa minulta on kuitenkin tiedusteltu jo aiemmin, joten olen yrittänyt jotain vastata. Löydät kirjoitukseni kahdesta eri ketjusta:
Tuonela
Sielun siirtyminen taivaaseen

Näiden seikkojen pohjalta nousee väkisin dilemma että nyt maailmanloppua odottavia sieluja on jossain todella paljon tai sitten sielujen määrää rajataan jollain säännöllä jota en tiedä.

Tämä on hauskaa matemaattista pohdintaa, jossa aivot menevät solmuun, kun yrittää yhdistellä kaikenlaiset käytettävissään olevat tiedot yhteen. Siksi heitän pohdintasi joukkoon vielä muutaman ajatuksen:

1. Jumala on sanonut, että maailmanlopun jälkeen luodaan uusi taivas ja uusi maa. Hänellä on mahdollisuus tehdä uudesta maasta vaikkapa linnunradan kokoinen, jolloin maapallon historian aikana eläneet sielut mahtuvat elämään vaikka erakkoina omissa autiomaissaan, jos niin halutaan. Eli mikään määrä sieluja ei ole liikaa.

2. Tiedemiesten mukaan ihmisten määrä maailmassa on kasvanut niin paljon, että (käsitykseni mukaan) viimeisten satojen vuosien aikana kasvu on ollut eksponentiaalista. Jos siis ajatellaan, että ikuisia sieluja olisivat vain ihmisten sielut, niin niitä taitaisi olla vain pari kolme kertaa niin paljon kuin nykyään elossa olevien ihmisten sieluja.

Mutta kuten huomaat, tämä on kaikki spekulaatiota. Lopulta merkitystä on sillä, että Raamattu on kirjoitettu meille ihmisille, ja siellä meitä puhutellaan ikuisuusolentoina ja elävinä sieluina. Raamattu jättää arvoitukseksi sen, mitä kaikkea sielu tarkasti tarkoittaa. Se keskittyy kertomaan, kuinka sielumme löytää yhteyden Jumalaan ja pääsee taivaaseen.