Vanha ketju mutta kirjoitellaas tähän.

Itse olen tätä sota-aihetta miettinyt pitkän aikaa.

Uskoontultuani omaksuin "pasifismi"-näkökulman, ja tällä kannalla menin 12 vuotta ja pitäydyin siinä tiukasti kiinni.

Nyt tosin viimeisen vuoden aikana näkemykseni asiaan on muuttunut.

Esitän perusteluita, miksi pasifismin (aseistakieltäytymisen) puolesta esitettävät perustelut eivät mielestäni kestä Raamatun tarkastelua:

- Room. 13:4 sanoo selkeästi, ettei esivalta turhaan miekkaa kannata. Miekka on sitä varten että sitä tarvittaessa myös käytetään. Ei sillä muuta funktiota voi olla.

- "Älä tapa" tarkoittaa todellisuudessa "Älä murhaa". Jos se tarkoittaisi "älä tapa missään olosuhteissa", niin silloin tämä jo Vanhan testamentin puolella annettu käsky olisi ollut ristiriidassa sen suhteen, kun israelilaiset kävivät puolustus- tai joskus hyökkäyssotia pakanakansoja vastaan, joille sota oli Jumalan tuomio. Jumala ei voi antaa käskyjä, jotka ovat ristiriitaisia keskenään.

- "Rakasta lähimmäistäsi". Tämä käsky löytyy totisesti aika vahvasti läpi Uuden testamentin. Mutta tämä ei silti ole vastaan sodassa tappamista, jos se on viimesijainen keino ja sillä suojellaan muita ihmisiä. Perustelen myös sillä, että kyseinen käsky löytyy myös jo Vanhasta testamentista:

Älä kosta äläkä pidä vihaa kansasi lapsia vastaan, vaan rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi. Minä olen Herra.
3. Moos. 19:18

Vetoan tässä jälleen siihen, että Jumala ei voi antaa ristiriitaisia käskyjä. Jo VT:n puolella oli käsky rakastaa lähimmäistä, mutta se ei ollut silti ristiriidassa sotapalveluksen kanssa.

- "Joka miekkaan, tarttuu se miekkaan hukkuu" (Matt. 26:51-54; Luuk. 22:49-50). Tässä tilanteessa Pietari iskee Jeesuksen vangitsijaa miekalla. Pietari ensin kysyy, mutta ennen kuin saa vastauksen, menee ja iskee jo. Sellainen ihminen, joka toimii hätäisesti ja jonka ensisijainen keino kaikissa tilanteissa on vastata voimakeinoin, on omiaan joutumaan moninaisiin ongelmiin myös myöhemmässä elämässään (tähän viittaa varoitus miekkaan hukkumisesta). Voimakeinot eivät ole aina oikea ratkaisu. Lisäksi Jeesuksen kiinniottoa ei saanut vastustaa koska muuten ei olisi Jeesus päätynyt kuolemaan ristilläkään.

-------

Mutta on kuitenkin tärkeä huomioida, että jos asetta käyttää polisiin tai sotilaan roolissa, niin siinä ei saa olla mukana henkilökohtaista vihaa.

Sodissa monesti pyritään tekemään vastapuolen sotilaista ja kansalaisista jotenkin ali-ihmisiä. Kutsumalla heitä vaikka syöpäläisiksi tai jollain muulla halventavalla nimityksellä. Tätä kutsutaan dehumanisoinniksi. Tällainen on syntiä mielestäni, koska jokainen ihminen luotiin Jumalan kuvaksi. (Vaikkakin se kuva on synnin turmelema.)

Raamattu totta kai antaa luvan vihata syntiä ja pahoja tekoja, mutta itse ihmisiä ei saa vihata. Ihmisviha itsessään on syntiä.

Jokainen, joka vihaa veljeänsä, on murhaaja; ja te tiedätte, ettei kenessäkään murhaajassa ole iankaikkista elämää, joka hänessä pysyisi. 1. Joh. 3:15

Monissa konflikteissa vihan turruttamat sotilaat ovat tehneet monenlaisia hirveyksiä: kiduttaneet, tappaneet ja raiskanneet siviileitä...

Jos siis uskova kristitty olisi miekankäyttäjän roolissa niin siinä ei saisi antaa oman sydämen täyttyä vihasta ja osata nähdä myös vastapuolen sotilaatkin ihmisinä, ja heidän tappamisensa ikävänä, vaikkakin olosuhteissa pakollisena asiana.

-------

Mutta, jokaisen tulee silti toimia omantunnon mukaan. Jos omatunto on syystä tai toisesta vahvasti vastaan niin sitten ei pidä ottaa sotilaan tai poliisin roolia.

Luin kerran kirjan "Sankareita vai pelkureita", kirjoittaja Kalevi Kalemaa. Siinä käsiteltiin aseistakieltäytymisen historiaa, tuotiin esille niin kristillistä kuin ei-kristillistäkin aseistakieltäytymistä. Laitan tähän yhden esimerkin missä kerrottiin kristillisistä aseistakieltäytyjistä Suomen sotien aikana.

"Jatkossa sopimus toimi: vänrikki Repo otti työkomennuksille omantunnonarkoja, kun oli ensin selvittänyt, että he voivat määrätyn työn tehdä. Revon mielestä omantunnonarat eivät olleet suinkaan pelkureita, päinvastoin. 'Ilmahälytyksen aikana he useasti, milloin oltiin majapaikkamme avarissa, pommisuojaksi vahvistetuissa kellaritiloissa, lauloivat hengellisiä lauluja, eikä laulamisen luottavainen sävy muuttunut pommien räjähdellessä ja tärähdyttäessä maata ja rakennusta. Oli helppo havaita, miten rauhoittavasti heidän laulamisensa vaikutti toisiin pommisuojissa oleviin. Eräitä se kyllä myös ärsytti.'

Revon mielestä omantunnonarat eivät olleet myöskään lainrikkojia. 'Lainkuuliaisia - tai ehkä tavallistakin lainkuuliaisempia - kansalaisiahan he olivatkin siihen pykälään asti, jossa heidän Jumalansa oli lain kanssa toista mieltä. Kun heidät ajettiin vaikeuksiin, se johtui lain kirjaimesta ja sen tulkitsijain hengestä enemmän kuin heistä itsestään. Tuskin voidaan kiittää niiden henkilöiden psykologista pätevyyttä, jotka olivat moisen kurikomppaniasysteemin kehittäneet."

Toinen lainaus vähän myöhemmin, joka kertoo samoista henkilöistä:

"Jatkosodan aikana luutnantiksi ylennetty Eino S. Repo oli oppinut tuntemaan Turun kurikomppaniassa omantunnonarat ahkeriksi ja luotettaviksi työmiehiksi. Niinpä hän otti johtamaansa joukkueeseen kolme aseistakieltäytyjää tekemään huolto- ja muita heidän vakaumuksensa sallimia töitä. Kesällä 1944 perääntymisvaiheen aikana pataljoonasta tuli käsky, että myös omantunnonarat piti aseistaa ja panna taistelemaan. Repo vastasi, että se olisi turhaa, koska miehet eivät siihen suostuisi. Pataljoonan komentaja siirsi Revon ongelman prikaatin komentajalle, joka tuli henkilökohtaisesti valvomaan, että luutnantti Repo toteuttaisi annetun käskyn. Elleivät miehet tottelisi, luutnantti Revon piti ampua heidät, ja ellei hän sitä tekisi, hänet itsensä ammuttaisiin. Mitään teloitusta ei kuitenkaan tapahtunut, sillä käskyä valvomaan tullut majuri kaatui pommituksessa."

-------

Vierastan myös sellaista, että aseistakieltäytyjiä haukutaan joskus pelkureiksi myös uskovien keskuudessa väärin perustein, ilman että uskotaan aitoon, pasifistiseen vakaumukseen.

Kukaan, ei niin pasifisti eikä ei-pasifistinen henkilö lähtökohtaisesti halua että hänelle itselleen, läheisille tai kotimaalle tapahtuisi mitään pahaa. Molemmat haluavat varmasti kaikin tavoin välttää ja estää sellaiset tilanteet. Heidän eronaan on vain se, että pasifisti hyväksyy tilanteeseen puuttumisen ainoastaan puhtaasti sellaisin keinoin, jotka eivät vahingoita hyökkääjää. Ei-pasifisti taas hyväksyy tilanteeseen puuttumisen myös voimakeinoja käyttäen. Jokseenkin tälleen ainakin itse ajattelin ennen, koska raamatuntulkintani oli silloin sellainen.

Luku 1 - Kolmiyhteinen Jumala
Ensimmäinen luku lähtee liikkeelle perusteista, mutta käsittelytapa kutittelee varmasti. Jatkossa pyrin saamaan teksteistä lyhyempiä, mutta tämä asia vaatii jonkin verran tekstiä.

Nyt on taas se aika vuodesta valmistautua joulun viettoon. Siitä heräsikin kysymys että miksi joulua vietetään? Olen saanut lukea niitäkin, että joulu on markkinointikikka ja että Jeesus ei syntynyt jouluna vaan jonakin muuna kuukautena kuin joulukuussa. Mistä ylipäätänsä joulupukki on alunperin tullut? Toivon saavani näihin joskus vastauksia.

Hei Nipa!

Kysymyksesi on selkeä, ja yhtä yksinkertainen on myös vastaus: Kyllä!

Kaikkein suurin mahdollinen synti on Jeesuksen kieltäminen. "Synti on siinä, että ihmiset eivät usko minuun." (Joh. 16:9) Tämä on hyvin loogista. Koska Jeesukseen uskomalla ihminen saa kaikki synnit anteeksi, niin ainoa synti, jota ihminen ei saa anteeksi, on se, että hän ei usko Jeesukseen, kieltää hänet ja hylkää hänet.

Jos joku kieltää Mooseksen lain, hänet tuomitaan säälittä kuolemaan; siihen riittää kahden tai kolmen todistajan sana. Kuinka paljon ankaramman rangaistuksen ansaitseekaan mielestänne se, joka polkee jalkoihinsa Jumalan Pojan, pitää epäpyhänä liiton verta, jolla hänet itsensä on pyhitetty, ja häpäisee armon Henkeä! (Hepr. 10:28-29)

Herkällä omallatunnolla oleva ihminen joutuu tällaisten sanojen äärellä todella aralle paikalle. Jokainen näet tunnistaa elämästään hetkiä, jolloin on hävennyt Jeesusta tai suorastaan kieltänyt hänet. Onko sen jälkeen siis enää mitään toivoa? On. Sen vuoksi meillä on erityisen vahva kertomus Pietarista, joka todella näyttävästi kielsi Jeesuksen.

Pietari sai anteeksi, koska hän ei jäänyt "kieltämisen tilaansa". Pietari tajusi jo heti kieltämisen jälkeen syntinsä, ja itki niitä katkerasti. Se kuvaa hyvin sitä, miten Pietari näki syntinsä. Raamattu ei kerro meille, millä tavoin Pietari asiaa pohti ja mitä hän teki. Mutta kaikesta voimme päätellä, että hänelle kieltäminen ei ollut pysyvä ajattelumalli. Hän halusi kieltämisen jälkeenkin saada anteeksi ja pysyä uskossa Jeesukseen. Niinpä meillä on Johanneksen evankeliumissa hieno kertomus siitä, kuinka Jeesus käy tuon kieltämisen läpi Pietarin kanssa. Pietari kielsi kolme kertaa. Jeesus kysyi kolme kertaa, rakastaako Pietari edelleen häntä. Vaikka Pietari kielsi, Jeesus ei kieltänyt. Sitä on anteeksiantamus.

Jeesus ja Pietari
Kun he olivat syöneet, Jeesus sanoi Simon Pietarille: "Simon, Johanneksen poika, rakastatko sinä minua enemmän kuin nämä toiset?"  "Rakastan, Herra", Pietari vastasi, "sinä tiedät, että olet minulle rakas." Jeesus sanoi: "Ruoki minun karitsoitani."
Sitten hän kysyi toistamiseen: "Simon, Johanneksen poika, rakastatko minua?"  "Rakastan, Herra", Pietari vastasi, "sinä tiedät, että olet minulle rakas." Jeesus sanoi: "Kaitse minun lampaitani."
Vielä kolmannen kerran Jeesus kysyi: "Simon, Johanneksen poika, olenko minä sinulle rakas?"  Pietari tuli surulliseksi siitä, että Jeesus kolmannen kerran kysyi häneltä: "Olenko minä sinulle rakas?" , ja hän vastasi: "Herra, sinä tiedät kaiken. Sinä tiedät, että olet minulle rakas." Jeesus sanoi: "Ruoki minun lampaitani.
Totisesti, totisesti: Kun olit nuori, sinä sidoit itse vyösi ja menit minne tahdoit. Mutta kun tulet vanhaksi, sinä ojennat kätesi ja sinut vyöttää toinen, joka vie sinut minne et tahdo." Näin Jeesus ilmaisi, millaisella kuolemalla Pietari oli kirkastava Jumalaa. Sitten hän sanoi: "Seuraa minua." (Joh. 21:15-19)

Hei!

Olen elänyt tyttöystäväni kanssa avoliitossa nyt 4 vuotta, mutta tulin hiljattain uskoon.
Tyttöystäväni ei ole yhtä uskovainen kuin minä, mutta arvostaa kuitenkin uskoani ja elää hyvin paljon kristillisten arvojen mukaisesti. Olemme puhuneet naimisiinmenosta, mutta mieltäni painaa, että olemme harrastaneet esiaviollista seksiä ja asuneet yhdessä vastoin raamatun määräyksiä. Kysymykseni kuuluu, että miten voin tässä tilanteessa toimia? Tulisiko minun erota avopuolisostani? Ja mikäli jatkaisimme yhdessä ja menisimme naimisiin olisiko tämäkin syntiä, koska puolisoni ei ole yhtä uskovainen kuin minä?
Kiitos!