Tervehdys RetroSpective!

Varhaisimmille kristityille risti ei ollut näkyvä tunnus tai symboli. Siksi meillä ei ole mitään varmaa todistusaineistoa, jolla selvitettäisiin, millaiseksi silminnäkijät olisivat Jeesuksen ristin piirtäneet.

Wikipedian selityksessä kerrotaan joitain samoja asioita kuin sinä mainitset kysymyksessäsi: "Jeesuksen ristin on arvioitu olleen T:n muotoinen, joskin myös nykyisin yleisin muoto oli siihen aikaan käytössä. Rististä tuli kristillinen symboli Jeesuksen ristiinnaulitsemisen seurauksena vähitellen ajanlaskun ensimmäisinä vuosisatoina. Göteborgin yliopiston tutkija Gunnar Samuelsson on esittänyt vanhojen tekstien analyysien pohjalta, että Jeesusta ei surmattukaan ristillä vaan paalulla, ja että käsitys rististä teloitusvälineenä on syntynyt vasta myöhemmin kirkon piirissä."

Tuossa artikkelissa varovasti kallistutaan tau-ristin suuntaan ja kerrotaan, että ensimmäisten vuosisatojen aikana symboli vakiintui. Täysin omana spekulointina pohdin, voisiko olla mahdollista, että ristin lopullinen läpimurto olisi tapahtunut vaikkapa siihen aikaan, kun keisari Konstantinus teki kristinuskosta Rooman virallisen uskonnon. Legenda kertoo: "Historiallisen myytin mukaan Konstantinus Suuri näki Roomassa ennen Mulviuksen sillan taistelua vuonna 312 näyn, jossa nousevan auringon yläpuolella oli valoristi ja sen ympärillä teksti "tällä voitat" ['tässä merkissä olet voittava']. Taistelussa Konstantinus voitti vastustajansa Maxentiuksen ja nousi keisariksi."

Risti oli antiikin aikana niin kauheaksi kehitetty telotusväline, että Rooman kansanalaisen kansalaisoikeuteen kuului, että pahimmastakaan rikoksesta häntä ei saa ristiinnaulita. Siksi ristiinnaulitseminen ei ollut sovelias puheenaihe, eikä ristejä varmasti käytetty kaulakoruina. Tilanne olisi vähän sama kuin nyt aloitettaisiin kantaa koruna sähkötuolin tai myrkkyruiskun kuvaa. Seuraavat Paavalin kirjeiden sanat eivät siis ole niin romanttisen kauniita kuin ne nykylukijan korvaan helposti kuulostavat:

Puhe rististä on hulluutta niiden mielestä, jotka joutuvat kadotukseen, mutta meille, jotka pelastumme, se on Jumalan voima. (1. Kor. 1:18)
Minä taas en ikinä tahdo kerskailla mistään muusta kuin meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen rististä. Siinä on maailma minulle ristiinnaulittu ja minä maailmalle. (Gal. 6:14)

Vainojen aikana ensimmäisiä näkyviä tunnuksia oli sellainen kalakuvio, joka nykyisin näkyy mm. joidenkin autojen peräkontin luukussa. Kreikankielisen kalaa tarkoittavan sanan - ICHTYS - kirjaimista kirjaimista saadaan kreikaksi alkukirjaimet sanoille "Jeesus Kristus Jumalan Poika Vapahtaja". Sillä salaisella merkillä kristityt tunnistivat toisensa. Samanlaista tietoa meillä ei ole rististä, vaikka ristinkuolema onkin ollut sanoman keskus.

Ristiinnaulitsemisen pääasiallinen tarkoitus on ollut kiinnittää ihminen puuhun lyömällä naulat mahdollisimman kipeistä hermojen kohdista läpi siten, että ihminen kuitenkin pysyisi kitumalla hengissä mahdollisimman kauan. Siihen tarkoitukseen sopivat kaiken muotoiset ristit.

Kapinoiden yhteydessä - erityisesti Jerusalemin tuhoamisen aikaan 70 jKr. - roomalaiset ristiinnaulitsivat valtavan määrän ihmisiä Jerusalemin muurien ulkopuolelle. Historiankirjoitus tietää sanoa, että siihen tarkoitukseen sopiva puumateriaalikin alkoi loppua. Ristiinnaulitseminen oli tällöin mahdollista yhtä lailla elävään puuhun, jossa oli sopivat oksat tai johon lyötiin lisäksi jokin poikkipuu. Ristien muodot ovat siis olleet hyvin moninaiset.

Jehovantodistajien mielestä risti ei ole perinteisen ristin muotoinen vaan pelkkä pystypaalu ilman poikkipuuta. He perustelevat tätä sillä, että kreikan kielen sana "stauros" tarkoittaa paalua eikä ristiä. Perustelu kuitenkin ontuu siinä, että kreikan kielessä ei ole mitään paremmin ristiä kuvaavaa sanaa, joten sillä on tarkoitettu myös ristiä. On kuitenkin hyvin todennäköistä, että ihmisiä on ristiinnaulittu myös tällaiseen pystypaaluun.

Kaikesta huolimatta on varsin perusteltua, että perinteiden mukaista latinalaistaristiä pidetään alkuperäisenä. En tiedä, mikä tutkimus on päätynyt tuohon tau-muotoon Jeesuksen kohdalla, eikä se mahdotonta ole. Vaikka meillä ei ole ensikäden lähdettä, perimätietoa ei silti tällaisissa asioissa ole syytä epäillä. Evankeliumeissakin sanotaan: Hänen päänsä yläpuolelle he kiinnittivät kirjoituksen, josta kävi ilmi hänen tuomionsa syy: "Tämä on Jeesus, juutalaisten kuningas." (Matt. 27:37) Jotta ristiinnaulitun ihmisen yläpuolelle voidaan kiinnittää kyltti, täytyy ristissä olla jonkin verran myös vapaata puuta pään yläpuolella tai sitten teloitettavan käsiä ei saa kovasti levittää, että kyltti sopii ilman pystypuun jatkettakin.

Hei Maria!

Olet upealla tavalla omakohtaisesti löytänyt avioliiton arvokkaimman näkökulman; avioliitto on Jumalan asettama ja siunaama. Avioliittoon vihkimisen yhteydessä kirkkokäsikirja tarjoaa yhdeksi tekstivaihtoehdoksi raamatunkohtaa:

Jumala loi ihmisen kuvakseen, Jumalan kuvaksi hän hänet loi, mieheksi ja naiseksi hän loi heidät. Jumala siunasi heidät. (1. Moos. 1:27-28)

Vaikka Raamatussa ajatus jatkuu, vihkimisen yhteydessä jälkimmäinen virke katkaistaan tuohon. Ymmärtääkseni sillä pyritään alleviivaamaan sitä, kuinka miehen ja naisen avioliitolla on aina Jumalan siunaus, koska se on Jumalan asettama elämänmuoto. Sen on tarkoitus suojella elämää ja tuoda turvaa niin, että puolisot saavat pelkäämättä kasvaa kiinni toisiinsa ja luottaa toisiinsa.

Ilman muuta aviopuolisoiden omalla tahdolla ja sitoutumisella on suurin merkitys, mutta niin kuin kaikissa elämän asioissa, pelkkä oma tahto ja mielentila ei ole niin suuri turva kuin asia, jossa on mukana myös yhteiskunnallinen instituutio ja Jumalan tahto. On valtavan suuri asia, että itse Jumala on sitoutunut asettamaansa avioliittoon.

Kiinnitin kuitenkin huomion siihen, että teit Raamatun sanaan oman lisäyksesi. Kirjoitit, että "ainoastaan aviorikos ja parisuhdeväkivalta oikeuttaa lähtemään avioliitosta". Edellä olen käsitellyt Jeesuksen sanoja:

Minä sanon teille: se, joka hylkää vaimonsa muun syyn kuin haureuden tähden ja menee naimisiin toisen kanssa, tekee aviorikoksen. (Matt. 19:9)

Niin paha asia kuin perheväkivalta onkin, se ei ole kuitenkaan sama asia kuin haureus, vaan se on Jeesuksen sanojen mukaan "muu syy". Kenenkään kristityn ei pidä sietää perheväkivaltaa, vaan siihen on puututtava tiukasti tai tarpeen vaatiessa jopa paettava. Jeesuksen sanat eivät anna mitään oikeutusta millekään väärinkäytöksille avioliitossa. Mutta jos puhutaan siitä, mistä syystä Jeesus antaa omantunnon vapauden mennä uudelleen naimisiin, niin silloin hän puhuu vain haureudesta.

Tervehdys Kristian!

Liitin kysymyksesi hyvin vanhaan viestiketjuun, jossa olen samaa aihepiiriä käsitellyt. Olen yllä olevissa vastauksissa periaatteessa jo sanonut kaiken, mitä äkkiseltään osaan. Muutaman rivin vielä naputtelen lisäksi.

Viimeksi eilen Raamattua lukiessa törmäsin yhteen ristiriitaan, joka voidaan tulkita hyvin monella tavalla. Saulista kerrotaan kaksi kertomusta, jolloin hän on joutunut hurmokseen. Ensimmäinen tapahtui ennen kuin hänestä tuli kuningas. Toinen tapahtui paljon myöhemmin aikana, jolloin hän vainosi Daavidia.

Kun ne, jotka vanhastaan tunsivat Saulin, näkivät hänet hurmostilassa profeettojen joukossa, he sanoivat toisilleen: "Mitä Kisin pojalle on tapahtunut? Onko Saulistakin tullut profeetta?" Eräs heistä lisäsi vielä: "Kenenkäs poikia nämä ovat?" Näin syntyi sananparsi "Onko Saulkin profeetta?". (1. Sam. 10:11-12)

Kun hän lähti kulkemaan sinnepäin, Jumalan henki yllätti myös hänet, niin että hän vaelsi hurmostilassa koko matkan Raman Najotiin saakka. Hänkin riisui vaatteensa ja riehui hurmoksissa Samuelin edessä kunnes kaatui maahan, ja siinä hän makasi alastomana koko sen päivän ja yön. Näin syntyi sananparsi "Onko Saulkin profeetta?". (1. Sam. 19:23-24)

Tähän voidaan suhtautua ainakin kahdella toisilleen päinvastaisella tavalla. Ensinnäkin voidaan todeta, että kyseessä on selvä ristiriita. Vuosien tai jopa vuosikymmenien päässä toisistaan tapahtuneet asiat eivät voi olla sanonnan synnyttäjiä samassa merkityksessä. Jos sanonta syntyi jo Saulin nuoruuden päivinä, ei se voi syntyä uudelleen hänen kuninkaana ollessaan.

Toisaalta voidaan sanoa, että asiassa ei ole mitään ristiriitaa. Kertomukset Saulista on kirjoitettu muistiin paljon Saulin aikojen jälkeen. Tällöin kirjoittaja voi kirjoittaa muistiin yleisesti tiedossa olevat kertomukset. Ja ehkä sananparsikin on lopulta syntynyt vaikkapa vuosia kummankin tapahtuman jälkeen. Ihmiset ovat muistaneet nämä kertomukset, ja jossain sopivassa tilanteessa, kun tapahtuu jotain täysin ennalta arvaamatonta, joku vääräleuka laukaisee: "Onko Saulkin profeetta?". Siitä on tullut sanonta, joka on jäänyt elämään. Lopulta Samuelin kirjan kirjoittaja on liittänyt sanonnan kumpaankin niihin tapahtumaan, jotka ovat sanonnan taustalla.

Suuri osa ei-uskovien tai "taistelevien ateistien" näkemistä ristiriidoista ei ole ristiriitoja. Lähes kaikki tällaisista minulle vastaan tulleista väitteistä on perustunut huonoon raamatuntuntemukseen. Tämän lisäksi on olemassa oikeita ristiriitoja, jotka nähdään sitten, kun Raamattua oikeasti tunnetaan. Näistä melkein kaikki pystytään kyllä tulkitsemaan (tai vähintäänkin kikkaillen tulkitsemaan) ristiriidattomiksi. Tämä onnistuu siksi, että Raamattu kertoo asioita valtavan tiiviisti. Tapahtumista ja kertomuksista ei aina selviä, kuluuko joidenkin tapahtumien välillä tunteja, päiviä vai vuosia. Ei ole aina myöskään selvää, mitä kaikkea jonkin sana tai teko sisältää. Eikä ole selvää, mitä kaikkea muuta jossain tilanteessa on keskusteltu sen lisäksi, mitä Raamattuun on päätynyt. Niinpä todellisuus (tai hurskas mielikuvitus) voi täyttää näitä aukkoja. Näin voidaan toimia vaikkapa Jeesuksen ristinkuoleman suhteen:

Myös ne, jotka oli ristiinnaulittu yhdessä hänen kanssaan, pilkkasivat häntä. (Mark. 15:32)
Toinen ristillä riippuvista pahantekijöistä herjasi hänkin Jeesusta. ... Mutta toinen moitti häntä. (Luuk. 23:39-40)

Minun mielestäni tässä on ristiriita. Markuksen evankeliumin kirjoittaja - joka kirjoitti aivan valtavan tiivistä tekstiä - niputti kummatkin ryövärit samaan kastiin. Hänen mukaansa molemmat pilkkasivat. Luukas sen sijaan sanoo, että toinen ei pilkannutkaan vaan moitti pilkkaajaa ja pyysi Jeesukselta armoa.

Tämäkin voitaisiin toki pyörittää ristiriidattomaksi. Ehkä Markus halusi sanoa kaiken mahdollisimman tiiviisti. Jeesuksen kiusauksissakaan hän ei jaarittele. Kaikki, mitä hän sanoo, on tässä: "Heti sen jälkeen Henki ajoi hänet autiomaahan. Neljäkymmentä päivää hän oli autiomaassa Saatanan kiusattavana. Hän eli villieläinten joukossa, ja enkelit pitivät hänestä huolta." (Mark. 1:12-13) Jos tässä on kaikki, mitä hän raportoi Saatanan ja Jeesuksen vuoropuhelusta ja kiusauksista, niin ei mikään ihme, että ristin tapahtumistakin jätetään osa pois. Ehkä Markus halusi korostaa vain sitä puolta, että kaikki pilkkasivat Jeesusta. Luukas sen sijaan kuvaa laajemmin. Hän kuitenkin jättää pois sen vaiheen, kun kummatkin pilkkasivat. Luukas haluaa sen sijaan keskittyä siihen osuuteen, jossa toinen pilkkaavista ryöväreistä tulikin katumapäälle, ja pyysi armoa. Mielestäni kuvio ei mene näin, mutta näinkin se voitaisiin selittää.

Joka tapauksessa minä ajattelen niin, että Raamatun upeimpia puolia on se, miten Jumalan toiminta näkyy virheellisissä ihmisissä ja ihmisten epätäydellisen elämän keskellä. Raamatun kertomuksissa Jumala kuljettaa suunnitelmiaan eteenpäin silloinkin, kun ihmiset tekevät pahoja syntejä ja virheitä. Jumalan voima näkyy mielestäni jopa siinä, että Raamatun tekstimuodotkin herättävät joskus kysymyksiä. Ja silti se on Pyhän Hengen inspiroimaa Jumalan Sanaa.

Jeesus tunsi Raamatun ja kaikki meidän tuntemamme ristiriidat etu- ja takaperin. Silti hän oli sitä mieltä, että juuri tällaisessa muodossa Jumalan Sana on annettu, ja sen mukaan sitä täytyy lukea ja opettaa:

Älkää luulko, että minä olen tullut lakia tai profeettoja kumoamaan. En minä ole tullut kumoamaan, vaan toteuttamaan. Totisesti: laista ei häviä yksikään kirjain, ei pieninkään piirto, ennen kuin taivas ja maa katoavat, ennen kuin kaikki on tapahtunut. Sitä, joka jättää laista pois yhdenkin käskyn, vaikkapa kaikkein vähäisimmän, ja siten opettaa, kutsutaan taivasten valtakunnassa vähäisimmäksi. Mutta sitä, joka noudattaa lakia ja niin opettaa, kutsutaan taivasten valtakunnassa suureksi. (Matt. 5:17-19)

Tervehdys RetroSpective!

Kysymyksesi ei mielestäni ole ollenkaan hassu. Päinvastoin se on hyvinkin aiheellinen. Lisäksi se on tavallaan myös paljastavan kiusallinen. Minäkään en näet osaa sanoa, mikä olisi erityisen luterilainen elämäntapa.

Martti Luther oli alkujaan hyvin tiukka ja omantunnontarkka katolilainen munkki. Hänellä oli kovia kamppailuja omassatunnossaan Jumalan edessä. Hän ei kokenut olevansa riittävän täydellinen, joten hän yritti aina vain kovemmin. Hän pyrki noudattamaan kaikkia katolilaisia tapoja, jotta voisi saavuttaa Jumalan vanhurskauden ja tulla riittävän hyväksi kristityksi. Hänen pikkutarkat synnintunnustuksensa saattoivat kestää tuntikausia niin, että rippi-isäkin hermostui. Lopulta hänelle kirkastui se, mitä Raamatussa tarkoitettiin uskonvanhurskaudella. Luther tajusi, ettei mikään ihmisen oma teko voisi koskaan olla tie taivaaseen.

Luther eli aikana, jolloin myytiin kovasti aneita. Silloin katolisessa kirkossa vallitsi hyvin ongelmallinen näkemys siitä, että ostamalla aneen ihminen saattoi saada syntejään anteeksi. Lutherin aikaan kuuluisin aneiden myyjä oli Johann Tetzel, jonka väitetään aivan kirjaimellisesti kaupitelleen aneita iskulauseella: "Kun raha kirstuun kilahtaa, sielu taivaaseen vilahtaa." Uskonpuhdistus alkoi siitä, kun Luther oivalluksensa jälkeen kirjoitti 95 teesiään anekauppaa vastaan. Ja siitä eteenpäin luterilaisuuden keskeisimmäksi korostukseksi muodostui uskonvanhurskauden painottaminen. Luterilaiset pyrkivät hyvin tarkasti vaalimaan sitä, että ihmisen omatuntoa ei saa sitoa Jumalalle kelpaamisen pelkoon. Ihmisen omatunnon täytyy saada rauha Jeesuksen sovitustyössä.

Luterilainen oppi on mielestäni kaikkein selkein opetus siitä, kuinka ihminen pelastuu. Lutherin kipuilu opetti hänet sanoittamaan asiat niin, että niitä lukiessa sielu lepää. Pidän uskonvanhurskautta pelastuksen näkökulmasta ehdottomasti kaikkein keskeisimpänä asiana, mitä Raamatusta voidaan löytää. ... Mutta ... Valitettavasti nykymuotoinen luterilaisuus hyvin usein käpertyy yksin uskonvanhurskauden ympärille. Uskonvanhurskaus on pelastuksen avain, mutta eläminen Jeesuksen seuraajana ei ole vain uskonvanhurskaudesta puhumista. Se on paljon kokonaisvaltaisempaa.

Mielestäni luterilaisuus ymmärrettäisiin kaikkein kokonaisvaltaisimmin silloin, kun ensin osattaisiin vaikkapa kaikki katolilaiset rutiinit, ja sitten päivitettäisiin niitä luterilaisilla opillisilla korostuksilla. Luterilaisuus kompastelee usein siinä, että omantunnon vapauden korostaminen muuttuu helposti välinpitämättömyyden korostamiseksi. "Koska uskonvanhurskaus on kaikki, mitä ihminen tarvitsee, muusta ei tarvitse välittää." Kukaan ei sano juuri noin, mutta ainakin Suomessa viime aikoina on tosi paljon korostunut se, että jaetaan asioita ytimessä oleviin ja kehällisiin asioihin. Käytännössä ytimessä on vain Jeesuksen sovitustyö ja uskonvanhurskaus, jonka jälkeen kaikki muu on kehällistä.

Luterilaisessa opissa ollaan hyvin varovaisia kehottamaan seurakuntalaisia mihinkään kristillisiin velvollisuuksiin ja hyveisiin, ettei vain saarnattaisi ihmisiä lain alle. Lain alla oleminen on juuri se mielentila, jonka kanssa Luther taisteli. Hän teki hyviä tekoja, jotta kelpaisi niiden ansiosta Jumalalle. Ja on erittäin tärkeää, että tällaista mielikuvaa ei anneta seurakuntalaisia opetettaessa. Silti on tärkeää ymmärtää, että lain alla oleminen ja laiskuus ovat täysin eri asioita. Lain alla oleminen ei ole sitä, että menee puoli väkisin kirkkoon, lukee Raamattua, auttaa lähimmäistä tai rukoilee siksi, että Jumala on niin käskenyt. Jos ihminen on rehellinen omien motiiviensa suhteen, niin on käytännössä aina helpompaa jättää hyviä kristillisiä asioita tekemättä kuin tehdä niitä. Lain alla olemista ei vältetä sillä, että laiskuuttaan vältellään kristillisiä hyveitä ja velvollisuuksia.

Kristitty voi tehdä oikeita ja hyviä tekoja vaikkapa itsensä siihen pakottaen, eikä hän silti ole lain alla, jos motiivina on oikeanlainen kristillinen elämä ja kasvaminen oikeaan suuntaan. Mikä tahansa teko muuttuu lain alla olemiseksi vasta sitten, kun kristitty kuvittelee niiden tekojen ansiosta pelastuvansa vähän paremmin.

Joskus olen törmännyt luterilaiseen opetukseen, että hyviin tekoihin ei pidä käskeä. Niitä kyllä syntyy, jos uskonvanhurskauden on ymmärtänyt oikein. Tämä on itse asiassa aika pahaa lain alle saarnaamista. Siinähän opetetaan, että jos ihmisellä on oikea usko, hänen motiivinsa ja sydämensä asenne muuttuu sellaiseksi, että hän alkaa tehdä hyvää. Toisin sanoen enää ei riitä se, että tekee hyvää itsensä hyvään käskien, vaan pitäisi löytää sydämestään vielä oikeat motiivitkin. Se on lopulta todella ankara vaatimus. Olenkin joskus leukaillut, että uskonpuhdistuksesta on kulunut nyt jo 500 vuotta, joten tarvitseeko vielä kauankin odottaa, että hyviä tekoja alkaa puskea pintaan.

Sanon edelleen tämän pilke silmäkulmassa ja omaa kirkkoani piikitellen: Välillä tuntuu siltä, että luterilainen elämäntapa on sitä, että keksitään kaikkia mahdollisia kiertoteitä vanhoille kristillisille tavoille. Hyvänä esimerkkinä voisi toimia vaikkapa viime aikoina yleistyneet paastokalenterit. Tässä muutama poiminta siitä, kuinka viime vuonna paastokalenterin kautta annettiin virikkeitä luterilaisen paaston viettämiseen:

• Pukeudu mustaan ja sano "ei" väkivallalle.
• Pidä itsesi lämpimänä liikkumalla tai villasukilla
• Hassuttele jonkun kanssa.
• Valo voittaa! Päivä on jo pidempi kuin yö!
• Kylvä rairuoho ja ihmettele sen kasvua.

Myönnetään, että ei näiden ohjeiden kanssa ainakaan lain alle joudu. Veikkaan, että vanhoissa kirkkokunnissa annetaan vähän toisenlaisia ohjeita siitä, miten kristitty voisi paaston aikana syventää jumalasuhdettaan.

Luther opetti hyvin vahvoja kristillisiä perinteitä. Hän puhui säännöllisen ehtoollisella käymisen puolesta. Lisäksi hän opetti kristillisiä rutiineja mm. niin, että ennen jokaista ateriaa olisi hyvä lausua uskontunnustus, Isä meidän -rukous ja kymmenen käskyä. Hän myös kirjoitti ohjeita rukoilemisesta (esimerkiksi parturimestari Peterille), joissa hän hahmotteli hyviä tapoja rukoilla ja mietiskellä noiden tekstien äärellä. Luther siis kehotti ja valmensi ihmisiä elämään kristillisten tapojen mukaan - vaikka hän myös opetti siitä, että omantunnon kuuluu saada rauha yksin Jeesukseen turvautumisesta eikä mistään kristillisistä tavoista.

Nykyisestä luterilaisuudesta ei voida löytää mitään tiettyä muottia, josta voitaisiin sanoa, että se on luterilaista elämäntapaa. Lutherin opetuksia seuraten voitaisiin kuitenkin sanoa, että luterilaisuutta on mikä tahansa säännöllinen rukouselämä, jumalanpalveluselämä ja Raamatun lukeminen.

Hei Kysyjä!

On ilahduttavaa, että tiedustelet asiaa. Nettipapin työ Kansan Raamattuseuran osalta on täysin vapaaehtoisten lahjoittajien tuen varassa. Rukoustuki on valtavan tärkeää, mutta ilman rahaakaan ei voi palkkatyötä tehdä. Lahjoitustiedot ovat samat, ja ne löytyvät tästä linkistä: Tue nettipapin työtä

Tässä on myös suora linkki Kansan Raamattuseuran sivuille: Kansan Raamattuseura - Marko. Jos työni herättää vähääkään kiinnostusta, niin kannattaa liittyä lähettäjäpiiriin. Minimivaatimus lähettäjäpiirissä olemiselle on se, että suostuu ottamaan vastaan lähettäjäkirjeen kerran kuukaudessa. Kirjoitan näet kuukausittain kirjeen lähettäjilleni, ja kerron työni taustoista. Viikoittain laitan myös vapaaehtoiseen Whatsapp-rinkiin liittyneille lähettäjilleni rukouspyynnön ja muistutuksen raamattuluennoistani ja nettiraamattupiireistä. Muu yhteydenpito tapahtuu sitten lähettäjien itsensä ehdoilla.

Tervehdys Hukkanen90!

Kirjoittamasi asia on sinulle raskas ja omatuntoasi vaivaava, mutta siitä huolimatta voit olla turvallisin mielin. Jumala ei hylkää sinua, eikä sinun pidä myöskään hylätä avopuolisoasi.

Olen käsitellyt tätä aihepiiriä aikaisemminkin tällä palstalla. Vaikka aikaisemmat vastaukseni ovat monien vuosien takaa ja hieman kulmikkaampia, ovat ajatukseni silti itsessään pysyneet samanlaisina. Niinpä liitän kysymyksesi samaan viestiketjuun. Kannattaa tämän vastaukseni lisäksi vilkaista myös niitä aikaisempia pohdintojani.

On täysin selvää, että Raamatun ohjeiden mukaan kristityn oikea parisuhdemalli on avioliitto. Siitä huolimatta olemassa olevasta suhteesta eroaminen ei ole ratkaisu. Vaikka teidän liittonne ei ole virallinen avioliitto, olisi avosuhteen purkaminen ja sen jälkeen jonkun muun kanssa avioituminen lopulta isompi ongelma. Parisuhteiden määrän lisääntyminen ei syvennä sitoutumista. Muutettavat muuttaen tilanteessanne on jotain samankaltaista, mistä Paavali kirjoittaa:

Sitten sanon vielä, en Herran sanana vaan omanani: Jos jollakin veljellä on vaimo, joka ei usko, ja tämä suostuu asumaan hänen kanssaan, miehen ei pidä jättää häntä. Ja jos uskovalla naisella on aviomies, joka ei usko, ja tämä suostuu asumaan hänen kanssaan, vaimon ei pidä jättää miestään. (1. Kor. 7:12-13)

Olet tehnyt aivan oikein, kun olet pyytänyt miestäsi virallistamaan liiton. Niin kuin kirjoitit, se olisi hyvin helppo ja nopea toimenpide. Mutta tällaisessa tilanteessa kaikki ei ole sinun vallassasi. On kuitenkin hyvä, jos pystyt käsittelemään asian perinpohjaisesti miehesi kanssa. Vaikka hän ei liiton virallistamista tärkeäksi, on se hyvin tärkeää sinulle. Huonolla omallatunnolla parisuhteessa eläminen ei rakenna liittoa.

Toiseksi, jos asia miehesi mielestä kuuluu kategoriaan "ei tärkeä", niin silloinhan liiton virallistamisessa ei pitäisi olla myöskään mitään ongelmaa hänen näkökulmastaan. Avioliiton solmiminen olisi silloin helpoimpia mahdollisia rakkauden osoituksia sinua kohtaan. Huolestuttavaa sen sijaan on, jos hänen mielestään on tärkeää, että liittonne ei ole virallinen. Siinä tapauksessa olisi syytä vakavasti keskustella, miksi niin on.

Olet toiminut oikein, kun pyydät Jumalalta johdatusta. Mielestäni et voi missään tapauksessa pyrkiä hajottamaan liittoanne. Rukous voi muuttaa isojakin olosuhteita ihmisen sydämestä puhumattakaan.

Hei Anniina!

Olen täysin samaa mieltä siitä, että jos ihmisellä on kutsumus elää naimattomana, niin hän pystyy varmasti paremmin omistautumaan seurakunnan palvelemiseen tai johonkin muuhun hengelliseen kutsumukseen. Siksi onkin hyvin tarkasti huomioitava se, että noissa esille ottamissasi raamatunkohdissa ei puhuta vapaaehtoisesta lapsettomuudesta vaan nimenomaan naimattomuudesta. On toki selvää, että Raamatun aikaan ehkäisymenetelmät olivat kaukana nykyisestä, jolloin avioliitto sisälsi automaattisesti ajatuksen lapsista. Silti kaikki nuo kohdat puhuvat puolisosta eivätkä koko perheestä.

Vaikka lapset tuntuvat vaativan paljon enemmän aktiivista huomioimista kuin puoliso, niin Raamatun mukaan "tehostetun omistautumisen" raja ei mene vain lapsissa vaan myös puolisossa. Itse asiassa on hyvin vaarallinen ajattelumalli, jos ajattelee omistautuvansa Jumalan palvelemiseen sillä, että välttää lasten hankkimisen, mutta ottaa kuitenkin puolison. Raamatun ajattelumallissa mies ja vaimo ovat yksi liha. Yhteys on todella saumaton ja merkittävä, joka väistämättä muuttaa elämän prioriteetteja verrattuna naimattomuuteen. Paavali liittyy luomiskertomukseen ja Jeesuksen antamiin käskyihin antaessaan ohjeita aviopuolisoille:

Miehet, rakastakaa vaimoanne niin kuin Kristuskin rakasti seurakuntaa ja antoi henkensä sen puolesta pyhittääkseen sen. Hän pesi sen puhtaaksi vedellä ja sanalla voidakseen asettaa sen eteensä kirkkaana, pyhänä ja moitteettomana, vailla tahraa, ryppyä tai virhettä. Samoin aviomiehenkin velvollisuus on rakastaa vaimoaan niin kuin omaa ruumistaan. Joka rakastaa vaimoaan, rakastaa itseään. Eihän kukaan vihaa omaa ruumistaan, vaan jokainen ravitsee ja vaalii sitä. Juuri niin hoitaa Kristuskin seurakuntaansa, omaa ruumistaan, jonka jäseniä me olemme. "Siksi mies jättää isänsä ja äitinsä ja liittyy vaimoonsa, niin että nämä kaksi tulevat yhdeksi lihaksi." Tämä on suuri salaisuus; minä tarkoitan Kristusta ja seurakuntaa. Mutta se koskee myös kaikkia teitä: jokaisen tulee rakastaa vaimoaan niin kuin itseään, ja vaimon tulee kunnioittaa miestään. (Ef. 5:25-33)

Nämä ovat todella sitovia velvotteita. Niistä seuraava johtopäätös on, että jos ihminen haluaa elää avioliitossaan Jumalan käskyn mukaan, niin hän on tehnyt silloin valintansa: Hänen on Jumalan käskyn mukaisesti panostettava Jumalan jälkeen seuraavaksi eniten puolisoonsa - eli ei yksin Jumalaan. Jos siis naimisissa oleva ihminen päättää antautua vain Jumalan palvelemiseen samalla tavalla kuin naimaton ihminen, hän rikkoo tätä Jumalan käskyä. Oikea puolison rakastaminen ja kunnioittaminen sitoo voimavaroja riippumatta siitä, onko sen lisäksi perheessä lapsia vai ei.

Katolisessa kirkossa pappeus edellyttää selibaattia samoin kuten vanhojen kirkkojen luostarilaitokseen omaistautuneiden munkkien ja nunnien elämä. Siinä ei ole välimuotoa, jossa laskelmoitaisiin siten, että puolison kanssa pystyy omistautumaan "riittävän kokosydämisesti" mutta lasten kanssa ei. Tämä joko tai -ajattelumalli on looginen riippumatta siitä, mitä ajattelee selibaatin vaatimuksesta yleisesti. Olisi varsin onnetonta olla sellaisen ihmisen puoliso, joka on aikonut omistautua Jumalalle kokosydämisesti. Hän on joko huono puoliso, joka elää kokematta mitään huolta aviopuolisostaan - tai sitten hän on tekopyhä hurskastelija, joka huijaa itseään siinä kokonaisvaltaisen omistautumisen asiassa.