Hei Marko,

kysyisin ihan tähän Suviannan pohdintaan liittyen: kieltääkö Raamattu ihmistä menemästä naimisiin myöhemmin jonkun toisen kanssa, jos on ollut parisuhteessa avioitumatta aiemmin eri henkilön kanssa? Nimittäin Suvianna kysyy nyt käytännössä, tuleeko hänen mennä naimisiin nykyisen seurustelukumppaninsa kanssa, ja jos ei mene, niin oliko ainoa mahdollisuus mennyt ja hänen on elettävä lopun ikää naimattomana.

Olen ollut siinä käsityksessä aiempien kirjoitustesi perusteella, että vasta virallinen avioliitto on se ns. lopullinen askel. Muut suhteet, varsinkaan jos ei olla edes vielä avoliitossa, eivät ole Raamatun tarkoittama avioliitto, jota ei pidä mennä purkamaan tai josta erottua tulisi pysytellä naimattomana (tai mennä uudelleen yhteen sen saman entisen puolison kanssa).

Eli saako ihminen Raamatun mukaan mennä tulevaisuudessa jonkun uuden henkilön kanssa naimisiin, vaikka eroaisi uskoontulonsa jälkeen aiemmasta virallistamattomasta seurustelusuhteesta tai avoliitosta? Vai lasketaanko mikä tahansa seksisuhde jo Jumalan silmissä sellaiseksi liitoksi, jota ei saa purkaa, ja pitääkö tällainen haureus "hyvittää" pysymällä naimattomana?

Hei Marko, tähän jatkoksi. Vastauksesi esimerkit olivat kaikki VT:n puolelta, jossa lasten saaminen oli normi ja lapsettomuus avioliitossa suuri murhe. Ylipäätään juutalaisessa kulttuurissa kaikkien tuli mennä myös naimisiin, mutta tähän tuli muutos varhaisten kristittyjen aikana. Naimattomuutta ja Jumalalle omistautumista alettiin pitää eräänlaisena hyveenä ja suositeltavana niille, jotka voivat sen vaihtoehdon valita. Esimerkiksi Paavali kannatti tietyissä tilanteissa naimattomuutta, mikä tarkoitti tuohon aikaan tietysti myös lapsettomuutta, jotta uskova voisi paremmin keskittyä Jumalan palvelemiseen.

Eri asiaan liittyen myös Jeesus puhuessaan Jerusalemin tulevasta tuhosta sanoi jopa, että silloin lapsettomia naisia ylistetään onnekkaiksi, ja tämä oli ehkä monia sen ajan kuulijoita hämmentävä lause. Miten lapsettomuus voisi olla hyvä asia, kun lapsia todellakin oli aina pidetty suurina lahjoina? On kuitenkin totta, että perheestä ja varsinkin lapsista on työtä ja vaivaa ihan arkielämässäkin, ja kriisitilanteissa erityisesti huoli lapsista ja perheestä voi nousta suureksi. Nykyään monet nuoret aikuiset pohtivat sitäkin, voiko nykyiseen maailmantilanteeseen poliittisine uhkakuvineen ja etenevine ekokatastrofeineen edes hankkia lapsia. Tämä on toki jokaisen omassa harkinnassa, mutta siis UT:n puolella Raamatussakin on tilanteita, joissa lapsettomuus ja naimattomuus (ne kulkivat tuolloin käsi kädessä, kun avioliiton ulkopuolista seksiä ei uskovien kuulunut harjoittaa) koettiin paremmiksi kuin aviollinen perhe-elämä. Paavalilla ja muilla tuon ajan opettajilla saattoi toki olla käsitys, että Jeesus tulee ihan lähivuosina, ja tämä saattoi vaikuttaa naimattomuussuositukseen. Miksi suunnitella maanpäällistä elämää kovin pitkälle, jos kaikki ihan kohta päättyy?

Kysymys on tämä: voiko Paavalin esittämää ajatusta Jumalalle omistautumisesta ja sen vuoksi lasten hankkimisesta pidättäytymisestä soveltaa myös avioliitossa toteutettavaksi? Siis että aviopari yhdessä päättää keskittyä esimerkiksi seurakunnalliseen toimintaan, lähetystyöhön tai hyväntekeväisyyteen lasten hankkimisen sijaan? Paavali ei voinut tuohon aikaan ohjeita antaessaan ottaa huomioon sitä, että joskus vielä on mahdollista ehkäistä raskaus muullakin keinoin kuin pidättäytymällä sukupuoliyhteydestä. Ja hän antoikin pariskunnille ohjeen, että selibaattiin ei ole syytä ryhtyä avioliitossa, sillä se voi ohjata himot liiton ulkopuolelle. Nykyään kuitenkin on mahdollista sekä säilyttää seksuaalinen suhde puolison kanssa että olla hankkimatta lapsia, eli nykyajassa elävän uskovan täytyy yrittää selvittää, miten ohjeita tulee tulkita tässä tilanteessa.

Hei Marko,

suhtautumisesta maailmassa esiintyviin ilmiöihin minulle tuli mieleen (sen lempikohtani epäjumalille uhratun lihan lisäksi  ) tämä Apostolien tekojen luku 28:11: Kolmen kuukauden kuluttua lähdimme merelle laivassa, joka oli talvehtinut saarella. Laiva oli aleksandrialainen, ja sen keulassa oli Castorin ja Polluxin kuvat.

Epäjumalanpalvelukseen hyvin jyrkästi suhtautunut Paavali ei nähnyt ongelmaa matkustaa laivassa, jonka keulassa oli kreikkalaiseen mytologiaan ja uskontoon liittyvien puolijumalien kuvat. Olisi tosin ehkä ollut vaikea löytää tuohon aikaan laivaa, jossa ei olisi ollut mitään merenkäynnin suojelijajumaluuksiin liittyviä koristeluja. Mutta minusta kyse on tässä taas siitä, voiko kristitty asioida paikoissa tai käyttää palveluita (kuten tässä tapauksessa laivakyytiä), joihin liittyy jotakin omassa kristityn elämässä vältettävää tai kiellettyä. Ainakin ilmeisesti Paavalin mielestä voi.

Selitys edelliseen. Olen kuunnellut monia luentosarjojasi ja pidän siitä tyylistä, että pohdit asiaa monesta eri näkökulmasta. Esimerkiksi Jaakobin elämää ruodit varsin monipuolisesti, myös motiiveja hänen tekojensa taustalla esimerkiksi tilanteessa, jossa hän teeskenteli Eesauta äitinsä yllyttämänä ja petti isänsä Iisakin. Samaten pohdit monipuolisesti, miksi Jaakob vältteli Beetelin menoa. Hämmästyinkin sitä, miten yksipuolisesti kuittasit Joosefin  teot sanomalla kutakuinkin, että no se nyt ehkä oli semmoista sinisilmäisyyttä vain, ja Joosef oli varmaan tosi oikeamielinen kaveri jo nuorena. Kuulosti omaan korvaani jopa lastenraamatuille tyypilliseltä siloittelulta. Kuitenkin Raamattu on täynnä nimenomaan ihmisiä, joiden monet teot ja asenteet ovat olleet kyseenalaisia (myös Joosefin oma perhe isineen ja äiteineen ja setineen ja täteineen) ja joiden elämää Jumala on johdattanut siitä huolimatta ja kääntänyt pahat teotkin lopulta parhain päin. En ole tarkoituksellisesti mustamaalaamassa Joosefia tai etsimässä hänestä vikoja, mutta minun on vaikea uskoa hänen myöskään olleen mikään kiltti kiiltokuva. Mielestäni Joosefkin ansaitsee yhtä monipuolisen analyysin kuin isänsä Jaakob, muut patriarkat ja suku ovat tähän asti sinulta saaneet.

Hei Marko,
edellinen kirjoittaja nosti esiin Mäkipellon Sensuroitu-kirjan, jota en ole itse lukenut, joten en ota kirjan sisältöön kantaa. Luin kuitenkin Sana-lehdestä Mäkipellon haastattelun, josta nostan esiin yhden lainauksen:

Teologian tohtori ja psykologian väitöskirjatutkija Mäkipelto kertoo, että esimerkiksi Vatikaani on digitoinut kaikki haltuunsa saamat käsikirjoitukset.
– Tietoa Raamatusta ei salailla, päinvastoin. On kuitenkin eri asia, onko sitä tuotu tarpeeksi tavallisten lukijoiden ulottuville.

https://sana.fi/somemyrskyn-keskelle-joutunut-tutkija-ville-makipelto-ei-ole-viikkoa-etten-pohtisi-raamatun-teksteja/

Tulkitsen tämän Vatikaanimaininnan siten, että sen lisäksi ettei tietoa salailla, Vatikaanilla myös on osapuilleen kaikki mahdolliset toisistaan poikkeavat tekstiversiot. Katolisella kirkolla jos millä olisi siten valtavasti syytä epäilyksiin ja epäuskoon, jos epäuskoon ja epäilyksiin johtaisi nimenomaan se, että toisistaan poikkeavia ja ristiriitaisia käsikirjoituksia ja tekstejä on olemassa. Kuitenkin juuri "Rooman kirkko" on ainakin ulkopuolelta katsottuna uskossaan hyvin vakaa.

Vai voisiko olla niin päin, että tieto ei lisääkään tuskaa, vaan kaikki nämä eriävätkin tekstit kertovat kristinuskon käytäntöjen ja ajattelutapojen kehittymisestä, suuntauksista ja toki myös harhaopeista, mutta omalla tavallaan kuitenkin vahvistavat sitä, miten tärkeästä asiasta uskossa on kyse?

Nämä monet erilaiset tekstit alkoivat kiinnostaa minua. Onko sinulla tietoa, voiko näitä Vatikaanin digitoimia tekstejä lukea tällainen maijameikäläinen Suomesta? Tai hyödynnetäänkö niitä esimerkiksi teologisessa tiedekunnassa opintojen ohessa? Ja ylipäätään, miten helppo on saada käsiinsä alkuperäisiä käsikirjoituksia tai niiden käännöksiä jos ei ihan suomeksi niin vaikka englanniksi?

Hei Marko!

Kysymys koskee rahan lahjoittamista hyväntekeväisyyteen ja evankeliumin hyväksi ja sivuaa myös kymmenyksiä ja yksityishenkilöiden tukemista rahallisesti.

Otin ehkä reilu vuosi tai kaksi sitten tavakseni lahjoittaa tietyn summan kuukaudessa viidelle oman lähialueeni eri suuntien seurakunnalle. Lisäksi lahjoitan epäsäännöllisemmin useille hengellisille järjestöille ja myös maalliseen hyväntekeväisyyteen kuten SPR:lle jne sen mukaan, missä vaikuttaa tarvetta olevan. Olen viimeisen vuoden sisällä myös lainannut kohtalaisen suuria summia rahaa ystävälleni, joka on taloudellisessa ahdingossa. Käytännössä tästäkin tulee lahja, sillä en oleta hänen pystyvän maksamaan minulle koskaan takaisin.

En ole itse lahjoitusten vuoksi itse taloudellisesti ahdingossa, mutta esimerkiksi motiivini epäilyttävät itseäni ja on alkanut hieman ahdistaa. Olen nimittäin laskenut lahjoitussummani sen mukaan, mikä on osapuilleen kymmenykset nettotuloistani. Jotkut tiukat kymmenysten kannattajat laskevat bruttotuloista ennen veroja, mutta koska veroilla edistetään yhteistä hyvää, lasken vain siitä summasta mitä saan käteen. Olihan kymmenykset jo VT:ssa säädetty pappien ja heidän perheidensä elatukseksi, siis sen aikaista tulonsiirtoa ihmisiltä toisille ja palkanmaksua heidän tekemästään työstä. Mutta siitä nettopalkastani yritän maksaa vähintään kymmenykset, useimmiten menee reilusti ylikin, jotta varmasti ei vain jää alle.

Mutta näistä antamistani avustuksista on nyt tullut henkinen taakka muutamalla tavalla. Ensiksikin se, että olen ryhtynyt kyttäämään, että varmasti annan tarpeeksi, ettei Jumala pidä minua kitsaana, jos vaikka jääkin alle sen kymmeneksen, ja se minulla on varaa maksaa. Mutta äsken loppuvuodesta mietin, olisinko voinut tilapäisesti laskea lupaamaani summaa, kun sattui veroprosenttikin hyppäämään lisäprosentin puolelle ja yhtäkkiä sainkin joulun alla käteen monta sataa euroa vähemmän kuin yleensä. En uskaltanut vähentää lahjoitussummaa, koska minkä lupasin, sen lupasin. Mietin vuodenvaihteessa, kun automaattiset lahjoitusmaksut menivät katkolle, voisiko nyt rukata lahjoitussummia. En uskaltanut, vaan laitoin samat kuin ennenkin. Sitten ystäväni pyysi minulta rahaa lainaksi, enkä voinut olla antamatta, sillä olihan minulla siihen varaa. Tällä kertaa minua kyllä jo harmitti se pyyntö, vaikka aiemmin olen itse tarjoutunut maksamaan hänen laskujaan ja ehkä siten jopa kannustanut häntä turvautumaan apuuni. Mutta välillä mietin, pitäisikö vain antaa hänen pärjätä omillaan jatkossa, vaikka se tarkoittaisi, että hän ei saa vuokriaan ja muita pakollisia menojaan maksettua. Kauanko minun pitää jatkaa hänen taloutensa tekohengitystä?

Toivottavasti tästä ei nyt saa kuvaa, että olen hyväksikäytettävä hölmö, joka jakaa vaikka pussinsa tyhjäksi. Tämä ei kuitenkaan ole tilanne. Minulla on hyvä palkka ja tulen toimeen. Mutta on sitten se toinen puoli, että lahjoitan jopa vähän pelokkaasti ja siitäkin syystä, että en juuri tee mitään hengellistä työtä ja olen ajatellut, että tässä lahjoittamisessa sitten olen ahkera kun kerran koen anteliaisuuden minulle luontaiseksi. Pelokkaasti siis siksi, että kun olen lahjoittamaan ryhtynyt, pelkään lopettaa tai vähentää, koska Raamattukin kehottaa anteliaisuuteen. Pelkään ehkä jotenkin taikauskoisesti, että jos vähennän tai lopetan lahjoittamisen, Jumala rankaisee minua ja ottaa tarkoituksella pois jotakin, vaikka auto hajoaa tai taloon tulee iso remontti, mihin lahjoituksista säästyneet rahani sitten menevät. Ihan kuin maksaisin siitä, että minulle ei tule rahavaikeuksia (joissain suunnissa on opetustakin, että kun maksaa säännöllisesti kymmenykset ja on antelias, Jumala kyllä pitää ihmisen taloudesta ja toimeentulosta huolen).

Toinen puoli on sitten se, että en ole kertonut puolisolleni, miten paljon lahjoitan hyväntekeväisyyteen tai ylipäätään sitä, että olen lainannut ystävälleni. En tosin kysele itsekään häneltä, mihin hän ylimääräisen rahansa panee. Meillä on omien tiliemme lisäksi yhteinen pankkitili ja ruokatili, jonne laitamme kuukausittain kumpikin saman verran rahaa yhteisiä menoja ja kuluja varten, ja siltä osin taloutemme on kyllä tasapainossa. Mutta todennäköisesti mieheni olettaa, että minulla on rahaa myös säästössä jonkin verran. Ei kuitenkaan ole tällä hetkellä kuin vähän, sillä varsinkin lainat ystävälleni ovat haitanneet säästöyrityksiäni. Mutta nyt kun ajattelen säästämistä, minulle tulee huono omatunto; toisilla ihmisillä ei ole edes tarpeeseen, ja minä tuskailen sen kanssa, ettei säästötililleni kerry tarpeeksi nopeasti rahaa.

Joku tuskailee pihiyden kanssa, minä sen, että en osaa olla antamatta. Tasapaino on kadoksissa. Onko Raamatussa jotakin neuvoa tällaiseen raha-asiaan?

Hei Marko, saanko esittää tähän vielä yhden näkökulman? Jeesushan asetti uskon esikuvaksi lapset sanoen, että joka ei ota taivasten valtakuntaa vastaan kuin lapsi, se ei pääse sinne sisälle. Mutta jos meille annetaan esikuvaksi lapsi, niin lapsille tyypillistä on ottaa asiat annettuina, sellaisinaan, ja ajatella hyvin suoraviivaisesti. Heille asiat joko ovat tai eivät ole totta. Lapsikin voi uskoa Jumalaan ja Jeesukseen pohtimatta sen pitemmälle mitään kovin syvällisiä. Lapsillakin on toki jo muutaman vuoden iästä kyky ihmetellä elämän ilmiöitä ja kysyä niistä, mutta syvällinen ajattelu kehittyy vasta ikää myöten. Sitten vielä: jos kyky syvälliseen pohtimiseen olisi edellytys uskomiselle aikuisena, miten esimerkiksi vaikeasti kehitysvammainen voisi olla kristitty? Heissä on ihmisiä, joilla ei kerta kaikkiaan ole älyllisiä kykyjä mihinkään pohdintoihin. Sama koskee esimerkiksi sairauden tai onnettomuuden seurauksena vaikean aivovamman saaneita. Hyväkin ajattelukyky voidaan leikata meiltä pois. Ikääntyessä monelle tulee myös muistisairaus.

Ei kai voida ajatella myöskään, että ihminen ei voisi olla kristitty sen vuoksi, että hänen ikätasonsa, älyllinen kehityksensä tai muut ominaisuutensa kuten vammat tai sairaudet eivät mahdollista syvällisiä pohdintoja?

Hei Marko,

kysymys kuuluu kastamista kahteen kertaan. Olen luterilaisesta perheestä, joten minut on kastettu vauvana. Tulin kuitenkin uskoon vähän yli parikymppisenä vapaaseurakunnassa, jossa käytäntö on uskovien kaste. Joten minut kastettiin toiseen kertaan aikuisena. Olen kuunnellut raamattutuntejasi, joissa toteat, että kaste on kertaluontoinen tapahtuma, eikä sitä tarvitse tai pidä uusia. Miten väärin olen siis tehnyt, kun olen kastattanut itseni uudelleen? Tuolloin nuorena kallistuin siihen vapaitten suuntien opetukseen, jonka mukaan kaste voidaan antaa vain uskoville, ja pikkulapsen kastetta ei voida hyväksyä, koska lapsi ei ymmärrä, mistä on kyse. Koinkin tuoreen uskovan omassatunnossani, että minun tulee mennä kasteelle. En kuitenkaan silloinkaan kritisoinut muiden lapsikasteita, vaan toivoin, että Jumala hyväksyy nekin yhtä lailla. Myöhemmin hämmennyin enkä tiennyt enää, mitä ajatella. Jos kysyy luterilaiselta, uudelleen kastaminen oli väärin tai ainakin turhaa. Jos kysyy vapaakirkolliselta, lapsikaste vastaa korkeintaan siunaamista ja kaste tarvitaan myöhemmin silti, kun henkilö oikeasti tulee uskoon. En osaa siis sanoa, kumpi kaste on oikea vai onko kumpikin, kun molemmat on Jeesuksen nimessä tehty. Olen heittänyt vähäsen hanskat tiskiin ja tyytynyt toteamaan, että Jumala katsokoon kohdallani oikeaksi kumman haluaa, siis lapsikasteen tai uskovien kasteen.