Hei Marko,
Olen kuunnellut läpi Raamattuluentosarjaasi 1. Mooseksen kirjasta. Yleensä olen melko monesta asiasta samaa mieltä kanssasi, mutta viimeisimmän luennon kohdalla tekee mieli vähän kysyä näkökulmastasi. Kyse on siis luennosta 1. Moos. 37:1-36 Joosef ja hänen unensa Joosef myydään orjaksi Egyptiin.
https://www.youtube.com/watch?v=_ddSDUCT8q8

Luennossa oletat aika suoraviivaisesti, että Joosef olisi ollut jo lapsena ja nuorena oikeamielinen ja kaveri, joka lähinnä sinisilmäisyyttään joutui ongelmiin. Joosefista sanotaan muun muassa, että hänellä oli tapana kannella kahden isoveljensä tekemisistä isälleen, ja lisäksi hän kaksi eri kertaa kertoi unistaan, joissa hän itse oli noussut muita ihmisiä ylemmäs. Ensimmäisessä muiden viljalyhteet kumarsivat Joosefin lyhdettä, ja toisessa häntä kumarsivat jo aurinko, kuu ja tähdetkin. Oletat luennossa, että Joosef ihan vaan oikeamielisyydessään kertoi veljien pahoista puuhista isälle, ja että pelkkää sinisilmäisyyttään kertoi näistä unistaankin muille.

Toinenkin tulkinta on mahdollinen. En tiedä, mikä sana alkukielessä on siinä, kun puhutaan kantelemisesta. Mutta jos siinä olisi ollut pelkkä sanoa tai kertoa, niin lauseessa olisi eri sävy. Kantelemista ei yleisesti ottaen pidetä positiivisena toimintana, vaan usein kantelemisesta puhutaan yhteydessä, jossa kertoja haluaa asioiden paljastamisella saada toiselle harmia. Unista Joosef on voinut kertoa lapsellisen avomielisesti, mutta sitä ei suoraan tekstissä sanota. Ei tosin myöskään puhuta Joosefin mahdollisesta oikeamielisyydestä missään vaiheessa hänen lapsuuttaan ja nuoruuttaan. Paljon jää siis arvailtavaksi sen vähän varaan, mitä Joosefin kerrotaan tehneen ja puhuneen, ja miten Jaakobin kerrotaan häntä ja veljiä kohdelleen.

Itse pidän mahdollisena, että Joosef ei ollutkaan vain tai lainkaan sinisilmäinen, vaan hyödynsi asemaansa isänsä lempilapsena. Raamatun mukaan isä rakasti häntä pikkulapsesta saakka enemmän kuin muita poikiaan. Onko vaikea ajatella, että lellikin asema menee päähän pikkuveljelle, jolle isä vastoin tuon ajan tapojakin antaa ymmärtää tämän olevan arvokkaampi kuin isoveljensä, mukaan lukien esikoinen, jolla piti olla erityisasema? On mahdollista, että Joosef käytti asemaansa hyväkseen ja vielä pyrki lisäämään vettä myllyyn; kieli veljistään, jotta isä moittisi näitä ja Joosef saisi kiitosta kertomisestaan ja isä pitäisi hänestä vielä enemmän. Ehkä hän kertoi unistaan ärsyttääkseen isoveljiään, joiden jo joka tapauksessa tiesi karsastavan itseään? Tätä pidän mahdollisena siksikin, että nyt jopa Jaakob paheksui lempipoikansa unia. Millä tavalla Joosef unensa esitti perheelleen, kun isäkin ärsyyntyi niistä, leuhkiko jopa?

Sanotaan, että niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan, eli en pidä mahdottomana, että Joosef itse käytöksellään lisäsi veljien häntä kohtaan tuntemaa kaunaa. Tätä ei kerrota Raamatussa, mutta ei kerrota sitäkään, että Joosef olisi ollut lapsena oikeamielinen ja sinisilmäinen. Itse asiassa yleisen elämänkokemuksen perusteella moni lapsi on useissa kehitysvaiheissa ennemmin vastahankainen ja rasittava kuin ylenpalttisen kiltti, monet kiusaavat myös sisaruksiaan ihan tahallaan ja huolella, ja useimmat osaavat hyödyntää hyvin myös sen, jos vanhemmat antavat liikaa löysää. Toki Joosef oli myöhemmissä elämänvaiheissaan oikeamielinen, mutta onkin eri asia olla ärsyttävä pikkuveli kuin esimerkiksi orjana sekaantua isäntänsä vaimoon, mihin Joosef ei vaimon vikittelyistä huolimatta suostunut. Tosin tässä kuuluisassa Potifarin vaimon tapauksessa saattoi olla lisämotivaationa myös pelko paljastumisesta ja rangaistuksesta (orja olisi luultavasti sellaisesta toimittu kuolemaan) eikä pelkästä omastatunnosta.

Mutta kun monia Raamatun henkilöitä on Jumala kasvattanut kovillakin kohtaloilla, voiko jopa ajatella, että isän lellipoika Joosef tarvitsi pudotuksen nokkimisjärjestyksen alapäähän? Ehkä vähempi kuin orjuus ei riittänyt siihen, että hemmotellusta - ja mahdollisesti veljiään itseään alempina pitäneestä - teinipojasta kasvoi tolkullinen mies? Tai saattoiko olla, että taas sitä niitti mitä kylvi, jos Joosef mahdollisesti ei ollutkaan kiltti ja sinisilmäinen, vaan isoveljistään kannellut ja isänsä rakkaudella leuhkinut kiusankappale? Toisin sanoen, ehkä isoveljet hermostuivat jopa osittain aiheesta?

Hei Marko!

Kysymys koskee rahan lahjoittamista hyväntekeväisyyteen ja evankeliumin hyväksi ja sivuaa myös kymmenyksiä ja yksityishenkilöiden tukemista rahallisesti.

Otin ehkä reilu vuosi tai kaksi sitten tavakseni lahjoittaa tietyn summan kuukaudessa viidelle oman lähialueeni eri suuntien seurakunnalle. Lisäksi lahjoitan epäsäännöllisemmin useille hengellisille järjestöille ja myös maalliseen hyväntekeväisyyteen kuten SPR:lle jne sen mukaan, missä vaikuttaa tarvetta olevan. Olen viimeisen vuoden sisällä myös lainannut kohtalaisen suuria summia rahaa ystävälleni, joka on taloudellisessa ahdingossa. Käytännössä tästäkin tulee lahja, sillä en oleta hänen pystyvän maksamaan minulle koskaan takaisin.

En ole itse lahjoitusten vuoksi itse taloudellisesti ahdingossa, mutta esimerkiksi motiivini epäilyttävät itseäni ja on alkanut hieman ahdistaa. Olen nimittäin laskenut lahjoitussummani sen mukaan, mikä on osapuilleen kymmenykset nettotuloistani. Jotkut tiukat kymmenysten kannattajat laskevat bruttotuloista ennen veroja, mutta koska veroilla edistetään yhteistä hyvää, lasken vain siitä summasta mitä saan käteen. Olihan kymmenykset jo VT:ssa säädetty pappien ja heidän perheidensä elatukseksi, siis sen aikaista tulonsiirtoa ihmisiltä toisille ja palkanmaksua heidän tekemästään työstä. Mutta siitä nettopalkastani yritän maksaa vähintään kymmenykset, useimmiten menee reilusti ylikin, jotta varmasti ei vain jää alle.

Mutta näistä antamistani avustuksista on nyt tullut henkinen taakka muutamalla tavalla. Ensiksikin se, että olen ryhtynyt kyttäämään, että varmasti annan tarpeeksi, ettei Jumala pidä minua kitsaana, jos vaikka jääkin alle sen kymmeneksen, ja se minulla on varaa maksaa. Mutta äsken loppuvuodesta mietin, olisinko voinut tilapäisesti laskea lupaamaani summaa, kun sattui veroprosenttikin hyppäämään lisäprosentin puolelle ja yhtäkkiä sainkin joulun alla käteen monta sataa euroa vähemmän kuin yleensä. En uskaltanut vähentää lahjoitussummaa, koska minkä lupasin, sen lupasin. Mietin vuodenvaihteessa, kun automaattiset lahjoitusmaksut menivät katkolle, voisiko nyt rukata lahjoitussummia. En uskaltanut, vaan laitoin samat kuin ennenkin. Sitten ystäväni pyysi minulta rahaa lainaksi, enkä voinut olla antamatta, sillä olihan minulla siihen varaa. Tällä kertaa minua kyllä jo harmitti se pyyntö, vaikka aiemmin olen itse tarjoutunut maksamaan hänen laskujaan ja ehkä siten jopa kannustanut häntä turvautumaan apuuni. Mutta välillä mietin, pitäisikö vain antaa hänen pärjätä omillaan jatkossa, vaikka se tarkoittaisi, että hän ei saa vuokriaan ja muita pakollisia menojaan maksettua. Kauanko minun pitää jatkaa hänen taloutensa tekohengitystä?

Toivottavasti tästä ei nyt saa kuvaa, että olen hyväksikäytettävä hölmö, joka jakaa vaikka pussinsa tyhjäksi. Tämä ei kuitenkaan ole tilanne. Minulla on hyvä palkka ja tulen toimeen. Mutta on sitten se toinen puoli, että lahjoitan jopa vähän pelokkaasti ja siitäkin syystä, että en juuri tee mitään hengellistä työtä ja olen ajatellut, että tässä lahjoittamisessa sitten olen ahkera kun kerran koen anteliaisuuden minulle luontaiseksi. Pelokkaasti siis siksi, että kun olen lahjoittamaan ryhtynyt, pelkään lopettaa tai vähentää, koska Raamattukin kehottaa anteliaisuuteen. Pelkään ehkä jotenkin taikauskoisesti, että jos vähennän tai lopetan lahjoittamisen, Jumala rankaisee minua ja ottaa tarkoituksella pois jotakin, vaikka auto hajoaa tai taloon tulee iso remontti, mihin lahjoituksista säästyneet rahani sitten menevät. Ihan kuin maksaisin siitä, että minulle ei tule rahavaikeuksia (joissain suunnissa on opetustakin, että kun maksaa säännöllisesti kymmenykset ja on antelias, Jumala kyllä pitää ihmisen taloudesta ja toimeentulosta huolen).

Toinen puoli on sitten se, että en ole kertonut puolisolleni, miten paljon lahjoitan hyväntekeväisyyteen tai ylipäätään sitä, että olen lainannut ystävälleni. En tosin kysele itsekään häneltä, mihin hän ylimääräisen rahansa panee. Meillä on omien tiliemme lisäksi yhteinen pankkitili ja ruokatili, jonne laitamme kuukausittain kumpikin saman verran rahaa yhteisiä menoja ja kuluja varten, ja siltä osin taloutemme on kyllä tasapainossa. Mutta todennäköisesti mieheni olettaa, että minulla on rahaa myös säästössä jonkin verran. Ei kuitenkaan ole tällä hetkellä kuin vähän, sillä varsinkin lainat ystävälleni ovat haitanneet säästöyrityksiäni. Mutta nyt kun ajattelen säästämistä, minulle tulee huono omatunto; toisilla ihmisillä ei ole edes tarpeeseen, ja minä tuskailen sen kanssa, ettei säästötililleni kerry tarpeeksi nopeasti rahaa.

Joku tuskailee pihiyden kanssa, minä sen, että en osaa olla antamatta. Tasapaino on kadoksissa. Onko Raamatussa jotakin neuvoa tällaiseen raha-asiaan?

Varsinkin apostoli Paavali tuntuu joissakin kohdissa kehottavan ihmisiä käyttäytymään nimenomaan kuten on siinä yhteiskunnassa sopivaa. Nimenomaan naisille hän korosti säädyllistä käytöstä ja pukeutumista, ja mieleeni tuli, eikö se voisi juontaa juurensa siitä, että seurakunnissa oli myös aiemmin moraalittomasti eläneitä ihmisiä. Paavali luettelee yhdessä kirjeessään erilaisia synnin muotoja sanoen, että niiden harjoittajat eivät pääse taivasten valtakuntaan. Joukossa on avionrikkojat, juopot, varkaat, miesten kanssa makaavat miehet sun muut, ja sitten Paavali hämmästyttävästi sanoo, että tuollaisia monet teistäkin olivat ennen. Ihmiset saivat nämä synnit anteeksi, mutta sitten tulee tämä miettimäni yhteiskunnallinen puoli. Muut ihmiset tunsivat nämä entiset julkisyntiset ja näkivät näiden liittyneen Kristuksen seuraajiin. Koska ihmisten on vaikeampi antaa anteeksi ja unohtaa toisten tekemiset kuin Jumalan, tuttavat ja naapurit todennäköisesti seurasivat tarkkaan, onkohan niin että nuo muka ovat lopettaneet moraalittoman elämänsä ja lainrikkomisensa (aviorikos ja varkaus olivat rikoksia Roomankin lain mukaan, eli kyse ei ollut pelkästään moraalista). Koska Paavali korostaa voimakkaasti sitä, että seurakunnan on annettava hyvä todistus ja oltava kaikessa nuhteeton ja esikuvallinen, hänen oli pakko myös painottaa, että myös ulkoisella olemuksella tuli näyttää säädylliseltä. Esimerkiksi entisen prostituoidun ei tullut enää pukeutua kuin ammattiaan harjoittaessaan, sillä vaikka vaatetuksella tai muulla ulkonaisella ei sinänsä Jumalan edessä olekaan mitään merkitystä, kristityn naisen ei tullut edes vahingossa antaa ymmärtää, että häneltä edelleen saisi seksipalveluita. (Jotenkin en näe, että nämä kehotukset säädylliseen päänpeittämiseen ja vastaaviin oli annettu ainakaan ensisijaisesti tavallisille aviovaimoille tai leskille, jotka todennäköisesti olivat jo ennen uskoontuloaankin pitäneet maineestaan huolta elämällä kuten sopivana siinä yhteiskunnassa pidettiin ja tunteneetkin kaikki naisten pukeutumissäännöt, todennäköisesti Paavalia tarkemminkin. Useimmissa yhteiskunnissa nimittäin hyvä maine on aina ollut naisen tärkein pääoma.)

Tämä pohdinta liittyy siihen, että mietin, miten monissa asioissa Raamatun paimenkirjeiden ohjeet on laadittu siksi, että seurakunta antaisi hyvän todistuksen ulkopuolisille ja ettei uskosta osattomilla olisi mitään moittimista. Se ei riittänyt, että kristityt itse sisäisesti tiesivät tehneensä parannuksen, sillä ihmiset eivät ole ajatustenlukijoita. Ja tosiaan muisti on pitkä, ja uskosta osattomat naapurit varmasti kyttäsivät, vieläkö sillä naapurin naisella ramppaa kotonaan vieraita miehiä, tai onko toisen puolen isännällä edelleen vaimon lisäksi myös rakastajatar tai mikä vielä mehukkaampaa, miespuolinen rakastaja. Toisin sanoen juoruilunhalu on aina ollut aika suuri, samoin vahingonilo, jos kristitty lankesi. Noni, ei se ollutkaan meitä muita parempi. Minä luulen, että Paavali kaikessa suuressa hengellisyydessään oli myös hyvin käytännöllinen ja tiesi hyvin, miten hanakoita ihmiset ovat pahoihin puheisiin.


Edit: Kysymys erotettu toisesta viestiketjusta omaksi aiheekseen. Marko

Huono otsikko, mutta selitän sen kyllä. Olen periaatteessa itsekin konservatiivikristitty, ja esimerkiksi miehen ja naisen avioliitto on mielestäni oikea parisuhdemalli (ei siis avoliitto tai yhden yön jutut jne). Tämä siis vain esimerkki, ei juututa siihen, mutta parisuhteet on helposti asia, jossa leimautuu konservatiiviseksi ja tiukkapipoiseksi jos ei hyväksy kaikkea. Mutta tässä tulee se minun dilemmani. Teoriassa ja periaatteessa siis mielestäni vaikkapa avoliitto ei ole oikea malli, mutta en sitten kuitenkaan käytännössä osaa paheksua tuttuja avopareja ja villejä sinkkuja tai edes naapurin homoparia. Ihanhan he ovat kivoja tyyppejä eikä heidän elämänsä mitenkään häiritse minua. En osaa siis tunnevaltaisesti tuntea surua, että kylläpä elävätkin väärin. En ole inhimilliseltä kannalta perusluonteeltani tiukkapipoinen eikä minulla ole vaatimuksia muiden ihmisten elämäntyylejä kohtaan.

Mutta ongelma onkin se, että minun ei vissiin kuitenkaan pitäisi hyväksyä synnillistä elämää? Minun kai pitäisi kristittynä kehittää paheksuva asenne, etten vahingossa anna kuvaa, että mielestäni mikä tahansa parisuhdemalli on ookoo. Kuitenkin minulle inhimillisestä näkökulmasta moni asia olisikin ookoo, mitä se muiden parisuhde minua liikuttaa, oikeastaan en välitä koko asiasta. Mutta Raamatun mukaan minun ei kai pitäisi suvaita kaikkea, vaan välillä pohdin, pitääkö minun edes joskus velvollisuudentunnosta alkaa mainita "väärin eläville" tuttavilleni, että tehän teette syntiä. Tiedän kyllä, että apostolien mukaan nuhdella tulee vain muita uskovia, ei ulkopuolisia, ja yleensä tuttavissani on kyse ei-uskovaisista. Mutta eihän uskosta osattomienkaan pidä saada kuvaa, että kristinuskon mukaan mikä vain käy. (Totuuden nimissä en ole itse elänyt aina nuhteettomasti, joten olen erittäin arka sanomaan muille mitään. Pääsisivät oikeutetusti kuittaamaan, että itse olet ollut juoppo ja avionrikkoja ja ties mitä, joten ole sinä hiljaa ja ota se tukkipuu omasta silmästäsi.)

Toinen asia on se, että vaikka periaatteessa olen konservatiivi, minusta tuntuu usein vaikealta lukea esimerkiksi hyvin konservatiivikristillisiä lehtiä tai muita tekstejä, tuntuvat niin ahtailta. Mutta jos periaatteessa olen samaa mieltä kirjoittajien kanssa, miksi ne tuntuvat ahtailta? Ja miksi en halua hirveästi keskustella monenkaan konservatiivikristityn kanssa, vaikka olen samoilla linjoilla? Tiedän, että nettipappikin on melko konservatiivinen, mitä tulee moniin Raamatuntulkintoihin, mutta toisin kuin monet, sinä et lyö ketään Raamatulla päähän vaan perustelet kantasi. (Seköhän se ongelma joidenkin muiden tietämieni konservatiivikristittyjen kanssa onkin, että keskustelun ja pohdinnan sijasta tulee lainsaarnaa?)

Tämä tuli mieleen kirjoittaa, kun juuri minua pyydettiin ottamaan työasiassa yhteyttä erittäin vanhoillisena ja konservatiivisena tunnettuun pappiin, ja ajatus hänelle soittamisesta alkoi ahdistaa. Sitten sen ahdistuksen mukana tulee huono omatunto, että hänhän on hyvä kristitty kun noudattaa parhaansa mukaan Jumalan tahtoa, minunhan pitäisi mielelläni ottaa häneen yhteyttä. Miksi siis minua konservatiivina ahdistaa, kun käytännössä törmään muihin konservatiiveihin?