Hei Anniina,

Hyvä korjaus. Vedin mutkia liian suoraksi. Täytin omassa mielessäni yhden aukon, jota en riittävän huolellisesti kirjoittanut auki. Kun sanoin "looginen johtopäätös", niin parempi sanamuoto olisi ollut sanoa, että lasten uskon esimerkillisyys ei suoranaisesti ota kantaa siihen, kuinka syvällisesti ajattelevia aikuisten uskovien kuuluu olla. Tavallaanhan jo tuo Jeesuksen sanamuoto "joka ei ota taivasten valtakuntaa vastaan niin kuin lapsi" käynnistää syvällisen ajattelun prosessin, koska se on niin monitahoinen ilmaus.

Ajatteluketjuni meni siis siten, että vaikka lapset omassa uskossaan ja taivasten valtakunnan vastaanottamisessaan ovat täydellinen esimerkki aikuisille, ei sillä voida ottaa kantaa tarvitseeko aikuisen ajatella syvällisesti vai ei. Muualta Raamatusta kun löytyy useita kehotuksia kasvaa uskossa aikuiseksi ja täysi-ikäiseksi. Sen vuoksi pidän parempana sitä, että uskosta puhutaan tasapainoisena Jeesuksen seuraamisena, jossa ajattelun osalta on tarve kasvaa siinä missä käytännön ja tunteiden osaltakin. Jeesuksen seuraaminen on väistämättä ihmisen näköistä, jos hän on omana itsenään Jeesuksen seuraaja.

Hei Anniina,

Näkökulma on varsin oikeutettu ja monella tapaa hyvä havainnollistaja. Se ei silti ihan lopullisesti vastaa varsinaiseen ongelmaan.

Maailmassa on pieniä lapsia, kehitysvammaisia ihmisiä ja muita sellaisia, joiden kyky syvälliseen ajatteluun ei ole sillä tasolla, mitä keskimääräisellä syvällisellä ajattelulla tarkoitetaan. Sen lisäksi on "normaalilla" ajattelun kapasiteetilla varustettuja ihmisiä, joilla on keskenään erilainen tapa hahmottaa maailmaa: On älykköjä ja teoreetikkoja, on käytännöllisiä toiminnan ihmisiä ja on taiteellisia, runollisia tai tunteellisia ihmisiä. Kaikilla heillä on omat vahvuutensa, joista osasta voitaisiin sanoa, että se on syvällistä ja toisia voitaisiin luonnehtia muilla adjektiiveilla.

Joten lapsien käyttäminen esimerkkinä ei anna lopullista vastausta kysymykseen, pitääkö kristityn olla syvällisesti ajatteleva. Looginen johtopäätös lapsen ja aikuisen vertailusta näet olisi: "Tämä tarkoittaa siis, että kristityn pitää olla niin syvällisesti ajatteleva kuin vain oma kapasiteetti antaa myöten". Eikä se ole mielestäni oikea vastaus. Vaikka rimaa ei nostettaisi liian korkealle, silti kaiken keskipisteenä olisi syvällinen ajattelu.

Kuten edellä sanoin, minun mielestäni usko on Jeesuksen seuraamista omana itsenä. Jeesuksen seurassa kulkeminen saa väistämättä aikaan kasvua. Kristittynä kasvaminen ja ihmisenä kasvaminen ovat lopulta lähes sama asia. Mielestäni avainasemassa on tasapaino. Ihmisenä kasvaminen voisi yksinkertaisuudessaan olla tekojen, ajattelun ja tunteiden tasapainon löytämistä eri elämäntilanteissa. Samoin kristittyä kutsutaan elämään uskoa todeksi käytännössä. Kristittyä kutsutaan opiskelemaan Sanaa ja ymmärtämään Jumalan tahtoa. Lisäksi kristittyä kutsutaan yhteyteen niin Jumalan kuin lähimmäisten kanssa ja myös karismaattisuuteen hänelle annettujen lahjojen puitteissa.

Sen sijaan, että sanottaisiin kristitylle, että tämän pitää olla syvällisemmin ajatteleva, täytyy jokaiselta kristityltä kysyä, mikä on se suunta, jossa on eniten kasvunvaraa. On kristittyjä, joiden pitäisi ehdottomasti olla syvällisemmin ajattelevia. Mutta on myös kristittyjä, joilla tasapaino on vinksallaan johonkin muuhun suuntaan. Monelle syvällisesti ajattelevalle kristitylle olisi syytä sanoa: "Pidä tuo ajattelun taso, mutta nostapas käytäntö, rukouselämä, ihmisten kohtaaminen ym. tärkeä kristillisen elämän osa-alue samalle tasolle." Ja pohjimmiltaan silloin ei ole kyse kristittynä kasvusta vaan kasvusta ihmisenä, joka elää uskoa todeksi kokonaisvaltaisesti.

Lapsi on hyvä esimerkki siksi, että Jeesus kehui heidän osaavan ottaa "ymmärtämättöminä" Jumalan valtakunta vastaan. Mutta yhtä lailla lapsessa on jotain pielessä, jos hän ei kasva. Lapsen antamaan esimerkkiin ei kuulu pyrkimys pysyä lapsellisena aina:

Jo aikoja sitten teistä olisi pitänyt tulla toisten opettajia, mutta sen sijaan te olette itse jälleen opin tarpeessa: jonkun olisi opetettava teille Jumalan sanan alkeet. Te tarvitsette taas maitoa, ette te kestä vahvaa ruokaa. Jokainen, jota vielä ruokitaan maidolla, on pikkulapsi, eikä sellainen kykene ottamaan vastaan syvällistä opetusta. Vahva ruoka on tarkoitettu aikuisille. He ovat totuttaneet aistinsa siihen ja harjaannuttaneet ne erottamaan hyvän ja pahan. (Hepr. 5:12-14)

Tämä kyseinen kohta haastaa kristittyä kasvamaan myös syvällisen opetuksen suuntaan, mutta se ei ole ainoa kristityn kasvun suunta.

Hei Syvällinen!

Kysymykseesi on helppo antaa lyhyt vastaus: Kristityn ei tarvitse olla luonteeltaan syvällisesti ajatteleva. Uskon ydin ei ole ajattelu vaan Jeesus. Usko on Jeesuksen seuraamista, eikä Jeesuksen seuraaminen vaadi persoonallisuuden muuttumista tai tietynlaiseen rooliin ahtautumista. Aito Jeesuksen seuraaminen ja aito vuorovaikutus hänen kanssaan on mahdollista vasta sitten, kun ihminen on mahdollisimman oma itsensä.

Pidemmälle vastaukselle on kuitenkin tarve, koska lyhyt vastaus jättää ilmaan muutamia kysymysmerkkejä. Pohdin kolmea näkökulmaa.


1. Ympäristö sanelee uskomisen "oikean tavan"

Suomalaisen hengellisyyden valtavirta on menneiden vuosikymmenien aikana näyttäytynyt hiljaisena ja syvällisenä elämisenä. Luterilaisuutta sanotaan usein "pään uskonnoksi", jossa hengellisiä asioita käsitellään opillisesti ja jopa teoreettisesti. Ja suomalainen elämäntapakaan ei ole mitään liian iloluontoista. Meillä on sananlaskukin: "Mies se tulee räkänokastakin muttei tyhjän naurajasta."

Mutkat suoriksi vetäen saadaan siis lopputulos, että meidän elinympäristössämme oikeaa hengellisyyttä on edustanut näiden elämäntapojen yhdistelmä: Kunnon kristitty miettii elämää syvästi ja harjoittaa uskoaan hiljaisen vakaasti. Ainakin minulle tällainen hengellisyys sopii kuin nenä päähän.

Muistan vierailuni Argentiinassa, jossa törmäsin tulisieluisempien ihmisten karismaattiseen hengellisyyteen. Ihmisten persoonallisuudessa, maan kulttuurissa ja karismaattisessa hengellisyydessä kaikki oli huomattavasti vieraampaa. Jos usko ei olisi ollut minulle jo selvä asia, olisin saattanut kokea, ettei usko ole minua varten. Nämä erot ymmärtäenkin otin mielessäni pari askelta taaksepäin, koska uskon todeksi elämisen tapa oli minulle vieras.

Kumpikin näistä uskon ilmenemismuodoista on oikeaa Jeesuksen seuraamista. Suomalainen valtavirran kirkkokristillisyys on muotoutunut sellaiseksi, että esimerkiksi sinun sisaresi ei ole siitä kovin kiinnostunut, mutta sinulle se sopii varsin hyvin. Suurimmaksi jarruksi tästä näkökulmasta siis muodostuu se, millaiseksi oikea kristillisyyden todeksi eläminen mielletään.


2. Jokaisella on omat kasvun haasteet

Toisaalta kaikki ei ole kiinni vain siitä, millaisia hengellisyyden ilmenemismuotoja ympärillä on. Jeesuksen seuraamisen sivuvaikutus on se, että kristitty oppii tuntemaan paremmin Jeesusta sekä itseään. Tämä saa aikaan kasvua. Kasvun haasteet ovat erilaisilla ihmisillä omanlaisiaan.

Hyvin temperamenttisella ihmisellä saattavat tunteet kiehahtaa hetkessä. Silti hänellä ei ole yhtään enempää oikeutta sanoa toisille pahasti tai lyödä lähimmäistään, vaikka se olisi omalle persoonalle luontevaa. Tällaisen ihmisen haaste on hillitä itseään. Hyvin maltillisen ja syvällisesti ajattelevan ihmisen on puolestaan helppo hillitä itsensä, mutta toisaalta hänelle voi olla todella vaikea pitää esillä uskoa tai tarttua ympärillä näkemiinsä epäkohtiin, mikä on ulospäinsuuntautuneelle persoonalle paljon helpompaa. Mutta Jeesus kutsuu seuraajiaan myös tarttumaan toimeen ja pitämään esillä elämän Sanaa. Hiljaisen ihmisen haaste on kannustaa itseään aktiivisuuteen uskossaan.

Samanlaista kasvun haasteiden listaa voi jatkaa loputtomiin. Käytännöllisen ihmisen haaste on pysähtyä pohtimaan uskon sisältöä. Teoreettisen ihmisen haaste on kääriä hihat ja ryhtyä toimeen. Tunteella elävän ihmisen haaste on katsella kristillistä kenttää loogisesti. Ajatteluun keskittyvän ihmisen haaste on aistia ilmapiiriä ja kohdata ihmisiä heidän lähtökohdistaan. Uudistusmielisen ihmisen haaste on nähdä perinteiden kantama sisältö. Perinteisiin tarttuneiden ihmisten haaste on suostua muutoksiin.

Usko muuttaa ihmistä, mikä ei tarkoita sitä, että herätykseen tulleen ihmisen pitäisi muuttua samanlaiseksi kuin muiden samassa seurakunnassa käyvien kristittyjen. Mutta vielä pelottavampi tunne syntyykin siitä, jos ihminen luulee, että Jumala aikoo muuttaa minut sellaiseksi, etten enää itsekään tunnista itseäni. Näin ei koskaan käy, mutta tällainen mielikuva uskoa ulkoapäin katselevalla voi olla hyvin vahva.


3. Jeesuksen seuraaminen edellyttää tahtoa seurata

Kristityt ovat persoonina hyvin erilaisia ja jokaisella on omat kasvun haasteensa. Kuitenkin yhteistä on se, että Jeesuksen seuraaminen edellyttää jonkinlaista tahtoa olla Jeesuksen seuraaja. Voitaisiin sanoa, että seuraaminen vaatii edes jonkinlaista mielenkiintoa Jeesusta kohtaan. Sen lisäksi, että kuvasit itseäsi ja siskoasi hyvin erilaisiksi persooniksi, kerroit, ettei siskosi ajankäyttöön oikeastaan edes mahdu mitään hengellistä. Tämä on uskoakseni sinulle myös hyvin omakohtainen pohdinta, koska kannat huolta siskosi uskosta ja pelastumisesta.

Minulle tulee tästä asetelmasta vaikutelma, että siskoasi hidastavat kaksi edellä mainittua asiaa. Ensinnäkin on ympäristön luoma malli, johon yhdistyy mielikuva muuttumisesta. Sinä olet ehkä hänelle tutuin ihminen, joka elää uskoa aktiivisesti ja omakohtaisesti. Olette persoonina hyvin erilaisia, joten hänelle voi tulla olo, että ollakseen oikea kristitty, hänen täytyisi olla samankaltainen kuin sinä. Tämä ei ole vähimmässäkään määrin sinun vikasi. Et voi antaa mitään muuta kristityn mallia kuin omanlaisesi. Sinä vain satut olemaan lähempänä suomalaisen kristillisyyden valtavirtaa kuin hän.

Toiseksi jokaisella kristityllä olevat omanlaiset kasvun haasteet saattavat näyttäytyä hänelle varsin yleisenä stereotyyppisenä pelkona: "Usko tarkoittaa luopumista kaikesta kivasta." Niinpä on helpompi keskittyä moniin muihin asioihin elämässä.

Usko on lahja: "Armosta Jumala on teidät pelastanut antamalla teille uskon. Pelastus ei ole lähtöisin teistä, vaan se on Jumalan lahja. Se ei perustu ihmisen tekoihin, jottei kukaan voisi ylpeillä." (Ef. 2:8-9) Sen vuoksi on varsin kipeä tosiasia, että ahkerasta evankeliumin esillä pitämisestä huolimatta toiset ottavat sen vastaan, toiset hylkäävät. Monesti evankeliumin julistaminen on enemmänkin uskon esteiden poistamista kuin aktiivista uskon mainostamista. Tästä lainalaisuudesta huolimatta uskon siemenen itäminen on sitä vaikeampaa, mitä enemmän ihminen karttelee asian ajattelemista.

Siskosi ei välttämättä pelkää syvällistä ajattelua eikä hän välttämättä ole niin erilainen persoona, etteikö jopa sinulle luonteva uskon todeksi eläminen voisi häntäkin puhutella. Kyse voi olla myös siitä, että Jeesus ja usko tuntuvat niin pelottavilta ja itseä muuttavilta ajatuksilta, että on helpompi väistää aihepiiri ja suunnata ajankäyttö kaikkeen muuhun. Jos tilanne on tällainen, niin silloin on jäljellä enää yksi asia, jota kukaan ihminen ei voi väistää tai paeta: heidän puolestaan ahkerasti rukoileminen.

En tiedä, kuinka nasevasti osasin kysymystäsi käsitellä. Aihepiiri on itselleni kuitenkin hyvin lähellä sydäntä. Kristittyjen erilaisuus ja yhteys on kantava teema Jumalansa näköinen seurakunta -luentosarjassani. Jos jaksat sen äärellä aikaa käyttää, voi se antaa lisää ajatuksia.