Hei Jesustelija!

Kirjoitan sinulle, mutta muita lukijoita varten laitan pienen alustuksen, jotta mahdollisimman moni pysyisi kärryillä siitä, mistä puhutaan. Kyse on siis noin kymmenen vuoden ajan esillä pitämästäni opetuksesta "Jumalansa näköinen seurakunta", jossa pyörittelen Jumalan, ihmisen ja kristinuskon teemoja kolminaisuuden näkökulmasta. Tämä tunnetaan teologiassa niin sanottuna "ekonomisena triniteettioppina", eli kysymyksenä siitä, kuinka Jumalan kolminaisuus näkyy ihmisten maailmassa. En siis ole luonut mitään erityisen uutta. Olen vain tehnyt itselleni sopivan ajattelun työkalun, joka auttaa ymmärtämään Jumalaa ja kristittyjen erilaisuutta.

Tämä opetus on nykyisenä versionaan kuusiosainen, ja se löytyy Youtubesta, kuten täältä Nettipapin palstaltakin. Tästä linkistä löytyy luentosarjan tarkempi esittely ja suorat linkit kunkin osan Youtube-videoon. Kysymyksesi liittyy neljännen luennon loppupuolella käsiteltyyn "kipuun suostumiseen".

Kaiken pohjana on se, että Jeesus on jotain paljon enemmän kuin kukaan ihminen voi pohjimmiltaan tajuta. Ensinnäkin Jeesus oli lähimmäisenrakkauden esikuva. Häntä halveksittiin siksi, että hän otti luokseen nekin, joita kaikki muut hyljeksivät, ja aterioi niiden kanssa, jotka eivät kelvanneet muiden seuraan (Matt. 9:11). Edes vakavasti tartuttavia spitaalisia hän ei karttanut, vaan kosketti heitä (Matt. 8:3).

Toiseksi Jeesus oli valtavan ankara vaatimuksissaan. Hän käski seuraajiaan noudattamaan Jumalan tahtoa tarkemmin kuin fariseukset (Matt. 5:20). Hän opetti ehtoollisestakin niin rajusti, että osa hänen suuresta opetuslapsijoukostaan luopui hänen seuraamisestaan (Joh. 6:66). Jeesus myös antoi selkeän ohjeen siitä, että jos syntiä tekevä veli ei tee parannusta, hänet on lopulta suljettava seurakunnan ulkopuolelle (Matt. 18:17).

Kolmanneksi Jeesus sai aikaan muutosta. Hänen jumalallinen voimansa teki ihmisissä sellaista, mitä kukaan ei olisi itse voinut tehdä. Hän paransi monella tavalla sairaita ihmisiä, muun muassa sokea ei olisi mitenkään voinut antaa itselleen näköä (Mark. 10:52). Pahojen henkien vaivaaman ihmisen persoonallisuus muuttui, kun riivaajat oli karkotettu (Luuk. 8:35). Jeesus opetti, että riittävällä uskon määrällä kaikki on mahdollista (Mark. 9:23).

Nämä kaikki puolet ovat Jeesuksessa yhtä aikaa. Yksikään ominaisuus ei jää toisen varjoon. Silti syntinen ihminen ei voi ymmärtää, miksi jokin puoli tuntuu korostuvan yhdessä raamatunkertomuksessa toisen jäädessä varjoon. Miksi Jeesus ei parantanut Betesdan lammikolla kaikkia sairaita? Miksi hän puhui välillä niin ankarasti, että osa luopui hänestä? Miksi hän ei ottanut myös fariseuksia vastaan yhtä avosylin kuin hän otti publikaanit ja portot?

Kipuun suostuminen on lopulta sitä, että suostuu siihen kipuun, ettei seurakunta tai yksittäinen kristitty osaa toteuttaa Jeesuksen kaikkia puolia yhtä aikaa. Kuinka täytyisi toimia, että yhtä aikaa jokainen ihminen kokisi itsensä valtavan tervetulleeksi seurakuntaan ja Kristuksen yhteyteen, mutta samalla jokainen ihminen tajuaisi, että Jumala on antanut elämänohjeita, joita ei saa siloitella helpommiksi? Kuinka täytyisi toimia, että seurakunnassa luotettaisiin Jeesuksen muuttavaan voimaan, mutta samalla hyväksyttäisiin se, että jostain syystä Jeesus ei käytä sitä voimaa kaikkien kohdalla?

Kipuun suostuminen ei tarkoita sitä, että täytyisi luopua siitä näkökulmasta, joka itselle on kaikkein luontaisinta. Ihan riittävästi kipuun suostumista on jo sen tajuamisessa, että toisella kristityllä jokin toinen puoli Jeesuksesta korostuu - eivätkä ne ole helposti yhteen sovitettavissa. Erityisesti vaikeissa eettisissä kysymyksissä voidaan samaa asiaa tarkastella hyvin eri tulokulmilla. Suhtautuminen seksuaalisuuteen on ehkä kaikkein herkin. Ollaan valtavan suuren kivun äärellä, kun pohditaan oikeaa toimintamallia niin, että yhtä aikaa läsnä olisivat se, että Jeesus ottaa avosylin vastaan jokaisen, muttei anna lupaa kaikkeen ja voi jopa muuttaa ihmisen pohjiaan myöten. Jos korostetaan rajoja tai Jeesuksen kykyä muuttaa, niin harva kokee olevansa tervetullut juuri sellaisena kuin on. Jos korostetaan tervetulleeksi toivottamaista ilman mitään vaatimuksia, niin silloin joudutaan karsimaan suurin osa Jeesuksen opetuksista pois.

Kipuun suostuminen on pohjimmiltaan sitä, että täydellisen Jeesuksen käyttäminen esimerkkinä ja mallina epätäydellisille ihmisille luo kipua. Mikään Jeesuksen puoli ei tunnu toteutuvan täydellisesti seurakunnassa. Juuri tällaista kipuilua koen sinun käyvän. Ehkä olet tuon ajattelumallin mukaisesti kolmion keskellä, jolloin pystyt ymmärtämään eri näkökulmia ja niiden välisiä jännitteitä.

Tervehdys Huono kärsijä!

Olemme samassa veneessä. En itsekään pysty löytämään mitään erityistä iloa vaikeuksien ja kärsimysten edessä. Päinvastoin välillä tuntuu, että olen tavallistakin herkkänahkaisempi valittamaan kaikkia vastoinkäymisiä. Kuinka sitten voisin koskaan iloita siitä, että joutuisin ruoskittavaksi.

En ole mikään asiantuntija tällä saralla, mutta käsittääkseni Passion of the Christ -elokuvan hyvin raaka ruoskimiskohtaus voi vastata todellisuutta. Roomalaisessa rangaistuskäytännössä ei ollut mitään ylärajaa sille, kuinka paljon tuomittua sai ruoskia. Kaikki riippui komentavasta upseerista. Historiankirjoitus tietää, että jotkut kuolivat ruoskintaan. Erityisesti kuolemaantuomittujen ruoskinnassa ei tarvinnut säästellä, koska esimerkiksi ristiinnaulittavien ihmisten oli muutenkin määrä joutua niin huonoon kuntoon, että he lopulta kuolevat voimien loppuessa tukehtumalla.

Juutalaisessa lainsäädännössä oli yläraja ruoskaniskuille: Jos syyllinen tuomitaan ruoskittavaksi, tuomarin on määrättävä hänet maahan makaamaan, ja hänelle on tuomarin läsnä ollessa annettava niin monta ruoskaniskua kuin rikkomus edellyttää. Iskuja saa antaa enintään neljäkymmentä, ei sen enempää; muuten maanmiehenne joutuu julkisesti häväistyksi. (5. Moos. 25:2-3) Lakia kunnioittavalle kansalle oli tullut tapa, että käytännössä suurin ruoskaniskujen yläraja oli 39, jottei laskuvirheiden vuoksi rikottaisi Jumalan lakia. Paavali kertoo tästä kokemusasiantuntijana: Olen juutalaisilta viisi kertaa saanut "yhtä vaille neljäkymmentä" ruoskaniskua. (2. Kor. 11:24)

On selvää, että tällaiset kärsimykset eivät olleet edes apostoleille nautinto. Raamattu ei kerro mistään sellaisista ihmeistä, että heidän kärsimyksensä eivät olisi sattuneet tai ne olisivat suorastaan tuntuneet hyvältä. Heprealaiskirjeen kirjoittajakin muistuttaa avuntarvitsijoita mainitessaan: "Muistakaa kidutettuja, tunteehan teidänkin ruumiinne kivun." (Hepr. 13:3)

Kysymässäsi raamatunkohdassakaan ei sanota, että apostolit olisivat nauttineet ruoskinnasta. Iloitseminen sijoitetaan tapahtumien jälkeiseen aikaan. He iloitsivat siitä kunniasta, jonka olivat kohdanneet: Apostolit lähtivät neuvostosta iloisina siitä, että olivat saaneet kunnian kärsiä häväistystä Jeesuksen nimen tähden. (Ap. t. 5:41) Tämä viitannee Jeesuksen sanoihin: "Muistakaa, mitä teille sanoin: ei palvelija ole herraansa suurempi. Jos minua on vainottu, vainotaan teitäkin. Jos minun sanaani on kuultu, kuullaan myös teidän sanaanne. Kaiken tämän ihmiset tekevät teille minun nimeni tähden, siksi etteivät tunne häntä, joka on minut lähettänyt." (Joh. 15:20-21)

Toki Jumalalle on kaikki mahdollista - myös se, että apostolit olisivat saaneet aivan erityisen Pyhän Hengen armon niin, että he kokivat iloa kärsimystensä jälkeen. Mutta ajattelen niin, että yhdestä näkökulmasta tarkasteltuna kyse voi olla myös varsin inhimillisestä reaktiosta. Alkuseurakunnan aika oli valtavan vahvan herätyksen aikaa. Kristityt odottivat, että Jeesus tulisi takaisin jo heidän elinaikanaan. Niinpä he veivät evankeliumia eteenpäin kirjaimellisesti kuin viimeistä päivää. Heidän yhteiselämänsä järjestelmäkään ei ollut valtavan pitkäjännitteinen, kun he möivät talojaan ja maaomaisuuttaan ja laittoivat kaiken yhteiseen kassaan. Niinpä tällaisessa ilmapiirissä kaiken uhraaminen ja itsensä likoon laittaminen voi saada aikaan myös sellaisen inhimillisen hurmostilan, että vastoinkäymiset antavat vain lisää pontta kaikelle sille, mitä on tekemässä. Apostolit olivat valloittamassa maailmaa evankeliumilla, ja tämä vastoinkäyminen oli ikään kuin osoitus, että heidän taistelullaan on merkitystä.

Luulen, että tuo kärsimyksen ilo oli lopulta yhdistelmä tätä kaikkea. Inhimillisesti he uskoivat asiaansa entistä enemmän. Jeesuksen sanoista he saivat vakuutuksen siitä, että heille tapahtuu niitä asioita, joita Jeesus ennusti tapahtuvaksi. Ja Pyhän Hengen voimassa he pystyivät riemuitsemaan vielä aivan erityisesti.

Minun ymmärrykseni mukaan minkäänlainen kärsimys ei ole tavoittelemisen arvoista. Edes Jeesuksen tähden kärsiminen ei saa olla kristityn tavoitteena. Päinvastoin kaikkea kärsimystä on pyrittävä lievittämään siinä määrin kuin se on mahdollista. Niin paradoksaalista kuin se on, kristityn on joskus jopa kärsittävä lievittääkseen lähimmäisen kärsimystä. Se on itsensä uhraavaa rakkautta.

Joskus Jeesuksen seuraaminen tuo mukanaan kärsimystä, jota ei voi välttää. Suomessa Jeesuksen seuraamisesta johtuva kärsimys on maailman mittakaavassa hyvin harvinaista. Moni "kristittyjen vaino" Suomessa ei lopulta johdu Jeesuksen seuraamisesta vaan tyhmyydestä Jeesusta seurattaessa. Sitä ei kannata ottaa kunnia-asiana.

Erityisesti vainojen keskellä elävissä seurakunnissa ihmisiä kuolee ja kärsii vain ja ainoastaan siksi, että he ovat Jeesuksen seuraajia. Tällaisen kärsimyksen kristitty saa ottaa kunnia-asiana, jos vain kykenee. Uskon, että Jumala varustaa omiaan tarpeen mukaan, ja kiusaamisen, vainon ja vaikeiden olosuhteiden keskellä moni kristitty saa voimia ja rauhaa sydämeensä enemmän kuin olisi uskonutkaan. Tästä huolimatta jokainen kärsivä kristitty varmasti rukoilee kärsimyksen loppumista.

Hyvät foorumin käyttäjät!

Liekö syynä tekoäly vai mikä, mutta foorumille on alkanut tulla hyvin paljon roskapostirobottien laatimia uusia jäseniä. Sen myötä myös roskaposteja tulee yhä useammin. Tämän vuoksi lisäsin sisäänkirjautumisen vaikeustasoa. Ensin on tunnistettava vaikea kirjainhäkkyrä, jonka jälkeen vastataan kolmeen helppoon kysymykseen.

Mikäli jäseneksi kirjautuminen ei tunnu onnistuvan, niin laittakaa minulle sähköpostia, jolloin voin laatia halukkaalle tunnukset. Ottakaa rohkeasti yhteyttä: marko.sagulin@evl.fi / marko.sagulin@sana.fi

Jos tämäkään varotoimi ei vähennä roskapostirobotteja, muutan kirjautumisen hyväksymisperusteiseksi, jolloin minä manuaalisesti hyväksyn jäsenet foorumille.

Tervehdys Justus!

Pohdin pitkään, kuinka toimisin tämän kirjoituksesi kanssa. Se näet ei tarkalleen ottaen mene enää foorumin sääntöihin, koska kyseessä ei ole enää suoranaisesti vuoropuhelu Nettipapin kanssa. Kirjoituksesi on pikemminkin minun ajatuksiani korjaava ulkopuolisen opetuspuheenvuoro.

Tällä erää ajattelin kuitenkin jättää viestisi näkyviin. Pidän hyvin terveellisenä sitä, että nettipapin ajatuksia myös haastetaan ja kritisoidaan. Keskimääräinen luterilaisen kirkon sisällä käytävä keskustelu liukuu yhä enemmän siihen suuntaan, että jokaisen omat ajatukset ovat yhtä oikein. En pidä sitä ollenkaan hyvänä. Suorasanaisia opettajia tarvitaan nykyään entistä enemmän. Mutta yksikään opettaja ei ole erehtymätön. Jaakobin kirjeen sana on hyvin vakava:

Veljeni, kovin monien teistä ei pidä ryhtyä opettajiksi, sillä te tiedätte, että meidät opettajat tullaan tuomitsemaan muita ankarammin. (Jaak. 3:1)

Vaikka et osoittanut sanojasi suoraan Nettipapille, niin siitä huolimatta kiitän, että kannat huolta kristinuskon ja kristillisen etiikan puhtaasta julistamisesta! Se on myös oikeaa kristillistä rakkautta. Kirjoituksesi tarjoaa kuitenkin mahdollisuuden yleispätevään vastaukseen, joten kirjoitan sellaisen.

Seksuaalietiikan aluetta käsitteleviä opetuksiani kritisoidaan sekä liian konservatiivisiksi ja tiukoiksi että liian liberaaleiksi ja lepsuiksi. Jos siis kritiikistä voisi jotain päätellä, niin ainakin jollain kultaisella keskitiellä olen sen suhteen, että korjaavaa palautetta tulee kummaltakin sivustalta. Liian konservatiiviseksi minua moititaan, kun muistutan Jeesuksen sanoista uudelleen avioitumisen osalta. Liian liberaaliksi minun opetustani on moitittu erityisesti kahdessa ketjussa. Toinen on tämä ehkäisyä koskeva, ja toinen ketju on Onko itsetyydytys syntiä? Siihen aihepiiriin otit nyt myös kovasti kantaa.

Hyvin paljon yleistäen voisin sanoa, että liian konservatiiviseksi minua moittivat yksittäiset ihmiset. Liian liberaaliksi minua moittivat taustayhteisön perinteestä kirjoittavat ihmiset. Esimerkiksi esikoislestadiolaisuudessa ja länsisuomen rukoilevaisuudessa arvostetaan hyvin korkealle kaikkein vanhaa Biblian käännöstä vuodelta 1776. Molemmissa myös suhtaudutaan lähtökohtaisesti arvostaen suuriin perheisiin, ja ainakin lestadiolaisuuden puolella ehkäisy on yksiselitteisesti kiellettyjen asioiden listalla. Nämä puolet korostuvat myös sinun kirjoituksessasi.

Kukaan ei ole omassa raamatuntulkinnassaan vapaa taustayhteisönsä ja ympäröivän kulttuurin vaikutuksesta. Tämä näkyy sinun kirjoituksessasi hyvin vahvasti. Nostat esiin tietyn tulkintaperinteen mukaisen lukutavan raamatunkohdista, jotka voidaan hyvin konservatiivisestikin lukien nähdä eri tavoin. Esimerkiksi se, että Raamatussa kerrotaan "xxx yhtyi vaimoonsa ja tämä tuli raskaaksi" ei missään määrin ole lakiteksti. Aivan samalla tavalla Raamatun sivuilla näet kerrotaan myös ihmisten tekemistä vääryyksistä, eivätkä ne ole ohjeita sellaisten asioiden tekemiseen. Jotta tuollainen kohta voidaan lukea käskynä ja normina, täytyy tulkinnan auktoriteettina käyttää jotain taustaoletusta, joka sanelee sen, mikä merkitys tuolla raamatunkohdalla on. Käytätkin näiden tulkintojen jälkeen varsin paljon palstamillimetrejä varoittamaan vastahakoisia ihmisiä, jotka ajattelevat näistä asioista toisella tavalla, mikä on yleistä vahvan taustayhteisön vaikutuspiirissä.

Raamatun lukeminen on helppoa, jos se luetaan täysin taustayhteisön sanelemalla tavalla. Raamattu on helppo myös silloin, kun jokainen kohta tulkitaan itselle mieleisellä tavalla. Vaikein Raamattu on silloin, kun sitä pyritään lukemaan kokonaisuutena ymmärtäen. En väitä, että itse onnistun siinä, mutta se on tavoitteeni, ja siltä pohjalta olen vastaukseni kirjoittanut.

Hei Anniina!

Avioliitto ja seksi ovat erillisiä asioita, jotka kuuluvat yhteen. Silti avioliitto ei luo seksiä eikä seksi avioliittoa. Raamatun opetuksen mukaan ne täytyy siis ihmisen valintojen avulla pitää yhdessä.

Seksuaalisuus kuuluu luomiskertomuksen sanaan yhdeksi lihaksi tulemisesta. Paavali varoittaa haureudestaan kuuluisan Korinton kaupungin seurakuntalaisia: "Ettekö tiedä, että teidän ruumiinne ovat Kristuksen ruumiin jäseniä? Ryhtyisinkö siis tekemään Kristuksen jäsenistä porton jäseniä? En ikinä! Ettekö tiedä, että joka yhtyy porttoon, on samaa ruumista hänen kanssaan? Onhan sanottu: "Nämä kaksi tulevat yhdeksi lihaksi." (1. Kor. 6:15-16) Paavali siis sanoi, että tässä toteutuu yhdeksi lihaksi tuleminen, mutta ei se sitoutuminen, jota luomiskertomuksessa kuvataan sanoilla "liittyy vaimoonsa".

Toisaalta avioliitto voi itsessään olla seksitön, jolloin tapahtuu liittyminen mutta ei yhdeksi lihaksi tuleminen. Tätä problematiikkaa Raamatussa käsitellään aika vähän, mutta samaisessa Korinttolaiskirjeessä on siitäkin ohje annettu: "Mies täyttäköön aviovelvollisuutensa vaimoaan kohtaan, samoin vaimo miestään kohtaan." (1. Kor. 7:3)

Suoraviivaisesti ja pelkistetysti sanottuna hyvin monet Nettipapille esitetyt kysymykset parisuhteen kipuiluista liittyvät siihen, että avioliitto ja seksuaalisuus on erotettu toisistaan. Seksuaalisuudella on tapana toimia nopeammin kuin sitoutumisella. Se mahdollistaa ajautumisen tilanteeseen, jossa ei ole enää tarjolla puhtaalta pöydältä tehtäviä ratkaisuja. Joskus ei ole tarjolla edes ehdottomasti parasta vaihtoehtoa. Silloin täytyy valita toimintamalli, jonka kanssa parhaiten voi elää.

Vanhan testamentin juutalaisen lainsäädännön aikana ei ollut teoriassa mahdollista syntyä vaikeita valintatilanteita seksuaalisuuden historian vuoksi. Haureudesta eli esiaviollisista suhteista oli näet juutalaisessa laissa määrätty kuolemantuomio. Tätä lakia ei ainakaan enää Jeesuksen aikana noudatettu. Myös Jeesus itse armahti aviorikoksesta syytetyn naisen: "En tuomitse minäkään. Mene, äläkä enää tee syntiä." (Joh. 8:11)

Kipeäksi kysymykseksi siis jää se, millä tavoin voisi noudattaa tuota Jeesuksen käskyä, että tehtyjen virheiden jälkeen valitsisi synnittömän toimintatavan tai että voisi valita ainakin vähiten väärän toimintamallin. Jeesuksen toiminnasta ja opetuksista johtuen tiukin raja on aina vedetty viralliseen avioliittoon, sen rikkomiseen ja uudelleen avioitumiseen. Avosuhteet tai esiaviolliset suhteet eivät luo avioliittoa, joten ne ovat jääneet tiukimpien rajanvetojen ulkopuolelle. Siksi esiaviollisten suhteiden kohdalla ei voida soveltaa edes ankarimpia Jeesuksen sanoja siten, että ne estäisivät jonkun toisen kanssa avioitumisen. Kipeitä kysymyksiä se ei tietenkään poista.

Tervehdys Kristuksen seuraaja!

Olit otsikoinut alkuperäisen kysymyksesi käsittelemään Kristuksen kirkkoa. Kysymyksesi ydin on kuitenkin viime päivinä valtavasti kuohuntaa herättäneessä asiassa, joten otin vapauden muokata viestiketjun otsikon sen mukaiseksi. Vastaan ensin lyhyesti pohdintaasi Kristuksen kirkosta, ja tämän jälkeen kirjoitan aika luettelomaisesti ajatuksiani siitä, mitä ehdotus kahdesta rinnakkaisesta avioliittokäsityksestä tarkoittaa.


Yksikään seurakunta ei ole Kristuksen kirkko

Kristuksen kirkko on Kristuksen seuraajien joukko, jonka rajoja ei voi piirtää kukaan muu kuin Jeesus itse. Jokaisessa kirkkokunnassa ja kristillisessä suuntauksessa on niitä, jotka ovat menossa taivaaseen. Ja jokaiseen kristilliseen suuntaukseen kuuluu valitettavasti myös sellaisia jäseniä, jotka eivät seuraa Jeesusta. Näin on aina ollut ja näin tulee aina olemaan.

Pahasti rappiolla olevasta kirkosta voi irrota joukko, joka yrittää luoda paremman seurakunnan ja pyrkii mahdollisimman uskollisesti ja omatuntoaan kuunnellen seuraamaan Jeesusta, mutta silloinkaan ei synny uutta Kristuksen kirkkoa. Kristuksen kirkon voi perustaa vain Kristus itse, ja hän teki sen 2000 vuotta sitten. Uutta Kristuksen kirkkoa ei ole tulossa. Jeesuksella on yksi ainoa lauma, joka tosin ulottuu usean tarhan alueelle.

Minä olen hyvä paimen. Minä tunnen lampaani ja ne tuntevat minut, niin kuin Isä tuntee minut ja minä Isän. Minä panen henkeni alttiiksi lampaiden puolesta. Minulla on myös muita lampaita, sellaisia, jotka eivät ole tästä tarhasta, ja niitäkin minun tulee paimentaa. Ne kuulevat minun ääneni, ja niin on oleva yksi lauma ja yksi paimen. (Joh. 10:14-16)

Todellinen Kristuksen kirkko ei voi koskaan tuhoutua, mutta sen jäsenistö voi vaihtua. Uusia jäseniä syntyy kaikkien seurakuntien vaikutuspiirissä. Toisaalta yksittäinen ihminen voi ajautua eroon Kristuksesta, ja silloin hän ajautuu Kristuksen kirkon ulkopuolelle. Yhtä lailla on mahdollista, että kokonaiset yhteisöt turmeltuvat niin, että ne eivät enää julista kirkkaasti Raamatun ilmoittamaa Jeesusta. Tällöin kuva hänestä hämärtyy. Pahimmillaan tilanne johtaa siihen, että lampaat eivät enää seuraa Jeesusta, vaan odottavat, että Jeesus seuraa heitä.

Ilmestyskirjan alussa kuvataan, kuinka Jeesus kävelee seurakuntia edustavien lampunjalkojen keskellä paimenia edustavat tähdet käsissään. Pari lukua myöhemmin Efeson seurakunnan paimen saa varoituksen: "Muista siis, mistä olet langennut, käänny ja palaa tekemään ensi ajan tekoja. Ellet tee parannusta, minä tulen luoksesi ja siirrän lamppusi paikaltaan." (Ilm. 2:5)

Jeesus yksin tietää oman kirkkonsa tarkat rajat ja jäsenet. Vain hän tietää myös sen, milloin jokin seurakunta tai kirkko on langennut niin pahasti, että se on aika siirtää pois paikaltaan. Kukaan kristitty ei voi tietää, missä tuo raja kulkee. Niinpä kristityt eivät koskaan saa tavoitella uusien "parempien" seurakuntien perustamista. Se on lopulta vain hajaannuksen lisäämistä. Lähtökohtaisesti on aina ponnisteltava sen eteen, että oma seurakunta loistaisi kirkkaasti Kristusta. Tässä paimenten vastuu on tietysti kaikkein suurin.

Kirjoitit, että olet jo epätoivoinen meidän kirkkomme suhteen. Ymmärrän hyvin ajatuksesi. Itse en ole vielä vaipunut epätoivoon, mutta suru alkaa olla suuri. Lisäksi koen itsekin paineita sen suhteen, kuinka paljon täytyisi pitää ääntä ajankohtaisten asioiden äärellä ja kuinka paljon keskittyä ns. perustyöhön, seurakunnan palvelemiseen ja Raamatun opettamiseen. Ja kyllä minä itsekin olen joutunut pohtimaan sitä, mitä tapahtuu, jos konservatiivisesti ajattelevilla ihmisillä ei tosiasiallisesti ole enää mahdollista työskennellä vakaumuksensa mukaisesti ev.lut. kirkossa.

Ehdin jo viikon ajan pohtia jonkinlaisen blogikirjoituksen kirjoittamista, mutta minua taitavammat teologit ovat olleet siinä jo hyvin ansiokkaita. Niinpä kannan oman korteni kekoon vain tämän kysymyksesi myötä. Jatkan vastaustani nostamalla esiin muutamia suurimpia ongelmia tässä piispainkokouksen esityksessä. Toivon, että en niillä lisäisi sinun epätoivoasi, vaan voisin edes rivien välistä osoittaa, että ei kirkko ole yksimielisesti suuntaansa muuttamassa. Hyvin suuri joukko aktiivisista kirkon jäsenistä on sitä mieltä, että nyt ollaan ottamassa askelia väärään suuntaan.


Kaksi päinvastaista näkemystä ei ole totta eikä uskottavaa

Piispainkokous on siis 12.3.2024 ehdottanut kirkolliskokoukselle kahden rinnakkaisen avioliittokäsityksen hyväksymistä kirkossa. Evankelisluterilainen kirkko antaisi tällaisella päätöksellä itsestään valitettavasti kuvan, että sen ensisijainen tarkoitus on yrittää miellyttää kaikkia ristiriitaisuuteen asti. Esityksessään piispainkokous sanoo itsekin, että avioliittokäsitykset ovat jännitteiset ja osin jopa ristiriidassa keskenään. Niitä ei siis loppupäätelmissäkään tunnusteta oikeasti yhtä aikaa voimassa oleviksi, mutta silti sitä ehdotetaan.

Piispainkokous näyttää ajattelevan, että tarjolla on kaksi huonoa vaihtoehtoa: kirkon jakaantuminen tai jännitteisessä tilanteessa eläminen. Näistä vaihtoehdoista jännitteinen tilanne on tietenkin parempi kuin repeämä. Mutta valitettavasti tämä esitys ei estä repeämistä. Päinvastoin se saattaa jopa jouduttaa sitä, kun päätöksen tosiasialliset seuraukset alkavat näkyä.

Ensimmäinen seuraus on epäuskottavuus, jota tietysti jo pelkkä jahkaileva keskustelu on lisännyt. Kristikunnassa on 2000 vuoden ajan pidetty itsestään selvänä, että Raamatun mukainen, kristillinen avioliitto on miehen ja naisen välinen. Yleisen mielipiteen muuttuessa demokraattisesti johdettu yhteisö muuttuu pikkuhiljaa mukana. Tällä erää muutoksen nopeus on kuitenkin yllättänyt minut. Moni piispa on julkisesti sanonut, että on vaihtanut avioliittokäsitystään. Lisäksi tämä viimeisin esitys antaa kristinuskoa tuntemattomallekin kuvan, että kirkko ei enää itsekään tiedä, mitä Raamattu opettaa, vaikka sanoo, että Raamattu on kirkon ylin ohje. Kirkko kuulostaa yhteisöltä, joka jäsenistään kiinni pitääkseen on valmis olemaan mitä tahansa mieltä omasta opistaan.

Teologiaa tehdään liian usein sanoilla kikkailemalla asian kustannuksella. Tässä esityksessäkin sanotaan, että toisilleen vastakkaiset näkemykset voidaan perustella teologisesti. Teologiaan vetoaminen ei kuitenkaan tunnu vakuuttavalta, jos teologia johtaa kahteen vastakkaiseen näkemykseen. Kyllähän harhaopitkin perustellaan aina teologisesti. Teologia ei siis ole taikasana, joka kertoo, että käytössä on puolueeton ja vastaansanomaton työkalu. Tällaisessa tilanteessa on rehellistä sanoa, että kummankin osapuolen teologian taustalla on jokin suurempi auktoriteetti, joka ohjaa teologian tekemistä, jolloin yksi asia voi olla teologisesti sekä oikein että väärin.

Avioliittokysymyksessä usein käytetty teologinen perustelu on se, että kyseessä on kehällinen asia, joka ei ole painoarvoltaan Jeesuksen ristinkuoleman veroinen. Pelastusopin näkökulmasta tämä on täysin totta. Mutta jos tutkitaan asiaa Raamatun arvovallan näkökulmasta, päädytään toisenlaiseen tulokseen. Avioliittokäsitys - kuten se pelastusoppikin - kuuluu Raamatun selkeimpiin ja yksimielisimpiin opetuksiin. Niinpä piispainkokouksen esitys vahvistaa sitä ajatusta, että selkeistäkin Raamatun linjauksista jokainen voi uskoa parhaaksi katsomallaan tavalla. Sellainen kirkko ei tarjoa mitään ihmiselle, joka haluaa oppia tuntemaan Jumalaa eikä varsinkaan sellaiselle, joka etsii elämäänsä vastauksia ja totuutta.


Liberaali ja konservatiivinen ajattelu sulkevat toisensa pois

Liberaalin ja konservatiivisen ajattelun ero yksinkertaisesti sanottuna on se, että liberaali pitää hyväksyttävinä asioina useampia toimintamalleja kuin konservatiivi. Konservatiivin mielestä oikean toimintamallin rajat ovat suppeammat. Kaikkea ei tietenkään voida vääntää konservatiivien ja liberaalien vastakkainasetteluksi. Tällä erää kuitenkin voidaan hyvällä syyllä sanoa, että säilyttävä eli perinteiseen avioliittokäsitykseen nojaava näkemys on konservatiivinen. Vastaavasti vapaampi ja uudistuksellisempi on liberaali näkemys.

Jos ajattelumallit piirretään ympyröinä, voidaan tehdä havainto, että periaatteessa konservatiivinen ajattelu sisältyy liberaaliin ajatteluun. Esityksessä näet sanotaan, että ensimmäisen mallin mukaan avioliitto on miehen ja naisen välinen ja toisessa mallissa kahden henkilön välinen. Voitaisiin siis puhua vain ajattelun laajentamisesta ilman, että omasta ajattelusta tarvitsisi ottaa mitään pois. Kahden henkilön välinen avioliitto kun sisältää myös miehen ja naisen välisen avioliiton.

Periaate ei kuitenkaan koskaan toteudu edes teoriassa, saati käytännössä. Asia pitää ajatella tarkasti loppuun asti. Konservatiivisessa ajattelussa rajojen ylimenevä osuus on väärin ja sitä sanotaan synniksi. Siksi perinteinen malli ei toteudu, jos se on vain osa suurempaa kokonaisuutta. Konservatiivisen avioliittokäsityksen tarkka kuvaus kuuluisi sen vuoksi: Avioliitto on VAIN miehen ja naisen välinen. Liberaalin ajattelumallin mukaan sen sijaan laajemman ajattelun kieltäminen on väärin. Niinpä konservatiivinen ja liberaali ajattelu eivät todellisuudessa koskaan hyväksy toisiaan.

Tämän olen huomannut jo käytännössä, kun piispojen ehdotuksen myötä olen törmännyt ensimmäisiin somepostauksiin, joissa liberaalia kantaa oleva ihminen ilmoittaa, ettei tuota ehdotusta voida hyväksyä. Syy on se, että se ei ole vielä täydellinen lopputulos. Vaikka piispojen ehdotus antaa täydellisesti sen, mitä liberaalien ajatellaan kaipaavan, se ei vielä anna kaikkea, mitä he todellisuudessa kaipaavat. Ehdotus on liberaalista näkökulmasta valmis vasta sitten, kun konservatiivisen kannan esillä pitäminen kielletään. Liberaalista näkökulmasta lopullinen tavoite on siis se, että samaa sukupuolta olevien avioliittoja ei kukaan saa sanoa kirkon sisällä synniksi.


Edellistä virhettä siivotessa tehdään uusi samanlainen

Itseäni ihmetyttää valtavasti se, että tämän kiistan ratkaisumalli on sama kuin naispappeuskiistan. Kun pappisvirka avattiin 1988 molemmille sukupuolille, lisättiin päätökseen ponsi, jonka mukaan vanhan virkakäsityksen ihmisillä on edelleen kotipaikkaoikeus kirkossa. Ponsi sisälsi ilmeisen toiveen siitä, että aika tekee tehtävänsä, ja siirtymäkauden jälkeen vanhan virkanäkemyksen ihmisiä ei enää kirkossa ole. Tämä ei toteutunut, joten myöhemmin on jouduttu tarkentamaan, mitä tämä kotipaikkaoikeus pitää sisällään ja mitä ei.

Vuonna 2006 piispat tekivät päätöksen ja tiedottivat seurakuntien pappeja siitä, että perinteinen virkanäkemys ei ole harhaoppi, mutta se ei saa näkyä opetuksessa eikä työvuorojen järjestelyssä. Juuri tällä hetkellä ollaan jo varsin järeissä toimenpiteissä, kun ei-harhaoppisiksi tunnustettuja, perinteistä virkanäkemystä edustavia lähetysjärjestöjä uhataan lähetysjärjestön statuksen poistamisella, jos tietyt käytännöt eivät muutu. Kotipaikkaoikeus siis käytännössä sisältää vain ajattelun vapauden, mutta ei vapautta opettaa ja toimia sen vakaumuksen mukaan.

Tätä taustaa vasten on käsittämätöntä, että vielä vahvemmin kirkkoa jakavassa asiassa yritetään toimia samalla tavalla. Piispojen ehdotuksessa yritetään toki perustella asia erilaiseksi sanomalla, että nyt kyse ei ole omantunnonvapaudesta vaan kahden rinnakkaisen mallin valinnanvapaudesta. Termeillä kikkailusta huolimatta itse asia ei muutu. Vaikka piispojen esitys ei vielä ole edes ollut kirkolliskokouksen käsittelyssä, arkkipiispa on jo lehtihaastattelussa sanonut, että hänen mielestään perinteisellä kannalla olevien pappien ei ole hyvä sanoa ääneen sitä, että pitää samaa sukupuolta olevien avioliittoja syntinä.


Läpi mennessään päätös ajaa konservatiivit seinää vasten

Tällä hetkellä kirkolliskokouksen jäsenistö ei ole vielä riittävän liberaali, jotta päätös saisi taakseen vaadittavan 3/4 enemmistön. Mutta jos Jumala ei tee ihmettä ja anna kirkkolaivan suunnan muuttua, asiaa tullaan pitämään esillä niin kauan, että lopulta se saadaan runnottua läpi. Tämän jälkeen tullaan sanomaan: "Asia on nyt päätetty. Pulinat pois." Koko kirkon historian ajan voimassa ollut linjaus ja viime vuosina monta kertaa perinteisen avioliittonäkemyksen säilyttämisen puolesta tehdyt päätökset eivät siis ole olleet päätöksiä, joiden jälkeen saisi sanoa: "Asia on nyt päätetty. Pulinat pois." Konservatiivisen kannan puolesta tehtyjä päätöksiä vastaan saa hyökätä niin kauan, että ne murtuvat, mutta tämä ei tule toteutumaan toiseen suuntaan.

Todellista rinnakkaiseloa näille malleille ei lopulta sisälly edes piispainkokouksen ehdotukseen. Vaikka seurakunnan henkilöstö ja hallinto olisi yksimielisesti perinteisen avioliittokäsityksen puolella, olisi kirkkoherralla silti velvollisuus huolehtia siitä, että heidän käsityksensä vastaista näkemystä edistetään. Jos kyse olisi aidosta rinnakkaiselosta ja tasapuolisuudesta, niin se toteutuisi vasta silloin, jos myös yksimielisesti samaa sukupuolta olevien vihkimistä kannattavassa seurakunnassa pidettäisiin huoli, että myös siellä kuuluu ääni, joka pitää samaa sukupuolta olevien vihkimistä Raamatun vastaisena.

Itse pidän hyvin suurena ongelmana sitä, jos minut kirkon penkissä pakotettaisiin kirkollisten ilmoitusten kohdalla, avioliittokuulutusten yhteydessä liittymään seurakunnan kanssa rukoukseen, jossa tunnustetaan samaa sukupuolta olevien liitto Raamatun opettaman avioliittokäsityksen rinnalla. Kaikkien ihmisten puolesta voi rukoilla, mutta kaikkia asioita Jumala ei ole luvannut siunata. Sellaiseksi minä näen tilanteen, jossa pappi ilmoittaa seurakunnassa virallisesti solmittavat liitot ja käskee seurakunnan tunnustamaan sen rukoilemalla Jumalan siunausta liitolle.

Piispainkokouksen ehdotukseen sisältyvä ajatus työvuorojen järjestelystä sisältää myös tahattoman ansan. Naispappeuskysymyksen äärellä tehtyjä työvuorojärjestelyjä on ratkottu jo maallisessa oikeudessa, kun niistä on tehty kanteluja syrjintään vedoten. Jos kirkon avioliittokäsitystä laajennetaan, tarjoaa se syötön lapaan kiusantekijöille. Nykyisin valtio on antanut kirkolle oikeuden toimittaa avioliittoon vihkimisiä kirkollisin menoin, eli papistolla on yhteiskunnan silmissäkin tehtävä, joka rajautuu kirkolliseen vihkimiseen. Siksi oikeudessa ei voida rangaista pappeja, jotka kieltäytyvät samaa sukupuolta olevien vihkimisestä, koska se ei vielä kuulu virallisesti kirkon avioliittokäsitykseen. Jos avioliittokäsitystä laajennetaan, voi samaa sukupuolta oleva pariskunta pyytää konservatiivista kantaa edustavan papin vihkipapiksi, jonka jälkeen hänet voidaan haastaa syrjinnästä oikeuteen, kun tämä tulee siitä kieltäytymään.


Kahden avioliittokäsityksen yhdistäminen toimisi vain henkilöseurakunnissa

Jos oikeasti haluttaisiin kahden mallin rinnakkaiselo Suomen evankelisluterilaiseen kirkkoon, niin se olisi edes teoriassa mahdollista vain henkilöseurakuntajärjestelmässä. Nyt jokainen kirkon jäsen kuuluu pakotetusti siihen seurakuntaan, jonka alueella hän asuu. Mutta jos järjestelmä muutettaisiin siten, että kirkon jäsen voisi valita seurakuntansa vapaasti, pystyttäisiin kirkon sisään rakentamaan erilaisen avioliittokäsityksen omaavia seurakuntia. Tämä olisi kokonaiskirkon ja opin tasolla yhtä epäloogista kuin nyt annettu esityskin, mutta paikallisseurakuntien tasolla opetus ja käytännöt olisivat sisäisesti loogisia.

En kuitenkaan usko, että tällaista mallia tultaisiin koskaan harkitsemaan, koska se todennäköisesti muodostaisi kylkiäisenä myös virkakäsitykseltään erilaisia seurakuntia. Lisäksi seurakunnat mitä suurimmalla todennäköisyydellä myös alkaisivat näiden kysymysten myötä painottua hyvin eri kokoisiksi kuin niiden pitäisi olla suhteessa paikkakuntansa kokoon, mikä luo vielä nykyistä suurempaa epätasapainoa seurakuntien kesken.


Kristus pitää huolen kirkostaan

Olen uppoutunut vastauksessani jo tosi syviin vesiin. Kirjoitin paljon enemmän kuin sinä kysyit, ja purin myös omia tuntojani. Haluan sen myötä lohduttaa sinua, että työntekijän näkökulmasta tilanne ei ole ainakaan riviseurakuntalaista helpompi. Mutta kuten sanoin, en ole epätoivoinen vaan ainoastaan surullinen. Kristus on pitänyt huolen kirkostaan paljon vaikeammissakin kirkkohistorian vaiheissa. En siksi ole etsimässä itselleni uutta kirkkokuntaa.

Toisaalta en ole myöskään vaihtamassa vakaumustani avioliittokysymyksessä. Raamatun äärellä voidaan olla hyvin montaa mieltä erilaisista eettisistä kysymyksistä. Tämä on yksi selvimpiä, joka sanotaan samalla tavalla luomiskertomuksessa, Mooseksen laissa, Jeesuksen opetuksissa ja Paavalin teologiassa. En olisi uskottava Raamatun opettaja, jos yrittäisin kääntää sen joksikin muuksi.

En osaa ollenkaan sanoa, mihin tämä kaikki johtaa. Äärimmillään tilanne voisi olla se, ettei minulla ole mahdollista tehdä työtä eläkeikääni asti kirkon palveluksessa. Toisaalta konservatiivisia ihmisiä on työntekijöiden joukossa niin paljon, että kirkolla ei ole varaa ajaa heitä pois. Ja siksi on hyvin tärkeä, että tällaisen rajanvedon kohdalla konservatiiviset ihmiset eivät jätä kirkkoa. Kirkkomme tarvitsee nyt todella paljon rukousta. Jumala pystyy ohjaamaan raadollisten ihmisten yhteisöäkin tahtonsa mukaiseen suuntaan.

Hei Kaunotar ja hirviö!

Liitin kysymyksesi jo kohtalaisen pitkän viestiketjun jatkoksi. Selailemalla aiempia viestejäni löydät paljon siitä, mitä Raamattu sanoo ulkonäöstä ja kaunistautumisesta. Sen vuoksi en enää toista niitä yleispäteviä asioita, jotka olen jo kertaalleen kirjoitellut. Sanon vain muutamia erityisesti sinun kysymykseesi liittyviä pohdintoja.

Et ole tehnyt syntiä jättämällä kumppaniehdokkaan sivuun ulkonäöllisillä perusteilla. Varsinkin kun teit sen kohteliaasti, etkä kertonut syytä, etkä sillä tavoin sanonut hänelle mitään ikävää.

Kristittyjen välillä on olemassa erityinen uskon yhteys, mutta se ei sulje pois kaikkea muuta, mitä elämä inhimillisesti pitää sisällään. Raamatussa annetaan kristityille ohjeeksi, että on syytä etsiä itselle sellainen puoliso, joka myös on Jeesuksen seuraaja. Oikeastaan mitään muita valintakriteerejä ei anneta. Jo Vanhan testamentin puolella tämä ohje esiintyy Sananlaskujen kirjassa, jonka viimeisessä luvussa kuningas Lemuelin äiti neuvoo poikaansa, ja antaa hyvin arkisen ohjeen, joka sopii muutettavat muuttaen mietiskeltäväksi kumpaa sukupuolta tahansa olevalle ihmiselle: "Kauneus katoaa, viehätys haihtuu, ylivertainen se vaimo, joka pelkää Herraa!" (Sananl. 31:30)

Tätä hyvää yleisohjetta ei kuitenkaan voi kääntää toisinpäin. Jos kristitty ihminen ilmaisee kiinnostuksensa toista kristittyä kohtaan, se ei ole shakkimatti. Kenenkään ei ole pakko valita jotakuta siksi, että on yhteinen usko. Eikä myöskään siksi, että olisi moni yhdistäviä asioita sen lisäksi. Ihminen saa ihan itse valita puolison niillä kriteereillä kuin haluaa ja jättää valitsematta, millä kriteereillä haluaa. Raamattu ei sanele tätä asiaa, joten valinnasta ja sen kriteereistä jokainen kantaa itse vastuun.

Puolison valinta on mitä suurimmassa määrin valitsemista. Jos maailmassa olisi paratiisin kaltainen tilanne, että olisi olemassa vain yksi mies ja yksi nainen, niin silloin ei voitaisi puhua valinnasta, koska vaihtoehdot olisivat vain "ota tai jätä". Mutta nyt tilanne on se, että naimattomia ihmisiä on paljon. Heistä yksikään ei ole täydellinen, jos kaikki keksittävissä olevat kriteerit tarkastellaan. Täytyy siis tehdä valinta sen suhteen, mitkä asiat ovat itselle luovuttamattomia, mitkä tärkeitä, ja missä voi tehdä kompromisseja. Omat kriteerinsä saa luoda täysin vapaasti, kunhan pitää huolen siitä, että toimii mahdollisimman lähimmäisenrakkaudellisesti, jos törmää tilanteeseen, jossa ratkaisevissa kohdissa kriteerit sivuuttava ihminen osoittaa kiinnostusta.

Kertomus Jaakobin vaimoista on tässä asiassa aika puhutteleva. Vanha testamentti on tiivissanainen, mutta tekstistä on nähtävissä se, että Jaakob oli lopulta naimisissa kahden vaimon kanssa. Toinen täytti hänen omat kriteerinsä, ja toinen ei:

Labanilla oli kaksi tytärtä; vanhemman nimi oli Lea ja nuoremman Raakel. Lealla oli lempeät silmät, mutta Raakel oli kaunis vartaloltaan ja kasvoiltaan. Jaakob oli rakastunut Raakeliin, ja niin hän sanoi: "Minä palvelen sinua seitsemän vuotta, jos annat minulle nuoremman tyttäresi Raakelin." (1. Moos. 29:16-18)

Jaakob tuli kuitenkin huijatuksi. Huntuun verhottuna Laban antoikin Jaakobille vaimoksi Lean. Voi olla, että Lea oli ihastunut Jaakobiin, vaikkei saanut vastakaikua. Ehkä Leakin oli juonessa mukana, koska hyvin helppo hänen olisi ollut paljastaa tilanteen luonne, jos olisi vain niin päättänyt. Petetyksi tulemisen jälkeen Jaakob sai sitten vaimoksi myös Raakelin, mutta epätasapuolinen asetelma oli jo valmis. Oliko suurempana syynä se, että Lea oli mukana petoksessa vai se, että Jaakob oli enemmän viehättynyt Raakelista. Lopputulos oli se, että Jaakob suosi Raakelia ja hyljeksi Leaa. Raakelin kuoltua jopa muisto Raakelista tuntui olevan Jaakobille arvokkaampi asia kuin Lea.

Tämä ei ole ohje siitä, kuinka kristityn kuuluu toimia. Mutta tämä on kuva siitä, että kristityn täytyy olla rehellinen itselleen. Jos jokin turhamaiseltakin vaikuttava kriteeri on sinulle ratkaisevan tärkeä, niin se on silloin turhamaisuudestaan huolimatta tärkeä. Se voi muuttua ajan saatossa merkityksettömäksi, mutta eihän sitä voi varmasti tietää. On tärkeää, että aviopuolison valinnassa kuuntelee Raamatun yleispätevien suuntaviittojen lisäksi myös sitä, mitä itse erityisesti haluaa. Jos ulkonäkö on kuitenkin sairaalloisen tärkeässä asemassa, niin sitten on tehtävä parannusta. Tai jos päättää odottaa ihmettä ja haaveilla jostain kuvamuokkauksella käsitellystä amerikkalaisen filmitähden kopiosta, lienee syytä saada joku herätysisku realismin vasarasta.

Itsensä tunteminen on tärkeää, koska oman valintansa takana on seistävä. Kun pappi vihkii pariskuntaa, hän ei kysy: "Mitä luulet, tahtooko Jumala?" Hän kysyy: "Tahdotko". Siihen kysymykseen täytyy vastata rehellisesti.

Tervehdys Voihan elämä!

Kuulin nuoruudessani evankelista Arto Härkösen kertovan omasta uskoontulostaan. Hän oli voittanut juuri Los Angelesissa keihäänheiton olympiakultaa. Uransa huipulla, palkintopallin korkeimmalla korokkeella seisoessaan hänelle iski tyhjyyden tunne: "Tässäkö tämä kaikki on?" Siitä alkoi hänen etsikkoaikansa, joka päätyi hengelliseen heräämiseen. Tällaisena minä hänen kertomuksensa näin muutamien vuosikymmenien takaa muistan. Kertomus on jäänyt mieleeni, koska se tarjosi minulle ahaa-elämyksen siitä, kuinka ihmisen elämässä ulkoinen todellisuus ja sisäinen kokemus voivat olla hyvin räikeästi ristiriidassa keskenään.

Kuulostaa, että sinulla on jotain samankaltaista kipuilua omalla kohdallasi. Sanoit, että elämässäsi on ollut paljon traumaa ja kärsimystä, jonka keskuksessa on ollut ennen kaikkea ahdistuneisuushäiriö. Tämän vuoksi minulle tulee mielikuva, että suuri osa kärsimyksestäsi nousee sisäisestä todellisuudesta. Toisaalta puhuit siitä, että ulkoisesti sinulla on elämässä valtavan paljon hyvää. Vaikka mielenterveydelliset haasteet voivat kummuta hyvin monesta eri lähteestä, teen suoraviivaisen yleistyksen siitä, että ulkoisesta hyvinvoinnista riippumatta sisäinen kokemuksesi saa sinut kyselemään elämän arvoa ja merkityksellisyyttä.

Pahoittelen, jos olen tehnyt edellä hätiköidyn johtopäätöksen. Joka tapauksessa tällainen sisäisen ja ulkoisen todellisuuden kahtiajako on elämän arvon kyselemisen keskiössä.

Kristillisen uskon mukaan ihmisen arvo on täysin luovuttamaton. Raamatun alkuluvuissa tämä asia puetaan sanoiksi tavalla, jota harvemmin siteerataan: "Jokaisen, joka vuodattaa teidän verenne, teidän elämänvoimanne, minä vaadin tilille. Minä vaadin tilille jokaisen eläimenkin. Vaadin tilille jokaisen ihmisen, joka vuodattaa lähimmäisensä veren. - Joka ihmisen veren vuodattaa, hänen verensä on ihminen vuodattava, sillä omaksi kuvakseen Jumala teki ihmisen." (1. Moos. 9:5-6) Sanat ovat hyvin raadolliset, ja juuri se raadollisuus ja jyrkkyys kuvaa sitä, kuinka arvokas Jumalan silmissä on jokaisen ihmisen elämä. Ja yhtä aikaa ihminen itse saattaa kokea, ettei hänen elämänsä ole minkään arvoista.

Sinä et kuitenkaan tarkalleen ottaen kohdistanut kysymystäsi ihmisen arvoon vaan siihen, onko elämä aina elämisen arvoista. Inhimillisillä mittareilla mitattuna voidaan hyvin sanoa, että hengityskoneen varassa eläminen, ihmiskaupan uhrina kasvaminen tai nälänhädässä riutuminen eivät ole meidän mielestä yleviä ja arvokkaita elämänmuotoja. Hyvinvointiyhteiskunnan keskellä rajanveto voi siirtyä vaikkapa mainitsemiisi mielenterveyden uhkaan, ilmastoahdistukseen ja päihdeongelmiin.

Kummassakin tapauksessa lopulta kysymyksemme on, tunteeko ihminen itse elämänsä elämisen arvoiseksi. Vastaus riippuu siitä, keneltä kysytään. Seksiorjaksi myyty ihminen saattaa kokea, että hänen elämänsä on pelastunut, jos saisi elää suomalaisen ilmastoahdistuksen keskellä vapaana. Murrosikäinen nuori saattaa kokea, että hänen elämänsä ei ole minkään arvoista, koska kaikkien muutosten keskellä hän ei koe olevansa sinut itsensä kanssa.

Esittämäsi kysymys on valtavan paljon monimuotoisempi kuin tämä kapeasta näkökulmasta kirjoitettu vastaukseni. On selvää, että läheskään jokainen ihminen ei pidä omaa elämäänsä elämisen arvoisena. Ja on yhtä selvää, että jokainen elämä on Jumalan luoma ja hänen silmissään arvokas. Raamatun todistus ihmisen arvosta on kristitylle ulkoinen todellisuus. Merkittävimmäksi kysymykseksi nousee silloin se, millaisen suhteen oma sisäinen kokemus tuohon Jumalan ilmoittamaan todellisuuteen luo.

Joskus ihmisten tehtävänä on auttaa kärsimyksessä elävää ihmistä, jotta hänen elämänsä voisi ulkoisesti olla elämisen arvoista. Toisinaan ihmisen täytyy itse harjoittaa ymmärrystään siinä, että elämä on elämisen arvoista, vaikka sisäinen kokemus olisi todellisuuden kanssa ristiriidassa.

Voittaako elämän hyvät asiat kärsimyksen? Onko uuden elämän luominen kaiken mahdollisen kärsimyksen arvoista?

En tiedä lopullisia vastauksia näihin kysymyksiin. On selvää, että hyvät asiat ja kärsimys eivät kumoa toisiaan, vaikka onnen hetket voivat joskus auttaa sietämään epäonnen hetkiä. Kauniin auringonlaskun ihaileminen ei kumoa silmässä olevaa roskaa. Nämä ovat yhtä aikaa olemassa. Toinen ilahduttaa ja toinen ärsyttää.

Samalla tavoin uuden elämän ihme pitää sisällään kaikki mahdolliset tulevaisuudet onnellisuudesta kärsimykseen. Erityisesti vanhemmuus kasvattaa sisäistä tunneskaalaa. Oma lapsi tuo hetkellisesti enemmän onnea kuin mikään asia ennen lasta. Ja yhtä lailla huoli lapsen tulevaisuudesta ja elämäntilanteista voi ylittää kaikki huolet, joita ennen lasta on kokenut. Tässäkin asiassa lopulta elämän arvon kokemisesta taitaa olla valintakysymys: haluaako kiinnittää huomion hyviin vain huonoihin puoliin. Ja onko elämä elämän arvoista juuri siksi, että siinä on läsnä koko elämän kirjo?

Kuten huomaat, vastaukseni on hyvin maalaileva, mutta toivottavasti näistä epämääräisistä asioiden pyörittämisistä on sinulle jotain apua.