Vastaa

Nimi:
Sähköposti:
Aihe:
Otsikon ikoni:

Varmistus:
Kirjoita kuvassa näkyvät kirjaimet
Kuuntele kirjaimet / Pyydä uusi kuva

Kirjoita kuvassa näkyvät kirjaimet:
Mikä numero tulee seuraavaksi? 1, 2, 3 ... Kirjoita vastaus kirjaimilla.:
Mikä on nettipapin etunimi takaperin kirjoitettuna?:
Mikä on kristittyjen pyhä kirja?:

Oikotiet: paina alt+s lähettääksesi viestin, tai alt+p esikatsellaksesi


Yhteenveto

Kirjoittanut: Nettipappi Marko
« : 09.04.2010 - klo:11:42 »


Moro, Heppu!

Voisiko olla olemassa fyysistä todistetta Jumalasta, tai jumalista?

Kyllä ja ei. Vastaus palautunee edellisissä viesteissä esittämääni kysymykseen: Mikä riittää ihmiselle? Jollekin fyysinen todiste on vaikkapa luonto ja sen ihmeellisyys. Toinen pitää Jumalan kädenjälkenä sitä, miten pienistä soluista avaruuden miljardeihin galakseihin asti elämä on ihmeellistä ja järjestelmällistä. Ikään kuin se olisi selvästi suunniteltu sellaiseksi. Toiselle kaikki on luonnon aikaansaamaa. Ja sen todistusarvo Jumalasta on olematon, koska se on arkipäiväistä ja totuttua. Olipa kyse kuinka hienovaraisista mekanismeista tahansa, sen ihmettelyyn voidaan vastata Jurassic Parkin sitaatilla: "Luonto keksii keinot". Mielestäni ei ole mitään oikeaa todistetta, joka pistäisi jauhot suuhun kummalle tahansa ihmisryhmälle. Ihme pitää uskoa ihmeeksi. Ihme vaatii enemmän uskoa kuin se voi antaa. Esimerkki:

Olen hengellisessä tilaisuudessa, jossa yhtäkkiä keskellä lattiaa tupsahtaa savupatsas. Savun hälvettyä keskellä lattiaa seisoo valkokaapuinen, pitkätukkainen ja parrakas mies: "Moi! Olen Jeesus!". Uusi poksahdus, ja hahmo on poissa. Olenko nähnyt ihmeen?

1. Ensimmäinen haaste: minun on uskottava silmiäni. Olinko tylsän puheen vuoksi unen ja valveen rajamailla? Näinkö oikeasti silmilläni vai vain mielikuvituksessani? Päätän uskoa, että näin oikein.

2. Toinen haaste: minun on uskottava yliluonnolliseen. Onko seurakunnassa kehitetty uutta teknologiaa. Pyrotekniikka on jo pitkään ollut käytössä. Savuun on osattu jo pitkä aika sitten projisoida kolmiulotteisia kuvia. Äänentoiston järjestäminen ei ole sen jälkeen enää juttu eikä mikään. Oliko unettavista puheista tunnettu pastori kehittänytkin vain uskomattoman havainnollistavan tehosteen? Päätän uskoa, että kyseessä oli yliluonnollinen ilmiö.

3. Kolmas haaste: minun on uskottava hahmon alkuperä. Mistä minä tiedän, kuka kyseessä oleva henkilö oli? Oliko Jeesus oikesti sellainen kuin kirkkotaiteessa on esitetty? Entäpä jos se olikin muinaissuomalainen metsänjumala Tapio, joka päätti tehdä käytännöllisen pilan? Päätän uskoa, että kyseessä oli oikea Jeesus.

4. Neljäs haaste: entä sitten? Millä tavoin tämä kokemukseni vahvistaa uskoani? Kaikki edelliset vaiheet edellyttävät, että minulla on jo usko Jeesukseen. Kuinka tämä tapahtunut ihme sitä muuttaa? Käykö niin, että alan odottaa uusia ihmeitä, jotten pelkää Jumalan hylänneen minua? Kauanko tämä ihme saa minut vakuuttuneeksi? Unohdanko sen pian, vai tuleeko minusta sellainen puhuja, joka vielä 30 vuoden päästäkin hehkuttaa tätä yhtä juttua ja keskittyy vain siihen?

Lainaus
Mutta kyllä varmaan ihmeteot panisivat pohtimaan asiaa tosisssan.

No näin minäkin luulen. Jeesuksen ihmeistäkin puhutaan usein sanalla tunnusteko. Varmaan hänen kuulijansa pohtivat asioita. Mutta toisaalta yhtä lailla nähtiin, että osa paatui vain entistä pahemmin. Ihme itsessään ei herätä uskoa. Lasaruksen kuolleista herättäminen aiheutti pohdintaa vastustajissa, ja sen lopputuloksena Jeesusta vainottiin entistä enemmän.

Olen samaa mieltä kanssasi siitä, että ihmeparantumisista hypettäminen on ikävä juttu. Ihmeellä on merkitystä sille, joka sen kokee ja ehkä niille, jotka sen näkevät. Mutta jos joku tulee selittämään suu vaahdossa jostain ihmeestä, niin paljon helpompi on uskoa Jumalaan ilman sitä selitystä. Ihmeillä Jumalan markkinoiminen saa aikaan vain sen, että aletaan vaatia niitä ihmeitä myös omalle kohdalle.

Lainaus
Tämä todistejuttu on sinällään vain periaatteellinen. Siis miksi ottaa huomioon sellaista tekijää, josta ei ole mitään todisteita ja josta ei edes ole mahdollista saada todisteita? Miksi tehdä asioista monimutkaisia, kun ne selittyvät yksinkertaisemminkin. Käytetään Occamin partaveistä.

Luulen, että jälleen asia kiertyy takaisin siihen mikä kenellekin riittää -asiaan. Minulle Jumala on yksinkertaisempi ja loogisempi ratkaisu elämän, maailman ja ihmisten selittämiseen, kuin kaiken selittäminen ilman Jumalaa. Mutta sehän ei taaskaan ole mikään todiste mihinkään suuntaan. Mutta minulle se on peruste.

Lainaus
Moraaliselta puolelta ajatellessa tuntuu tosi oudolta, että kristinuskon mukaan ihmistä rankaistaan tai jätetään rankaisematta sen mukaan uskooko jutut, joita ei edes pysytä todistamaan.

On aivan oikeutettua esittää tuo kysymys. Varsinkin, jos vielä ajatellaan, että uskon synnyttää Jumala itse. Enkä voi Jumalan puolesta vastata, mikä hänen suunnitelmansa tarkasti on ollut. Mikä on se koukku, jonka hän on ajatellut koskettavan ihmistä niin, että hän voi viimeisellä tuomiolla todeta oikeudenmukaisesti, että jokainen sai mahdollisuuden? Luulen, että ihmisen syntisen, laiskan ja itsekkään luonnon vuoksi hänen ei ole ollut järkevää kertoa koko viisauttaan Raamatussa. Muuten seurakunta luopuu tehtävästään julistaa, ja yrittää vain päästä helpolla markkinoimalla jotain koukkua. Meille kristityille on annettu tehtävä pitää esillä Elämän Sanaa, ja luottaa siihen, että kuulemaan ja pohtimaan pysähtyneen ihmisen sydämessä Jumala toimii.
Kirjoittanut: Heppu
« : 09.04.2010 - klo:08:09 »

Tässä onkin mielestäni se ongelman ydin. Jumalahan voi keksiä ihan mitä vain, mutta loppujen lopuksi merkitystä on sillä, mikä riittää ihmiselle.
Voisiko olla olemassa fyysistä todistetta Jumalasta, tai jumalista?
Mistä tietäisimme, että mitä ihmeellisimmän tapahtuman takana ei esimerkiksi ole hyvin pitkälle kehittynyttä tekniikkaa käyttävät avaruusoliot. Ajattelaan vaan, miten yliluonnolliselta meidän maailmamme vaikuttaisi vain muutama sata vuotta sitten eläneistä.

Mutta kyllä varmaan ihmeteot panisivat pohtimaan asiaa tosisssan.
Nykyäänhän on kyllä hirmuista hypetystä ihmeparanemisista. On kultapaikkojen ilmestymistä suuhun, jalkojen kasvamista amputoitujen tilalle, on vierailuja helvetissä, jopa noita mainitsemisiasi kuolleista heräämisiä.

Ja takana isot organisaatiot, joilla kerätään rahat pois herkkäuskoisilta...

Ei paljon vakuuta.


Mietin vain, että onko mitään perustetta odottaa löytävänsä todisteita, jos ei edes tiedä, mikä omasta mielestä olisi todiste.
Ja jos ihmetodiste olisikin, mistä jumalasta se todistaisi. Eihän kristityille esimerkiksi sovi muiden uskontojen ihmekertomukset todisteeksi noista jumalista.


Tämä todistejuttu on sinällään vain periaatteellinen. Siis miksi ottaa huomioon sellaista tekijää, josta ei ole mitään todisteita ja josta ei edes ole mahdollista saada todisteita? Miksi tehdä asioista monimutkaisia, kun ne selittyvät yksinkertaisemminkin. Käytetään Occamin partaveistä.

Moraaliselta puolelta ajatellessa tuntuu tosi oudolta, että kristinuskon mukaan ihmistä rankaistaan tai jätetään rankaisematta sen mukaan uskooko jutut, joita ei edes pysytä todistamaan.
Kirjoittanut: Nettipappi Marko
« : 08.04.2010 - klo:23:51 »


Moro!

Moni juttu olisi itsessään mielenkiintoinen, mutta toisaalta ne alkavat olla jo rönsyjä. Otin käsittelyyn vain aihepiiriin liittyvän mielenkiintoisen lausahduksen. Tosin ensin nopeasti yksi termi:

Olen kuullut ilmaisun "kaanan kieltä". Tarkoittaneeko samaa.

Ei suoranaisesti. Kaanaan kielellä tarkoitetaan muuten vain kankeaa kristillistä kielenkäyttöä. Pieni sävyero tuohon äidinkielijuttuun. Uskonnon äidinkielellä ajattelen sanojen suurta ja rikasta sisältöä, joka avautuu kristillisen perinteen tuntemisesta. Ongelma vain on, että sanoilla on eri kristillisissä suuntauksissa sävyeroja. Aina joutuu käymään termit tarkasti läpi, jos haluaa olla varma, että puhuu täsmälleen samasta asiasta keskustelukumppanin kanssa.

Lainaus
En osaa sanoa. Mutta jos Jumala olisi olemassa, ei sellaisen keksiminen Hänelle varmaan olisi vaikeaa. :)

Tässä onkin mielestäni se ongelman ydin. Jumalahan voi keksiä ihan mitä vain, mutta loppujen lopuksi merkitystä on sillä, mikä riittää ihmiselle. On surkuhupaisaa lukea Israelin kansan erämaavaelluksesta. He näkivät Kaislameren jakautumisen, Siinain vuoren savuamisen liiton antamisen yhteydessä, Jumalan savu-tuli-patsaan leirissään joka päivä, mannan ja viiriäiset, veden virtaamisen kalliosta ja monia muita Raamatun hurjimman kuuloisia ihmeitä. Luvattuun maahan laskettiin ne, jotka uskoivat Jumalaan. 603 550 lähti liikkeelle. 2 laskettiin perille. Ne ihmeet eivät riittäneet.

Jeesus kertoi myös vertauksen rikkaasta miehestä ja köyhästä Lasaruksesta. Siinä rikas mies pyytää Abrahamia lähettämään Lasaruksen takaisin kuolleista maan päälle varoittamaan veljiään, etteivät hekin joutuisi kadotukseen. Abraham vastaa: "Jos he eivät kuuntele Moosesta ja profeettoja, ei heitä saada uskomaan, vaikka joku nousisi kuolleista." [Luuk. 16:31]. Jeesuksen vertaus osoittautui profetiaksi siinä, että hänen surmaamisestaan päätettiin sen johdosta, että tämä oli herättänyt Lasaruksen kuolleista. Ja toisaalta Jeesuksen hautaa vartioineet roomalaiset sotilaat tulivat todistamaan peloissaan ylipapeille tapahtuneesta kuolleista heräämisestä. Heidät lahjottiin kertomaan huhua, että Jeesuksen ruumis varastettiin.

Nämä eivät ole mitään yrityksiä todistaa Jumalaa, mutta ne kertovat, että Raamatun mukaan usko ei perustu ihmeisiin. Ilmeisesti ihminen on olento, jolle ihme ei ole loppujen lopuksi todiste. Ihme on todiste vasta sitten, jos se päätetään uskoa ihmeeksi ja todisteeksi. Muussa tapauksessa se on vain selittämätön tapahtuma. Siksi olen itsekin jäänyt miettimään sinulle esittämääni kysymystä. Mikä olisi riittävä todiste? Enkä oikein tiedä vastausta edes omalla kohdallani.

Pointtini on siis tämä: Jumalan on aika vaikea antaa todiste, jos ihmisen mielestä sellaisia ei ole olemassa. Mitä tahansa tapahtuukin, siitä voi sanoa, että säkä mikä säkä. Jos näkisin meren jakautumisen kahtia, olisi se hurja juttu. Mutta olisiko se minulle todiste Jumalasta? En tiedä. Riippuu varmaan siitä, mikä minun mielestäni on todiste. En siis yritä keksiä sinulle jotain sopivaa todistetta. Mietin vain, että onko mitään perustetta odottaa löytävänsä todisteita, jos ei edes tiedä, mikä omasta mielestä olisi todiste.
Kirjoittanut: Heppu
« : 08.04.2010 - klo:23:09 »

Teologisessa tiedekunnassa törmäsin termiin "uskonnon äidinkieli".
Olen kuullut ilmaisun "kaanan kieltä". Tarkoittaneeko samaa.

Ikävää on, että monasti nämä toisen kielen ilmaisut kuulostavat vain normaalikieltä ymmärtävästä ei-uskovasta joskus jopa loukkaavilta. Paras olisi rajoittaa sen käyttö vain uskovien keskeiseen keskusteluun, jossa tällaista väärinymmärryksen vaaraa ei ole.

Tarkoitin, että anteeksiantamuksen ja armon sanomasta seuraa minun mielestäni loogisesti ilon ja vapauden tunne, joka luo ympärilleen hyvää.
Niin, ymmärrän, että hyväksyntä ja mahdollisuus aloittaa uudestaan puhtaalta pöydältä voi luoda hyvää.

    Jotkut tosin julistavat Kristusta vain kateudesta ja riidanhalusta, mutta toiset
     vilpittömin mielin. ... Nuo toiset taas julistavat Kristusta juonittelunhalusta,
     epäpuhtain mielin, ja uskovat näin tuottavansa minulle murhetta täällä
     vankeudessani. (Fil. 1:15, 17)

Ja se miten tuo jatkuu onkin tosi mielenkiintoista.  "Vaan mitäpä tuosta..."

Samoin on ihan varmasti vilpittömiä muslimeja ja vilpittömiä ateisteja.
Ja sitten heidät tuomitaan ikuiseen kidutukseen, koska ovat vilpittömiä. Niinkös se meni?

Mutta rohkenen väittää, että on myös sellaisia, jotka eivät ole uskaltaneet miettiä loppuun asti Kristuksesta julistettua evankeliumia. Jotkut kiivaat ateistitkin voivat kiivaudellaan peittää epävarmuuttaan omasta vakaumuksestaan. Sellaisista ihmisistä minä sanoisin, että he eivät ole vilpittömiä.
Niin varmaan. Ja varmaan myös sellaisia kristittyjä on. Fanaatikkoja löytyy joka sakista. Mutta väärin olisi heidän mukaan tuomita koko ryhmää.

Millaiset asiat sinun mielestäsi olisivat todisteita, jotka olisivat niin riittäviä, että usko ei olisi sinulle epärehellistä?
En osaa sanoa. Mutta jos Jumala olisi olemassa, ei sellaisen keksiminen Hänelle varmaan olisi vaikeaa. :)
Kirjoittanut: Nettipappi Marko
« : 08.04.2010 - klo:22:45 »


Morjens, Heppu!

Aivan. Noinhan se olisi uskovalle. Ikävää on, että monasti uskovat käyttävät ei-uskovista vastaavaa sanontaa, että ei-uskova olisi "kääntänyt selkänsä Jumalalle". Ja siitähän ei siis voi olla kyse. Kuten hienosti osoitit.

Teologisessa tiedekunnassa törmäsin termiin "uskonnon äidinkieli". En ole varma, ymmärsinko idean oikein, mutta minulle jäi sellainen kuva, että sillä tarkoitetaan uskontoon ja "uskontoa puhuvien" ihmisten ilmauksia, jotka sisältävät paljon sellaista, jonka tietävät vain ne, joille se kieli on tuttua. Kyllä minäkin näet voisin käyttää tuolla mainitsemallasi tavalla asian ilmaista. Mutta uskonnon äidinkielellä ilmaistuna se ei tarkoita, että selän kääntänyt ihminen olisi itse tiedostanut kohdanneensa Jumalan ja sen jälkeen kahdesta itselleen todesta ja mahdollisesta vaihtoehdosta valinnut vain toisen. Selän kääntäminen uskonnollisessa kielessä - minun ymmärrykseni mukaan - on sitä, että lopputuloksena ihminen kävelee pois päin Jumalasta. Olipa hän sitten tehnyt tieten tahtoen ratkaisunsa, seurannut "vaistojansa" tai "syntistä luontoaan" tai jotenkin muuten täysin Jumalaa ajattelematta. Uskonnollisen kielen ilmaukset ovat aika rikkaita, ja joissain tapauksissa jopa sekoittavan monitulkintaisia.

Lainaus
Eivät ainakaan minulle ole loogisia. Tarkemmin pohdittaessa juuri se on sitä "hullutusta". Siis minulle.

Ok. En yritä väittää, että ovatpas. Silti tarkennan omaa ajatustani, mikä saattoi olla liian vajaasti ilmaistu. Tarkoitin, että anteeksiantamuksen ja armon sanomasta seuraa minun mielestäni loogisesti ilon ja vapauden tunne, joka luo ympärilleen hyvää.

Lainaus
Onko siis ihminen, joka kuulee opetusta Jeesuksesta ja sitten alkaa kristityksi rehellinen ja vilpitön? Ja se, joka ei ala kristityksi ei ole? Entä ihminen joka kuulee opetusta Islamista ja alkaa muslimiksi? Onko hän rehellinen ja vilpitön vai ei?

Vilpittömyyttä ei voi mielestäni todentaa mitenkään lopputuloksista. Kyllähän Paavalikin puhuu äkkiseltään todella oudoista ihmisistä:

     Jotkut tosin julistavat Kristusta vain kateudesta ja riidanhalusta, mutta toiset
     vilpittömin mielin. ... Nuo toiset taas julistavat Kristusta juonittelunhalusta,
     epäpuhtain mielin, ja uskovat näin tuottavansa minulle murhetta täällä
     vankeudessani. (Fil. 1:15, 17)


En oikein osaa keksiä käytännön esimerkkejä, kuinka Kristusta voi julistaa kateudesta ja riidanhalusta lähtien. Mutta jotenkin voisi ajatella, että samalla tavoin Kristukseenkin voisi uskoa jotenkin epäpuhtailla motiiveilla. Samoin on ihan varmasti vilpittömiä muslimeja ja vilpittömiä ateisteja. Mutta rohkenen väittää, että on myös sellaisia, jotka eivät ole uskaltaneet miettiä loppuun asti Kristuksesta julistettua evankeliumia. Jotkut kiivaat ateistitkin voivat kiivaudellaan peittää epävarmuuttaan omasta vakaumuksestaan. Sellaisista ihmisistä minä sanoisin, että he eivät ole vilpittömiä.

Lainaus
Mielestäni olisin epärehellinen, jos alkaisin uskoa ilman todisteita.

Niin. Täysin oikea ja tosi lausahdus. Eikä minulla ole esittää mitään todisteitakaan. Silti ihan mielenkiinnosta kysyn: Millaiset asiat sinun mielestäsi olisivat todisteita, jotka olisivat niin riittäviä, että usko ei olisi sinulle epärehellistä?
Kirjoittanut: Heppu
« : 08.04.2010 - klo:21:49 »

Kirjoitit lyhyen mutta kovin syvällisen ja rehellisen viestin. Toivon, että osaan vastata sen arvoisesti. Tai no... vastaus ja vastaus. Viestisi ei ollut kirjoitettu kyselevään sävyyn, mutta luen rivien välistä, että nettipapin pastalle kirjoitetussa viestissä odotetaan minulta reagointia.
Kiitos vastauksesta. Vaikka en kysynytkään  :)

Osa kirjoituksestasi on tuttua, osa hieman uudelta pohjalta minulle. En ala sitä nyt kokonaan ruotimaan, mutta poimin muutaman kohdan.

Voisin yrittää unohtaa Jumalan, mutta jos asiaa alan tarkemmin miettiä, kyse olisi siitä, että olisin kääntänyt selkäni Jumalalle - ei siitä, etten oikeasti uskoisi hänen olevan olemassa.
Aivan. Noinhan se olisi uskovalle. Ikävää on, että monasti uskovat käyttävät ei-uskovista vastaavaa sanontaa, että ei-uskova olisi "kääntänyt selkänsä Jumalalle". Ja siitähän ei siis voi olla kyse. Kuten hienosti osoitit.

Jumalan Pojan kuolemaan ristillä ihmisten puolesta. Sen seuraukset ja vaikutukset ovat loogisia.
Eivät ainakaan minulle ole loogisia. Tarkemmin pohdittaessa juuri se on sitä "hullutusta". Siis minulle.

Jotkut ottavat sanan vastaan halukkaasti. Toisten on vaikea sulattaa sitä. Uskoisin, että todella paljon merkitystä on kuitenkin sillä, kuinka rehellinen on sanan äärellä.
....
Vilpittömyys voi silti olla tuollaisessa tilanteessa todella vaikeaa.
Onko siis ihminen, joka kuulee opetusta Jeesuksesta ja sitten alkaa kristityksi rehellinen ja vilpitön?

Ja se, joka ei ala kristityksi ei ole?

Entä ihminen joka kuulee opetusta Islamista ja alkaa muslimiksi? Onko hän rehellinen ja vilpitön vai ei?


Mielestäni olisin epärehellinen, jos alkaisin uskoa ilman todisteita.
Kirjoittanut: Nettipappi Marko
« : 08.04.2010 - klo:12:37 »


Tervehdys, Heppu!

Kirjoitit lyhyen mutta kovin syvällisen ja rehellisen viestin. Toivon, että osaan vastata sen arvoisesti. Tai no... vastaus ja vastaus. Viestisi ei ollut kirjoitettu kyselevään sävyyn, mutta luen rivien välistä, että nettipapin pastalle kirjoitetussa viestissä odotetaan minulta reagointia.

Kuvittelisin ymmärtäväni aika hyvin, mitä tarkoitat. Itse tarkastelen asiaa vain sen kääntöpuolelta. En minäkään pystyisi yhtäkkiä vain lopettamaan uskomista. Voisin yrittää unohtaa Jumalan, mutta jos asiaa alan tarkemmin miettiä, kyse olisi siitä, että olisin kääntänyt selkäni Jumalalle - ei siitä, etten oikeasti uskoisi hänen olevan olemassa. Tosin Raamatussa uskoksi ei lasketa sitä, että uskoo Jumalan olevan olemassa, vaan että kunnioittaa häntä Jumalana. Mutta Jumalan olemassaolon suhteen asia on mielestäni hyvin samantyyppinen riippumatta siitä, kummalta puolelta asiaa katsoo. Jos uskoo, niin uskoo. Jos ei, niin ei. Miten tätä puolta voisi vaihtaa?

On sanottu, että uskossa on riittävästi perusteita sille, joka haluaa uskoa - ja riittävän vähän sille, joka ei halua. Silti tahto uskomiseen ei välttämättä synnytä uskoa. Usein sillä kyllä pystytään vahvistamaan sitä mihin jo uskotaan. Loogisilla perusteilla kristinuskon puolustaminen olisi myös turhaa. Itse lainasit erittäin hyvää kohtaa Korinttilaiskirjeestä. Usko voidaan saada näyttämään kovin loogiselta, mutta pohjimmiltaan se perustuu aivan hulluun asiaan: Jumalan Pojan kuolemaan ristillä ihmisten puolesta. Sen seuraukset ja vaikutukset ovat loogisia. Anteeksianto ja vapaus syyllisyydestä ovat sanomana sellainen uutinen, että se saa aikaan hyvää hedelmää, mihin tahansa se sanoma perustuukin. Mutta eivät loogiset seurauksetkaan vakuuta ei-uskovaa, jos lähtöoletukset ovat mahdottomat hyväksyä. Olenkin tässä mielessä usein sanonut, että sanoma Jeesuksesta saattaisi pysyä hengissä ilman Jeesustakin. Niin toimiva se on. Loogisesti ajattelevaa ihmistä toki jäisi kiusaamaan epäloogisuus siinä, että puhe pelastuksesta on täysin turhaa ja vailla pohjaa, jos ei ole mitään tarvetta ikuiseen pelastukseen eikä uskolla ole todellista kohdetta. Lopulta homma kuihtuisi varmaan tästä syystä kokoon.

Et muotoillut mitään kysymystä tyyliin: ”Mitä minun pitäisi tehdä, jotta voisin uskoa?” Niinpä itse pohdiskelen aihepiiriä tuosta näkökulmasta. Raamatussa puhutaan uskon syntymisestä parista näkökulmasta:

    Usko, jonka Jeesus antaa, on tehnyt tästä miehestä terveen,
     niin kuin te kaikki näette. [Ap. t. 3:16b]

     Pitäkää ajatuksenne kohtuuden rajoissa, kukin sen uskon määrän mukaan,
     jonka Jumala on hänelle antanut. [Room. 12:3b]

     Armosta Jumala on teidät pelastanut antamalla teille uskon.
     Pelastus ei ole lähtöisin teistä, vaan se on Jumalan lahja. [Ef. 2:8]

     Jumala, meidän Isämme, ja Herra Jeesus Kristus antakoot teille, veljet,
     rauhan, rakkauden ja uskon. [Ef. 6:23]

     Usko syntyy kuulemisesta, mutta kuulemisen synnyttää Kristuksen sana.
     [Room. 10:17]


Ensinnäkin sanotaan, että usko on Jumalan lahja. Jos usko on lahjaa, miten ketään ihmistä voidaan syyttää siitä, että tämä ei usko? Eikös se ole silloin Jumalan vika? On loogista mutta samalla yksisilmäistä katsoa asiaa näin. Kyllähän Jumala on Jumala, ja hän voi tehdä mitä vain. Ei tietokoneella ole vara sanoa insinöörille, että miksi loit minuun tällaisen käyttöjärjestelmän. Varsinkin kun Jumala on itse käskenyt pyytää, jotta hän voi antaa hyviä lahjojaan. Vaikka harvempi tulee rukoilleeksi Jumalaa, jota ei usko olevan. Kiteyttäisinkin ajatukseni seuraavasti:

Roomalaiskirjeen mukaan usko syntyy kuulemisesta. Jumalan sanan julistaminen pysäyttää ihmisen. Jotkut pysähtyvät oikein kunnolla, toiset vain vähän hidastavat vauhtia. Hyvin harva kuitenkaan on reagoimatta millään tavalla. Vaikka ei uskoisikaan, niin Sanaa kuuleva ihminen joutuu hetken miettimään kuulemaansa. Jotkut ottavat sanan vastaan halukkaasti. Toisten on vaikea sulattaa sitä. Uskoisin, että todella paljon merkitystä on kuitenkin sillä, kuinka rehellinen on sanan äärellä. Jos kuulemaansa jää pohtimaan, on parasta ja mielestäni varsin loogista pyytää Jumalaa antamaan usko. Luulisi, että Jumalalle ei olisi mikään sen tärkeämpää kuin vastata tällaiseen pyyntöön. Ja luulisi, että sellaisen rukouksen voisi sanoa todella vilpittömästi, koska jos Jumalaa ei olisi olemassa, kyseisestä rukouksesta tuskin voi olla mitään haittaa.

Vilpittömyys voi silti olla tuollaisessa tilanteessa todella vaikeaa. Esimerkiksi minun on hyvin vaikea rukoilla Jumalalta nöyryyttä rehellisesti. Pelkään, että Jumalan valitsemat metodit olisivat liian tehokkaat. Pelkään, että saattaisin joutua liian kovaan kouluun, jossa oikeasti nöyrtyisin. Sama ongelma voi olla Jumalan sanan kanssa tekemisiin joutuneella ihmisellä. Toisaalta tekisi mieli ottaa vastaan se julistus, mutta pelko liian suuresta muutoksesta aiheuttaa sen, ettei uskalla koko sydämestään sanoa: ”Anna minulle usko”. Rukous on helposti tyyliä: ”Anna minulle usko sillä tavalla järkevästi ja niin ettei minun elämäni muuttuisi minun mielestäni väärällä tavalla ja ettei tarvitsisi kantaa hihhulin leimaa ja ettei tarvitsisi luopua elämässä mistään sellaisesta, mistä ei haluaisi luopua…”

Tällaisia ajatuksia minulle heräsi. Uskon, että olet vastaaviin törmännyt jo muuallakin, mutta ovatpa luettavissa kaikille, jotka aiheen kanssa askaroivat.
Kirjoittanut: Heppu
« : 27.03.2010 - klo:21:33 »

Minä en pysty uskomaan kristinuskon opetuksia. Kun kristinuskon ydinkysymyksiä miettii, ne tuntuvat järjettömiltä ja jopa moraalisesti arveluttavilta. En silti kuvittele olevani mitenkään erityisen hyvä ihminen tai muuta sellaista juttua, joista jotkut uskovat ei-uskovia moittivat. En vaan pysty uskomaan.

Minulle uskominen ei ole mitään sellaista jonka pystyisi päättämään, tyyliin uskonpa nyt ennen aamiaista kuusi mahdotonta asiaa...  Ei. Uskominen tapahtuu, kun on olemassa riittävät perustelut uskomiselle. Niin, se vain tapahtuu.

No, nämä nyt oli vain eikkarin mietteitä. Sanoohan Raamattukin "Puhe rististä on hulluutta niiden mielestä, jotka joutuvat kadotukseen, mutta meille, jotka pelastumme, se on Jumalan voima." ja  "Mieletön se, joka ajattelee:
Ei Jumalaa ole. Turmeltuneita ovat ne, jotka näin ajattelevat. Kukaan heistä ei tee hyvää."


EDIT: Viesti jaettu omaksi aiheekseen otsikon Milloin olen uskossa? alta. Marko