Vastaa

Yhteenveto

Kirjoittanut: Nettipappi Marko

« : 10.05.2012 - klo:16:55 »

Lisää lainaus

Hei Jere!

Kirjoitit hyvin selkeästi tarkentavia kysymyksiä. Olen suuret linjat vastaillut edellisessä kirjoituksessani, joten nyt vastaan tarkemmin vain lisäkysymyksiisi enkä kertaa sen kummemmin edellisiä asioita.

Lainaus käyttäjältä: Jere - 22.04.2012 - klo:17:18

Nämä tunteet siis olen – ilmeisesti väärässä uskossa? – samaistanut omaantuntoon.

Tunteiden ja omantunnon suhde ei ole yksiselitteinen. Jollekin ihmiselle tunne sanoo, että joku Raamatun kieltämä asia on väärin. Jollekin toiselle se saattaa sanoa, että joku asia on oikein, vaikka Raamattu sen tuomitsee. Ensimmäisellä tunne siis tukee omatuntoa ja toisella ei. Samoin on järjen kanssa. Jonkun järjen päätelmät ajavat häntä kauemmas Jumalan tahdosta. Toinen puolestaan osaa järkeään käyttäen etsiytyä sen ääreen.

Ei voida siis tehdä automaattista johtopäätöstä, että tunteet ovat eri asia tai sama asia kuin omatunto. Siksi laitoin edelliseen viestiin kohdan 1. Joh. 3:19-20, jossa apostoli kirjoittaa, että Jumala on suurempi kuin ihmisen sydän. Tunteet tahi järki tarvitsevat opastusta, jotta ne kasvavat Jumalan tahdon suuntaan. Sinun tunteesi tai yliminäsi on liian varovainen, ja niiltä osin ajaudut ahdistukseen ja vääränlaiseen murheeseen.

Tilanne vain ei korjaudu hetkessä. On vahingollista, jos ihminen väkisin runnoo tunteitaan eri asentoon. Silloin ahdistus vasta alkaakin. Kasvu tapahtuu pikkuhiljaa. Siksi on erittäin tärkeä pitää Jumalan sanan ohjeet kirkkaana mielessä. Sinun tunteesi eivät salli sinun iloita ja nauttia elämästä, vaikka Raamattu siihen kehottaa. Suru ja ahdistus eivät muutu käskemällä riemuksi, mutta ainakin järjelläsi tiedät, että siihen sinulle annetaan lupa.

Lainaus

1. Onko minulla lupa olla kuuntelematta tuota ääntä tai tunnetta, joka varoittaa jostain, mitä Raamattu ei kiellä? Voinko todellakin sivuuttaa sen vain yliherkän yliminän luomana eksytyksenä ja todeta, että syntyvä syyllisyys on vain väärää syyllisyyttä? ... Onko siis täysin sallittua hylätä nuo varoittavat tunteet ja äänet kokonaan?

Juuri näin. Ehdonvallanasiat ovat asioita, joissa ei ole oikeita ja vääriä vastauksia. On vain mielipiteitä. Jos kadun ylittäminen on lain mukaan sallittua missä vain kyseisellä tiepätkällä, ei ole mitään syytä kokea syyllisyyttä valinnastaan. On toki lupa miettiä, mikä olisi omasta mielestään järkevintä, mutta syyllisyys sellaisessa tilanteessa on väärää syyllisyyttä. Ehdonvallanasioista olen kirjoittanut tässä linkissä.

Sinulla todella on lupa hylätä varoittavat äänet aivan kokonaan. Jos mikään Jumalan sana ei kyseistä asiaa kiellä, teet väärin väittäessäsi sitä synniksi. Vaikka ensimmäisessä viestissäsi pyysit, etten keskittyisi Lutheriin, niin yhtä hänen lausahdustaan olen paljon suosinut ja suosin edelleen: "Meidän on ennen muuta oltava selvillä siitä, että ei ole olemassa mitään muuta hyvää tekoa kuin se, jonka Jumala on käskenyt, eikä mitään muuta syntiä kuin se, jonka Jumala on kieltänyt." Se on mielestäni hyvä ohje. On Jumalan yläpuolelle asettumista, jos väittää synniksi sellaista, mitä itse Jumalakaan ei väitä. Alempana tulee aiheeseen sopiva Kolossalaiskirjeen kohta.

Silti uusien aluevaltausten tekeminen on vaikeaa. Eivät juutalaisetkaan noin vain pystyneet sulattamaan Jeesuksen opetuksia totutuista tavoista luopumiseksi. Olet stressannut omien kieltojesi kanssa niin paljon, että sinun täytyy antaa itselleen armollisesti aikaa kasvuun.

Lainaus

Eikö rukouksessa myös tulisi kuunnella, mitä Jumalalla on sanottavana? ... eikö omaatuntoa sanota Jumalan ääneksi ihmisessä, vai onko tämä virheellinen nimitys, koska Raamattu ei puhu päässä kuultavista äänistä?

Ensimmäisessä vastauksessani lainasin kohtia Jobin kirjasta ja Heprealaiskirjeestä. Niissä sanottiin, että Jumala puhuu monin tavoin. Mitään tapaa ei voida automaattisesti sulkea pois. Mutta sitä kyllä halusin hahmotella, että mitään kasvotusten keskustelemista tai päivittäisten selkeiden ohjeiden saamista johdatus ei ole. Jumalan puhe merkinnee eri ihmisille eri asioita. Minulle se on Jumalan puhetta Raamatussa ja toivoakseni Pyhän Hengen mieleen nostamia kohtia:

Puolustaja, Pyhä Henki, jonka Isä minun nimessäni lähettää,
opettaa teille kaiken ja palauttaa mieleenne kaiken,
mitä olen teille puhunut. (Joh. 14:26)

Yhtä lailla Pyhän Hengen toiminta ja rukousvastaukset voivat olla jonkinlaista sanatonta varmuutta ja luottamusta.

Myös Henki auttaa meitä, jotka olemme heikkoja.
Emmehän tiedä, miten meidän tulisi rukoilla, että
rukoilisimme oikein. Henki itse kuitenkin puhuu
meidän puolestamme sanattomin huokauksin.
(Room. 8:26)

On ihmisiä, jotka kertovat, että he ovat joskus kuulleet ikään kuin äänenä päässään viestin, jonka he ovat ymmärtäneet Jumalan puheeksi. Mutta minun kohtaamani ihmisetkään eivät ole kertoneet, että tämä olisi ollut säännönmukaista. Pikemminkin se on tapahtunut vain kerran tai hyvin harvoin. Henkilökohtaisesti epäilisin jatkuvasti ääniä kuulevaa jonkinlaisesta harhaisuudesta. Sinun kertomuksestasi minulle tulee vaikutelma, että olet niin ahdistunut ja osin neuroottinen pelkojesi kanssa, että itse ajattelet kaikenlaisia kieltoja koko ajan.

Lainaus

3. Missä vaiheessa siis elämän iloista nauttiminen menee epäjumalanpalvelukseksi?

Vastaan runollisen tiiviisti: Siinä vaiheessa, kun et ota elämän iloja Jumalan kädestä, vaan haluat sysätä Jumalan taka-alalle.

Sinulla ei toistaiseksi ole todellakaan vaaraa tällaisesta. Sinun kompastuskivesi on pikemminkin jättää Jumala huoliesi ja pelkojesi varjoon. Taka-alalla Jumala on silloinkin. Edellisessä viestissä oli pari upeaa kohtaa - toinen Saarnaajasta ja toinen Timoteukselle kirjoitetusta kirjeestä - joissa selvästi sanotaan, että Jumalan hyvä tahto on ollut luoda tämä elämä ihmiselle iloksi. Jos tämä kielletään, toimitaan vastoin Jumalan tahtoa.

Jos kerran olette yhdessä Kristuksen kanssa kuolleet
pois maailman alkuvoimien ulottuvilta, miksi yhä
käyttäydytte tämän maailman mukaisesti ja alistutte
sellaisiin sääntöihin kuin "älä tartu", "älä maista",
"älä kosketa"? Tämä kaikkihan koskee sellaista,
mikä käytön jälkeen häviää. Kysymys on vain ihmisten
käskyistä ja opeista. Nämä omatekoista hurskautta,
nöyryyden harjoitusta ja ruumiin kurittamista vaativat
käskyt tosin näyttävät viisailta, mutta todellisuudessa
ne ovat arvottomia ja tyydyttävät vain ihmisen ylpeyttä.
(Kol. 2:20-23)

Raamattu sanoo aika tylysti, että ylimääräisten rajoitusten tekeminen on omatekoista hurskautta ja ylpeyttä. Jeesus moitti fariseuksia siitä, miten he isien perinnäissäännöillä luulivat yhä vain parantavansa Jumalan käskyjä. Lopputulos oli Jumalan tahdon vastainen toiminta:

Jeesus vastasi heille: "Miksi te itse rikotte Jumalan käskyä
perinnäissäännöillänne? Jumala on sanonut: 'Kunnioita
isääsi ja äitiäsi' ja 'Joka kiroaa isäänsä tai äitiään, häntä
rangaistakoon kuolemalla'. Mutta te opetatte, että jos joku
sanoo isälleen tai äidilleen: 'Sen, mitä sinun piti minulta
saada, olen luvannut uhrilahjaksi', hänen ei enää tarvitse
kunnioittaa isäänsä tai äitiänsä. Näin te olette perinnäis-
säännöllänne tehneet tyhjäksi Jumalan sanan. Te tekopyhät!
Oikein Jesaja teistä ennusti, kun hän sanoi: - Tämä kansa
kunnioittaa minua huulillaan, mutta sen sydän on kaukana
minusta. Turhaan he minua palvelevat, kun opettavat
oppejaan, ihmisten tekemiä käskyjä." (Matt. 15:3-9)

Jumalan käsky oli tarkoitettu tekemään tästä tavallisesta elämästä parempaa. Fariseukset ajattelivat, että parempaa on tehdä hyvää Jumalalle kuin lähimmäisille. Mutta sillä he juuri tekivätkin pahaa Jumalaa kohtaan.

Älä ota tästä paineita. Ajattelua ei muuteta hetkessä. Rohkaisuksi vain haluan sanoa, että Jumala todellakin tarkoittaa sitä, kun hän haluaa sinun iloitsevan elämästä. Et voi miellyttää häntä enemmän sillä, että päätätkin ahdistua ja rajoittaa sitä enemmän kuin hänen käskynsä määräävät. Päinvastoin se juuri on Jumalan suunnitelmaan vastaan sotimista, jos rajoitat elämääsi kohdissa, joissa Jumala on halunnut sinut vapauteen.

Lainaus

4. Minua vaivaa eräs Raamatun kohta (Room. 14:23), jonka mukaan ihminen joka epäröi ja silti syö, on tuomittu, koska ei toimi uskosta. Syödä siis ei saa, jos sen oikeutusta epäilee.

Tässä ongelmaksi muodostuu jälleen se, mitä ajattelemme epäröinnillä ja epäilyllä. Onko se tunnetta, järkeä vai varmuutta oikeasta asiasta?

Kuvitellaan, että olet erittäin korkeasti ensiapukoulutettu, mutta sinulla ei ole kokemusta todellisesta tilanteesta. Olet sitten kahdestaan kaverisi kanssa vaelluksella, ja hän saa kuivan lihapalan syvälle kurkkuunsa, eikä henki kulje ollenkaan. Yrität lapaluiden väliin hakkaamista ja Heimlichin otetta. Kumpikaan ei auta. Tiedät, miten tehdään oikeaan kohtaan henkitorveen reikä tukoksen alapuolelle, muttet ole sitä koskaan tehnyt. Se on ainoa asia, joka voi pelastaa ystäväsi.

Epäröitkö ja epäiletkö kykyjäsi? Varmasti epäröit. Epäiletkö tilanteen oikeutusta? Varmasti et.

Mainitsemasi raamatunkohta ei puhu mistään pakkotilanteesta, mutta periaate on sama. Tunteesi saattavat sanoa sinulle, että ei pidä tehdä näin. Mutta vasta Jumalan sanasta sinä voit tarkistaa, onko sinulla oikeutus siihen Jumalan edessä.

Jos toimit vastoin vakaumustasi, vahingoitat itseäsi ja opetat itsesi toimimaan vastoin uskoasi. Mutta sekä tunteet että omantunnon - olivatpa ne sama tai eri asia - saa ohittaa Jumalan sanalla. Ehkä ei ole viisautta tehdä mitään täydellistä mylläystä tunnetasollakaan heti. Mutta pikkuhiljaa kannattaa opettaa tunteitaan ja omatuntoaan ohjaamaan itseään Jumalan tahdon suuntaisesti. Tottumus on toinen luonto, ja sekin voi viedä hyvään tai huonoon suuntaan. Siksi kannattaa totutella oikeisiin asioihin:

Hylkää jumalattomat ja joutavat tarut.
Harjoita itseäsi oikeaan uskoon. (1. Tim. 4:7)

Mutta kaikilla ei tätä tietoa ole. Tottumuksesta epäjumaliin
jotkut lihaa syödessään edelleenkin ajattelevat, että se on
epäjumalille uhrattua, ja tämä tahraa heidän epävarman
omantuntonsa. (1. Kor. 8:7)

vahva ruoka on täysi-ikäisiä varten, niitä varten, joiden aistit
tottumuksesta ovat harjaantuneet erottamaan hyvän pahasta.
(Hepr. 5:14 KR38)

Toivottavasti nämä ajatukset rohkaisevat sinua ja auttavat pikkuhiljaa vapautumaan ahdistuksista ja peloista.

Kirjoittanut: Jere

« : 03.05.2012 - klo:14:29 »

Lisää lainaus

Hei!
Vielä yhden ainakin osittain aiheeseen liittyvän kysymyksen kirjoitan. Se koskee päätöksentekoa ja oikeita ja vääriä valintoja.

4. Minua vaivaa eräs Raamatun kohta (Room. 14:23), jonka mukaan ihminen joka epäröi ja silti syö, on tuomittu, koska ei toimi uskosta. Syödä siis ei saa, jos sen oikeutusta epäilee. Mutta koska kyseinen kohta myös toteaa, että kaikki mikä ei ole uskosta, on syntiä, koskee tämä kohta ilmeisesti muutakin elämää. Eli jos mikään ei ole uskosta, kaikki on syntiä. Tämän voinee sidostaa uudeksi näkökulmaksi 1. kysymykseen. Olen miettinyt, ovatko varoittavat tunteet epäröintiä, ja jos ovat, niitä pitäisi kuunnella.

Olen epäröinyt lähes koko sen ajan, jonka olen ollut uskossa. Ajoittain se on suurta, mutta ajoittain vähenee. Epäröin syömisen lisäksi muun muassa päätöksenteossa, puhumisessa ja työnteossa. Jos näin jatkuu, en voi jossain vaiheessa enää ottaa askeltakaan epäröimättä. Tiedän varsin hyvin, ettei tällainen epäily ole Jumalan tahto, mutta Hänen sanassaan sanotaan, että epäröitävää asiaa ei saa tehdä. Mietityttää vähän, miten minä voisin tällaisessa tilassa toteuttaa Raamatun kehoitusta iloita aina ja riemuita Herrassa? Vaikka olen puhunut tästä eräälle pastorille, en voi täysin luottaa hänen sanoihinsa, joiden mukaan kyseisessä kohdassa kielletään syöminen vain, jos se loukkaa toisen omatuntoa. Netissä on enemmän tätä esittämääni kantaa puolustavia.

Mikä siis neuvoksi? Miten voin päästä tuosta epäröinnistä eroon tekemättä sitä, mitä epäröin tehdä? Mitä ratkaisuja tähän on? Miten tehdä asioita uskosta, kun epäröinti puskee läpi, vaikka miten pinnistelisi. Minä uskon kyllä Jeesukseen, mutta uskoni ei kai sitten ole tarpeeksi lujaa. Ymmärrän, että tuo on vain yksi kohta valtavasta Raamatusta ja se ei saa myöskään hallita elämää niin että epäröinti muodostuukin jumalaksi. Mutta Raamattu on elämäni ylin ohje ja siten myös tuo jae on sitova.

Jälleen pyydän korjaamaan, jos olen eksynyt tulkinnoissani.

Kirjoittanut: Jere

« : 22.04.2012 - klo:17:18 »

Lisää lainaus

Kiitos paljon vastauksestasi, Marko. Se ei ollut minun makuuni laisinkaan liian pitkä, ja se selvensi asioita paljon. Muutamia tarkennuksia minun täytyy silti saada.

Aluksi täsmennän omaa tekstiäni. Pahoittelen, että unohdin mainita, että nämä määräävät ja varoittavat viestit eivät aina ole ääniä tai ikään kuin jonkun päähäni istuttamia ajatuksia. Joskus ne ovat ihan vain tunteita, että ei pitäisi tehdä jotain. Nämä tunteet siis olen – ilmeisesti väärässä uskossa? – samaistanut omaantuntoon.

Joka tapauksessa minun epäröivät ajatukseni eivät siis ole olleet Jumalasta, koska olen lähes aina epäillyt niiden alkuperää, niiden aihe on ollut arkinen, ja niitä on ollut usein. Omatunto ei ole aina ollut se, jota olen kuunnellut, vaan yliminä, joka kieltää varmuuden vuoksi vaikka mitä. Sanot, että omatunto on sydämessään jonkun asian oikeaksi tai vääräksi tietämistä. Minä en ole saanut usein sydämen varmuutta, vaan olen ajatellut: ”Koska ’omatunto’ sanoo niin ja niin, ja koska tämä ei ole Raamatun vastaista, minun on tehtävä tai oltava tekemättä niin.”

Samaistan itseni juuri niihin Paavalin kuvaamiin heikkouskoisiin, jotka eivät omantunnon vuoksi uskalla tehdä jotain, mitä Raamattu ei kiellä.

1. Tarkennan siis nyt: Onko minulla lupa olla kuuntelematta tuota ääntä tai tunnetta, joka varoittaa jostain, mitä Raamattu ei kiellä? Voinko todellakin sivuuttaa sen vain yliherkän yliminän luomana eksytyksenä ja todeta, että syntyvä syyllisyys on vain väärää syyllisyyttä? Voinko tehdä niin, vaikka varoitusta (esimerkiksi: älä ylitä katua tuosta kohdasta) ei voisi suoraan osoittaa Raamatulla vääräksi? Alkaisinko itse tehdä päätöksiä kuuntelematta tunteitani ja ajatuksiani näissä arjen asioissa, ja uskoa vaeltavani silti Jumalan lapsena ja Jeesusta seuraten? Lopetettuani tuon kaiken tottelemisen voinko siis vain olla välinpitämätön tunteille ja äänille, jotka viestivät: ”Kuljet harhaan! Miksi hylkäät johdatuksen? Miksi et kuuntele neuvoja? Nyt sinulla on vielä tilaisuus palata ennen kuin paadut!”

Nuo juuri lietsovat sitä, että pelkään tulevani hylätyksi. Uskon kyllä Sinua ja sitä, mitä sanoit Raamatusta, että se määrittelee synnin (eikä omallatunnolla siis ole oikeutta julistaa minun kulkevan turmion tietä, jos hylkään äänet). Pelkään silti ottaa ensimmäistä askelta pois näiden johdattavien ajatusten luota, sillä joku osa minusta uskoo niiden olevan oikeaa johdatusta. Onko siis täysin sallittua hylätä nuo varoittavat tunteet ja äänet kokonaan?

2. Raamattu on siis tärkein väline, jonka kautta Jumala puhuu. Mutta että Jumala puhuisi vain erittäin harvoin ja poikkeustapauksessa jotenkin muuten, on minulle kokemattomalle uutta. Eikö esimerkiksi rukous ole ihmisen ja Jumalan vuoropuhelua? Korjaa, ole kiltti, jos ymmärrän väärin. Eikö rukouksessa myös tulisi kuunnella, mitä Jumalalla on sanottavana? Kun rukoilemme johdatusta, onko vastaus tähän siis Pyhän Hengen aikaansaamaa varmuutta sekä Raamatusta löytämiämme ko. asiaa koskevia ohjeita, mutta ei esimerkiksi Jumalan mieleemme laittamia ajatuksia, jotka sitten Raamatulla koeteltaisiin? Ja vielä: eikö omaatuntoa sanota Jumalan ääneksi ihmisessä, vai onko tämä virheellinen nimitys, koska Raamattu ei puhu päässä kuultavista äänistä?

3. Olisin toki iloinen, jos voisin jälleen nauttia elämästä, mutta tässäkin varon: pelkään harrastusteni ja ilon ja maallisen nautinnon tulevan minulle epäjumaliksi. Siksi olen niitä itseltäni kieltänyt. Jos menen vaikka elokuviin ja eläydyn oikein kunnolla, nautin kokemuksestani, minulle tulee syyllisyys, että ”maallisiin on minun mieleni”. (Fil. 3:19) Missä vaiheessa siis elämän iloista nauttiminen menee epäjumalanpalvelukseksi?

Olen kovin kiitollinen vastauksestasi.

Kirjoittanut: Nettipappi Marko

« : 16.04.2012 - klo:22:32 »

Lisää lainaus

Hei Jere!

Olen kovasti pohtinut kysymystäsi. Se on hyvin laaja ja näkökulmia voisi ottaa tosi paljon. Pelkään, että vastaus paisuu giganttiseksi. Koetan löytää oleellisia ja tarpeellisia sanottavia.

Sielunhoidon tarve

Kirjoitit, että olet nuori uskova ja että sinulla ei ole seurakuntayhteyttä. Lisäksi vielä epäilit, josko koskaan sellaista löydät. En tiedä, mitä tarkoitat sillä, ettet ehkä löydä seurakuntayhteyttä. Pelkäätkö olevasi persoonana vetäytyvä, vai epäiletkö, ettet koskaan löydä riittävän samalla tavalla ajattelevia. Joka tapauksessa koen, että sinun kysymyksesi ovat asioita, joissa todella tarvitset rinnalle kauemmin uskossa olleita kokeneita ihmisiä. Seurakuntayhteys ja sinun tapauksessasi erityisesti kokeneemman kristityn kanssa keskusteleminen olisivat ensiarvoisen tärkeitä asioita.

Raamattu on kaiken uskonelämän ylin ohje. Mutta Raamatun ymmärtäminen kokonaisuutena ei ole yhden viikonlopun lukemisen eikä edes muutaman vuoden perehtymisen tulos. Lukeminen on pakko aloittaa aina jostain. Mitkä kohdat ensimmäiseksi sattuvat puhuttelemaan, ne alkavat muokata kristittynä kasvamisen suuntaa. Yksi saattaa pysähtyä ensimmäiseksi kovien käskyjen ääreen ja alkaa kasvaa kohti itsensä ruoskimista. Toinen löytää ensimmäisenä kristityn vapautta koskevia kohtia, ja päättää, ettei kristityn tarvitse elämässään tehdä mitään oikeaa ja väärää koskevia valintoja. Vasta kokonaisuuden hallinta saa tasapainon aikaan. Siihen sinä tarvitset kauemmin uskossa olleiden tukea.

Missä asutkin, ota yhteyttä johonkin paikkakuntasi kristilliseen yhteisöön ja keskustele tuntemiesi kristittyjen kanssa. Raamattukin opastaa, että yksinään on helppo lähteä kulkemaan omia polkujaan.

Pitäkäämme huolta toinen toisestamme ja kannustakaamme
toisiamme rakkauteen ja hyviin tekoihin. Me emme saa lyödä
laimin seurakuntamme yhteisiä kokouksia, niin kuin muutamilla
on tapana, vaan meidän tulee rohkaista toisiamme, sitä
enemmän mitä lähempänä näette Herran päivän olevan.
(Hepr. 10:24-25)

Koska olet hyvin omantunnontarkka ihminen, haluan kuitenkin selkeästi sanoa, ettet ota paineita siitä, jos heti ei löydy hyvää seurakuntayhteyttä. Siihenkin kasvaminen ottaa aikansa. Ja jos et ole kuulunut mihinkään porukkaan tätä ennen, voi kestää kauankin, ennen kuin löydät paikan, joka tuntuu omalta. Täydellistä ja juuri itsesi näköistä yhteistöä tuskin kukaan koskaan löytää. Tärkeää olisikin löytää sellainen yhteisö, jossa kokee voivansa kasvaa kristittynä ja iloita yhteisestä uskosta toisten kanssa.

Äänet ja henget

Viittasit kysymyksessäsi Johanneksen kirjeen kohtaan, joka kehottaa koettelemaan äänet. Tässä olet tehnyt vakavan tulkintavirheen. Raamattu ei puhu mitään äänistä. Siinä puhutaan hengistä.

Rakkaat ystävät, älkää uskoko kaikkia henkiä. Koetelkaa ne,
tutkikaa, ovatko ne Jumalasta, sillä maailmassa on liikkeellä
monia vääriä profeettoja. Tästä te tunnette Jumalan Hengen:
jokainen henki, joka tunnustaa Jeesuksen Kristuksen ihmiseksi,
lihaan tulleeksi, on Jumalasta. (1. Joh. 4:1-2)

Muistan itse, kun suunnilleen 16-18-vuotiaana elin ajanjaksoa, jossa mietin, kuinka minun kuuluu kuulla Jumalan ääni. Joissain kristillisissä yhteisöissä ja lukemissani kristillisissä kirjoissa ihmiset puhuivat siitä, miten "Jumala kehotti heitä tekemään jotain". Jollain tavalla oletin, että minun täytyisi kuulla jonkinlaisia ääniä. Nykyään ymmärrän, että kyse ei voi olla sellaisesta. Raamattu ei puhu tällaisista pään sisällä kuultavista äänistä.

Monet kerrat ja monin tavoin Jumala muinoin puhui isillemme
profeettojen suulla, mutta näinä viimeisinä aikoina hän on
puhunut meille Pojassaan, jonka hän on pannut kaiken
perilliseksi ja jonka välityksellä hän myös on luonut maailmat.
(Hepr. 1:1-2)

Kyllä Jumala puhuu, puhuu toisenkin kerran, mutta ihmiset
eivät sitä huomaa. Unessa, öisessä näyssä hän puhuu. Kun
ihminen vaipuu uneen, kun hän nukkuu vuoteellaan, silloin
Jumala avaa hänen korvansa ja varoittaa ja uhkaa
saadakseen hänet luopumaan pahoista teoista ja
karsiakseen hänestä ylpeyden, sillä Jumala tahtoo pelastaa
hänet joutumasta hautaan tai juoksemasta keihäiden saaliiksi.
(Job 33:14-18)

Vanhan testamentin aikana Jumalan tahtoa kysyttiin ylipapin rintakilvessä olevien arpomisvälineiden uurimin ja tummimin avulla. Tarkka menetelmä ei ole tiedossa. Jumala puhui myös profeettojen kautta antamalla heille näkyjä. Ilmeisesti profeetat olivat ainakin toisinaan hurmoksessa sanan saadessaan. Mooses oli melkoinen poikkeustapaus. Hän sai keskustella Jumalan kanssa kasvotusten:

Israelin kansasta ei ole enää koskaan noussut toista
sellaista profeettaa kuin Mooses, jonka kanssa Herra
puhui kasvoista kasvoihin. (5. Moos. 34:10)

Uudessa testamentissa Paavali puhuu Pyhän Hengen ohjauksesta. Toisinaan hän sanoo, kuinka Pyhä Henki on todistanut hänelle jostain asiasta tai estänyt häntä tekemästä jotain. Mutta milloinkaan hän ei sano, miten se tarkalleen ottaen tapahtui. Kerran hän mainitsee, että unessa hänelle annettiin näky. Pariin otteeseen hän kertoo, kuinka hän on kohdannut ja saanut opetusta ylösnousseelta Jeesukselta. Itse ymmärrän, että useimmiten tämä Jumalan puhe on ensisijaisesti ollut Pyhän Hengen aikaansaamaa varmuutta jostakin asiasta. Johanneksen kirjeen käsky koetella henget tarkoittaa siis ymmärrykseni mukaan sitä, että Raamatun sanalla tutkitaan ne puheet, joita ihmiset pitävät ja kertovat, että Pyhä Henki on vakuuttanut heidän sydämelleen niin. Tarkoitus on siis tutkia, onko heidän puheensa Raamatun mukaista.

Taivaat julistavat Jumalan kunniaa, taivaankansi kertoo
hänen teoistaan. Päivä ilmoittaa ne päivälle, yö julistaa
yölle. Ei se ole puhetta, ei sanoja, ei ääntä jonka voisi
korvin kuulla. (Ps. 19:2-4)

Pitäisin tärkeänä huomioida seuraavat asiat:

1. Kun Jumala puhuu Raamatussa, hän tekee selväksi, että puhujana oli hän itse. Pitäisin outona, jos henkilökohtaisesti ihmistä puhutellessaan hän jättäisi viestinsä allekirjoittamatta ja ihminen joutuisi arvailemaan, mistähän se viesti tuli.

2. Kun Jumala puhuu, hänellä on tärkeää asiaa. Esimerkiksi Uuden testamentin enkeli-ilmestykset liittyvät hyvin tärkeisiin pelastushistorian käännekohtiin. Jumala ei ole puuttunut yliluonnollisella tavalla arkisiin asioihin.

3. Jumalan yliluonnollinen puhe ei ole hänen ensisijainen ohjauskeinonsa. Pikemminkin hän tekee sen poikkeustapauksissa. Abraham on Raamatun historiassa hyvin tärkeässä roolissa. Siksi hän sai olla Jumalan kanssa "usein" juttusilla. Raamattu kertoo seitsemän Jumalan sanansaattajien kohtaamista tai Jumalan puhuttelua Abrahamin kanssa. Jos ne jaetaan tasaisesti Abrahamin elämän ajalle, Jumala puhui hänelle 25 vuoden välein. Profeetta Samuelin kutsumisen yhteydessä sanotaan:

Nuori Samuel palveli Herraa Eelin luona.
Siihen aikaan Herra puhui ihmisille vain
harvoin eikä näkyjä usein nähty. (1. Sam. 3:1)

Huomionarvoista on sekin, että Vanhan testamentin viimeisestä profeetasta Jeesuksen aikaan on 400 vuotta. Jumala ei siis ole jatkuvasti puhelinyhteydessä ihmisten kanssa. Mielestäni se on loogista siksi, että Jumala on antanut sanansa, jota tulee seurata. Jos hänen täytyisi koko ajan antaa uusia ohjeita, merkitsisi se, että a) Jumala on antanut puutteellisen Raamatun b) Ihmistä ei ole luotu tätä elämää ja sen valintoja varten. Mutta olen kummastakin vahvasti eri mieltä. Käsittelen kumpaakin vielä erikseen.

Näiden kolmen kohdan valossa olen siis sitä mieltä, että pähkinäpurkin avaamisen yhteydessä kuulemistasi äänistä kumpikaan ei ole Jumalan ääni. En ole alan asiantuntija, mutta rohkenen väittää, että se on sinun yliherkän omantuntosi ja syyllisyydentuntosi aiheuttamaa ajatusmaailmaa, jota päässäsi pyörität.

Raamattu on ensisijainen ohje

Lainaus

Omatuntoa pitää kuulemma kuunnella joka tilanteessa, mutta minun omatuntoni on muuttunut ankaraksi ja järkeni sanoo, että Jumala ei anna niin ahdistavia neuvoja.

Omatunto on ensiarvoisen tärkeä työkalu, mutta sekin voi mennä epäkuntoon. Omatunto voi olla liian herkkä tai se voi olla paatunut. Omatuntoa on jatkuvasti ohjattava Jumalan sanan suuntaan. On täysin mahdollista, että omatunto käskee tai antaa luvan johonkin, mikä on Raamatun vastaista. Silloin omatuntoa ei saa missään tapauksessa kuunnella.

Siitä me ymmärrämme, että totuus on meissä, ja me
voimme hänen edessään rauhoittaa sydämemme,
jos se meitä jostakin syyttää. Jumala on meidän
sydäntämme suurempi ja tietää kaiken.
(1. Joh. 3:19-20)

Kun omatunto herkistyy liikaa ja väärällä tavalla, se voi tulla jopa ihmisen jumalaksi ohi Jumalan. Siksi kaikkein tärkein mittari on Jumalan sana - ei omatunto. Omatunto on työkalu, jonka tehtävä on muistuttaa Jumalan sanan ohjeista eikä laatia uusia ohjeita.

On myös tärkeä ymmärtää, mikä omatunto on. Se ei ole olkapäällä istuva Samu Sirkka tai toisella olkapäällä seisovaa pikkupirua vastustava valkosiipinen enkeli. Omatunto on sydämessään jonkun asian oikeaksi tai vääräksi tietämistä. Merkitystä ei sinällään ole, tapahtuuko tämä oikeaksi tietäminen järjen vai tunteen avulla. Kristitylle merkitystä on sillä, että mittarina on nimenomaan Raamattu.

Paavali kirjoittaa herkästä omastatunnosta hyvin mielenkiintoisesti. Jeesus sanoo, että ihminen voi syödä kaikkea, koska mikään ihmisen sisään menevä asia ei häntä voi saastuttaa (Mark. 7:19). Paavali puolestaan rohkaisi kristittyjä, että edes epäjumalille uhratun lihan syömisessä ei ollut mitään väärää (1. Kor. 8:1-7 ja 10:23-30). Silti oli ihmisiä, joiden omatunto ei sallinut esimerkiksi syödä lihaa, jos pelkäsi, että se oli epäjumalille uhrattua.

Hyväksykää joukkoonne myös sellainen, joka on uskossaan
heikko, älkääkä ruvetko kiistelemään mielipiteistä. Joku
katsoo voivansa syödä kaikkea, mutta heikkouskoinen syö
vain kasviksia. Joka syö kaikkea, älköön halveksiko sitä joka
ei syö, ja joka taas ei syö kaikkea, älköön tuomitko sitä joka
syö. Onhan Jumala ottanut omakseen hänetkin. Mikä oikeus
sinulla on tuomita toisen palvelijaa? Oman isäntänsä edessä
hän seisoo tai kaatuu - vaikka kyllä hän seisoo, sillä Herra
kykenee pitämään hänet pystyssä. Joku pitää yhtä päivää
toista parempana, toiselle kaikki päivät ovat samanarvoisia.
Kukin olkoon omassa vakaumuksessaan varma.
(Room. 14:1-5)

Paavali siis kirjoittaa, että herkän omantunnon mukaan toimimisessa ei ole mitään väärää. Mutta samalla hän nimittää tällaista kaiken varalta tiukan säännön mukaan elämistä heikkouskoisuudeksi. Eli käytännössä kyse on siitä, että vanhat tottumukset tai omat käsitykset ovat vielä sen verran tiukassa, että kyseinen ihminen kokee omassatunnossaan, ettei voi tehdä jotain, vaikka Jumalan sana antaa luvan.

Rohkaisen sinua siis omien ajatustesi tai äänten sijasta kyselemään, sanooko Jumalan sana kyseisestä asiasta mitään. Jos ei sano, et voi ajatella olevasi hurskaampi ja vilpittömämpi kristitty tekemällä itsellesi lisää rajoituksia. Omatunto ei määrittele sitä, mikä on syntiä ja mikä ei. Sen määrittelee vain Jumalan sana:

Jokainen, joka tekee syntiä, syyllistyy laittomuuteen,
sillä synti merkitsee Jumalan lain rikkomista.
(1. Joh. 3:4)

Vapaus elämiseen

Kysymystäsi lukiessani koin murhetta puolestasi siitä, että ahdistuksesi on vienyt sinulta ilon ja vapauden elää. Ja se on jotain aivan muuta kuin mitä Jumala on ihmiselle tarkoittanut.

Vapauteen Kristus meidät vapautti. Pysykää siis
lujina älkääkä alistuko uudelleen orjuuden ikeeseen.
(Gal. 5:1)

Ei ole olemassa jotain erillistä hengellistä elämää, johon meidät on kutsuttu. Jumalan suuri suunnitelma on annettu tämän maailman keskelle. Hyvä nyrkkisääntö on, että lähes poikkeuksetta kaikki kristinuskon liepeillä vaikuttaneet harhaopit ovat lähteneet luodun elämän halveksimisesta. Vanha gnostilainen harhaoppi väitti, että kaikki aineellinen ja näkyvä on pahan henkiolennon luomusta ja että vain henkinen todellisuus on hyvän Jumalan luomaa. Tämä on pahasti vastoin Raamattua.

Pyhä Henki sanoo selvästi, että viimeisinä aikoina jotkut
luopuvat uskosta ja alkavat seurata eksyttäviä henkiä ja
pahojen henkien opetuksia. He luottavat tekopyhiin
valehtelijoihin, joiden omassatunnossa on polttomerkki.
Nämä kieltävät menemästä naimisiin ja syömästä ruokia,
jotka Jumala on luonut sitä varten, että ne, jotka tuntevat
ja uskovat totuuden, nauttisivat niitä ja kiittäisivät Jumalaa.
Kaikki, minkä Jumala on luonut, on hyvää, eikä siitä tarvitse
hylätä mitään, kun se otetaan kiittäen vastaan. Jumalan
sana ja rukous pyhittävät sen. (1. Tim. 4:1-5)

Erityisen ihastunut olen Saarnaajan kirjaan, jossa vanha ja todellakin kaiken elämässään saanut ja kokenut kuningas katselee elämäänsä taaksepäin. Olen koonnut tähän parhaat palat hänen yhteenvedostaan:

Vaivannäkönsä keskellä ihmisellä ei ole muuta onnea
kuin syödä ja juoda ja nauttia elämän iloista. Minä
huomasin, että myös tämä tulee Jumalan kädestä.
Sillä kuka voi syödä ja kuka iloita ilman häntä? ...
Minä oivalsin, ettei ihmisellä ole muuta onnea kuin
iloita ja nauttia elämän hyvyydestä. Mutta Jumalan
lahja on sekin, että ihminen saa vaivannäkönsä
keskellä syödä ja juoda ja nauttia elämän antimista.
... Jumalan lahja on sekin, että hän antaa rikkautta
ja omaisuutta ja sallii ihmisen käyttää sitä ja saada
siitä osansa ja iloita kaiken vaivannäön keskellä. ...
Syö siis leipäsi iloiten ja juo viinisi hyvillä mielin, sillä
jo kauan sitten Jumala on hyväksynyt nuo tekosi.
Olkoot vaatteesi aina valkeat ja olkoon pääsi
runsaasti voideltu. Nauti elämästä rakastamasi
vaimon kanssa kaikkina turhina elinpäivinäsi, jotka
Jumala on antanut; se on osasi tässä elämässä
auringon alla, kaiken vaivannäkösi keskellä.
(Saarn. 2:24-25, 3:12-13, 5:18, 9:7-9)

Jumala tahtoo ohjata ihmistä nauttimaan hänen luomastaan elämästä. Jos joku ääni saa sinut ahdistuneeksi Jumalan antaman hyvyyden keskellä, niin se ei voi olla ainakaan Jumalan ääni. Sellaista ajatusta ei pidä kuunnella.

Tämä on helpompi sanoa kuin toteuttaa, mutta haluan rohkaista sinua. Älä pelkää vääriä valintoja. Jumalan sanassa on selvästi sanottu, mikä on väärää. Mutta ymmärsin niin, että sinä pelkäät vääriä valintoja aivan arkisissa pikkuasioissakin. Niissä ei ole olemassa oikeita ja vääriä valintoja. Jumala on antanut elämän sinulle nautittavaksi.

Hylkäämisen pelko

Kirjoitit pelkääväsi jatkuvasti syntiä ja jopa hylkäämistä. Se on vahva pelko. Mutta Kristus on vahvempi. Se synti, jota pelkäät, on kannettu ristille. Vaikka onnistuisit yhden kokonaisen päivän elämään niin, ettet ole kertaakaan langennut sellaisiin synteihin, joita olet varonut, niin olet silti koko päivän ollut syntinen. Anteeksianto on sitä, että sinä koko ajan syntisenä ihmisenä elät Kristuksen armon varassa.

Olen varma siitä, ettei kuolema eikä elämä, eivät enkelit,
eivät henkivallat, ei mikään nykyinen eikä mikään tuleva
eivätkä mitkään voimat, ei korkeus eikä syvyys, ei mikään
luotu voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta, joka on tullut
ilmi Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme.
(Room. 8:38-39)

Juuri sitä, mikä on kadonnut, Ihmisen Poika on tullut
etsimään ja pelastamaan. (Luuk. 19:10)

Yksi uskossa kasvamisen tärkeimpiä asioita on kasvaa syntiseksi. On helppo uskoa armoon, kun tuntuu siltä, että on elänyt kohtalaisen hyvin. Mutta Kristus ei tullut pelastamaan niitä, jotka kokevat olevansa onnistuneita.

Tämä tilanne ei muutu koskaan. Kaikki uskossa olevat tajuavat, että Kristus pelastaa kurjimmankin syntisen, kun tämä tulee uskoon. Mutta liian usein ajatellaan, että jonkun ajan päästä ihmisen pitäisi olla onnistunut tekemään parannusta ja ansaitsemaan asemansa Jumalan lapsena. Ihmisen itsensä kannalta ja seurakunnan kannalta on tärkeää, että kasvetaan kohti Jumalan tuntemista. Mutta pelastuksen perusta on aina sama:

Minä en häpeä evankeliumia, sillä se on Jumalan voima
ja se tuo pelastuksen kaikille, jotka sen uskovat, ensin
juutalaisille, sitten myös kreikkalaisille. Siinä Jumalan
vanhurskaus ilmestyy uskosta uskoon. Onhan kirjoitettu:
"Uskosta vanhurskas saa elää." (Room. 1:16-17)

"Uskosta uskoon" on samanlainen ilmaus kuin päivästä päivään. Pelastus saadaan ensin uskosta, sitten uskosta ja sen jälkeen uskosta. Koko ihmiselämän ajan tilanne on sama. Siksi saat turvallisin mielin levätä Kristuksen armon varassa:

Kaikki ne, jotka Isä minulle antaa, tulevat minun luokseni,
ja sitä, joka luokseni tulee, minä en aja pois. (Joh. 6:37)

Mikään kadotustuomio ei siis kohtaa niitä, jotka ovat
Kristuksessa Jeesuksessa. (Room. 8:1)

Turhat sanat

Lyhyesti vielä kommentoin mainitsemaasi huolta turhista sanoista. Toivon, että yllä kirjoittamani asiat olisivat jo omalta osaltaan avanneet myös tätä ongelmaa ja vapauttaisivat sinua nauttimaan elämästä myös tältä kantilta.

En näet ajattele, että turhalla sanalla tarkoitetaan esimerkiksi yhtä yksittäistä turhaa sanaa kuten esimerkiksi "kuitenkin" sanan ylenpalttista käyttöä ainekirjoituksessa. Enkä millään pysty uskomaan sitäkään, että aina kun mahdollista, on kelpo kristityn oltava vaiti. Kyllähän Raamattu nimenomaan käskee puhumaan:

Älkää päästäkö suustanne sopimatonta puhetta,
vaan puhukaa sitä, mikä kulloinkin on hyvää ja
hyödyllistä ja kuulijoille iloksi. (Ef. 4:29)

Pelkästään kuulijoille iloksi puhuminenkin on siis hyvä syy puhua. Muutenhan voitaisiin tuota mainitsemaasi raamatunkohtaa soveltaa vaikka siten, että yksinäistä mummoa tapaamaan mennessä ei saa puhua vaikka säästä, koska siitä ei ole mitään hyötyä.

Toivon, että pitkä vastaukseni sisältäisi edes jotain, joka sinua auttaa ongelmassasi. Jatkokysymyksien esittäminen on ilman muuta luvallista.

Kirjoittanut: Jere

« : 12.03.2012 - klo:17:18 »

Lisää lainaus

Hei!

Anteeksi jo etukäteen tämän kysymyksen pituudesta, mutta minulla on aika paljon pulmia. Tulin viime lokakuussa uskoon, minkä jälkeen elämäni on ollut aika rankkaa. Ajoittain minua on vaivannut yliherkkä yliminä ja erilaiset äänet, jotka ovat ristiriidassa keskenään ja ahdistavat minua. En oikein ole uskaltanut tehdä päätöksiä, sillä pelkään tekeväni väärät valinnat. Jos mieleni tekee vaikka pähkinöitä, niin usein aluksi ääni sanoo, että ota vain pähkinä tuosta kulhosta. Ottaessani saattaa kuitenkin tulla toinen ääni, joka kieltää sen. Kun sitten jätän ottamatta, edellinen ääni sanoo taas että ota jne. Sama toistuu monissa muissa asioissa, esimerkiksi jos vaikka pitäisi päättää, lähdenkö äitini kanssa lenkille tai kauppaan, mitä haluan syödä lounaaksi, ja jopa tämän viestin kirjoittamista vastaan jokin ääni sotii. Näissä tilanteissa tuntuu, että toinen on aina minuun pettynyt, enkä tiedä, kumpi on Jumala.

Omatuntoa pitää kuulemma kuunnella joka tilanteessa, mutta minun omatuntoni on muuttunut ankaraksi ja järkeni sanoo, että Jumala ei anna niin ahdistavia neuvoja. Tai sitten olen vain niin paatunut, että en osaa nähdä Jumalan hyvää tarkoitusta minua varten ja pidän vain typeryyttäni omantunnon vaatimuksia vaikeina noudattaa. Kysyn siis kantaasi, onko se mielestäsi oikea omatunto, vai vääristynyt? Toinen kysymys koskee järkeä. On sanonta, että Jumala on antanut paljon johdatusta jo antaessaan järjen. Pitääkö kuitenkin enemmän luottaa järkeen vai tunteeseen?

Löysin eilen Ensimmäisen Johanneksen kirjeen neljännen luvun alusta kohdan, että äänet pitää koetella kysymällä, tunnustavatko ne Jeesuksen olevan Kristus. Olen koettanut kysyä hengiltä tätä kysymystä, mutta epäilen erittäin paljon, vastaavatko ne todenmukaisesti. Lopullinen neuvo nimittäin saattaa tästä sinänsä varsin toimivasta metodista huolimatta osoittautua kummalliseksi. Ja samalla epäilen kykyjäni kuunnella henkiä oikein… Netistä löysin näkemyksen, että henkien on pakko vastata tuohon kysymykseen totuudenmukaisesti, mutta joku ääni päässäni sanoo, että tulkitsen kohtaa väärin ja että minä olen eksymässä pois Jumalasta. Toisaalta tunnen pelkoa, jos en pidäkään totena Raamatusta lukemaani.

Tällainen epätoivo on vaivannut minua usein. Itsesyytökseni ovat valtavat, kuten tämä viestikin varmaan osoittaa, mutta juuri tämä kysymys oikean ja väärän johdatuksen erottamisesta vaivaa minua tasaisesti. Tiedän kyllä, että uskossa ei ole kyse alituisesta pelosta. Sen pitäisi tuoda iloa elämään, mutta vaikka Jeesus onkin sovittanut kaikki syntini, pelkään silti jatkuvasti syntiä. Kyllä, olen miettinyt, että saatan olla lakihenkinen ja lain alla, mutta en vain näe ratkaisua tähän. Syntihän erottaa aina Jumalasta ja vaikka saankin sen aina anteeksi, syyllisyys ja hylkäämisen pelko ovat joinakin hetkinä todelliset.

Toinen ongelma on minua askarruttava Raamatunkohta (Matt. 12:34-37), jossa varoitetaan turhien sanojen puhumisesta. Samoin Jes. 58:13-14 varoittaa puhumasta joutavia sapattina. Mitä ovat nämä turhat sanat? Tarkoittaako opetus, että kaikki maalliset aiheet, kuten vaikka small talk ja jokainen asia, jota ei ole aivan välttämätöntä sanoa, pitää jättää sanomatta? Vai onko kyse pahasta puheesta ja herjauksista? Pitääkö kristityn olla vähäpuheinen ja puhua lähestulkoon vain kysymyksiin vastaten ja muuten uskon asioita?

Toivon, että perustat vastauksesi Raamattuun, niin kuin kyllä tiedän sinun tekevän näitä mainioita sivuja tarkasteltuani. Minä en ole luterilainen (en ole löytänyt itselleni sopivaa seurakuntaa tai kirkkoa, enkä tiedä löydänkö koskaan) mutta toivon sinun voivan silti vastata edes jotain, sillä täällähän saavat ateistitkin kysellä mitä vain. En tiedä, onko tapanasi siteerata Lutheria, luterilaisia tunnustuskirjoja tai kirkolliskokousten päätöksiä, mutta tämän vastauksen toivon sinun perustelevan Raamatulla, sillä se meitä ainakin yhdistää.