Kirjoittanut: Nettipappi Marko
« : 19.01.2020 - klo:18:37 »Hei NuoriKristitty,
Vanhassa testamentissa on paljon juutalaisten maalliseen lainsäädäntöön liittyviä ohjeita. Kun Israelin kansa lähti Egyptin orjuudesta kohti luvattua maata, he saivat matkalla Jumalan ohjeita myös arkista elämää varten. Tällaisia olivat muun muassa rangaistussäädökset. Esimerkiksi 2. Moos. 20-23 on paljon hyvin selkeitä lakitekstejä, joissa kerrotaan, millä tavalla oikeudenmukaisesti rangaistaan ihmisiä, jotka ovat syyllistyneet vääriin tekoihin. Kaikki eivät nykyisen oikeuskäsityksen mukaan ehkä vaikuta oikeudenmukaisilta, mutta siinä yhteiskunnassa ne olivat sitä. Juutalaiset saattoivat halukkaasti liittyä tähän ajatukseen:
Onko millään muulla suurellakaan kansalla yhtä oikeudenmukaiset käskyt ja säädökset kuin tämä laki, jonka minä teille tänään annan? (5. Moos. 4:
Rangaistusten kirjo vaihteli hyvin suuresti. Oli taloudellisia vahingonkorvausohjeita, oli ruumiillisia rangaistuksia ja oli kuolemantuomioita. Kysymyksesi myötä havahduin mielenkiintoiseen yksityiskohtaan: Rangaistusten moninaisuudesta huolimatta vankeus puuttuu listasta. Tämä ei kuitenkaan johdu siitä, että vankeusrangaistus olisi ristiriidassa tuon oikeudenmukaisuuden tavoittelun kanssa. Luulen, että yksinkertaisesti syy on se, että autiomaassa vaeltava ja teltoissa asuva kansa ei kovin helposti pysty rakentamaan vankiloita. Joka tapauksessa Raamatusta ei löydy ohjeita siihen, kuinka vankeusrangaistus olisi toteutettava.
Silti jopa autiomaavaellukselta on olemassa esimerkkejä siitä, että joitakuita ihmisiä otettiin kiinni. Esimerkiksi Jumalan pilkkaamiseen ja sapatin rikkomiseen syyllistyneet ihmiset vangittiin, kun vielä ei ollut ohjetta siitä, millainen rangaistus jumalanpilkasta kuului langettaa:
Mies päätettiin pitää vangittuna, kunnes Herra ilmoittaisi, mitä hänelle oli tehtävä. (3. Moos. 24:12)
Miestä pidettiin vangittuna, koska ei vielä ollut selvää määräystä siitä, mitä tällaisessa tapauksessa oli tehtävä.(4. Moos. 15:34)
Kaikesta päätellen oli siis joku keino pitää ihmisiä kytkettynä kahleissa, etteivät he päässeet karkuun. Usein Raamatussa ‘vangita’ verbiä käytetään merkityksessä ‘ottaa kiinni’, mikä voi tarkoittaa kahleissa johonkin paikkaan kuljettamista tai vartioituna pitämistä, eikä se automaattisesti tarkoita vankilaan telkeämistä. Raamatun lehdillä on myös sotavankien ottaminen tuttua, eikä se varmaankaan tarkoita mitään sotavankileiriä, jossa ihmiset eläisivät vuodesta toiseen. Siitä huolimatta Raamatusta ei löydy lainsäädäntöä, jossa kerrottaisiin, että jokin rangaistus edellyttää tietyn mittaista vankeutta. Nuo edellä mainitut kiinni otetut henkilötkään eivät jääneet vankeuteen. Molemmat tuomittiin myöhemmin Jumalan ohjeiden mukaan kuolemaan. Vangitseminen oli siis vasta varsinaisen rangaistuksen esiaste.
Luvattuun maahan asettumisen jälkeen Israelin kansan keskuuteen kehittyi jonkinlainen vankilajärjestelmä, kun talot alkoivat olla kivestä tehtyjä, ja vankityrmäksi sopivia paikkoja oli käytettävissä.
Silloin kuningas Sidkia antoi käskyn, että Jeremia oli pidettävä vangittuna päävartiossa. Hänelle tuli antaa päivittäin ruoaksi yksi Leipurienkujalla valmistettu leipä niin kauan kuin kaupungissa leipää riittäisi. Niin Jeremia sai jäädä päävartioon. (Jer. 37:21)
Vankilat olivat toki israelilaisille tuttuja jo ennen autiomaavaellusta Egyptin ajoilta. Ainakin Joosef oli siellä useamman vuoden tyrmässä:
Hän otti Joosefin kiinni ja pani hänet vankilaan, paikkaan, jossa kuninkaan vankeja säilytettiin. (1. Moos. 39:20)
Uuden testamentin aikana puolestaan roomalaisten vankilat tulivat valitettavan tutuiksi esimerkiksi Johannes Kastajalle ja Jeesuksen seuraajille:
Herodes näet oli pidättänyt Johanneksen, pannut hänet kahleisiin ja heittänyt vankilaan. Tämän hän oli tehnyt veljensä Filippoksen vaimon Herodiaan tähden, sillä Johannes oli sanonut hänelle: ”Sinun ei ole lupa elää hänen kanssaan.” (Matt. 14:3-4)
Sen päivän vastaisena yönä, jona Herodes aikoi asettaa Pietarin oikeuden eteen, Pietari nukkui kahden sotilaan välissä. Hänet oli sidottu kaksin kahlein, ja lisäksi vankilan ovella oli vartiomiehet. (Ap. t. 12:6)
Tässä oli pieni katsaus vankiloihin Raamatun lehdillä. Sitten varsinaiseen kysymykseesi:
Niin kuin hyvin monen muun eettisen kysymyksen suhteen, Raamatussa näyttää olevan eniten ohjeita siihen, kuinka Jumalan omat elävät mahdollisimman hyvin niissä olosuhteissa, jotka ympäröivässä yhteiskunnassa ovat. Paavali opetti kristittyjä siihen, että yhteiskunnalla on oikeus määrätä parhaaksi katsomansa kurinpitomenettelyt. Kristityn on kunnioitettava tätä esivaltaa ja elettävä kuuliaisesti:
Jokaisen on suostuttava esivaltansa alaisuuteen. Eihän ole esivaltaa, joka ei olisi Jumalalta peräisin, häneltä ovat vallankäyttäjät saaneet valtuutensa. Joka vastustaa esivaltaa, nousee siis Jumalan säädöstä vastaan, ja ne, jotka näin tekevät, saavat rangaistuksensa. Ei sen, joka tekee oikein, tarvitse pelätä viranomaisia, vaan sen, joka tekee väärin. Jos siis tahdot elää pelkäämättä esivaltaa, tee oikein! Silloin saat siltä kiitosta. (Room. 13:1-3)
Esivalta saa siis langettaa sellaisia tuomioita ja laatia sellaisia kurinpitomenettelyjä kuin se parhaaksi katsoo. Jos esivalta on kristillinen ja Jumalaa pelkäävä, se pyrkii laatimaan oikeudenmukaisen oikeusjärjestelmän, josta voidaan sanoa niin kuin Vanhassa testamentissa sanottiin Jumalan laeista. Mutta vaikka esivalta ei koskaan onnistu tekemään täydellisiä lakeja, kristitty pyrkii elämään niiden mukaan. Ennen kaikkea kristitty pyrkii viisastumaan ja kasvamaan, jos syyllistyy itse virheisiin:
Jumala ei käännä katsettaan pois hurskaasta vaan nostaa hänet korkeaan asemaan, kuninkaitten vierelle, ja siinä hän pysyy. Jos joku on vankilan kurjuudessa kahleisiin kytkettynä, se on hänelle opiksi: Jumala muistuttaa häntä hänen teoistaan, väkivallan teoista, joihin hän on syyllistynyt. Jumala avaa hänen korvansa kuulemaan varoituksen sanaa, kieltää häntä jatkamasta pahuuden töitä. Jos hän silloin kuulee Jumalan ääntä ja jälleen tottelee häntä, hän saa osakseen onnen päiviä, hänen vuotensa täyttyvät ilosta. Mutta jos hän ei kuule, keihäs lävistää hänet, ja hän kuolee mitään oppimatta. (Job 36:7-12)
Raamatussa on useita esimerkkejä siitä, kuinka esivalta ei onnistunut toimimaan virheettömästi, vaan hurskaat ihmiset joutuivat vankilaan syyttä. Heidän käyttäytymisensä oli niissäkin tapauksissa esimerkillistä. Vaikka esivaltaa palvelleet ihmiset olivat tehneet vääryyttää, Jumalan omat eivät maksaneet pahaa pahalla. Tässä on varsin puhuttelevat tapauskertomukset Joosefista sekä Paavalista ja Silaksesta, jotka olivat syyttöminä vangittuja:
Herra piti Joosefista huolta vankilassakin ja oli hänen kanssaan, niin että hän saavutti vankilan päällikön suosion. Päällikkö uskoi Joosefin valvontaan vankilan muut vangit, ja Joosef huolehti kaikesta, mitä siellä tehtiin. Eikä vankilan päällikkö lainkaan valvonut Joosefin toimia, koska Joosef Herran avulla suoritti ne hyvin. Herra antoi Joosefin onnistua kaikessa. (1. Moos. 39:21-23)
Kansakin nousi heitä vastaan. Hallitusmiehet käskivät repiä heiltä vaatteet päältä ja ruoskittivat heidät. Kun heidät oli perin pohjin piesty, heidät teljettiin vankilaan. Vartija sai määräyksen valvoa heitä tarkoin, ja niinpä hän saamansa käskyn mukaisesti vei heidät vankilan perimmäiseen soppeen ja vielä varmuudeksi pani heidät jalkapuuhun.
Keskiyön aikaan Paavali ja Silas rukoilivat ja laulaen ylistivät Jumalaa, ja toiset vangit kuuntelivat heitä. Yhtäkkiä tuli raju maanjäristys. Vankilan perustukset järkkyivät, kaikki ovet lennähtivät auki, ja kaikkien kahleet irtosivat. Vartija havahtui unestaan, ja kun hän näki vankilan ovet selkoselällään, hän luuli vankien karanneen ja tempasi miekan surmatakseen itsensä. Silloin Paavali huusi kovalla äänellä: ”Älä tee itsellesi mitään! Me olemme kaikki täällä.”
Vartija pyysi valoa, ryntäsi sisään ja heittäytyi vavisten Paavalin ja Silaksen eteen. Hän vei heidät ulos ja kysyi: ”Herrat! Mitä minun on tehtävä, että pelastuisin?” He vastasivat: ”Usko Herraan Jeesukseen, niin pelastut, sinä ja sinun perhekuntasi.” He puhuivat sitten Herran sanaa hänelle ja koko talonväelle. (Ap. t. 16:22-32)
Edes siinä tapauksessa, että kristitty olisi onnistunut itse elämään varsin nuhteetonta elämää, hän ei voi katsella nenänvarttaan pitkin niitä, jotka ovat vankilassa omien väärien tekojensa vuoksi. Oikeaa ja kristillistä on osoittaa hyvyyttä ja rakkautta kaikkia ihmisiä kohtaan. Jeesus opetti viimeisen tuomion kuvauksessaan:
”Minä olin sairas, ja te kävitte minua katsomassa. Minä olin vankilassa, ja te tulitte minun luokseni.” Silloin vanhurskaat vastaavat hänelle: ”Herra, milloin ... me näimme sinut sairaana tai vankilassa ja kävimme sinun luonasi?” Kuningas vastaa heille: ”Totisesti: kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.” (Matt. 25:36-37, 39-40)
Kristillistä on siis elää esivaltaa kunnioittaen, mutta yhtä lailla yksittäisiä ihmisiä kunnioittaen ja rakastaen - riippumatta siitä, millä puolella vankilan muuria kristitty itse tai se toinen lähimmäinen on.
Vähän kieli poskessa lisään vielä loppukaneetiksi, että alla olevasta Jeesusta kuvaavasta profetiasta huolimatta kristityn ei kuitenkaan pidä ryhtyä kansalaisaktivistiksi, joka räjäyttelee vankilan ovia auki. Julistus vangittujen vapautumisesta ja kahleitten kirpoamisesta on tässä tapauksessa vertauskuvaa siitä, kuinka Jeesuksessa synnin orjuuteen joutuneet ihmiset saavat kuulla vapauttavan ilosanoman.
”Herran henki on minun ylläni, sillä hän on voidellut minut. Hän on lähettänyt minut ilmoittamaan köyhille hyvän sanoman, parantamaan ne, joiden mieli on murtunut, julistamaan vangituille vapautusta ja kahlituille kahleitten kirpoamista, julistamaan Herran riemuvuotta, päivää, jona Jumalamme antaa palkan. Hän on lähettänyt minut lohduttamaan kaikkia murheellisia.” (Jes. 61:1-2)
Vanhassa testamentissa on paljon juutalaisten maalliseen lainsäädäntöön liittyviä ohjeita. Kun Israelin kansa lähti Egyptin orjuudesta kohti luvattua maata, he saivat matkalla Jumalan ohjeita myös arkista elämää varten. Tällaisia olivat muun muassa rangaistussäädökset. Esimerkiksi 2. Moos. 20-23 on paljon hyvin selkeitä lakitekstejä, joissa kerrotaan, millä tavalla oikeudenmukaisesti rangaistaan ihmisiä, jotka ovat syyllistyneet vääriin tekoihin. Kaikki eivät nykyisen oikeuskäsityksen mukaan ehkä vaikuta oikeudenmukaisilta, mutta siinä yhteiskunnassa ne olivat sitä. Juutalaiset saattoivat halukkaasti liittyä tähän ajatukseen:
Onko millään muulla suurellakaan kansalla yhtä oikeudenmukaiset käskyt ja säädökset kuin tämä laki, jonka minä teille tänään annan? (5. Moos. 4:
Rangaistusten kirjo vaihteli hyvin suuresti. Oli taloudellisia vahingonkorvausohjeita, oli ruumiillisia rangaistuksia ja oli kuolemantuomioita. Kysymyksesi myötä havahduin mielenkiintoiseen yksityiskohtaan: Rangaistusten moninaisuudesta huolimatta vankeus puuttuu listasta. Tämä ei kuitenkaan johdu siitä, että vankeusrangaistus olisi ristiriidassa tuon oikeudenmukaisuuden tavoittelun kanssa. Luulen, että yksinkertaisesti syy on se, että autiomaassa vaeltava ja teltoissa asuva kansa ei kovin helposti pysty rakentamaan vankiloita. Joka tapauksessa Raamatusta ei löydy ohjeita siihen, kuinka vankeusrangaistus olisi toteutettava.
Silti jopa autiomaavaellukselta on olemassa esimerkkejä siitä, että joitakuita ihmisiä otettiin kiinni. Esimerkiksi Jumalan pilkkaamiseen ja sapatin rikkomiseen syyllistyneet ihmiset vangittiin, kun vielä ei ollut ohjetta siitä, millainen rangaistus jumalanpilkasta kuului langettaa:
Mies päätettiin pitää vangittuna, kunnes Herra ilmoittaisi, mitä hänelle oli tehtävä. (3. Moos. 24:12)
Miestä pidettiin vangittuna, koska ei vielä ollut selvää määräystä siitä, mitä tällaisessa tapauksessa oli tehtävä.(4. Moos. 15:34)
Kaikesta päätellen oli siis joku keino pitää ihmisiä kytkettynä kahleissa, etteivät he päässeet karkuun. Usein Raamatussa ‘vangita’ verbiä käytetään merkityksessä ‘ottaa kiinni’, mikä voi tarkoittaa kahleissa johonkin paikkaan kuljettamista tai vartioituna pitämistä, eikä se automaattisesti tarkoita vankilaan telkeämistä. Raamatun lehdillä on myös sotavankien ottaminen tuttua, eikä se varmaankaan tarkoita mitään sotavankileiriä, jossa ihmiset eläisivät vuodesta toiseen. Siitä huolimatta Raamatusta ei löydy lainsäädäntöä, jossa kerrottaisiin, että jokin rangaistus edellyttää tietyn mittaista vankeutta. Nuo edellä mainitut kiinni otetut henkilötkään eivät jääneet vankeuteen. Molemmat tuomittiin myöhemmin Jumalan ohjeiden mukaan kuolemaan. Vangitseminen oli siis vasta varsinaisen rangaistuksen esiaste.
Luvattuun maahan asettumisen jälkeen Israelin kansan keskuuteen kehittyi jonkinlainen vankilajärjestelmä, kun talot alkoivat olla kivestä tehtyjä, ja vankityrmäksi sopivia paikkoja oli käytettävissä.
Silloin kuningas Sidkia antoi käskyn, että Jeremia oli pidettävä vangittuna päävartiossa. Hänelle tuli antaa päivittäin ruoaksi yksi Leipurienkujalla valmistettu leipä niin kauan kuin kaupungissa leipää riittäisi. Niin Jeremia sai jäädä päävartioon. (Jer. 37:21)
Vankilat olivat toki israelilaisille tuttuja jo ennen autiomaavaellusta Egyptin ajoilta. Ainakin Joosef oli siellä useamman vuoden tyrmässä:
Hän otti Joosefin kiinni ja pani hänet vankilaan, paikkaan, jossa kuninkaan vankeja säilytettiin. (1. Moos. 39:20)
Uuden testamentin aikana puolestaan roomalaisten vankilat tulivat valitettavan tutuiksi esimerkiksi Johannes Kastajalle ja Jeesuksen seuraajille:
Herodes näet oli pidättänyt Johanneksen, pannut hänet kahleisiin ja heittänyt vankilaan. Tämän hän oli tehnyt veljensä Filippoksen vaimon Herodiaan tähden, sillä Johannes oli sanonut hänelle: ”Sinun ei ole lupa elää hänen kanssaan.” (Matt. 14:3-4)
Sen päivän vastaisena yönä, jona Herodes aikoi asettaa Pietarin oikeuden eteen, Pietari nukkui kahden sotilaan välissä. Hänet oli sidottu kaksin kahlein, ja lisäksi vankilan ovella oli vartiomiehet. (Ap. t. 12:6)
Tässä oli pieni katsaus vankiloihin Raamatun lehdillä. Sitten varsinaiseen kysymykseesi:
Niin kuin hyvin monen muun eettisen kysymyksen suhteen, Raamatussa näyttää olevan eniten ohjeita siihen, kuinka Jumalan omat elävät mahdollisimman hyvin niissä olosuhteissa, jotka ympäröivässä yhteiskunnassa ovat. Paavali opetti kristittyjä siihen, että yhteiskunnalla on oikeus määrätä parhaaksi katsomansa kurinpitomenettelyt. Kristityn on kunnioitettava tätä esivaltaa ja elettävä kuuliaisesti:
Jokaisen on suostuttava esivaltansa alaisuuteen. Eihän ole esivaltaa, joka ei olisi Jumalalta peräisin, häneltä ovat vallankäyttäjät saaneet valtuutensa. Joka vastustaa esivaltaa, nousee siis Jumalan säädöstä vastaan, ja ne, jotka näin tekevät, saavat rangaistuksensa. Ei sen, joka tekee oikein, tarvitse pelätä viranomaisia, vaan sen, joka tekee väärin. Jos siis tahdot elää pelkäämättä esivaltaa, tee oikein! Silloin saat siltä kiitosta. (Room. 13:1-3)
Esivalta saa siis langettaa sellaisia tuomioita ja laatia sellaisia kurinpitomenettelyjä kuin se parhaaksi katsoo. Jos esivalta on kristillinen ja Jumalaa pelkäävä, se pyrkii laatimaan oikeudenmukaisen oikeusjärjestelmän, josta voidaan sanoa niin kuin Vanhassa testamentissa sanottiin Jumalan laeista. Mutta vaikka esivalta ei koskaan onnistu tekemään täydellisiä lakeja, kristitty pyrkii elämään niiden mukaan. Ennen kaikkea kristitty pyrkii viisastumaan ja kasvamaan, jos syyllistyy itse virheisiin:
Jumala ei käännä katsettaan pois hurskaasta vaan nostaa hänet korkeaan asemaan, kuninkaitten vierelle, ja siinä hän pysyy. Jos joku on vankilan kurjuudessa kahleisiin kytkettynä, se on hänelle opiksi: Jumala muistuttaa häntä hänen teoistaan, väkivallan teoista, joihin hän on syyllistynyt. Jumala avaa hänen korvansa kuulemaan varoituksen sanaa, kieltää häntä jatkamasta pahuuden töitä. Jos hän silloin kuulee Jumalan ääntä ja jälleen tottelee häntä, hän saa osakseen onnen päiviä, hänen vuotensa täyttyvät ilosta. Mutta jos hän ei kuule, keihäs lävistää hänet, ja hän kuolee mitään oppimatta. (Job 36:7-12)
Raamatussa on useita esimerkkejä siitä, kuinka esivalta ei onnistunut toimimaan virheettömästi, vaan hurskaat ihmiset joutuivat vankilaan syyttä. Heidän käyttäytymisensä oli niissäkin tapauksissa esimerkillistä. Vaikka esivaltaa palvelleet ihmiset olivat tehneet vääryyttää, Jumalan omat eivät maksaneet pahaa pahalla. Tässä on varsin puhuttelevat tapauskertomukset Joosefista sekä Paavalista ja Silaksesta, jotka olivat syyttöminä vangittuja:
Herra piti Joosefista huolta vankilassakin ja oli hänen kanssaan, niin että hän saavutti vankilan päällikön suosion. Päällikkö uskoi Joosefin valvontaan vankilan muut vangit, ja Joosef huolehti kaikesta, mitä siellä tehtiin. Eikä vankilan päällikkö lainkaan valvonut Joosefin toimia, koska Joosef Herran avulla suoritti ne hyvin. Herra antoi Joosefin onnistua kaikessa. (1. Moos. 39:21-23)
Kansakin nousi heitä vastaan. Hallitusmiehet käskivät repiä heiltä vaatteet päältä ja ruoskittivat heidät. Kun heidät oli perin pohjin piesty, heidät teljettiin vankilaan. Vartija sai määräyksen valvoa heitä tarkoin, ja niinpä hän saamansa käskyn mukaisesti vei heidät vankilan perimmäiseen soppeen ja vielä varmuudeksi pani heidät jalkapuuhun.
Keskiyön aikaan Paavali ja Silas rukoilivat ja laulaen ylistivät Jumalaa, ja toiset vangit kuuntelivat heitä. Yhtäkkiä tuli raju maanjäristys. Vankilan perustukset järkkyivät, kaikki ovet lennähtivät auki, ja kaikkien kahleet irtosivat. Vartija havahtui unestaan, ja kun hän näki vankilan ovet selkoselällään, hän luuli vankien karanneen ja tempasi miekan surmatakseen itsensä. Silloin Paavali huusi kovalla äänellä: ”Älä tee itsellesi mitään! Me olemme kaikki täällä.”
Vartija pyysi valoa, ryntäsi sisään ja heittäytyi vavisten Paavalin ja Silaksen eteen. Hän vei heidät ulos ja kysyi: ”Herrat! Mitä minun on tehtävä, että pelastuisin?” He vastasivat: ”Usko Herraan Jeesukseen, niin pelastut, sinä ja sinun perhekuntasi.” He puhuivat sitten Herran sanaa hänelle ja koko talonväelle. (Ap. t. 16:22-32)
Edes siinä tapauksessa, että kristitty olisi onnistunut itse elämään varsin nuhteetonta elämää, hän ei voi katsella nenänvarttaan pitkin niitä, jotka ovat vankilassa omien väärien tekojensa vuoksi. Oikeaa ja kristillistä on osoittaa hyvyyttä ja rakkautta kaikkia ihmisiä kohtaan. Jeesus opetti viimeisen tuomion kuvauksessaan:
”Minä olin sairas, ja te kävitte minua katsomassa. Minä olin vankilassa, ja te tulitte minun luokseni.” Silloin vanhurskaat vastaavat hänelle: ”Herra, milloin ... me näimme sinut sairaana tai vankilassa ja kävimme sinun luonasi?” Kuningas vastaa heille: ”Totisesti: kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.” (Matt. 25:36-37, 39-40)
Kristillistä on siis elää esivaltaa kunnioittaen, mutta yhtä lailla yksittäisiä ihmisiä kunnioittaen ja rakastaen - riippumatta siitä, millä puolella vankilan muuria kristitty itse tai se toinen lähimmäinen on.
Vähän kieli poskessa lisään vielä loppukaneetiksi, että alla olevasta Jeesusta kuvaavasta profetiasta huolimatta kristityn ei kuitenkaan pidä ryhtyä kansalaisaktivistiksi, joka räjäyttelee vankilan ovia auki. Julistus vangittujen vapautumisesta ja kahleitten kirpoamisesta on tässä tapauksessa vertauskuvaa siitä, kuinka Jeesuksessa synnin orjuuteen joutuneet ihmiset saavat kuulla vapauttavan ilosanoman.
”Herran henki on minun ylläni, sillä hän on voidellut minut. Hän on lähettänyt minut ilmoittamaan köyhille hyvän sanoman, parantamaan ne, joiden mieli on murtunut, julistamaan vangituille vapautusta ja kahlituille kahleitten kirpoamista, julistamaan Herran riemuvuotta, päivää, jona Jumalamme antaa palkan. Hän on lähettänyt minut lohduttamaan kaikkia murheellisia.” (Jes. 61:1-2)
