Tervehdys VeliT,
Keskustelu sinun kanssasi on ollut paitsi miellyttävää niin myös jotain sellaista, mitä minä toivoisin kristillisissä piireissä kohtaavani paljon enemmän. Koen näet, että me katselemme kristillisiä asioita joissain yksityiskohdissa hyvinkin eri suunnasta, mutta minulla on koko ajan olo hyvin kunnioittavasta keskustelusta. Jos myös sinulla on samanlainen tuntuma ajatustenvaihdostamme, olemme onnistuneet jotakuinkin täydellisesti. Samassa hengessä toivon osaavani jatkaa.
Viimeisin viestisi sisälsi monta yksityiskohtaa, joista jokaisesta saisi omat kysymysketjunsa aikaiseksi. Vaikka tämäkin vastaus hyvästä yrityksestä huolimatta paisui varsin laajaksi, täysin hallitsemattoman tekstimäärän pelossa tutkailen pohdintojasi pääasiassa yhtenä pakettina siinä määrin, kun ne liittyvät eettisen erimielisyyden teemaan. Jos joku esimerkkinä mainitsemistasi asioista on sellainen, että haluaisit pureutua siihen perusteellisemmin, tee rohkeasti uusi aihe.
Luulen, että ajattelemme hyvin samaan tapaan tuosta ”uskon ytimestä”. Vaikka eettisesti painottuneilla ja opillisesti suuntautuneilla ihmisillä uskon todellinen ydin on Jeesuksen pelastusteko, johtopäätökset kristillistä elämää kohtaan päätyvät niin erilaisiin painotuksiin, että voidaan lainausmerkkeihin laittaen puhua erilaisista uskon ytimistä. Samalla tavalla ajattelen myös suhtautumisesta Raamattuun. Viidestä pääkohdasta ja niiden alakohdista koostunut jaottelusi on mielestäni tiivistettävissä kysymykseen: Kuka on Raamatun taustalla?
Eettisen ja opillisen kristillisyyden oleellisimpia jakolinjoja on se, kuinka kristitty suhtautuu Raamatun kirjoituksiin. Aikaisemmissa viesteissä teinkin jo jaottelun siitä, että opillinen raamattukäsitys tiivistyy ideaan: "Jumalan puhetta ihmiselle" ja eettinen raamattukäsitys kiteytyy ajatukseen: "ihmisen puhetta Jumalasta". Käsitykset ovat äkkiseltään toistensa vastakohtia, mutta tarkemmin ajateltuna uskoon ja raamatuntulkintaan kuuluvat molemmat puolet yhtä aikaa.
Jos ajatellaan, että Jumalasta voidaan tietää yhtään mitään, silloin joudutaan hyväksymään ainakin kaksi asiaa: 1. Jumala on ilmoittanut itsestään jotain ja 2. se ilmoitus tapahtuu ihmisten kielellä. Eli kaikki puhe Jumalasta ja kaikki näkemykset Raamatusta sisältävät kaksi asiaa: Jumalallisen sisällön ja inhimillisen muodon. Uskonvalinta on sitä, kuinka paljon nämä eri puolet kunkin kristityn elämässä merkitsevät tai kuinka paljon ihminen uskoo näiden puolten olevan uskonnollisessa puheessa läsnä.
Perinteisesti kristinuskossa on ajateltu, että Raamattu on paradoksaalinen kokonaisuus, josta 100% jumalallista alkuperää ja 100% inhimillistä alkuperää. Niin kuin Jeesus, Jumalan Sana, itsekin oli 100% Jumala ja 100% ihminen.
Eettinen ja opillinen raamattukäsitys eivät siksi ole toistensa vastakohtia. Ihmiset ovat kuitenkin rajallisia ja Raamattu niin äärettömän runsas, että kukin kristitty tarkkailee Raamattua niillä prosenttiluvuilla, jotka ovat oman uskon mukaisia. Nuoruudessani olin äärimmäisen opillinen, jolloin minulle Raamattu oli 100% jumalallinen ja ihan vain parin prosentin verran inhimillinen. Nykyisellään tuo inhimillinen puoli on jo paljon suurempi, ja kasvaa edelleen kohisten. En ole varma, onko kehityksen johdosta jumalallinen puoli jotenkin päässyt pienenemään, mutta teoriassa olen täysin 100+100 -ajatuksen kannattaja. Valitettavasti joudun myöntämään, että käytännössä en ole noihin lukemiin päässyt.
Olen siis samaa mieltä siitä, että Raamatun lukutavassa kyse on uskonvalinnasta. Sen valinnan vaihtoehdot eivät ole usko tai epäusko. Valinta on pikemminkin jumalallisen ja inhimillisen painotuksessa. Sitä valintaa ei tehdä vapaasti, vaan lopputulos riippuu siitä, missä määrin opillisuus ja eettisyys omassa uskossa painottuvat. Minä haluaisin, että Raamattu sanelisi minun lukutapani täydellisesti, jolloin uskonikin olisi 100+100. Mutta koska en ole täydellisen opillinen ja yhtä aikaa täydellisen eettinen, myös todellinen ymmärrykseni Raamatusta ei ole 100+100.
Tämän ketjun vastaukseni ovat tällaista omatekoista uskontofilosofiaa, joten on vaara, että olen kaivanut itselleni kohta syvän ja liukkailla termeillä vuoratun kuopan, josta ei pääse mitenkään ylös. Yritän seuraavassa kuitenkin hahmotella näkökulmia Raamatun jumalallisen ja inhimillisen puolen vuoropuhelusta.
Kirjain vs. henkiPohdiskelit sitä, kuinka Paavali näyttää uskoneen Jeesuksen pikaiseen takaisintulemiseen. Varhaisimmissa kirjeissään hän tosiaan näyttää ajatelleen juuri niin. Myöhäisimmissään hän katsoo eri perspektiivillä. Vaan olisiko Paavali muuta voinut olettaakaan, kun Jeesus itsekin sanoi:
"Minä tulen pian" (Ilm. 22:12)? Nykytilanteesta käsin voidaan todeta, että Jeesus joko:
- valehteli teknisistä yksityiskohdista,
- eli ihan toisessa aikakäsityksessä tai
- puhui näyssä vertauskuvin.
Teknisesti voitaisiin moittia Jeesusta täysin väärään luuloon jättämisestä, kun oikein millään mittarilla 2000 vuotta ei ole "pian". Mutta oliko Jeesuksellakaan mitään muuta mahdollisuutta? Olisiko hän koskaan voinut sanoa: "Minä tulen takaisin aikaisintaan 2000 vuoden päästä, mutta levittäkää siitä huolimatta evankeliumia kuin viimeistä päivää!"
Valehteliko Jeesus? Vai käyttikö hän kielikuvaa, joka sai aikaan sen, mitä hän halusi? Jobin kirjan lopussa Jumala pitää puheen, jonka pääpointti on: Sinä et voi ymmärtää. Jobin kirjan tapahtumien äärellä voidaan nähdä, kuinka Jumala haluaa saada aikaan kasvua, Jumalan tuntemista ja oman itsen tuntemista, ei niinkään maailmankaikkeuden ymmärtämistä. On alistuttava siihen tosiasiaan, että Raamattu on Jumalan puhetta lapsille, joiden ei ole mahdollistakaan ymmärtää kaikkea. Jeesuksen "minä tulen pian" -lausahduksen valossa voidaan jopa esittää kysymys: pystyisikö syntinen ihminen toimimaan oikein, jos hän ymmärtäisi kaiken?
Kun pieni lapsi kysyy vanhemmaltaan: ”saanko ottaa nalleni mukaan taivaaseen”, joutuu vanhempi tukalaan valinnanpaikkaan. Täytyykö vastata teknisesti oikein vai pyrkiä antamaan lapselle oikea mielikuva taivaasta? Totuus kaiken maallisen jäämisestä tähän elämään kertoo lapselle ”totuuden” siitä, että taivas on paha paikka.
Olen aina inhonnut ”kirjain vai henki” -vastakkainasettelua. Opillisena ihmisenä se kuulostaa minun korvaani samalta kuin ”tarkoitus pyhittää keinot” tai ”tarpeen mukaan valkoinen valhe käy”. Toisaalta "minä tulen pian" -lause osoittaa, että ainakin Ilmestyskirjan vertauskuvallisessa kielessä Jeesus itse puhuu asioita, joiden on tarkoitus saada aikaan tietty vaikutus eikä asioiden teknisten yksityiskohtien ymmärrystä.
100-0 opillinen ihminen ajattelee, että kaikki Raamatussa on vain kirjaimellisuutta ja kaikki luetaan "niin kuin siellä sanotaan". 0-100 eettinen ihminen haluaa, että ihmisen tulkitsema "Raamatun henki" on punainen lanka, jota seurataan. Kumpi tahansa lukutapa vie metsään.
Fakta vs. ymmärrysLuomiskertomuksen äärellä voidaan herätellä erityisen paljon kysymyksiä kirjaimellisuudesta. Kuten itsekin totesit, Raamatun kahdessa ensimmäisessä luvussa on erilaiset luomiskertomukset. Johtopäätöksiä voidaan tehdä ainakin kaksi ja hyvin eri näkökulmista.
- Erilaiset kertomukset osoittavat selvästi, että kertomukset ovat ihmisten ajatuksia, koska Jumala ei voi puhua itsensä kanssa ristiin.
- Erilaiset kertomukset todistavat jumalallisesta alkuperästä, koska omia juttujaan sepittävät ihmiset eivät olisi jättäneet tekstiin ristiriitaisuuksia vaan olisivat yhdenmukaistaneet ne kirjoitusvaiheessa.
Minusta on loogisempi tämä jälkimmäinen, joten siksi minun jatkokysymykseni kuuluu: miksi Jumala puhuu samasta asiasta eri tavoilla? Vastaukseni on, että Jumala ei ole kummassakaan kertomuksessa kertonut perusteellista tieteellistä selvitystä luomisen tapahtumista. Hän on kertonut sen, mitä hänen mielestään ihmisen tarvitsee ymmärtää luomisesta. Koska luominen on jotain valtavan suurta, yksi kertomus ei riitä valottamaan kaikkia tarpeellisia puolia.
Sanotaan, että jos kysyt juutalaiselta rabbilta kysymyksen, hän vastaa sinulle kertomuksella. Jos et ymmärrä ja kysyt tarkennusta, hän kertoo sinulle toisen kertomuksen. Jos et vieläkään ymmärrä, kuulet kolmannen kertomuksen. Luomiskertomusten kohdalla näköjään kaksi kertomusta riitti.
100-0 opillinen ihminen kehittää keinot sovittaa eri kertomusten yksityiskohdat teknisesti kohdalleen, jottei Raamattu vaikuttaisi epäluotettavalta. 0-100 eettinen ihminen näkee kertomusten erot todisteena sille, että Raamattu ei ole liian vakavasti otettava auktoriteetti yksityiskohdissaan. Kumpikaan ajatus puhtaaksi viljeltynä ei vaan toimi.
Käyttöohje vs. runoMonesta kotikirjahyllystä löytyy elämänkertoja, keittokirjoja, runokirjoja, romaaneja, tietokirjoja... Niitä kaikkia pitää lukea eri tavoilla. Ne kaikki ovat "totta", jos ne luetaan kullekin kirjallisuustyylille ominaisella tavalla. Käyttöohjekirja moottorin sytytysennakoiden säätämisestä ei palvele tarkoitustaan, jos autonasentaja sivuuttaa faktat ja pyrkii keskittymään tunnelmaan, jonka ohjeen lukeminen synnyttää. Runo ihmisiä yhdistävästä kaarisillasta ei ole täyttänyt tarkoitustaan, jos sen jälkeen lukija velvoittaa naapureitaan rakentamaan siltoja kaikkien lähimpien purojen yli.
Raamattu on täynnä erilaisia kirjallisuudenlajeja. Raamatunlukemisen yksi perussäännöistä on: mieti, kuka puhuu kenelle ja missä tilanteessa. Tuon lisäksi on valtavan oleellista myös miettiä sitä, mikä on luetun tekstin tyylilaji. Laulujen laulun ylistys rakastetulle tai psalmirukoilijan ahdistunut katkeruuden purkaus Jumalalle eivät ole samaa tyylilajia kuin heprealaiskirjeen opetus Jeesuksesta VT:n kirjoitusten pohjalta tai Mooseksen kirjojen juutalaisen temppelisäädöstön ohje. Näyt ovat vertauskuvallisia prosessien käynnistäjiä ja Paavalin kirjeet varhaiskristillistä opinmuodostusta. Joka haluaa ottaa Jumalan Sanan vakavasti, ottaa myös tyylilajit vakavasti: osa teksteistä pitää lukea kirjaimellisemmin ja osa vertauskuvallisemmin, jotta ne luetaan oikein.
Otan esimerkiksi mainitsemasi kohdan, jossa Jeesus kieltää sanomasta ketään isäksi, mutta Paavali puhuu itsestään isänä. Jeesus ja Paavali näyttävät puhuvan ristiin. Mutta kyllä myös Jeesus puhuu isistä, kun käskee kunnioittaa isää ja äitiä eikä "siittäjää" ja äitiä. Paavali sanoo seurakunnalleen:
Vaikka teillä Kristukseen uskovina olisi tuhansia kasvattajia, teillä on vain yksi isä. Minähän teidät olen evankeliumia julistamalla synnyttänyt Kristukseen Jeesukseen uskoviksi. (1. Kor. 4:15) Opettajana ottaisin itse kantaa siihen, että tässä on kolme eri asiaa:
- On olemassa maallisia isiä, joille ei tarvitse keksiä uutta nimitystä siksi, että on olemassa myös Taivaan Isä.
- Jeesus kieltää ottamasta itselle hengellistä arvonimeä "isä".
- Paavali ei käytä sanaa "isä" hengellisenä arvonimenä, vaan viittaa vertauskuvallisesti siihen, kuinka hän perusti seurakunnan.
Tässä raamatunlukijat ja erityisesti raamatunopettajat joutuvat nöyrälle paikalle. Kukaan ei ole 100-100 -kristitty, mutta kasvua sitä kohti tapahtuu koko ajan. Opettamatta ei voi jättää vedoten siihen, että tulevaisuudessa ehkä ajattelen toisin. Kantaa pitää uskaltaa ottaa joskus vahvastikin, vaikka samalla on alistuttava sille, että tämän hetken ymmärrys saattaa tulevaisuudessa muuttua.
100-0 opillinen ihminen tulkitsee Raamatun kaikilta osin pikkutarkaksi käyttöohjeeksi. 0-100 eettinen ihminen tulkitsee koko Raamatun vertauskuvalliseksi runoksi.
Silminnäkijäkertomus vs. annettu ilmoitus Raamatussa on neljä evankeliumia, joissa on keskenään erilaisia yksityiskohtia samoista tapahtumista.
- Jeesus paransi Jerikon edustalla sokean. Yhden evankelistan mukaan tämä tapahtui menomatkalla, toisen mukaan paluumatkalla ja kolmannen mukaan parannettuja oli kaksi. Osoittaako tämä, että Jeesus ei parantanutkaan ketään?
- Markus kertoo, että ristin ryövärit pilkkasivat Jeesusta. Luukas kertoo, että toinen ei pilkannutkaan vaan pyysi armoa. Osoittaako tämä, että Jeesusta ei ristiinnaulittukaan?
- Evankeliumit kertovat eri ihmisten käyneen tyhjällä haudalla. Myös enkeleitä on eri evankeliumeissa eri määrä. Osoittaako tämä, että Jeesus ei noussutkaan kuolleista?
Klassinen esimerkki käytännön arjesta on autokolari, jossa kaksi autoa törmää risteyksessä ja tilanteella on kaksi silminnäkijää. Kun poliisi haastattelee kuljettajia sekä jalankulkijoita, hän saa neljä hieman toisistaan poikkeavaa kertomusta. Kukaan poliisi ei siinä vaiheessa revi papereitaan ja totea: "Koska kertomukset sisältävät ristiriitaisuuksia, kolaria ei ole tapahtunut." Historiassa tapahtuneet silminnäkijäkertomukset ovat aitoja silloin, kun niissä on inhimillistä rosoa. Ja silti Raamattu on Jumalan Pyhän Hengen vaikuttama kirja.
100-0 opillinen ihminen tarvittaessa selittää, että Jeesus kävi Jerikossa kolme kertaa, jotta yksityiskohdat täsmäävät. 0-100 eettinen ihminen toteaa, että aikanaan ihmisillä oli erilaisia käsityksiä Jumalasta, ja sama meno saa jatkua edelleen.
Kulttuurisidonnainen vs. yleispäteväHerran siunaus, 10 käskyä ja Isä meidän -rukous ovat perinteisesti ajateltu yleispäteviksi kohdiksi, joita on käytetty aina ja kaikkialla. Luvatun maan valloittamista koskevat käskyt ovat puolestaan hyvin tarkasti tilanteeseen sidonnaisia, eikä niitä voida soveltaa kirjaimellisesti uudelleen.
Raamatun sanaa ei voida irrottaa kulttuuristaan, ja silti sitä pitää pystyä julistamaan yli kaikkien kulttuurien. Jumala on antanut ilmoituksen tietyllä kielellä, tietyyn historialliseen tilanteeseen sekä tietyn kulttuurin ja kansan keskelle. Raamatun opetukset ottavat joskus hämmentävän vahvasti huomioon aikansa elämäntavat. Esimerkiksi Jumala opetti Vanhan testamentin ihmisiä toimimaan oikeudenmukaisesti orjien kanssa - koska se oli yksi silloisen sosiaaliturvan muoto. Raamatun sivuilta ei voi lukea käskyä: "3500 vuoden kuluttua Pohjoismaissa on kuulkaas sellainen verotukseen perustuva sosiaaliturva, että tuo suurten perheiden, yhteisöjen ja orjuuden kulttuuri on turha. Lopettakaa paimentolaiselämä ja opetelkaa pohjoismainen demokratia."
Jos tarkkoja ollaan ja kirjaimellisesti luetaan, ei Herran siunaustakaan annettu kaikille maailman kansoille. Se oli siunaus, jolla Vanhan testamentin temppelipappien täytyi siunata Israelin kansa.
100-0 opillinen ihminen pitää kaikkea Raamatussa yleispätevänä. 0-100 eettinen ihminen pitää kaikkea tilanne- ja kulttuurisidonnaisena.
Valikoiva lukeminen vs. kokonaisuuden hahmottaminenEdellä olen nostanut esiin muutamia tulkinnallisia kysymyksiä, jotka ovat välillä vaikeita. Itse edustan sitä koulukuntaa, että pääasiassa kaikille kohdille Raamatussa on "oikea lukutapa", mutta samaan hengenvetoon joudun myöntämään, että aika paljon Raamattua lukeneenakin joudun monien kohtien edessä toistaiseksi toteamaan, etten voi varmuudella sanoa edes sitä, pitääkö kohta lukea vertauskuvallisesti vai kirjaimellisesti, kulttuurisidonnaisesti vai yleispätevästi vai miten.
Silti näitä muuttujiakin suurempi kysymys on valikoiva raamatunluku. Yksittäisten raamatunkohtien suhteen on vielä kohtalaisen helppo päästä tukevalle alustalle, mutta vaikeampaa on se, kun pitäisi ottaa huomioon kokonaisuus. Otit esiin esimerkiksi sen, miten Jeesus kritisoi oppineita. Kyllä. Toisinaan hän teki niin. Niiden kohtien perusteella päästään eettisesti painottuneisiin johtopäätöksiin. Lopputulos on päinvastainen, jos unohdetaan ne kohdat, jotka sinä mainitsit, ja keskitytään vain seuraaviin, joissa Jeesus ylistää oppineisuutta:
Totisesti: laista ei häviä yksikään kirjain, ei pieninkään piirto, ennen kuin taivas ja maa katoavat, ennen kuin kaikki on tapahtunut. Sitä, joka jättää laista pois yhdenkin käskyn, vaikkapa kaikkein vähäisimmän, ja siten opettaa, kutsutaan taivasten valtakunnassa vähäisimmäksi. Mutta sitä, joka noudattaa lakia ja niin opettaa, kutsutaan taivasten valtakunnassa suureksi. Minä sanon teille: ellette te noudata Jumalan tahtoa paljon paremmin kuin lainopettajat ja fariseukset, te ette pääse taivasten valtakuntaan. (Matt. 5:18-20)
Silloin hän sanoi heille: "Siksipä jokainen lainopettaja, josta on tullut taivasten valtakunnan opetuslapsi, on kuin isäntä, joka runsaasta varastostaan ottaa esiin sekä uutta että vanhaa." (Matt. 13:52)Raamatussa on niin runsaasti tavaraa, että valikoimalla oikeat kohdat saadaan melkein mikä tahansa lopputulos aikaan. Tässäkin mielessä kyseessä on uskonvalinta. Raamattu näyttäytyy väistämättä sellaisena kirjana, mikä on lukijan sydämen tila ja asenne. Eettisyyden ja opillisuuden suhteen voisin jälleen kerran tehdä yhden kärjistyksen:
- Opillinen raamatuntulkinta: Vaikka miten pahalta tuntuisi, ihmisen on muututtava Sanan mukaiseksi.
- Eettinen raamatuntulkinta: Raamattu ei voi tarkoittaa mitään sellaista, mikä tuntuu ihmisestä pahalta.
Sanomattakin on selvää, että kumpikaan ääripää ei ole hedelmällinen eikä totuudellinen. 100-0 tai 0-100 ei ole koskaan oikein Raamatun kokonaisuutta ajatellen.
Mielestäni kristityn täytyy pyrkiä erottamaan ajan havina ja pöly siitä, mikä on aidosti pysyvää.
Luulen, että sekä opilliset että eettiset raamatunlukijat ovat samaa mieltä asiasta. Erot tulevat siinä, mitkä asiat kuuluvat ajan havinaan ja mitkä pysyviin asioihin. En tiedä, kuinka hyvin nuo edellä mainitut näkökulmat avaavat lisää eettisen erimielisyyden kenttää. Yritin jotenkin maalata taas joillain uusilla sanoilla kristillisen uskon laajuutta ja moninaisuutta - sekä eettisen erimielisyyden haasteellisuutta.
Kuten olemme kummatkin pohtineet, raamatuntulkinta on uskonvalinta. En tiedä, kuinka kukaan ihminen voisi kääntää oman valintansa toisenlaiseksi, mitä se nyt on. Raamatunlukutapa on sidoksissa hyvin tiukasti oman uskon ilmenemismuotoihin, jotka ovat puolestaan sidoksissa omaan persoonallisuuteen, elämänkokemuksiin, hengelliseen historiaan, armolahjoihin...
Ehkä ymmärrys ja kokonaisvaltainen raamatunlukeminen voisi alkaa siitä, että suostuisi näkemään oman lukutapansa vain yhdeksi pieneksi osaksi sitä laajaa kokonaisuutta, mitä kaikkea Raamattu sisältää.
