Kirjoittanut: Nettipappi Marko
« : 24.01.2021 - klo:16:27 »Hei Anniina,
Kiitos erittäin hyvistä huomioista! Tuo edeltävä vastaukseni ei ollut ollenkaan kattava. Näin pidemmän tauon jälkeen luettuna se vaikuttaa hyvin ohuelta ja pintapuoliselta. Keskityin lähinnä nostamaan pari ajatusta, joista tuo esitelmäänsä valmistautuva kysyjä saisi jotain inspiraatiota. Itsekkyys oli lähinnä sellainen teema, jonka ajattelin tuovan uutta kulmaa hänellä jo olleiden ajatusten joukkoon.
Itsekkyys on hyvin monisäikeinen asia, ja teit varsin oikeaan osuvan havainnon siitä, että adoption suhteen yksi henkilö voi olla itsekäs tavalla: "minä haluan lapsen" ja toinen voi olla itsekäs tavalla "minä haluan näyttäytyä hyväntekijänä". Kumpikin lähtökohta voi johtaa sekä hyvään että pahaan. Itsekkyyttä pidetään lähtökohtaisesti negatiivisena terminä, mutta on kuitenkin huomattava, että tiettyyn rajaan asti itsekkyys on positiivisessa mielessä maailman tehokkain käyttövoima. Maailmassa jäisi tosi monta hyvää asiaa tekemättä, jos itsekkyys ei antaisi sille sysäystä. Merkitystä on lopulta sillä, kuinka uskollisesti ja oikealla asenteella sitoutuu siihen asiaan, jonka itsekkyys on laittanut alulle.
Minä viittasin edellisessä vastauksessani siihen, miten lapsen haluaminen on yleensä itsekäs halu. Ainakin biologisesti se on mitä syvimpiä käyttövoimia. Siinä mielessä lisääntyminen on äärimmäisen itsekästä. Mutta ilman sitä halua ihmiskunta olisi varmaan tuhoutunut. Tai vähintäänkin vanhemmuus olisi aivan retuperällä.
Maailmaan mahtuu monenlaista, mutta keskimäärin omat lapset ovat aina rakkaampia kuin naapurin vintiöt. Omien lasten suhteen on nähty valtavasti vaivaa jo ennen kuin lapsi on edes syntynyt. Kun paratiisissa syntiinlankeemuskertomuksen jälkeen ihmisille kerrottiin, mitä lankeemuksesta seuraa, nainen sai kuulla: "Minä teen suuriksi sinun raskautesi vaivat, ja kivulla sinä olet synnyttävä lapsesi." (1. Moos. 3:16)
Ajattelen niin, että synnin seuraukset eivät olleet Jumalan rangaistus ihmiskunnalle. Ne olivat väistämätön hoitokeino sille, että syntisten ihmisten maailma pysyisi jonkinlaisessa oikeassa arvojärjestyksessä. Syntiinlangenneessa maailmassa lapset ja vanhemmat ottavat toisinaan yhteen ja tulee kahnauksia. Jos perheenjäsenten välitä puuttuisi kiintymys ja vahvat tunnesiteet, muuttuisivat nämä kahnaukset käsittämättömiksi sodiksi ja vallankäytön paikoiksi. Siksi on positiivista, että "syntinen itsekkyys" on synnyttänyt inhimillistä rakkautta, jonka positiivinen puoli on omistushalu ja itselle kuuluvan suojeleminen. Tämä on aika raadollisesti sanottu, mutta toisaalta juuri tällä tavoin Jumala näyttää valjastaneen itsekkyyden suojelevaksi käyttövoimaksi.
Ajatus lapsista kiehtoo ja houkuttaa. Äidin raskauden aika ja vaivat tekevät lapsesta erityisen rakkaan. Parinkymmenen vuoden kasvatusprosessi koettelee kumpaakin vanhempaa. Niin suuren työn jälkeen ei voi olla välinpitämätön jälkikasvustaan. Oma lapsi on tullut valtavan tärkeäksi siinäkin tapauksessa, että hänen kanssaan olisivat sukset useammin ristissä kuin siistisi oikealla ladulla.
Tämä yhteen kasvaminen toteutuu myös adoptiolapsen suhteen, vaikka biologisen lapsen kanssa fyysinen vaivannäkö alkaa vähintään 9 kuukautta aikaisemmin. Adoptoitua lasta ei ole kannettu raskauden vaivoin ja saatettu maailmaan synnytyksen kivuin. Silti pitkä kasvuprosessi sitoo vanhemmat ja lapsen toisiinsa.
Tiukoissa paikoissa saattaa olla merkitystä sillä, millaisella itsekkyyden muodolla prosessiin on heittäydytty. "Hyväntekijän" lähtökohta on ehkä yksi niistä huterimmista. Sanotaan, että tie helvettiin on kivetty hyvillä aikomuksilla. Perhehelvetti voi syntyä siitä, jos on kuvitellut, että ulkokultaisen kristillinen motiivi kantaa vanhemmuuden kipujen yli. Uskon helposti tuon kuvaamasi skenaarion siitä, että vaikeuksien kohdatessa lasta syytetään siitä, ettei hän ole riittävän kiitollinen ja kunnioittava pelastajiaan kohtaan.
Merkitystä ei lopulta ole sillä, millaisin sanoin kuvailtu itsekkyys on sysäyksen vanhemmuuteen antanut. Merkitystä on sillä, mistä ammentaa käyttövoiman vanhemmuuden hoitamiseen. Raamattu antaa monia ohjeita lapsille vanhempien kunnioittamiseen ja heistä huolen pitämiseen. Se koskee yhtä paljon biologista lasta kuin adopitolastakin. Mutta näin on myös vanhemmuuden suhteen. Ja oikeastaan vielä enemmän. Biologiseksi vanhemmaksi voidaan tulla vahingossa. Adoptiovanhemmaksi ei. Toki adoptiovanhemmaksi tuleminen voi joissain elämäntilanteissa olla ikään kuin velvollisuus, silti se on vielä enemmän valintatilanne kuin biologinen vanhemmuus. Siksi adopitovanhempi ei pääse mitenkään karkuun niitä Raamatun ohjeita, joita annetaan kaikille vanhemmille.
Pari yksittäistä ohjetta otan tähän loppuun:
Kiitos erittäin hyvistä huomioista! Tuo edeltävä vastaukseni ei ollut ollenkaan kattava. Näin pidemmän tauon jälkeen luettuna se vaikuttaa hyvin ohuelta ja pintapuoliselta. Keskityin lähinnä nostamaan pari ajatusta, joista tuo esitelmäänsä valmistautuva kysyjä saisi jotain inspiraatiota. Itsekkyys oli lähinnä sellainen teema, jonka ajattelin tuovan uutta kulmaa hänellä jo olleiden ajatusten joukkoon.
Itsekkyys on hyvin monisäikeinen asia, ja teit varsin oikeaan osuvan havainnon siitä, että adoption suhteen yksi henkilö voi olla itsekäs tavalla: "minä haluan lapsen" ja toinen voi olla itsekäs tavalla "minä haluan näyttäytyä hyväntekijänä". Kumpikin lähtökohta voi johtaa sekä hyvään että pahaan. Itsekkyyttä pidetään lähtökohtaisesti negatiivisena terminä, mutta on kuitenkin huomattava, että tiettyyn rajaan asti itsekkyys on positiivisessa mielessä maailman tehokkain käyttövoima. Maailmassa jäisi tosi monta hyvää asiaa tekemättä, jos itsekkyys ei antaisi sille sysäystä. Merkitystä on lopulta sillä, kuinka uskollisesti ja oikealla asenteella sitoutuu siihen asiaan, jonka itsekkyys on laittanut alulle.
Minä viittasin edellisessä vastauksessani siihen, miten lapsen haluaminen on yleensä itsekäs halu. Ainakin biologisesti se on mitä syvimpiä käyttövoimia. Siinä mielessä lisääntyminen on äärimmäisen itsekästä. Mutta ilman sitä halua ihmiskunta olisi varmaan tuhoutunut. Tai vähintäänkin vanhemmuus olisi aivan retuperällä.
Maailmaan mahtuu monenlaista, mutta keskimäärin omat lapset ovat aina rakkaampia kuin naapurin vintiöt. Omien lasten suhteen on nähty valtavasti vaivaa jo ennen kuin lapsi on edes syntynyt. Kun paratiisissa syntiinlankeemuskertomuksen jälkeen ihmisille kerrottiin, mitä lankeemuksesta seuraa, nainen sai kuulla: "Minä teen suuriksi sinun raskautesi vaivat, ja kivulla sinä olet synnyttävä lapsesi." (1. Moos. 3:16)
Ajattelen niin, että synnin seuraukset eivät olleet Jumalan rangaistus ihmiskunnalle. Ne olivat väistämätön hoitokeino sille, että syntisten ihmisten maailma pysyisi jonkinlaisessa oikeassa arvojärjestyksessä. Syntiinlangenneessa maailmassa lapset ja vanhemmat ottavat toisinaan yhteen ja tulee kahnauksia. Jos perheenjäsenten välitä puuttuisi kiintymys ja vahvat tunnesiteet, muuttuisivat nämä kahnaukset käsittämättömiksi sodiksi ja vallankäytön paikoiksi. Siksi on positiivista, että "syntinen itsekkyys" on synnyttänyt inhimillistä rakkautta, jonka positiivinen puoli on omistushalu ja itselle kuuluvan suojeleminen. Tämä on aika raadollisesti sanottu, mutta toisaalta juuri tällä tavoin Jumala näyttää valjastaneen itsekkyyden suojelevaksi käyttövoimaksi.
Ajatus lapsista kiehtoo ja houkuttaa. Äidin raskauden aika ja vaivat tekevät lapsesta erityisen rakkaan. Parinkymmenen vuoden kasvatusprosessi koettelee kumpaakin vanhempaa. Niin suuren työn jälkeen ei voi olla välinpitämätön jälkikasvustaan. Oma lapsi on tullut valtavan tärkeäksi siinäkin tapauksessa, että hänen kanssaan olisivat sukset useammin ristissä kuin siistisi oikealla ladulla.
Tämä yhteen kasvaminen toteutuu myös adoptiolapsen suhteen, vaikka biologisen lapsen kanssa fyysinen vaivannäkö alkaa vähintään 9 kuukautta aikaisemmin. Adoptoitua lasta ei ole kannettu raskauden vaivoin ja saatettu maailmaan synnytyksen kivuin. Silti pitkä kasvuprosessi sitoo vanhemmat ja lapsen toisiinsa.
Tiukoissa paikoissa saattaa olla merkitystä sillä, millaisella itsekkyyden muodolla prosessiin on heittäydytty. "Hyväntekijän" lähtökohta on ehkä yksi niistä huterimmista. Sanotaan, että tie helvettiin on kivetty hyvillä aikomuksilla. Perhehelvetti voi syntyä siitä, jos on kuvitellut, että ulkokultaisen kristillinen motiivi kantaa vanhemmuuden kipujen yli. Uskon helposti tuon kuvaamasi skenaarion siitä, että vaikeuksien kohdatessa lasta syytetään siitä, ettei hän ole riittävän kiitollinen ja kunnioittava pelastajiaan kohtaan.
Merkitystä ei lopulta ole sillä, millaisin sanoin kuvailtu itsekkyys on sysäyksen vanhemmuuteen antanut. Merkitystä on sillä, mistä ammentaa käyttövoiman vanhemmuuden hoitamiseen. Raamattu antaa monia ohjeita lapsille vanhempien kunnioittamiseen ja heistä huolen pitämiseen. Se koskee yhtä paljon biologista lasta kuin adopitolastakin. Mutta näin on myös vanhemmuuden suhteen. Ja oikeastaan vielä enemmän. Biologiseksi vanhemmaksi voidaan tulla vahingossa. Adoptiovanhemmaksi ei. Toki adoptiovanhemmaksi tuleminen voi joissain elämäntilanteissa olla ikään kuin velvollisuus, silti se on vielä enemmän valintatilanne kuin biologinen vanhemmuus. Siksi adopitovanhempi ei pääse mitenkään karkuun niitä Raamatun ohjeita, joita annetaan kaikille vanhemmille.
Pari yksittäistä ohjetta otan tähän loppuun:
- Eihän lasten velvollisuus ole kerätä omaisuutta vanhemmilleen, vaan vanhempien lapsilleen. (2. Kor. 12:14)
- Isät, älkää herättäkö lapsissanne vihaa, vaan kasvattakaa ja ojentakaa heitä Herran tahdon mukaan. (Ef. 6:4)
- Isät, älkää aina moittiko lapsianne, etteivät he masentuisi. (Kol. 3:21)
- Jos joku ei osaa pitää huolta omasta perheestään, kuinka hän voisi huolehtia Jumalan seurakunnasta? (1. Tim. 3:5)
