Kirjoittanut: Nettipappi Marko
« : 21.11.2021 - klo:12:30 »Hei Anniina,
Monella tapaa olet asian ytimessä. Mediaan ja viihteeseen suhtautuminen olisi helppoa, jos olisi vain kaksi puolta: tosielämä ja viihde. Vaikeus syntyy siitä, että koskaan ei ole tarjolla vain yhtä puolta. Jopa uutisilla on jonkinlaista viihdearvoa, ja kaikkein keveinkin viihde kertoo rivien välissä jotain tosielämästä. Erityisesti viihteen muodoksi on nykyisin tullut se, että halutaan tehdä viihteestä mahdollisimman aidon tuntuista tosielämää.
Sinällään on tosi jännää, kuinka kehitys on kulkenut. Ennen mentiin katsomaan viihdettä. Sittemmin ollaan opittu katsomaan viihdettä, jonka joku on kuvannut. Nyt ollaan vaiheessa, jossa katsotaan videolta, kun ihmiset katsovat videolta viihdettä. Varsin suosittu ohjelma on Sohvaperunat, jossa seurataan ihmisten keskustelua samalla, kun he katsovat kotisohvillaan televisiota. Youtubeen on tullut ihan uusi videoiden formaatti, jossa joku reagoi näkemäänsä videoon. Esim. videolla näytetään laulunopettajan reaktioita, kun hän (muka) ensimmäistä kertaa kuulee videolta jotain hämmästyttävää laulusuoritusta.
Tietotekniikan parissa koko uransa tehnyt ystäväni sanoi jo todella pitkä aika sitten, että virtuaalitodellisuus tulee joskus kehittymään niin todentuntuiseksi, että siitä tulee tulevaisuuden huume. Ihmiset viihtyvät virtuaalimaailmassa mieluummin kuin todellisessa elämässä. Hänen ”ennustuksensa” on tavallaan toteutunut, vaikkakin eri tavalla kuin ajattelin. Ihmistä ei kytketä koneeseen, jossa hän elää mielikuvitusmaailmassa. Riittää, että ihminen avaa sopivan näyttöruudun. Viihde, jossa seurataan videoita katsovia ihmisiä, on jo aika monessa kerroksessa virtuaalista maailmaa. Käsikirjoituksen tasoja on monia, ja silti se tapahtumiltaan vaikuttaa todelliselta elämältä. Tuntimääräisesti suuri osa ihmisen elämästä tapahtuu jo sähköisessä maailmassa. Sinäkin olet jo kuin tuttu ihminen, vaikkemme ole koskaan tavanneet.
Viihteen kuluttajan maisterintutkinto olisi taito erotella se, mikä on totta ja mikä viihdettä tai tarua. Tohtorin hattuun vaadittaisiin vielä tämän lisäksi kyky nimetä, millä tavalla kukin asia vaikuttaa omaan elämään ja ajatteluun riippumatta siitä, tietääkö ne tosielämän vai viihteen sektoriin kuuluviksi.
Satujen ja elokuvien maailma on lapselle aika luontaista nähdä saduksi, koska niissä on asusteista alkaen elementtejä, jotka lapsi alitajuisesti ymmärtää normaalista elämästä poikkeaviksi asioiksi. Koska keijukaisen siivet puetaan päälle vain leikeissä ja saduissa, on oletettavaa, että keijukaiset ovat satuolentoja. Kun vanhempi vielä omalla suhtautumisellaan osoittaa, että itse osaa erottaa leikin ja toden toisistaan, ei lapselle tällaisissa tilanteissa luultavasti tule mitään vaikeuksia.
Sama koskee ehkä väkivaltaviihdettäkin, joka on usein tehty hyvin viihteelliseksi. Yliampuvat taistelupelit tai supersankarielokuvat eivät kovinkaan helposti tee ihmistä väkivaltaiseksi luonteeksi. Pikkupoikien leikkeihin tulee taistelupelien tai sankarileffojen vaikutuksesta varmasti erilaisia hulluja tempauksia, mutta tuskin heistä kasvaa siltikään pelien tai elokuvien johdosta aidosti väkivaltaisia. Jokaisella ihmisellä on kokemuksia fyysisistä vammoista ja siitä, kuinka varsin pienetkin asiat aiheuttavat suurta kipua. Tämän vuoksi väkivaltaviihde on helpommin nähtävissä viihteeksi. Jos kaatuminen koskee, niin rekan keulasta kimpoaminen koskee varmasti enemmän, eikä sitä tarvitse siksi kokeilla leikilläänkään. Väkivaltainen käyttäytyminen lienee useammin väärässä seurassa liikkumisen kuin tietynlaisen viihteen seurausta.
Jos väkivallan kuvaus menee realistiseksi, alkaa se muuttua ikävämmin vaikuttavaksi. Vaikuttavuus tulee aitoudesta - ei suurista tehosteista. Muistan pikkupoikana istuneeni sohvalla, kun jonkun dokumentin tai uutisten seassa tuli yhtäkkiä kohtaus sian teurastamisesta. En tiedä, millä tavalla se olisi ajatteluuni vaikuttanut, koska muistan elävästi sen, kuinka isä juuri oikealla hetkellä laittoi käden kasvojeni eteen. Uskon, että hänen valitsemansa toimintamalli oli oikea. Realismi olisi ollut liikaa liian nuorelle pojalle, vaikka piirrosohjelmissa tai lapsuudessa pelatuissa alkeellisissa tietokonepeleissä hahmot menettivätkin henkensä milloin milläkin tavalla.
Tämän vuoksi porno on vaikuttavuudeltaan paljon hankalampi asia. Jos ihmisen ensimmäinen kosketus seksuaalisuuteen tulee pornografisen viihteen kautta, on todellisuutta ja viihdettä mahdoton erottaa toisistaan. Kun todellisuudesta ei ole mitään käsitystä, muodostaa ensikontakti vertailukohdan ja pohjan ajattelulle. Vaikka kuinka yrittäisi erotella toden ja viihteen, ei se erottelu perustu mihinkään, jos ei ole ensin vahvaa mielikuvaa todellisuudesta.
Aikuinen kuvittelee helpommin tekevänsä eron todellisuuden ja viihteen välillä. Puolison kanssa eletty intiimielämä antaa paljonkin vertailukohtaa, mutta todellisuudessa vain pornotähdet tietävät, mikä aikuisviihteessä on totta ja mikä kuvitelmaa. Pornografian vaikutuksista ihmisen dopamiinintuotantoon ja mielihyväriippuvuuteen on tehty paljonkin erilaisia tutkimuksia. Uskonnollisesti aikuisviihde menee kristillisen moraalin ulkopuolelle, mutta on varsin hyviä lääketieteellisiä perusteitakin paheksua sitä.
Tästä pääsen tiettyyn elokuvaformaattiin, joka on minusta yksi kaikkein salakavalimpia todellisuuden ja viihteen rajan häivyttäjiä: romanttiset komediat. Aikuisviihteessä esineellistetään ihmisiä ja annetaan sen luoda ihmisille haluttuja tunteita. Romanttisissa komedioissa puolestaan irrotetaan tunteet todellisuudesta vähän niin kuin unissa. Muistan kerran kuulleeni unessa niin kaunista musiikkia, että herätessäni huomasin itkeneeni tyynyn märäksi. Kerroin tästä muusikkosukulaiselleni ja harmittelin, etten osaa kirjoittaa sitä nuoteille. Hän sanoi, että ei siitä ole hyötyä. Hän on muutaman kerran tehnyt niin, mutta aamulla kappaletta soittaessa se on ollut ihan hirveä. Uni voi yhdistää tilanteen ja tunteen täysin satunnaisesti tavalla, jota todellisuudessa ei tapahtuisi. Suloinen eläin voi tuoda pelkoa. Hirviö voi ihastuttaa. Musiikki voi tuntua taivaalliselta, vaikka se olisi hereillä kuunnellessa aivan kuraa.
Romanttisten komedioiden klassinen kaava menee niin, että jo alussa esitellään ihmiset, jotka tulevat päätymään yhteen. Heillä on kuitenkin huono henkilökemia, parisuhteet omilla tahoillaan tai muita esteitä, jotka on ensin voitettava. Elokuvan kuluessa kummallakin on uusia parisuhteita, jotka eivät tunnu oikealta. Lopulta heistä tulee pariskunta, ja tunne on niin vahva, että kaikki entinen unohtuu. Katsoja ymmärtää tämän kuvion elokuvaksi. Matkalla tapahtuu vaikka mitä kommelluksia ja sattumuksia, jotka mielletään harmittomaksi viihteeksi. Toisaalta siitä löytyy paljon yhtymäkohtia todelliseen elämään ja mahdollisesti katsojan kokemuksiin, jolloin kuvaukseen on helpompi eläytyä. Lopulta joka tapauksessa tulee suuri ilo pariskunnan puolesta, kun heillä lopulta on kaikki hyvin.
Vaikka todellisuuden ja viihteen välinen skanneri olisi katsojalla toiminut kuinka hyvin tahansa, manipuloi tuollainen kaava pikkuhiljaa omia tunteita: kun löytyy ”se oikea”, kaikki menneisyyden haavat korjautuvat. Todellisuuteen verrattuna tämä on kaikkein suurin valhe.
Ja nyt lyhyesti varsinaiseen kysymykseesi. Viihteen antaman ihmiskuvan ongelma – riippumatta siitä, onko kyse tositelevisiosta vai täysin fiktiivisestä viihteestä – liittyy siihen, että kaiken viihteen tarkoitus on synnyttää tunteita. Sitä parempaa viihde on, mitä enemmän se herättää tunteita. Ja mitä vahvempia tunteita syntyy, sitä enemmän se vaikuttaa omaan ajatteluun.
Uskoisin, että tosiTV:n suhteenkin on hyvin tilannesidonnaista, kokeeko katsoja katsovansa todellista elämää vai käsikirjoitettua viihdettä. Mutta uskoisin, että jollain tasolla tosiTV-viihde vaikuttaa ajatteluun enemmän kuin täysin kuvitteellinen viihde. Muistan nähneeni jonkun tutkimuksen muutama vuosi sitten siitä, kuinka lasten ja nuorten toiveammattien kärkikolmikkoon oli kiilannut minun nuoruudessani täysin tuntematon ammatti: ”Julkkis” tai ”tubettaja”. Jostakin on ammennettu käsitys, että elämä on elämisen arvoista, kun oma nimi on kaikkien huulilla.
Juuri silmiini sattui Iltalehden juttu, jossa päiväkotien työntekijät harmittelivat sitä, että lapset muuttuvat aikuisiksi liian nopeasti. Aikuiset eivät ole aikuisia vaan jättävät liian isot päätökset lapsille. Nelivuotiaat meikkaavat, 8-9 -vuotiaat eivät enää leiki leluilla, ulkona pidetään leikkeihin sopimattomia kevyitä vaatteita, pipo ei ole cool jne. Voi olla, että tämä lehtijuttu on viihdettä, joka pitää osata suodattaa oikein. Tai voi olla, että se on totta ja kertoo, kuinka viihteen roolimallit ovat saaneet tämän kehityksen aikaan. Tai voi olla jotain muuta. Viihteen ja tiedon raja on harmillisen paljon hälventynyt.
Tositelevisio-ohjelmien ihmiskuva on ehkä joskus ihan todellinen ihmiskuva. Joskus siellä annetaan hyvin kyseenalaisia roolimalleja. Mutta ehkä kaikkein suurin ongelma onkin se, jos kuvitellaan, että mikään viihde olisi hyvä roolimalli. Todellinen elämä on kaikesta huolimatta muualla.
Monella tapaa olet asian ytimessä. Mediaan ja viihteeseen suhtautuminen olisi helppoa, jos olisi vain kaksi puolta: tosielämä ja viihde. Vaikeus syntyy siitä, että koskaan ei ole tarjolla vain yhtä puolta. Jopa uutisilla on jonkinlaista viihdearvoa, ja kaikkein keveinkin viihde kertoo rivien välissä jotain tosielämästä. Erityisesti viihteen muodoksi on nykyisin tullut se, että halutaan tehdä viihteestä mahdollisimman aidon tuntuista tosielämää.
Sinällään on tosi jännää, kuinka kehitys on kulkenut. Ennen mentiin katsomaan viihdettä. Sittemmin ollaan opittu katsomaan viihdettä, jonka joku on kuvannut. Nyt ollaan vaiheessa, jossa katsotaan videolta, kun ihmiset katsovat videolta viihdettä. Varsin suosittu ohjelma on Sohvaperunat, jossa seurataan ihmisten keskustelua samalla, kun he katsovat kotisohvillaan televisiota. Youtubeen on tullut ihan uusi videoiden formaatti, jossa joku reagoi näkemäänsä videoon. Esim. videolla näytetään laulunopettajan reaktioita, kun hän (muka) ensimmäistä kertaa kuulee videolta jotain hämmästyttävää laulusuoritusta.
Tietotekniikan parissa koko uransa tehnyt ystäväni sanoi jo todella pitkä aika sitten, että virtuaalitodellisuus tulee joskus kehittymään niin todentuntuiseksi, että siitä tulee tulevaisuuden huume. Ihmiset viihtyvät virtuaalimaailmassa mieluummin kuin todellisessa elämässä. Hänen ”ennustuksensa” on tavallaan toteutunut, vaikkakin eri tavalla kuin ajattelin. Ihmistä ei kytketä koneeseen, jossa hän elää mielikuvitusmaailmassa. Riittää, että ihminen avaa sopivan näyttöruudun. Viihde, jossa seurataan videoita katsovia ihmisiä, on jo aika monessa kerroksessa virtuaalista maailmaa. Käsikirjoituksen tasoja on monia, ja silti se tapahtumiltaan vaikuttaa todelliselta elämältä. Tuntimääräisesti suuri osa ihmisen elämästä tapahtuu jo sähköisessä maailmassa. Sinäkin olet jo kuin tuttu ihminen, vaikkemme ole koskaan tavanneet.
Viihteen kuluttajan maisterintutkinto olisi taito erotella se, mikä on totta ja mikä viihdettä tai tarua. Tohtorin hattuun vaadittaisiin vielä tämän lisäksi kyky nimetä, millä tavalla kukin asia vaikuttaa omaan elämään ja ajatteluun riippumatta siitä, tietääkö ne tosielämän vai viihteen sektoriin kuuluviksi.
Satujen ja elokuvien maailma on lapselle aika luontaista nähdä saduksi, koska niissä on asusteista alkaen elementtejä, jotka lapsi alitajuisesti ymmärtää normaalista elämästä poikkeaviksi asioiksi. Koska keijukaisen siivet puetaan päälle vain leikeissä ja saduissa, on oletettavaa, että keijukaiset ovat satuolentoja. Kun vanhempi vielä omalla suhtautumisellaan osoittaa, että itse osaa erottaa leikin ja toden toisistaan, ei lapselle tällaisissa tilanteissa luultavasti tule mitään vaikeuksia.
Sama koskee ehkä väkivaltaviihdettäkin, joka on usein tehty hyvin viihteelliseksi. Yliampuvat taistelupelit tai supersankarielokuvat eivät kovinkaan helposti tee ihmistä väkivaltaiseksi luonteeksi. Pikkupoikien leikkeihin tulee taistelupelien tai sankarileffojen vaikutuksesta varmasti erilaisia hulluja tempauksia, mutta tuskin heistä kasvaa siltikään pelien tai elokuvien johdosta aidosti väkivaltaisia. Jokaisella ihmisellä on kokemuksia fyysisistä vammoista ja siitä, kuinka varsin pienetkin asiat aiheuttavat suurta kipua. Tämän vuoksi väkivaltaviihde on helpommin nähtävissä viihteeksi. Jos kaatuminen koskee, niin rekan keulasta kimpoaminen koskee varmasti enemmän, eikä sitä tarvitse siksi kokeilla leikilläänkään. Väkivaltainen käyttäytyminen lienee useammin väärässä seurassa liikkumisen kuin tietynlaisen viihteen seurausta.
Jos väkivallan kuvaus menee realistiseksi, alkaa se muuttua ikävämmin vaikuttavaksi. Vaikuttavuus tulee aitoudesta - ei suurista tehosteista. Muistan pikkupoikana istuneeni sohvalla, kun jonkun dokumentin tai uutisten seassa tuli yhtäkkiä kohtaus sian teurastamisesta. En tiedä, millä tavalla se olisi ajatteluuni vaikuttanut, koska muistan elävästi sen, kuinka isä juuri oikealla hetkellä laittoi käden kasvojeni eteen. Uskon, että hänen valitsemansa toimintamalli oli oikea. Realismi olisi ollut liikaa liian nuorelle pojalle, vaikka piirrosohjelmissa tai lapsuudessa pelatuissa alkeellisissa tietokonepeleissä hahmot menettivätkin henkensä milloin milläkin tavalla.
Tämän vuoksi porno on vaikuttavuudeltaan paljon hankalampi asia. Jos ihmisen ensimmäinen kosketus seksuaalisuuteen tulee pornografisen viihteen kautta, on todellisuutta ja viihdettä mahdoton erottaa toisistaan. Kun todellisuudesta ei ole mitään käsitystä, muodostaa ensikontakti vertailukohdan ja pohjan ajattelulle. Vaikka kuinka yrittäisi erotella toden ja viihteen, ei se erottelu perustu mihinkään, jos ei ole ensin vahvaa mielikuvaa todellisuudesta.
Aikuinen kuvittelee helpommin tekevänsä eron todellisuuden ja viihteen välillä. Puolison kanssa eletty intiimielämä antaa paljonkin vertailukohtaa, mutta todellisuudessa vain pornotähdet tietävät, mikä aikuisviihteessä on totta ja mikä kuvitelmaa. Pornografian vaikutuksista ihmisen dopamiinintuotantoon ja mielihyväriippuvuuteen on tehty paljonkin erilaisia tutkimuksia. Uskonnollisesti aikuisviihde menee kristillisen moraalin ulkopuolelle, mutta on varsin hyviä lääketieteellisiä perusteitakin paheksua sitä.
Tästä pääsen tiettyyn elokuvaformaattiin, joka on minusta yksi kaikkein salakavalimpia todellisuuden ja viihteen rajan häivyttäjiä: romanttiset komediat. Aikuisviihteessä esineellistetään ihmisiä ja annetaan sen luoda ihmisille haluttuja tunteita. Romanttisissa komedioissa puolestaan irrotetaan tunteet todellisuudesta vähän niin kuin unissa. Muistan kerran kuulleeni unessa niin kaunista musiikkia, että herätessäni huomasin itkeneeni tyynyn märäksi. Kerroin tästä muusikkosukulaiselleni ja harmittelin, etten osaa kirjoittaa sitä nuoteille. Hän sanoi, että ei siitä ole hyötyä. Hän on muutaman kerran tehnyt niin, mutta aamulla kappaletta soittaessa se on ollut ihan hirveä. Uni voi yhdistää tilanteen ja tunteen täysin satunnaisesti tavalla, jota todellisuudessa ei tapahtuisi. Suloinen eläin voi tuoda pelkoa. Hirviö voi ihastuttaa. Musiikki voi tuntua taivaalliselta, vaikka se olisi hereillä kuunnellessa aivan kuraa.
Romanttisten komedioiden klassinen kaava menee niin, että jo alussa esitellään ihmiset, jotka tulevat päätymään yhteen. Heillä on kuitenkin huono henkilökemia, parisuhteet omilla tahoillaan tai muita esteitä, jotka on ensin voitettava. Elokuvan kuluessa kummallakin on uusia parisuhteita, jotka eivät tunnu oikealta. Lopulta heistä tulee pariskunta, ja tunne on niin vahva, että kaikki entinen unohtuu. Katsoja ymmärtää tämän kuvion elokuvaksi. Matkalla tapahtuu vaikka mitä kommelluksia ja sattumuksia, jotka mielletään harmittomaksi viihteeksi. Toisaalta siitä löytyy paljon yhtymäkohtia todelliseen elämään ja mahdollisesti katsojan kokemuksiin, jolloin kuvaukseen on helpompi eläytyä. Lopulta joka tapauksessa tulee suuri ilo pariskunnan puolesta, kun heillä lopulta on kaikki hyvin.
Vaikka todellisuuden ja viihteen välinen skanneri olisi katsojalla toiminut kuinka hyvin tahansa, manipuloi tuollainen kaava pikkuhiljaa omia tunteita: kun löytyy ”se oikea”, kaikki menneisyyden haavat korjautuvat. Todellisuuteen verrattuna tämä on kaikkein suurin valhe.
Ja nyt lyhyesti varsinaiseen kysymykseesi. Viihteen antaman ihmiskuvan ongelma – riippumatta siitä, onko kyse tositelevisiosta vai täysin fiktiivisestä viihteestä – liittyy siihen, että kaiken viihteen tarkoitus on synnyttää tunteita. Sitä parempaa viihde on, mitä enemmän se herättää tunteita. Ja mitä vahvempia tunteita syntyy, sitä enemmän se vaikuttaa omaan ajatteluun.
Uskoisin, että tosiTV:n suhteenkin on hyvin tilannesidonnaista, kokeeko katsoja katsovansa todellista elämää vai käsikirjoitettua viihdettä. Mutta uskoisin, että jollain tasolla tosiTV-viihde vaikuttaa ajatteluun enemmän kuin täysin kuvitteellinen viihde. Muistan nähneeni jonkun tutkimuksen muutama vuosi sitten siitä, kuinka lasten ja nuorten toiveammattien kärkikolmikkoon oli kiilannut minun nuoruudessani täysin tuntematon ammatti: ”Julkkis” tai ”tubettaja”. Jostakin on ammennettu käsitys, että elämä on elämisen arvoista, kun oma nimi on kaikkien huulilla.
Juuri silmiini sattui Iltalehden juttu, jossa päiväkotien työntekijät harmittelivat sitä, että lapset muuttuvat aikuisiksi liian nopeasti. Aikuiset eivät ole aikuisia vaan jättävät liian isot päätökset lapsille. Nelivuotiaat meikkaavat, 8-9 -vuotiaat eivät enää leiki leluilla, ulkona pidetään leikkeihin sopimattomia kevyitä vaatteita, pipo ei ole cool jne. Voi olla, että tämä lehtijuttu on viihdettä, joka pitää osata suodattaa oikein. Tai voi olla, että se on totta ja kertoo, kuinka viihteen roolimallit ovat saaneet tämän kehityksen aikaan. Tai voi olla jotain muuta. Viihteen ja tiedon raja on harmillisen paljon hälventynyt.
Tositelevisio-ohjelmien ihmiskuva on ehkä joskus ihan todellinen ihmiskuva. Joskus siellä annetaan hyvin kyseenalaisia roolimalleja. Mutta ehkä kaikkein suurin ongelma onkin se, jos kuvitellaan, että mikään viihde olisi hyvä roolimalli. Todellinen elämä on kaikesta huolimatta muualla.
