Kirjoittanut: Nettipappi Marko
« : 14.06.2022 - klo:14:41 »Hei Pekko,
Liitin kysymyksesi olemassa olevan ketjun jatkoksi, koska aihepiiri on yleisesti sama. Edellä olevat kirjoitukseni eivät kuitenkaan vastaa tarkasti kysymykseesi. Tosin en tiedä, vastaako tämä kirjoituksenikaan. Yritän parhaani.
Raamatuntutkimuksen kentässä vallitsee yksimielinen ymmärrys siitä, että Vanhan testamentin teksteissä ja juutalaisissa kirjoituksissa puhe kuoleman jälkeisestä elämästä yleistyy Uuden testamentin aikaa lähestyttäessä. Mitä varhaisemmista teksteistä on kyse, sitä vähemmän on minkäänlaista puhetta ikuisuudesta.
Vanhan testamentin kirjoitusten syntyhistoria on niin pitkä, että siitä voidaan nähdä eri vaiheita ja kasvua. Ensisijaisesti minä pidän tätä muutosta osoituksena Jumalan kasvattavasta työstä. Kun paratiisin kertomuksessa luvataan tuleva "vaimon Siemen", joka polkee rikki käärmeen pään, oli matka vasta alussa. Erilaisten vaiheiden kautta Jumala kasvatti itselleen kansan, jolle antoi oman maan ja johon tämä luvattu Messias pystyi syntymään. Maailma ei ollut valmis Messiasta varten vielä Adamin ja Eevan elinaikana, eikä vielä vuosituhansiin sen jälkeenkään.
Toiseksi tätä tätä kehityskulkua voidaan katsella siitä inhimillisestä näkökulmasta, että hengellisyyteen on tullut erilaisia ulottuvuuksia ja tekijöitä mukaan, jolloin myös puhe kuolemasta ja sen jälkeisestä elämästä saa erilaisia muotoja. Nämä näkökulmat ovat yhtä aikaa voimassa, eivätkä sulje toisiaan pois.
Mielestäni on kuitenkin täysin selvää, että vaikka Vanhan testamentin teksteissä ei puhuta kuoleman jälkeisestä elämästä lähellekään yhtä tarkasti kuin vaikkapa Jeesus tekee omissa opetuksissaan, on myös juutalaisuudessa ollut opetusta siitä, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu. Kaikesta päätellen sellaisten asioiden ei Jumalan näkökulmasta katseltuna ole kuitenkaan tarvinnut päätyä pyhiin kirjoituksiin. Pelastushistoria kulkee hyvin pitkällä aikajänteellä, ja Raamatun alkumetreillä ei vielä ollut ajankohtaista puhua vaikkapa uudesta taivaasta ja uudesta maasta.
Halki Raamatun löytyy kuitenkin selviä viitteitä siitä, että juutalaisuudessa on aina kulkenut mukana ajatus siitä, että ihminen voi jatkaa elämäänsä kuoleman jälkeen. Ensimmäinen viite on alkulukujen sukuluetteloissa, joissa vilahtaa Henok: Kun Henok oli elänyt 65 vuotta, hänelle syntyi Metuselah. Metuselahin syntymän jälkeen Henok eli vielä 300 vuotta vaeltaen aina Jumalan tahdon mukaisesti, ja hänelle syntyi lisää poikia ja tyttäriä. Henok eli kaikkiaan 365 vuotta. Hän vaelsi kuuliaisena Jumalalle. Sitten häntä ei enää ollut, sillä Jumala otti hänet luokseen. (1. Moos. 5:21-24)
Henokin tapaus muistuttaa hyvin pitkälti paljon myöhäisempää kertomusta Eliasta, joka yhtä lailla otettiin taivaaseen ilman, että hän näki kuolemaa: Kun he kulkivat ja puhelivat keskenään, siihen ilmestyi yhtäkkiä tuliset vaunut ja tuliset hevoset. Ne erottivat heidät toisistaan, ja Elia nousi tuulenpyörteessä taivaaseen. (2. Kun. 2:11)
Juutalaisuudessa tuonela oli sana, joka tarkoitti kuoleman jälkeistä tilaa. Vaikka joissain Uuden testamentin kirjoituksissa tuonela viittaa enemmänkin rangaistuksen paikkaan kuin taivaaseen, on se Vanhan testamentin teksteissä neutraalimpi sana. Tuonela oli sekä hurskaiden että jumalattomien osoite heti kuoleman jälkeen.
Hurskas Jaakob suri kuolleeksi luulemaansa poikaansa Joosefia: Hänen poikansa ja tyttärensä koettivat lohduttaa häntä, mutta hän ei huolinut lohdutuksesta, vaan sanoi: "Ei, minä suren, kunnes menen tuonelaan poikani luo." (1. Moos. 37:35)
Moosesta vastustanut Korahin joukko koki karmean kohtalon: Maa repesi heidän allaan, avasi kitansa ja nieli heidät kaikki telttoineen päivineen, samoin Korahin, hänen väkensä ja omaisuutensa. Näin he vaipuivat kaikkineen elävältä tuonelaan; maa sulkeutui heidän jälkeensä, ja he katosivat Israelin kansan keskeltä. (4. Moos. 16:31-33)
Tuonelasta siis puhutaan kahdessa sävyssä. Jobin kirjassa nämä tulevat hyvin selvästi esille:
Heidänkin päivänsä ovat onnen päiviä, rauhassa he saavat laskeutua tuonelaan. (Job 21:13)
Helteessä halkeillut maa nielee kevään vedet, tuonela sen, joka on tehnyt syntiä. Hänen oma äitinsä unohtaa hänet. Madot syövät hänet olemattomiin. Kukaan ei enää häntä muista. (Job 24:19-20)
Psalmeissa puhutaan todella paljon tuonelasta. Hyvin usein se näyttää esiintyvän kohdissa, joissa turvaudutaan Jumalaan vaikeuksien keskellä tai kiitetään siitä, kuinka Jumala on varjellut kuolemanvaarasta ja tuonelan tieltä. Tällainen on myös Psalmi 16:
Minun sydämeni iloitsee, mieleni riemuitsee, minun ruumiini ei pelkoa tunne. Sinä et hylkää minun sieluani tuonelaan, et anna palvelijasi joutua kuoleman valtaan. Sinä osoitat minulle elämän tien, sinun lähelläsi on ehtymätön ilo, sinun oikealla puolellasi ikuinen onni. (Ps. 16:9-11)
Vanhan testamentin jumalallinen viisaus näkyy siinä, että mahdollisesti suurin osa juutalaisista on pitänyt tätä kohtaa ylistyksenä Jumalan ajallisesta varjeluksesta. Uudessa testamentissa tämä nähdään ennustuksena Jeesuksesta, jota tuonela ei voinut pitää otteessaan, vaan hän nousi kuolleista.
Tämä lienee hyvä kiteytys sille, miten minä näen Vanhan testamentin juutalaisuuden taivaskäsityksen. Hengellisen elämän termistö keskittyy tähän aikaan, vaikka taustalla on ajatus siitä, että jotain tapahtuu kuoleman jälkeen. Vanhan testamentin teksteistä ei kuitenkaan ole nähtävissä sellaista opillista rakennetta, joka käy ilmi vaikkapa Jeesuksen opstuksista. Uuden testamentin valossa monet Vanhan testamentin sanamuodot voidaan kuitenkin jälkikäteen nähdä jo pyhiin kirjoituksiin kätkettyinä viitteinä siitä, että kuoleman jälkeinen elämä Jeesuksen ylösnousemusta myöten on etukäteen ilmoitettu.
Liitin kysymyksesi olemassa olevan ketjun jatkoksi, koska aihepiiri on yleisesti sama. Edellä olevat kirjoitukseni eivät kuitenkaan vastaa tarkasti kysymykseesi. Tosin en tiedä, vastaako tämä kirjoituksenikaan. Yritän parhaani.
Raamatuntutkimuksen kentässä vallitsee yksimielinen ymmärrys siitä, että Vanhan testamentin teksteissä ja juutalaisissa kirjoituksissa puhe kuoleman jälkeisestä elämästä yleistyy Uuden testamentin aikaa lähestyttäessä. Mitä varhaisemmista teksteistä on kyse, sitä vähemmän on minkäänlaista puhetta ikuisuudesta.
Vanhan testamentin kirjoitusten syntyhistoria on niin pitkä, että siitä voidaan nähdä eri vaiheita ja kasvua. Ensisijaisesti minä pidän tätä muutosta osoituksena Jumalan kasvattavasta työstä. Kun paratiisin kertomuksessa luvataan tuleva "vaimon Siemen", joka polkee rikki käärmeen pään, oli matka vasta alussa. Erilaisten vaiheiden kautta Jumala kasvatti itselleen kansan, jolle antoi oman maan ja johon tämä luvattu Messias pystyi syntymään. Maailma ei ollut valmis Messiasta varten vielä Adamin ja Eevan elinaikana, eikä vielä vuosituhansiin sen jälkeenkään.
Toiseksi tätä tätä kehityskulkua voidaan katsella siitä inhimillisestä näkökulmasta, että hengellisyyteen on tullut erilaisia ulottuvuuksia ja tekijöitä mukaan, jolloin myös puhe kuolemasta ja sen jälkeisestä elämästä saa erilaisia muotoja. Nämä näkökulmat ovat yhtä aikaa voimassa, eivätkä sulje toisiaan pois.
Mielestäni on kuitenkin täysin selvää, että vaikka Vanhan testamentin teksteissä ei puhuta kuoleman jälkeisestä elämästä lähellekään yhtä tarkasti kuin vaikkapa Jeesus tekee omissa opetuksissaan, on myös juutalaisuudessa ollut opetusta siitä, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu. Kaikesta päätellen sellaisten asioiden ei Jumalan näkökulmasta katseltuna ole kuitenkaan tarvinnut päätyä pyhiin kirjoituksiin. Pelastushistoria kulkee hyvin pitkällä aikajänteellä, ja Raamatun alkumetreillä ei vielä ollut ajankohtaista puhua vaikkapa uudesta taivaasta ja uudesta maasta.
Halki Raamatun löytyy kuitenkin selviä viitteitä siitä, että juutalaisuudessa on aina kulkenut mukana ajatus siitä, että ihminen voi jatkaa elämäänsä kuoleman jälkeen. Ensimmäinen viite on alkulukujen sukuluetteloissa, joissa vilahtaa Henok: Kun Henok oli elänyt 65 vuotta, hänelle syntyi Metuselah. Metuselahin syntymän jälkeen Henok eli vielä 300 vuotta vaeltaen aina Jumalan tahdon mukaisesti, ja hänelle syntyi lisää poikia ja tyttäriä. Henok eli kaikkiaan 365 vuotta. Hän vaelsi kuuliaisena Jumalalle. Sitten häntä ei enää ollut, sillä Jumala otti hänet luokseen. (1. Moos. 5:21-24)
Henokin tapaus muistuttaa hyvin pitkälti paljon myöhäisempää kertomusta Eliasta, joka yhtä lailla otettiin taivaaseen ilman, että hän näki kuolemaa: Kun he kulkivat ja puhelivat keskenään, siihen ilmestyi yhtäkkiä tuliset vaunut ja tuliset hevoset. Ne erottivat heidät toisistaan, ja Elia nousi tuulenpyörteessä taivaaseen. (2. Kun. 2:11)
Juutalaisuudessa tuonela oli sana, joka tarkoitti kuoleman jälkeistä tilaa. Vaikka joissain Uuden testamentin kirjoituksissa tuonela viittaa enemmänkin rangaistuksen paikkaan kuin taivaaseen, on se Vanhan testamentin teksteissä neutraalimpi sana. Tuonela oli sekä hurskaiden että jumalattomien osoite heti kuoleman jälkeen.
Hurskas Jaakob suri kuolleeksi luulemaansa poikaansa Joosefia: Hänen poikansa ja tyttärensä koettivat lohduttaa häntä, mutta hän ei huolinut lohdutuksesta, vaan sanoi: "Ei, minä suren, kunnes menen tuonelaan poikani luo." (1. Moos. 37:35)
Moosesta vastustanut Korahin joukko koki karmean kohtalon: Maa repesi heidän allaan, avasi kitansa ja nieli heidät kaikki telttoineen päivineen, samoin Korahin, hänen väkensä ja omaisuutensa. Näin he vaipuivat kaikkineen elävältä tuonelaan; maa sulkeutui heidän jälkeensä, ja he katosivat Israelin kansan keskeltä. (4. Moos. 16:31-33)
Tuonelasta siis puhutaan kahdessa sävyssä. Jobin kirjassa nämä tulevat hyvin selvästi esille:
Heidänkin päivänsä ovat onnen päiviä, rauhassa he saavat laskeutua tuonelaan. (Job 21:13)
Helteessä halkeillut maa nielee kevään vedet, tuonela sen, joka on tehnyt syntiä. Hänen oma äitinsä unohtaa hänet. Madot syövät hänet olemattomiin. Kukaan ei enää häntä muista. (Job 24:19-20)
Psalmeissa puhutaan todella paljon tuonelasta. Hyvin usein se näyttää esiintyvän kohdissa, joissa turvaudutaan Jumalaan vaikeuksien keskellä tai kiitetään siitä, kuinka Jumala on varjellut kuolemanvaarasta ja tuonelan tieltä. Tällainen on myös Psalmi 16:
Minun sydämeni iloitsee, mieleni riemuitsee, minun ruumiini ei pelkoa tunne. Sinä et hylkää minun sieluani tuonelaan, et anna palvelijasi joutua kuoleman valtaan. Sinä osoitat minulle elämän tien, sinun lähelläsi on ehtymätön ilo, sinun oikealla puolellasi ikuinen onni. (Ps. 16:9-11)
Vanhan testamentin jumalallinen viisaus näkyy siinä, että mahdollisesti suurin osa juutalaisista on pitänyt tätä kohtaa ylistyksenä Jumalan ajallisesta varjeluksesta. Uudessa testamentissa tämä nähdään ennustuksena Jeesuksesta, jota tuonela ei voinut pitää otteessaan, vaan hän nousi kuolleista.
Tämä lienee hyvä kiteytys sille, miten minä näen Vanhan testamentin juutalaisuuden taivaskäsityksen. Hengellisen elämän termistö keskittyy tähän aikaan, vaikka taustalla on ajatus siitä, että jotain tapahtuu kuoleman jälkeen. Vanhan testamentin teksteistä ei kuitenkaan ole nähtävissä sellaista opillista rakennetta, joka käy ilmi vaikkapa Jeesuksen opstuksista. Uuden testamentin valossa monet Vanhan testamentin sanamuodot voidaan kuitenkin jälkikäteen nähdä jo pyhiin kirjoituksiin kätkettyinä viitteinä siitä, että kuoleman jälkeinen elämä Jeesuksen ylösnousemusta myöten on etukäteen ilmoitettu.
Mutta vastaus onkin sitten toinen juttu. Minun on todettava, että kysyit asiaa, johon ei voida saada varmaa vastausta Raamatun perusteella. Mieleeni nousee vain kaksi kohtaa, jotka käyvät edes vähänkään lähellä tätä ongelmaa – tai joita tähän kohtaan yleensä tarjoillaan.