Hei Anniina!
Pohdinnoissasi kuvailet juuri sellaisia havaintoja, joita olen itsekin omassa tunne-elämässäni tehnyt. Olen kristilliseltä katsantokannaltani konservatiivi, mutta välillä saan itseni kiinni ahdistumisen tunteesta toisten konservatiivien kanssa jutellessani. Kyse ei minunkaan kohdallani ole siitä, että ajattelisin juurikaan eri tavoin keskustelussa olevista asioista. Silti jokin tökkää vastaan. Ja luulen selvittäneeni, mikä sen tunteen omalla kohdallani aiheuttaa. Tuttuun tyyliini otan kuitenkin vauhtia ja käsittelen asiaa hieman laajemmin.
”Konservatiivinen kristillisyys” puhekielessäKun olit esittänyt vasta tuon ensimmäisen kysymyksen, painiskelin sen äärellä saamatta kiinni aihepiiristä. Tajusin, ettei kukaan suoranaisesti ole määritellyt sitä, mitä hengellisellä konservatiivisuudella tarkoitetaan. Jokaisella on vain omat mielikuvansa, ja sanan tarkka merkitys riippuu siitä, kuka sitä käyttää ja missä yhteydessä.
Konservatiivisuus ylipäätään esiintyy kielenkäytössämme hyvin monessa merkityksessä. Esimerkiksi:
- Lääketieteessä konservatiivinen hoito tarkoittaa muuta kuin kirurgista hoitoa.
- Politiikassa konservatiivisuus tarkoittaa konservatismin aatteeseen tukeutumista.
- Taiteessa konservointi tarkoittaa vanhojen taideteosten entisöimistä alkuperäiseen kuntoon.
- Frisbeegolfissa konservatiivinen pelityyli tarkoittaa varman päälle pelaamista.
Hengellisessä kielenkäytössä kirjo on vähintään yhtä suuri. Koen, että konservatiivisella kristityllä ihmiset ovat
omassa puhekielessään tarkoittaneet vaikkapa seuraavia asioita:
”Perinteinen ja säilyttävä”Sanana konservatiivisuus viittaa konservointiin – säilyttämiseen ja säästämiseen. Mitä tahansa konservatiivisuudesta ajatellaankin, niin lähtökohtaisesti se on enemmän perinteiseen viittaavaa kuin uudistusmielistä. Konservatiivisten herätysliikekristittyjen piireissä tätä puolta halutaan korostaa puhumalla ”klassisesta kristinuskosta”, koska sillä sanaparilla on paljon positiivisempi kaiku.
”Turvallisuushakuinen ja varovainen”Hengellisesti ja opillisesti perinteiden vaaliminen voi olla tapakristillisyyttä, mutta se voi olla myös varman päälle pelaamista. Juttelin kerran arvostamani konservatiiviteologin kanssa eräästä opillisesta kysymyksestä. Hän totesi: ”En ole varma siitä, onko tämä uusi ajattelumalli oikein, mutta tiedän, että perinteinen ainakin on.”
Tiedän nuoruudessani ja opiskeluaikoinani näyttäneeni välillä jopa ahdistuneelta, kun olin monien hengellisten kysymysten kanssa hyvin varautunut. Halu toimia oikein Jumalan edessä tuntui ja varmasti myös näytti varautuneisuudelta tilanteissa ja keskusteluissa, joissa en oikein tiennyt, ollaanko turvallisilla vesillä vai ei. Ehkä nykyisin osaan olla vähän rennompi. Ainakin tunnistan herkästi samaa varautuneisuutta joissain tapaamissani nuorissa ja välillä vähän vanhemmissakin konservatiivikristityissä.
”Muutosvastarintainen”Turvallisuushakuisuus ja ”Herran pelko” voi jalostua muotoon, joka näyttää kaiken uuden vastustamiselta. Tällöin konservatiivisuus ei näytä vain tutun ja turvallisen säilyttämiseltä vaan siihen tulee mukaan taantumusta.
”Raamatun arvovaltaa korostava”Opillisesti konservatiivisuuteen kuuluu ajatus Raamatusta kristityn ylimpänä ja ehdottomana auktoriteettina. Tämä näkyy käytännössä sellaisissa tilanteissa, joissa raamatuntulkinta joutuu törmäyskurssille yleisen mielipiteen kanssa. Siksi esimerkiksi lähimmäisenrakkaus ei voi olla konservatiivinen erityispainotus, kun sen sijaan vain miehen ja naisen välille varattu avioliittokäsitys on – vaikka ne kummatkin löytyvät Raamatusta.
”Raamattua kirjaimellisesti tulkitseva”Askel jyrkempään konservatiivisuuden tulkintaan mennään, kun Raamatun arvovallan korostukseen lisätään kirjaimellisen tulkinnan painotus. Kahdesta vahvasti samalla tavalla Raamatun arvovaltaa painottavaa ihmistä voitaisiin luokitella konservatiivisemmaksi tai liberaalimmaksi sen mukaan, kuinka vertauskuvallisena he jonkin raamatunkohdan oikeaa lukutapaa pitävät.
”Huonosti käyttäytyvä”Kukaan ei väitä, että konservatiivisuus pitäisi suomentaa käyttäytymistyylejä kuvailevaksi termiksi. Käytännössä välillä tuntuu, että konservatiivisuutta käytetään haukkumasanana vaikkapa seuraavien hengellisten tapojen synonyymeina:
- Kulmikas, jyrkkä ja ehdoton
- Tuomitseva ja Raamatulla päähän lyövä
- Suvaitsevaisen vastakohta, taantumuksellinen
- Mielestään ainoassa oikeassa uskossa oleva
Opillinen ja karismaattinen konservatiivisuusMinun mielestäni konservatiivinen kristillisyys voitaisiin Suomessa jakaa karkeasti ottaen kahteen päälinjaan. Oikeastaan erottelitkin ne kahdessa kysymyksessäsi varsin onnistuneesti. Nämä suuntaukset ovat kirkollisen elämän muodoissaan aika kaukana toisistaan, mutta niitä yhdistää konservatiivinen kristillinen ajattelumalli.
Yhtä laitaa edustaa herätysliiketaustainen ja (jyrkän) opillinen luterilainen suuntaus, jota on piikikkäästi kutsuttu joskus ”pystykorvaluterilaisuudeksi”, koska se toimii kansankirkollisuuden vahtikoirana, opponenttina ja kriitikkona. Minun kokemukseni tästä konservatiivisuudesta on laaja, ja siksi myös omakohtainen tyylini on varovaisen säilyttävä. Sen voisi tiivistää ajatukseen: ”Pyrin, etten tekisi vääriä asioita.” Tämä näyttäytyy ulospäin varovaisuutena ja nihkeänä suhtautumisena kristillistä oppia sivuaviin muutoksiin.
Toisessa laidassa on karismaattinen kristillisyys, jonka hengellisyyden muodot ovat varsin vapaita, mutta joka eettisissä linjauksissaan edustaa yleensä hyvin perinteistä kristillistä tulkintaa. Tämä konservatiivisuus näyttäytyy minulle omaan tyyliini päinvastaisena. Se vaikuttaa aktiiviselta ulostulolta, jonka voisi tiivistää ajatukseen: ”Pyrin aktiivisesti muuttamaan muita oman uskoni mukaiseksi.” Tämä näkyy ylenpalttisena uskonasioista puhumisena ”sopivalla ja sopimattomalla hetkellä”.
Tämä kahtiajako on mielestäni hyvä kuva konservatiivisesta kentästä, vaikka tiiviyden vuoksi kirjoitinkin esimerkit suoraviivaisesti ja liioitellen.
Sydämen ahdistus levittää ahdistunutta tunnelmaaPikkuhiljaa alan lähestyä kysymyksesi teemoja. Kävit pohdintaa, miksi olet kokenut tällaisen kristillisyyden kohtaamisen vaikeana, vaikka sinussa itsessäsi on arvojesi puolesta paljon samaa. Iloitsin siitä, että et kuitenkaan sanonut kokevasi minussa samaa ahdistavuutta, vaikka tiedätkin minut luterilaiseksi konservatiiviksi.
Minulla on hyvin samankaltainen kokemusmaailma ristiriitaisesta suhtautumisesta konservatiivisten kristittyjen kanssa olemiseen. Vaikka ajattelen itsekin hyvin konservatiivisesti, on olo toisten samalla tavalla ajattelevien seurassa usein epämukava.
Luulen, että kyse on siitä, mikä kustakin ihmisestä loistaa eniten ulospäin: Näyttäytyykö hän sinulle omana itsenään vai näyttäytyykö hän sinulle edustamansa asian kautta. Kun kristitty on hyvin sinut oman ajattelumaailmansa kanssa, hän voi silloin olla aidosti oma itsensä omana persoonanaan. Lisäksi hän voi elää kaikessa tilanteeseen sopivalla tavalla. Jos taas ajattelumaailma on esimerkiksi heräävässä tai etsivässä vaiheessa, jolloin erilaisuuden kohtaaminen saa puolustuskannalle, ei vuorovaikutustilanteissa päällimmäisenä ole ihminen itse vaan se asia, jota täytyy korostuneesti tuoda esille. Tällä keinoin ihminen ikään kuin perustelee itselleen omaa kantaansa yhä uudelleen.
Syy voi toki olla myös vilpitön huoli eri tavalla ajattelevien puolesta. Karismaattiset evankeliointipuheet muistotilaisuuksissa - tai muissa tilanteeseen varsin huonosti sopivissa yhteyksissä - tai opillisten korostusten painotukset ponnistavat usein hyvin vahvasta velvollisuudentunnosta pitää esillä Jumalan tahtoa ja sanomaa. Valitettavasti usein se velvollisuudentunto näkyy selvemmin kuin Jumalan tahto. Se aiheuttaa ainakin minulle kuulijana epämiellyttävän olon.
Edellä jo sanoin, että olen itse ollut aikanani todella varautunut konservatiivisuudessani. Koin Jumalan pyhyyden jotenkin todella velvoittavana. Ymmärsin Jeesuksen sovitustyön ja anteeksiannon merkityksen, enkä kokenut, että minun olisi teoillani pitänyt ansaita taivaspaikka. Mutta yhtä lailla koin, ettei minulla silti ollut lupaa elää miten sattuu. Elämäni ja uskoni oli omassa mielessäni suurennuslasin alla. Se näkyi erityisesti jonkinlaisena evankelioimisen pakkona, jota en kuitenkaan koskaan onnistunut toteuttamaan. Lopputulos oli se, että ei-uskovien tai eri tavalla uskoaan sanoittavien kristittyjen parissa näytin varmasti kovin ahdistuneelta, kun mietin, millä tavalla minun täytyy elää ja toimia. En mielestäni ollut mitenkään epäkohtelias tai tahditon tai tuominnut toisia ihmisiä. Mutta on outoa, jos se vaivautuneisuus ei heijastunut ulospäin.
Tuon oman kokemukseni johdosta tunnistan aika herkästi sellaisia nuorempia kristittyjä, joiden silmistä paistaa vahva itsensä tutkiskelu ja arkuus. Koen näkeväni heissä samanlaista arkuutta ja epäröintiä sen suhteen, miten heidän kuuluu milloinkin elää. Silloin tällöin konservatiiviselle keskustelukumppanille tekisi mieleni sanoa: ”Ota rennosti. En ole muuttamassa sinua. Meillä on yhteinen usko samaan Jeesukseen. Sinä saat olla juuri sellainen kuin olet. Ja jos haluat, että muut ihmiset oppivat jotain sellaista, mitä sinä kannat sydämelläsi, niin paras tapa on näyttää, että sinun elämäsi on rentoa ja vapaata sen aarteesi ansiosta.”
Oikeassa oleminen työntää poisKerroit kokemuksesi muistotilaisuudesta, jossa karismaattista hengellisyyttä edustava ihminen näki hyvän tilaisuuden evankelioida läsnäolijoita. Olen itsekin nähnyt vastaavaa sekä kuullut erityisen hurjia kertomuksia siitä, miten arkaluontoisessa ja herkässä tilaisuudessa oleville ihmisille tuutataan täysin tilanteeseen sopimattomalla tavalla parannussaarnaa sielujen pelastukseksi.
Motiivina saattaa olla Paavalin Timoteukselle osoittamat sanat:
”Julista sanaa, astu esiin sopivaan ja sopimattomaan aikaan, nuhtele, moiti ja kehota, aina kärsivällisesti opettaen.” (2. Tim. 4:2) On kuitenkin erityisen tärkeä huomata, että kyseessä ei ole kuulijakunnalle sopimattomalla hetkellä saarnaaminen. Samainen Paavali opetti kristillisen tilannetajun tärkeyttä:
”Iloitkaa iloitsevien kanssa, itkekää itkevien kanssa.” (Room. 12:15) Paavalin ohjeet tarkoittavat siis sitä, että evankeliumin julistajan on käytettävä kuulijalle sopiva hetki, vaikka se kyseinen hetki olisi itselle sopimaton. Sen sijaan kuulijalle sopimattomalla hetkellä ei pidä mennä puhumaan.
Koska omaan henkilöhistoriaani kuuluu jyrkän opillisen suuntautumisen lisäksi myös evankelioimisen pakon kokeminen, kuvittelen, että näissä kahdessa kuvaamassasi erilaisessa konservatiivisuuden ilmenemismuodossa on sama vaivaannuttava tekijä: pakonomainen sisäinen tarkkailu ja rauhattomuus. Konservatiivisuus, joka näkyy ”kävelevänä valomainoksena” toimimisena, on sellaista, että sitä tekee mieli kiertää kauempaa.
Ihmiset, jotka julistavat huonolla tilannetajulla aivan joka paikassa, antavat kuvan siitä, että he ovat kaikkia kuulijoita ylempänä. Tämä ei varmasti ole tarkoitus, mutta sopimattomaan aikaan suun avaamisella on tämä väistämätön vaikutus.
Ulkopuolisten nuhteleminenKysymystesi perusteella olet siinä tosi vaikeassa ja ristiriitaisessa tunnemylläkässä, että toisaalta ahdistut tuomitsevasti tai varautuneesti suhtautuvista konservatiiveista – ja toisaalta koet, että sinun pitäisi olla itse sellainen.
Se, että on itse tehnyt syntiä ei kumoa sitä, että siitä samasta asiasta on voitava edelleen opettaa. Minä ajattelen, että pappina syyllistyisin suorastaan ”rikoksen uusimiseen”, jos omien virheitteni vuoksi päättäisin, että kaikissa niissä asioissa, joissa olen langennut, olisin jatkossa hiljaa. Ei se hiljaa oleminen pyhitä yhtään minun syntiäni. Ne synnit on jätettävä taakse ja elettävä myös parannuksen saarnaamisen osalta kuin puhtaalta pöydältä.
Tuomitsemien ja kristillinen ohjausvastuu ovat kuitenkin kaksi eri asiaa. Jeesus sanoi tuomitsemisesta hyvin yksiselitteisesti, että vain synnitön saa tuomita:
"Se teistä, joka ei ole tehnyt syntiä, heittäköön ensimmäisen kiven." (Joh. 8:7) Niinpä tuomitsemisvalta jää yksin Kolmiyhteiselle Jumalalle.
Sen sijaan kristillisen nuhtelun ja ojentamisen velvollisuuden yhteydessä ei anneta mitään käskyä siitä, että vasta synnittömän se kuuluisi tehdä. Päinvastoin synniksi lasketaan pikemminkin se, että tämä Jeesuksen käsky jäisi jostain syystä täyttämättä:
"Jos veljesi tekee syntiä, ota asia puheeksi kahden kesken. Jos hän kuulee sinua, olet voittanut hänet takaisin. Mutta ellei hän kuule sinua, ota mukaasi yksi tai kaksi muuta, sillä 'jokainen asia on vahvistettava kahden tai kolmen todistajan sanalla'. Ellei hän kuuntele heitäkään, ilmoita seurakunnalle. Ja jos hän ei tottele seurakuntaakaan, suhtaudu häneen kuin pakanaan tai publikaaniin.” (Matt. 18:15-17)Erittäin tärkeä huomio on kuitenkin se, mitä itsekin pohdiskelit. Kristityillä ei ole oikeutta opettaa tai vaatia kristillistä moraalia niiltä, jotka eivät tunnusta Jeesusta ja Jumalan Sanaa omaksi auktoriteetikseen.
Sanoin kirjeessäni teille, että teidän ei pidä olla tekemisissä siveettömästi elävien kanssa. En tarkoittanut tämän maailman siveettömiä enkä ahneita, riistäjiä tai epäjumalanpalvelijoita, sillä silloinhan teidän pitäisi lähteä kokonaan pois maailmasta. Nyt täsmennän vielä: jos jotakuta sanotaan veljeksi mutta hän on siveetön tai ahne, epäjumalanpalvelija, pilkkaaja, juomari tai riistäjä, älkää olko tekemisissä hänen kanssaan. Älkää edes aterioiko tällaisen kanssa. Ei kai minun asiani ole tuomita ulkopuolisia? Ettehän tekään tuomitse muita kuin omaan piiriinne kuuluvia. Ulkopuoliset tuomitsee Jumala. "Poistakaa keskuudestanne se, joka on paha." (1. Kor. 5:9-13) Ihanteellinen tilanne on se, että kristitty suhtautuu seurakunnan ulkopuolisiin ihmisiin täysin varauksettomalla lähimmäisenrakkaudella, mutta elää yhdessä toisten kristittyjen kanssa esimerkillistä elämää – myös toinen toistaan synnillisestä elämästä parannukseen kehottaen ja kannustaen.
Suurin ongelma tässä on se, että kansankirkossamme ei ole kovin yhtenäistä linjaa monista varsin keskeisistäkään eettisistä kysymyksistä. Se, mikä yhden mielestä olisi oikeaa kristillistä nuhtelemista on toisen mielessä väärää tuomitsemista. Moni konservatiivinen ihminen, minä mukaan lukien, kamppailee siis sen kysymyksen kanssa, milloin jonkin Raamatun vastaisen teon kohdalla pitäisi korottaa äänensä ja milloin ei. Esimerkiksi tuo mainitsemasi parisuhdekysymys on sellainen, että kirkon sisällä vallitsevan hajaannuksen vuoksi ulospäin osoitettu lähimmäisenrakkaus tulkitaan lähimmäisenrakkauden lisäksi myös opilliseksi linjaukseksi. Seurakunta, jolla on selkeät linjaukset Jumalan tahdosta ja vahva pyrkimys itse elää sen mukaan, pystyy vapautuneesti osoittamaan lähimmäisenrakkautta ulospäin.
Vastaukseni oli laaja, mutta en ole silti ihan varma, pääsinkö ytimeen asti kiinni. Esitä rohkeasti jatkokysymyksiä tarvittaessa.
