Kirjoittanut: Nettipappi Marko
« : 09.01.2024 - klo:11:20 »Terveydys RetroSpective!
Jakamasi linkki on erinomainen. Se jollain tavalla alleviivaa sitä, missä luterilaisen kirkon tulisi kilvoitella enemmän. Niin kuin kirjoitin aikaisemmin, luterilaisuus on syntynyt Lutherin vastustaessa väärää katolilaisen kirkon aneiden ympärillä vaikuttanutta tekovanhurskautta. Siitä on alkanut kehityskulku sellaiseen uskonvanhurskauden korostukseen, jossa moni hyvä ja konkreettinen asia on jäänyt sivuun. Luterilaisia voidaan ihan syystä pilkata "pään uskovaisiksi", joiden usko on niin henkilökohtaista, että Jumalakaan ei sitä aina tiedä.
Luterilaisuuden ansio on omantunnon vapauttaminen, jonka luterilaiset osaavat mielestäni parhaiten koko kristikunnasta. Ja onhan se selvää, että ristinmerkillä tai pyhitetyn veden käytöllä tai ikonin edessä rukoilemalla ei pelastuta. Selvää on myös se, että erilaiset käytännön tavat saattavat muotoutua itse tarkoitukseksi niin, että aineelliseen tai konkreettiseen asiaan kiinnitetään enemmän huomiota kuin siihen, mitä sillä on tarkoitus saavuttaa. Pahimmillaan erilaiset käytännön tavat koetaan pakoksi, joita täytyy tehdä Jumalaa miellyttääkseen. Ja tämä on teoriassa totta. Mutta sen välttämisessä voidaan mennä myös liian pitkälle.
Jonkinlainen veteen piirretty viiva ja valtavan vaikeasti erotettava asia on se, milloin ollaan luiskahdettu tekohurskauden puolelle, ja milloin jokin konkreettinen asia palvelee sisältöä. "Muoto kantaa sisältöä" ja "Varjele tapa, niin tapa varjelee sinut" ovat sanontoja, jotka voisivat olla myös luterilaisessa elämäntavassa paremmin esillä. Mielestäni on parempi tehdä ristinmerkki vaikka vain tavan vuoksi kuin jättää tekemättä se kokonaan. Tai on parempi nähdä kotona ikoninurkkaus ja muistaa mennä rukoilemaan sen eteen vaikkapa vain tavan vuoksi kuin jättää rukoilematta kokonaan. On aina vaarana se, että joku alkaa kokea hengellistä pakkoa tällaisten asioiden äärellä. Mutta hyvä on kysyä sitäkin, onko se suurempi vaara kuin tapojen puuttumisesta johtuva etääntyminen ja uskossa nukahtaminen. Syntinen ihminen ei osaa tehdä mitään täydellisesti, joten jos omantunnonvapaus alkaa tuntua täydelliseltä, on jokin toinen uskonelämän osa-alue todennäköisesti pielessä. Tässäkin asiassa tasapaino on hyvä asia.
Ortodoksisissa tavoissa on aika kiehtovalla tavalla sellaista omaleimaisuutta, joka itsessään on omiaan pitämään yllä uskon erityislaatuisuutta. "Meidän yhteinen erilaisuus" luo tosi vahvaa yhteenkuuluvuutta. Ortodoksit tekevät ristinmerkin eri tavalla kuin läntinen kristikunta (ensin oikea olkapää ja sitten vasen). Lisäksi ortodokseilla on ikonitaide, joka auttaa heitä muistamaan konkreettisesti Jeesusta ja edesmenneiden pyhien esimerkkiä. Myös omaleimainen kielenkäyttö (tässä artikkelissa mm. "kodin pyhitys", "veden pyhitys", "pyhittymiseen tähtäävä elämäntapa") korostaa arkisen tehokkaalla tavalla uskon erityislaatuisuutta.
Ymmärrän siis hyvin kaipauksesi johonkin vastaavaan luterilaiseen elämäntapaan. En itse ole tällaista kaihoa suoranaisesti kokenut, mutta myönnettävä on, että tietynlainen kateuden häivähdys kävi sydämessä, kun lueskelin tuon ortodoksista elämäntapaa koskevan artikkelin.
Jakamasi linkki on erinomainen. Se jollain tavalla alleviivaa sitä, missä luterilaisen kirkon tulisi kilvoitella enemmän. Niin kuin kirjoitin aikaisemmin, luterilaisuus on syntynyt Lutherin vastustaessa väärää katolilaisen kirkon aneiden ympärillä vaikuttanutta tekovanhurskautta. Siitä on alkanut kehityskulku sellaiseen uskonvanhurskauden korostukseen, jossa moni hyvä ja konkreettinen asia on jäänyt sivuun. Luterilaisia voidaan ihan syystä pilkata "pään uskovaisiksi", joiden usko on niin henkilökohtaista, että Jumalakaan ei sitä aina tiedä.
Luterilaisuuden ansio on omantunnon vapauttaminen, jonka luterilaiset osaavat mielestäni parhaiten koko kristikunnasta. Ja onhan se selvää, että ristinmerkillä tai pyhitetyn veden käytöllä tai ikonin edessä rukoilemalla ei pelastuta. Selvää on myös se, että erilaiset käytännön tavat saattavat muotoutua itse tarkoitukseksi niin, että aineelliseen tai konkreettiseen asiaan kiinnitetään enemmän huomiota kuin siihen, mitä sillä on tarkoitus saavuttaa. Pahimmillaan erilaiset käytännön tavat koetaan pakoksi, joita täytyy tehdä Jumalaa miellyttääkseen. Ja tämä on teoriassa totta. Mutta sen välttämisessä voidaan mennä myös liian pitkälle.
Jonkinlainen veteen piirretty viiva ja valtavan vaikeasti erotettava asia on se, milloin ollaan luiskahdettu tekohurskauden puolelle, ja milloin jokin konkreettinen asia palvelee sisältöä. "Muoto kantaa sisältöä" ja "Varjele tapa, niin tapa varjelee sinut" ovat sanontoja, jotka voisivat olla myös luterilaisessa elämäntavassa paremmin esillä. Mielestäni on parempi tehdä ristinmerkki vaikka vain tavan vuoksi kuin jättää tekemättä se kokonaan. Tai on parempi nähdä kotona ikoninurkkaus ja muistaa mennä rukoilemaan sen eteen vaikkapa vain tavan vuoksi kuin jättää rukoilematta kokonaan. On aina vaarana se, että joku alkaa kokea hengellistä pakkoa tällaisten asioiden äärellä. Mutta hyvä on kysyä sitäkin, onko se suurempi vaara kuin tapojen puuttumisesta johtuva etääntyminen ja uskossa nukahtaminen. Syntinen ihminen ei osaa tehdä mitään täydellisesti, joten jos omantunnonvapaus alkaa tuntua täydelliseltä, on jokin toinen uskonelämän osa-alue todennäköisesti pielessä. Tässäkin asiassa tasapaino on hyvä asia.
Ortodoksisissa tavoissa on aika kiehtovalla tavalla sellaista omaleimaisuutta, joka itsessään on omiaan pitämään yllä uskon erityislaatuisuutta. "Meidän yhteinen erilaisuus" luo tosi vahvaa yhteenkuuluvuutta. Ortodoksit tekevät ristinmerkin eri tavalla kuin läntinen kristikunta (ensin oikea olkapää ja sitten vasen). Lisäksi ortodokseilla on ikonitaide, joka auttaa heitä muistamaan konkreettisesti Jeesusta ja edesmenneiden pyhien esimerkkiä. Myös omaleimainen kielenkäyttö (tässä artikkelissa mm. "kodin pyhitys", "veden pyhitys", "pyhittymiseen tähtäävä elämäntapa") korostaa arkisen tehokkaalla tavalla uskon erityislaatuisuutta.
Ymmärrän siis hyvin kaipauksesi johonkin vastaavaan luterilaiseen elämäntapaan. En itse ole tällaista kaihoa suoranaisesti kokenut, mutta myönnettävä on, että tietynlainen kateuden häivähdys kävi sydämessä, kun lueskelin tuon ortodoksista elämäntapaa koskevan artikkelin.
Veikkaan, että vanhoissa kirkkokunnissa annetaan vähän toisenlaisia ohjeita siitä, miten kristitty voisi paaston aikana syventää jumalasuhdettaan.