Kirjoittanut: Nettipappi Marko
« : 12.11.2024 - klo:14:27 »Tervehdys Heidi!
Liitin kysymyksesi olemassa olevan viestiketjun jatkoksi. Sinun kannattaa lukaista edellä kirjoittamani viestit, koska huomasin kirjoittaneeni jo sinne sellaisia ajatuksia, joita sinun kysymyksesi herätti. Saatan hieman toistaa itseäni, mutta yritän laittaa pääasiassa vain muutamia spekulointeja lisää.
Kysymyksesihän on lähtökohdissaan niin hankala, että siihen voi vastata vain spekuloimalla. Mitään varmoja faktoja meille ei ole tarjolla. On jo näet aivan riittävän vaikeaa pohtia sitä, mikä on elämän alkupiste. Lasketaanko ihmiselämä alkaneeksi siitä, kun munasolu hedelmöittyy, vai siitä, kun se kiinnittyy kohdun seinämään ja saa mahdollisuuden kasvamiseen. Vai lasketaanko ihmiselämän alkavan siitä, kun lapsen sydän lyö ensimmäisen kerran vai siitä, kun tämä syntyy maailmaan ja alkaa elää äitinsä kohdun ulkopuolella.
Tämän lisäksi täytyisi vielä onnistua selvittämään se, millä tavoin sielu ja elämä eroavat toisistaan. Voiko ihminen olla elossa ilman sielua? Tai voiko sielu olla olemassa irrallaan ruumiista? Entä liittyykö sielu jollain tavalla ihmisen itseymmärrykseen ja persoonaan? Täytyykö lapselle syntyä taju omasta olemassaolostaan ennen kuin voidaan sanoa, että hänellä on sielu? Vai onko ihmisellä sielu jo silloinkin, kun hän ei vielä itse edes tajua olevansa elossa?
Näistä vaikeista pohdinnoista helpompi on se, milloin ihmisen elämän ajatellaan alkavan. Perinteisesti kristillisessä uskossa on ajateltu, että Psalmin sanoin: "Sinun silmäsi näkivät minut jo idullani, sinun kirjaasi on kaikki kirjoitettu. Ennen kuin olin elänyt päivääkään, olivat kaikki päiväni jo luodut." (Ps. 139:16) Eli ihmisen elämä on elämää jo ennen syntymistä, vaikka matemaattisen tarkasti Raamattu ei sanokaan, lapsen kehittymiseen johtavista tapahtumaketjun kohdista elämä lasketaan alkaneeksi. Tämä ei kuitenkaan ratkaise sinun esittämääsi kysymystä.
Luomiskertomus on jumalallisen viisas ja samalla kiusallisen niukkasanainen. Kysymykseesi emme saa tarkkaa vastausta siksi, että luomiskertomuksessa ihminen luotiin aikuiseksi. Niinpä emme voi luomiskertomuksen sanoista päätellä sitä, kuinka asiat olisivat menneet hedelmöittymisen, sikiövaiheen ja syntymän osalta. Luomiskertomus kertoo vain valmiin lopputuloksen:
Ja Herra Jumala muovasi maan tomusta ihmisen ja puhalsi hänen sieraimiinsa elämän henkäyksen. Näin ihmisestä tuli elävä olento. (1. Moos. 2:7)
Silloin Herra Jumala teki maan tomusta ihmisen ja puhalsi hänen sieramiinsa elämän hengen, ja niin ihmisestä tuli elävä sielu. (1. Moos. 2:7 KR33)
Jälkimmäisenä on vanhan käännöksen mukainen versio, jossa Jumalan puhaltama elämän henki teki ihmisestä elävän sielun. Nykyinen kirkkoraamattu kääntää asian vähemmän sanatarkasti, mutta asiallisesti hyvin samaa tarkoittavana. Jumalan antama elämän henkäys tekee eläväksi.
Myöhemmin vedenpaisumuskertomuksen jälkimainingeissa sama asia sanotaan käänteisesti kuolemaan liittyen:
Mutta lihaa, jossa vielä on jäljellä sen elämänvoima, veri, te ette saa syödä. Ja jokaisen, joka vuodattaa teidän verenne, teidän elämänvoimanne, minä vaadin tilille. Minä vaadin tilille jokaisen eläimenkin. Vaadin tilille jokaisen ihmisen, joka vuodattaa lähimmäisensä veren. (1. Moos. 9:4-5)
Älkää vain syökö lihaa, jossa sen sielu, sen veri, vielä on. Mutta teidän oman verenne minä kostan; jokaiselle eläimelle minä sen kostan, ja myöskin ihmisille minä kostan ihmisen sielun, toiselle toisen sielun. (1. Moos. 9:4-5 KR33)
Näissä kohdissa elämänvoima liitetään kovin konkreettisesti vereen. Tosin oma raamatuntulkintani on sellainen, että en ajattele Raamatun tarkoittavan sielun sijoittumista fyysisesti vereen, koska sielua käytetään muissa yhteyksissä paljon enemmän ihmisen persoonaan ja henkisiin ominaisuuksiin liittyen, kuten esim. "Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja koko voimastasi." (5. Moos. 6:5)
Sen noista luomiskertomuksen ja vedenpaisumuskertomuksen jakeista kuitenkin voi päätellä, että sielu ja elämä liittyvät kovin kiinteästi toisiinsa. Ja ehkä siksi on turvallista ajatella monet mutkat suoriksi vetäen, että ihmisen sielu syntyy samalla kuin hänen elämänsäkin alkaa.
Liitin kysymyksesi olemassa olevan viestiketjun jatkoksi. Sinun kannattaa lukaista edellä kirjoittamani viestit, koska huomasin kirjoittaneeni jo sinne sellaisia ajatuksia, joita sinun kysymyksesi herätti. Saatan hieman toistaa itseäni, mutta yritän laittaa pääasiassa vain muutamia spekulointeja lisää.
Kysymyksesihän on lähtökohdissaan niin hankala, että siihen voi vastata vain spekuloimalla. Mitään varmoja faktoja meille ei ole tarjolla. On jo näet aivan riittävän vaikeaa pohtia sitä, mikä on elämän alkupiste. Lasketaanko ihmiselämä alkaneeksi siitä, kun munasolu hedelmöittyy, vai siitä, kun se kiinnittyy kohdun seinämään ja saa mahdollisuuden kasvamiseen. Vai lasketaanko ihmiselämän alkavan siitä, kun lapsen sydän lyö ensimmäisen kerran vai siitä, kun tämä syntyy maailmaan ja alkaa elää äitinsä kohdun ulkopuolella.
Tämän lisäksi täytyisi vielä onnistua selvittämään se, millä tavoin sielu ja elämä eroavat toisistaan. Voiko ihminen olla elossa ilman sielua? Tai voiko sielu olla olemassa irrallaan ruumiista? Entä liittyykö sielu jollain tavalla ihmisen itseymmärrykseen ja persoonaan? Täytyykö lapselle syntyä taju omasta olemassaolostaan ennen kuin voidaan sanoa, että hänellä on sielu? Vai onko ihmisellä sielu jo silloinkin, kun hän ei vielä itse edes tajua olevansa elossa?
Näistä vaikeista pohdinnoista helpompi on se, milloin ihmisen elämän ajatellaan alkavan. Perinteisesti kristillisessä uskossa on ajateltu, että Psalmin sanoin: "Sinun silmäsi näkivät minut jo idullani, sinun kirjaasi on kaikki kirjoitettu. Ennen kuin olin elänyt päivääkään, olivat kaikki päiväni jo luodut." (Ps. 139:16) Eli ihmisen elämä on elämää jo ennen syntymistä, vaikka matemaattisen tarkasti Raamattu ei sanokaan, lapsen kehittymiseen johtavista tapahtumaketjun kohdista elämä lasketaan alkaneeksi. Tämä ei kuitenkaan ratkaise sinun esittämääsi kysymystä.
Luomiskertomus on jumalallisen viisas ja samalla kiusallisen niukkasanainen. Kysymykseesi emme saa tarkkaa vastausta siksi, että luomiskertomuksessa ihminen luotiin aikuiseksi. Niinpä emme voi luomiskertomuksen sanoista päätellä sitä, kuinka asiat olisivat menneet hedelmöittymisen, sikiövaiheen ja syntymän osalta. Luomiskertomus kertoo vain valmiin lopputuloksen:
Ja Herra Jumala muovasi maan tomusta ihmisen ja puhalsi hänen sieraimiinsa elämän henkäyksen. Näin ihmisestä tuli elävä olento. (1. Moos. 2:7)
Silloin Herra Jumala teki maan tomusta ihmisen ja puhalsi hänen sieramiinsa elämän hengen, ja niin ihmisestä tuli elävä sielu. (1. Moos. 2:7 KR33)
Jälkimmäisenä on vanhan käännöksen mukainen versio, jossa Jumalan puhaltama elämän henki teki ihmisestä elävän sielun. Nykyinen kirkkoraamattu kääntää asian vähemmän sanatarkasti, mutta asiallisesti hyvin samaa tarkoittavana. Jumalan antama elämän henkäys tekee eläväksi.
Myöhemmin vedenpaisumuskertomuksen jälkimainingeissa sama asia sanotaan käänteisesti kuolemaan liittyen:
Mutta lihaa, jossa vielä on jäljellä sen elämänvoima, veri, te ette saa syödä. Ja jokaisen, joka vuodattaa teidän verenne, teidän elämänvoimanne, minä vaadin tilille. Minä vaadin tilille jokaisen eläimenkin. Vaadin tilille jokaisen ihmisen, joka vuodattaa lähimmäisensä veren. (1. Moos. 9:4-5)
Älkää vain syökö lihaa, jossa sen sielu, sen veri, vielä on. Mutta teidän oman verenne minä kostan; jokaiselle eläimelle minä sen kostan, ja myöskin ihmisille minä kostan ihmisen sielun, toiselle toisen sielun. (1. Moos. 9:4-5 KR33)
Näissä kohdissa elämänvoima liitetään kovin konkreettisesti vereen. Tosin oma raamatuntulkintani on sellainen, että en ajattele Raamatun tarkoittavan sielun sijoittumista fyysisesti vereen, koska sielua käytetään muissa yhteyksissä paljon enemmän ihmisen persoonaan ja henkisiin ominaisuuksiin liittyen, kuten esim. "Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja koko voimastasi." (5. Moos. 6:5)
Sen noista luomiskertomuksen ja vedenpaisumuskertomuksen jakeista kuitenkin voi päätellä, että sielu ja elämä liittyvät kovin kiinteästi toisiinsa. Ja ehkä siksi on turvallista ajatella monet mutkat suoriksi vetäen, että ihmisen sielu syntyy samalla kuin hänen elämänsäkin alkaa.