Kirjoittanut: Nettipappi Marko
« : 23.09.2008 - klo:00:28 »
Hei Anunen!
Tuo on enemmän kuin iso kysymys. Kun jollain ihmisellä on suuri suru tai suorastaan katastrofi päällä, ei vieressä olevalla ole mitään hyviä sanoja. Tekisi mieli olla hyvä lähimmäinen ja saada sanottua jotain, mikä auttaisi tai lohduttaisi. Mutta ei sellaisia sanoja ole olemassakaan. Tärkeintä olisi juuri ymmärtää se, että kukaan ihminen ei voi siinä tilanteessa ottaa surua pois. Ainoa mahdollisuus on olla vierellä ja kuunnella. Jos ei ole varma, mitä kannattaisi sanoa, silloin on parempi olla sanomatta mitään. Pahinta, mitä voi tehdä, on tarjota valmiita vastauksia tai leikkiä ymmärtävänsä toista:
"Kyllä se siitä."
"Minä tiedän, miltä sinusta tuntuu."
"Hei, aika parantaa haavat."
"Luota vaan Jumalaan."
"Jumala kääntää tämänkin hyväksi."
Särkynyt sydän ja haavoittuneet tunteet tarvitsevat aikaa. Niitä ei korjata millään taikasanalla. Sureva ihminen ei niitä kaipaakaan. Itsekin osaisin keksiä vaikka kuinka monta kiukkuista vastaväitettä, jos minun suruuni joku tarjoaisi yllä olevia sloganeita. Voisin kuvitella, että kaikkein parasta lohdutusta olisi se, että näkisin jonkun toisenkin ihmisen olevan sanaton minun suruni suhteen.
Job koki käsittämättömiä vastoinkäymisiä. Ensin meni valtava omaisuus, sitten kuolivat lapset onnettomuuksissa ja lopuksi hän sairastui todella pahasti. Hänen ystävänsä reagoivat aluksi oikein sielunhoidollisesti:
Jobilla oli kolme ystävää: temanilainen Elifas, suahilainen Bildad ja naamalainen Sofar.
Kun he saivat kuulla onnettomuudesta, joka oli kohdannut Jobia, he kävivät tapaamassa
toisiaan ja päättivät mennä hänen luokseen osoittamaan hänelle myötätuntoa ja
lohduttamaan häntä. Jo kaukaa he näkivät hänet, mutta he eivät tunteneet häntä.
Lähemmäs ehdittyään he alkoivat ääneen itkeä, repäisivät viittansa ja heittivät ilmaan
hiekkaa, niin että se putosi heidän hiuksilleen. He istuutuivat maahan hänen viereensä ja
istuivat siinä seitsemän päivää ja seitsemän yötä. Kukaan heistä ei puhunut Jobille mitään,
sillä he näkivät, miten kauhea hänen tuskansa oli. (Job 2:11-13)
Kun minä olen kohdannut surevia ihmisiä, olen aika usein sanonut, että minä en pysty mitenkään ymmärtämään heidän kärsimystään. Sitten olen antanut ymmärtää, että haluan kuunnella, jos heillä on jotain, mitä he haluavat purkaa sydämeltään. Silloin nämä ihmiset eivät koe, että joku tulee ja ylhäältä päin sanelee: "Ei tuo vielä mitään. On sitä pahempaakin nähty." Jokainen ongelma on ihmisen kokoinen ongelma, eikä niitä voi verrata toisiinsa.
Auttajan suurin vaikeus on hyväksyä se, että ei pysty auttamaan. Parasta, mitä voi tehdä, on olla läsnä ja antaa aikaansa.
Hengellisten pohdintojen aika tulee ehkä vähän myöhemmin. Surun syvimmässä alkuvaiheessa ei pidä missään tapauksessa alkaa etsiä Raamatusta vastauksia sille, miksi näin tapahtui. Sitä kun ei voi ihminen Jumalan puolesta koskaan sanoa. Samalla tavalla kuin on tärkeää olla ihmisenä surevan ihmisen vierellä, on viisautta katsella Jumalaa siitä näkökulmasta, että hänkin haluaa olla surevan ihmisen vierellä.
Jumala toimi Jobin tapauksessa varsin erikoisesti. Job esitti lopulta tiukkoja miksi-kysymyksiä. Silloin Jumala teki jotain outoa. Hän sanoi: "Katsellaanpa tuota virtahepoa. Osaisitkos luoda sellaisen? Tai katsellaanpa krokotiiliä, minä tein sen. Oletko muuten käynyt siellä, missä minä säilytän lunta ja rakeita?" Job joutui lopulta myöntämään, että hän ei vain voi ymmärtää Jumalan tekoja. Eikä Jumalakaan selittänyt, miksi kävi niin kuin kävi. Jumala osoitti Jobille, että hän osaa, ymmärtää ja näkee sellaista, mitä ihminen ei voi käsittää:
Minun ajatukseni eivät ole teidän ajatuksianne eivätkä teidän tienne ole minun teitäni,
sanoo Herra. Sillä niin korkealla kuin taivas kaartuu maan yllä, niin korkealla ovat minun
tieni teidän teittenne yläpuolella ja minun ajatukseni teidän ajatustenne yläpuolella.
(Jes. 55:8-9)
niin havaitsin, ettei ihminen voi käsittää Jumalan tekoja, sitä mitä auringon alla tapahtuu;
vaikka ihminen kuinka ponnistelee yrittäessään ymmärtää, ei hän käsitä. Ja vaikka viisas
väittäisikin ymmärtävänsä, ei hän kuitenkaan ymmärrä. (Saarn. 8:17)
Tämän todellisuuden keskellä on kuitenkin suuri Jumalan lupaus:
Me tiedämme, että kaikki koituu niiden parhaaksi, jotka rakastavat Jumalaa ja jotka hän
on suunnitelmansa mukaisesti kutsunut omikseen. (Room. 8:28)
Tämä on upea lupaus, ja se lohduttaa - sellaista, joka voi ajatella selkeästi. Kriisivaiheessa elävälle tällaista ajatusta ei pidä tuputtaa kaiken muuttavana lohdutuksena. Ensin täytyy itkeä itkevien kanssa. Myöhemmin voidaan etsiä yhdessä vastauksia miksi-kysymyksiin.
