Kirjoittanut: Nettipappi Marko
« : 28.09.2020 - klo:11:14 »Hei henkäys,
Näen itse asian myös juuri niin kuin sinä kuvasit: Uskon ilmenemismuodot ja uskonkäsitykset ovat hyvin vahvasti sidoksissa siihen, millainen ihminen on muutenkin persoonaltaan, tunne-elämältään, elämänkokemuksiltaan ja maailmankatsomukseltaan. Usko ei voi olla koskaan vain jokin irrallinen saareke ihmisen ajattelussa tai yksi harrastus muiden joukossa. Se on osa koko elämää, jolloin kaikki muu niin omassa persoonassa kuin elämän kokonaisuudessa on osa uskoa tai usko on osa sitä.
Kristinuskon sisällä puhutaan usein "luonnollisesta moraalilaista". Tällä tarkoitetaan sitä, että kaikkien kulttuurien ihmisillä on aina ollut käsitys oikeasta ja väärästä riippumatta siitä, onko siellä kuultu mitään kristinuskon Jumalasta.
Pakanakansatkin, joilla ei ole lakia, saattavat luonnostaan tehdä, mitä laki vaatii. Silloin pakanat, vaikkei heillä lakia olekaan, ovat itse itselleen laki. Näin he osoittavat, että lain vaatimus on kirjoitettu heidän sydämeensä. Siitä todistaa heidän omatuntonsakin, kun heidän ajatuksensa syyttävät tai myös puolustavat heitä. (Room. 2:14-15)
Joskus aika yksisilmäisesti yritetään tehdä näiden moraalikäsitysten välille suuri ero väittämällä, että ilman Jumalan Sanaa ihmisillä ei voi olla oikeaa ja väärää. Tämä pitää paikkansa suhteessa Jumalaan siinä mielessä, että kaikkea sitä, mitä Jumala on sanonut, ei voi löytää ainoastaan omaa sydäntään ja maailmaa tutkimalla. Mutta kyllä tuo Roomalaiskirjeen kohtakin todistaa, että varsin perustavanlaatuisen moraalitajun Jumala on kirjoittanut kaikkien ihmisten sydämeen jo silloin, kun on luonut ihmisen omaksi kuvakseen.
Käyttämäsi ajatus moraalisesta synnintunnosta on siis tässä mielessä lähellä olemassa olevaa teologista käsitteistöä.
Toisaalta "moraalinen synnintunto" on hyvin lähellä häpeää. Kristillinen opetus synnistä tarkoittaa useimmin Jumalan edessä käytävää tilintekoa siitä, mikä on oikein ja väärin. Väärät teot eli synnit vaativat anteeksiantoa ja sovitusta. Tällaista synnintuntoa ei voi olla, jos ei ole ajatusta Jumalasta ja "edessä avoinna olevasta helvetistä", kuten asiaa kuvasit. Tarvitaan ulkopuolinen auktoriteetti, joka määrittelee synnin, jotta syyllisyyden tunto suuntautuu tuota auktoriteettia kohti.
Toki sama konsepti on siirrettävissä myös maallisiin vääryyksiin. Erityisesti oikeudessa selviteltävät asiat ovat sitä, että vääryyksille määritellään "hinta", joka sovitetaan erilaisilla rangaistuksilla. Tässä moraalisen ja kristillisen synnintunnon ero tulee käsitteistössä. Vääryys tehdään maallisen auktoriteetin edessä, synti on vääryyttä taivaallisen auktoriteetin edessä.
Arjen keskellä moni anteeksianto on kuitenkin lähempänä häpeän kokemuksen käsittelyä. Toisten ihmisten nähden tai toisia ihmisiä kohtaan tehdyt virheet eivät läheskään aina vaadi synnin sovittamista muistuttavaa toimintaa. Enemmänkin kyse on siitä, että asia nostetaan pöydälle ja puhutaan auki. Tilanteessa ei ole ulkopuolista tuomaria, joka lukisi syytteitä ja jakaisi rangaistuksen tai armahduksen. Häpeää ei poista syntien anteeksianto vaan häpeää aiheuttavan asian käsitteleminen.
Karkeasti ottaen synti annetaan anteeksi sanoilla: "En tuomitse sinua. Mene, äläkä enää tee syntiä!", mutta häpeää hoidetaan toteamalla: "Samanlaisia ihmisiähän tässä vain ollaan."
Summa summarum. Ajatuksesi moraalisesta ja kristillisestä synnintunnosta liikkuu minun päässäni näiden kahden käsitteen välimaastossa: luonnollinen moraalitaju ja häpeän kokemus.
Näen itse asian myös juuri niin kuin sinä kuvasit: Uskon ilmenemismuodot ja uskonkäsitykset ovat hyvin vahvasti sidoksissa siihen, millainen ihminen on muutenkin persoonaltaan, tunne-elämältään, elämänkokemuksiltaan ja maailmankatsomukseltaan. Usko ei voi olla koskaan vain jokin irrallinen saareke ihmisen ajattelussa tai yksi harrastus muiden joukossa. Se on osa koko elämää, jolloin kaikki muu niin omassa persoonassa kuin elämän kokonaisuudessa on osa uskoa tai usko on osa sitä.
Mitä ajatuksia sinulla on liittyen esittämääni asetelmaan; moraalinen versus kristillinen synnintunto?
Kristinuskon sisällä puhutaan usein "luonnollisesta moraalilaista". Tällä tarkoitetaan sitä, että kaikkien kulttuurien ihmisillä on aina ollut käsitys oikeasta ja väärästä riippumatta siitä, onko siellä kuultu mitään kristinuskon Jumalasta.
Pakanakansatkin, joilla ei ole lakia, saattavat luonnostaan tehdä, mitä laki vaatii. Silloin pakanat, vaikkei heillä lakia olekaan, ovat itse itselleen laki. Näin he osoittavat, että lain vaatimus on kirjoitettu heidän sydämeensä. Siitä todistaa heidän omatuntonsakin, kun heidän ajatuksensa syyttävät tai myös puolustavat heitä. (Room. 2:14-15)
Joskus aika yksisilmäisesti yritetään tehdä näiden moraalikäsitysten välille suuri ero väittämällä, että ilman Jumalan Sanaa ihmisillä ei voi olla oikeaa ja väärää. Tämä pitää paikkansa suhteessa Jumalaan siinä mielessä, että kaikkea sitä, mitä Jumala on sanonut, ei voi löytää ainoastaan omaa sydäntään ja maailmaa tutkimalla. Mutta kyllä tuo Roomalaiskirjeen kohtakin todistaa, että varsin perustavanlaatuisen moraalitajun Jumala on kirjoittanut kaikkien ihmisten sydämeen jo silloin, kun on luonut ihmisen omaksi kuvakseen.
Käyttämäsi ajatus moraalisesta synnintunnosta on siis tässä mielessä lähellä olemassa olevaa teologista käsitteistöä.
Toisaalta "moraalinen synnintunto" on hyvin lähellä häpeää. Kristillinen opetus synnistä tarkoittaa useimmin Jumalan edessä käytävää tilintekoa siitä, mikä on oikein ja väärin. Väärät teot eli synnit vaativat anteeksiantoa ja sovitusta. Tällaista synnintuntoa ei voi olla, jos ei ole ajatusta Jumalasta ja "edessä avoinna olevasta helvetistä", kuten asiaa kuvasit. Tarvitaan ulkopuolinen auktoriteetti, joka määrittelee synnin, jotta syyllisyyden tunto suuntautuu tuota auktoriteettia kohti.
Toki sama konsepti on siirrettävissä myös maallisiin vääryyksiin. Erityisesti oikeudessa selviteltävät asiat ovat sitä, että vääryyksille määritellään "hinta", joka sovitetaan erilaisilla rangaistuksilla. Tässä moraalisen ja kristillisen synnintunnon ero tulee käsitteistössä. Vääryys tehdään maallisen auktoriteetin edessä, synti on vääryyttä taivaallisen auktoriteetin edessä.
Arjen keskellä moni anteeksianto on kuitenkin lähempänä häpeän kokemuksen käsittelyä. Toisten ihmisten nähden tai toisia ihmisiä kohtaan tehdyt virheet eivät läheskään aina vaadi synnin sovittamista muistuttavaa toimintaa. Enemmänkin kyse on siitä, että asia nostetaan pöydälle ja puhutaan auki. Tilanteessa ei ole ulkopuolista tuomaria, joka lukisi syytteitä ja jakaisi rangaistuksen tai armahduksen. Häpeää ei poista syntien anteeksianto vaan häpeää aiheuttavan asian käsitteleminen.
Karkeasti ottaen synti annetaan anteeksi sanoilla: "En tuomitse sinua. Mene, äläkä enää tee syntiä!", mutta häpeää hoidetaan toteamalla: "Samanlaisia ihmisiähän tässä vain ollaan."
Summa summarum. Ajatuksesi moraalisesta ja kristillisestä synnintunnosta liikkuu minun päässäni näiden kahden käsitteen välimaastossa: luonnollinen moraalitaju ja häpeän kokemus.
