Kirjoittanut: Nettipappi Marko
« : 17.09.2024 - klo:16:33 »Tervehdys Anonyymi!
Kysymyksesi kosketti varsinaisesti luterilaisia katumusharjoituksia, mutta koska ongelmasi ydin tuntuu olevan ennen kaikkea helmasyntejä vastaan taistelussa, otin vapauden liittää kysymyksesi osaksi tätä olemassa olevaa ketjua. Yllä olevassa vastauksessani olen kirjoittanut käytännössä kaiken, mitä sinullekin haluaisin kirjoittaa. Sanon enää muutamia lisänäkökulmia.
Luterilaisia katumusharjoituksia ei juurikaan ole olemassa. Ainakaan itse en suoranaisesti tunne sellaisia. Luterilaisuus kun on aikanaan syntynyt tilanteessa, jossa Luther itse oli lopen väsynyt kaikenlaisiin ripittäytymisiin ja katumusharjoituksiin, kun hän ei saanut niiden avulla omantunnon rauhaa. Hän löysi sen sijaan rauhan siitä, kuinka syntinen saa lahjaksi Jumalan armon ja vanhurskauden. Sen vuoksi luterilaisuus on kristillisistä suuntauksista se, jossa lähtökohtaisesti suhtaudutaan kaikkiin ihmisten tekoihin ja pyrkimyksiin varauksella tai suorastaan torjuvasti.
Pelastuksen asioissa on täysin selvää, että ihminen ei voi itseään auttaa. Paavalikin kirjoittaa:
"Meistä ei ollut itseämme auttamaan, mutta Kristus kuoli jumalattomien puolesta, kun aika koitti." (Room. 5:6)
Mutta yhtä totta on se, että Jeesus kutsuu ihmistä seuraansa, kasvamaan ja myös kilvoittelemaan. Paavali kirjoittaa myös:
"Älkää antako ruumiinne jäseniä synnin käyttöön vääryyden aseiksi! Kun nyt kerran olette siirtyneet kuolemasta elämään, antakaa itsenne Jumalalle ja ruumiinne jäsenet hänelle vanhurskauden aseiksi! Synti ei enää ole teidän herranne, sillä te ette ole lain vaan armon alaisia." (Room. 6:13-14) Katumusharjoitusten tavoite on tämä syntiä vastaan taisteleminen, mutta siitä kristityt ovat varmasti hyvin montaa mieltä, toimivatko ne tarkoituksenmukaisesti.
Joka tapauksessa kristittynä eläminen on ensinnäkin täydellisessä armossa elämistä ja sen tajuamista, että pelastus on täysin ilman omia ansioita saatu. Kaikki synnit on pesty pois. Ja samaan aikaan se on sen tajuamista, että jokapäiväisessä elämässä kristityn tehtävä on elää Jeesuksen esimerkkiä seuraten ja synnistä pois kääntyen. Nämä puolet eivät sodi toisiaan vastaan, vaikka hyvin usein omien kipuilujen keskellä on vaikeat tehdä ero sen suhteen, täytyykö nyt luottaa armoon vai kääriä hihat ja ryhtyä taisteluun.
Helmasynnit ovat raskaimpia sietää siksi, että ne näyttävät ihmiselle perinpohjaisesti hänen syntisyytensä. Jos joka päivä sortuisi pelkästään ihan uusiin synteihin, olisi paljon helpompi kulkea pää pystyssä. Aina näet voisi sanoa itselleen, että näitä tekoja kaduin, enkä enää koskaan niihin lankea. Eli vaikka periaatteessa luottaa armoon, käytännössä pitää armoa vain yhtenä kasvun vaiheena kohti parempaa ihmisyyttä. Eli todellisuudessa luottaakin vain omaan katumukseensa. Helmasyntien siunaus ja kirous on siinä, että niiden äärellä joutuu myöntämään sen, että on aivan valtavan syntinen ihminen, kun ei onnistu pääsemään irti eikä edes halua päästä irti. Silloin armon ymmärtämisessäkin joutuu kasvamaan. Kyllähän ihminen itsekin osaa paljon helpommin antaa anteeksi lähimmäiselle, joka rikkoo jollain uudella ja yksittäisellä tavalla itseä vastaan. Paljon vaikeampaa on antaa anteeksi lähimmäiselle, joka päivittäin rikkoo aina samalla tavalla. Tästä syystä on niin vaikea uskoa, että Jumalan anteeksiantamisen kyky on aivan eri tasolla kuin ihmisen.
Ensimmäinen askel kipuiluissasi on siis tutustua Jumalan mittaamattomaan armoon. Jeesus itse kehotti antamaan anteeksi loputtomasti. Ja niin hän tekee itsekin. Vasta sitten osaa kohdata oman syntisyytensä avoimesti, kun tajuaa, että Jumala on antanut Jeesuksen tähden raskaimmatkin rikkomukset anteeksi.
Toinen askel on pyytää apua. Olet kaikesta päätellen nähnyt selvästi sen, että yksinään et ole onnistunut. Niinpä kehotan, että uskoudut kipuiluissasi ihmiseen, johon luotat. Se voi olla seurakunnan työntekijä tai joku muu vakaa kristitty. Ihminen tarvitsee toisia ihmisiä myös jumalasuhteensa hoitamiseen. Joskus parannuksen tekeminen vaatii sitä, että pyytää jotakuta toista kulkemaan rinnalla ja auttamaan. Asiasta puhuminen toimii erityisesti siksi, että silloin kokee olevansa tilivelvollinen myös jollekulle ihmiselle. Jumalaa ei pysty näkemään tai koskettamaan, joten hän tuntuu tässä suhteessa kaukaisemmalta.
Kysymyksesi kosketti varsinaisesti luterilaisia katumusharjoituksia, mutta koska ongelmasi ydin tuntuu olevan ennen kaikkea helmasyntejä vastaan taistelussa, otin vapauden liittää kysymyksesi osaksi tätä olemassa olevaa ketjua. Yllä olevassa vastauksessani olen kirjoittanut käytännössä kaiken, mitä sinullekin haluaisin kirjoittaa. Sanon enää muutamia lisänäkökulmia.
Luterilaisia katumusharjoituksia ei juurikaan ole olemassa. Ainakaan itse en suoranaisesti tunne sellaisia. Luterilaisuus kun on aikanaan syntynyt tilanteessa, jossa Luther itse oli lopen väsynyt kaikenlaisiin ripittäytymisiin ja katumusharjoituksiin, kun hän ei saanut niiden avulla omantunnon rauhaa. Hän löysi sen sijaan rauhan siitä, kuinka syntinen saa lahjaksi Jumalan armon ja vanhurskauden. Sen vuoksi luterilaisuus on kristillisistä suuntauksista se, jossa lähtökohtaisesti suhtaudutaan kaikkiin ihmisten tekoihin ja pyrkimyksiin varauksella tai suorastaan torjuvasti.
Pelastuksen asioissa on täysin selvää, että ihminen ei voi itseään auttaa. Paavalikin kirjoittaa:
"Meistä ei ollut itseämme auttamaan, mutta Kristus kuoli jumalattomien puolesta, kun aika koitti." (Room. 5:6)
Mutta yhtä totta on se, että Jeesus kutsuu ihmistä seuraansa, kasvamaan ja myös kilvoittelemaan. Paavali kirjoittaa myös:
"Älkää antako ruumiinne jäseniä synnin käyttöön vääryyden aseiksi! Kun nyt kerran olette siirtyneet kuolemasta elämään, antakaa itsenne Jumalalle ja ruumiinne jäsenet hänelle vanhurskauden aseiksi! Synti ei enää ole teidän herranne, sillä te ette ole lain vaan armon alaisia." (Room. 6:13-14) Katumusharjoitusten tavoite on tämä syntiä vastaan taisteleminen, mutta siitä kristityt ovat varmasti hyvin montaa mieltä, toimivatko ne tarkoituksenmukaisesti.
Joka tapauksessa kristittynä eläminen on ensinnäkin täydellisessä armossa elämistä ja sen tajuamista, että pelastus on täysin ilman omia ansioita saatu. Kaikki synnit on pesty pois. Ja samaan aikaan se on sen tajuamista, että jokapäiväisessä elämässä kristityn tehtävä on elää Jeesuksen esimerkkiä seuraten ja synnistä pois kääntyen. Nämä puolet eivät sodi toisiaan vastaan, vaikka hyvin usein omien kipuilujen keskellä on vaikeat tehdä ero sen suhteen, täytyykö nyt luottaa armoon vai kääriä hihat ja ryhtyä taisteluun.
Helmasynnit ovat raskaimpia sietää siksi, että ne näyttävät ihmiselle perinpohjaisesti hänen syntisyytensä. Jos joka päivä sortuisi pelkästään ihan uusiin synteihin, olisi paljon helpompi kulkea pää pystyssä. Aina näet voisi sanoa itselleen, että näitä tekoja kaduin, enkä enää koskaan niihin lankea. Eli vaikka periaatteessa luottaa armoon, käytännössä pitää armoa vain yhtenä kasvun vaiheena kohti parempaa ihmisyyttä. Eli todellisuudessa luottaakin vain omaan katumukseensa. Helmasyntien siunaus ja kirous on siinä, että niiden äärellä joutuu myöntämään sen, että on aivan valtavan syntinen ihminen, kun ei onnistu pääsemään irti eikä edes halua päästä irti. Silloin armon ymmärtämisessäkin joutuu kasvamaan. Kyllähän ihminen itsekin osaa paljon helpommin antaa anteeksi lähimmäiselle, joka rikkoo jollain uudella ja yksittäisellä tavalla itseä vastaan. Paljon vaikeampaa on antaa anteeksi lähimmäiselle, joka päivittäin rikkoo aina samalla tavalla. Tästä syystä on niin vaikea uskoa, että Jumalan anteeksiantamisen kyky on aivan eri tasolla kuin ihmisen.
Ensimmäinen askel kipuiluissasi on siis tutustua Jumalan mittaamattomaan armoon. Jeesus itse kehotti antamaan anteeksi loputtomasti. Ja niin hän tekee itsekin. Vasta sitten osaa kohdata oman syntisyytensä avoimesti, kun tajuaa, että Jumala on antanut Jeesuksen tähden raskaimmatkin rikkomukset anteeksi.
Toinen askel on pyytää apua. Olet kaikesta päätellen nähnyt selvästi sen, että yksinään et ole onnistunut. Niinpä kehotan, että uskoudut kipuiluissasi ihmiseen, johon luotat. Se voi olla seurakunnan työntekijä tai joku muu vakaa kristitty. Ihminen tarvitsee toisia ihmisiä myös jumalasuhteensa hoitamiseen. Joskus parannuksen tekeminen vaatii sitä, että pyytää jotakuta toista kulkemaan rinnalla ja auttamaan. Asiasta puhuminen toimii erityisesti siksi, että silloin kokee olevansa tilivelvollinen myös jollekulle ihmiselle. Jumalaa ei pysty näkemään tai koskettamaan, joten hän tuntuu tässä suhteessa kaukaisemmalta.
