Kirjoittanut: Nettipappi Marko
« : 15.10.2024 - klo:13:34 »Hei S!
Jos keskustelisimme kasvotusten, kysyisin sinulta aivan ensimmäiseksi, mitä sinun mielestäsi usko on. Viestisi on näet hyvin selkeä ja kysymyksesi erittäin ymmärrettävä, mutta samalla siitä jää vaikutelma, jonka oikeellisuudesta en tietenkään voi olla varma. Minusta kuitenkin näyttää siltä, kuin sinulla itselläsi olisi enemmän tai vähemmän tarkasti määritelty näkemys oikeanlaisesta uskosta, jonka standardeja et itsekään pysty saavuttamaan.
Tästä syystä minä olen viime aikoina alkanut puhua paljon enemmän Jeesuksen seuraamisesta kuin uskomisesta. Ne ovat sama asia, mutta niiden herättämät mielikuvat ovat kovin erilaiset. Uskominen näet on meidän mielikuvissamme jotain sellaista, että se edellyttää ihmiseltä jonkinlaisia tunnetiloja, ajatuskulkuja tai tekoja. Tämän vuoksi varsin yleistä on kuulla lausahdus: "Kyllä minä uskon, mutta en minä mikään uskovainen ole." Oletan tällä tavoin sanovan ihmisen tarkoittavan juuri sitä, että hän kyllä uskoo, mutta ei mene siihen muottiin, mitä hän uskovaisuudesta ajattelee.
Raamatun sivuilla tulee vastaan ihmisiä, joiden usko näyttää olevan todella vahva ja järkkymätön:
Sadanpäämies ei pitänyt itseään sen arvoisena, että Jeesus olisi tullut parantamaan hänen palvelijaansa, joten hän pyysi, että Jeesus vain sanallaan parantaisi tämän. Tämän kuullessaan Jeesus hämmästyi ja sanoi niille, jotka häntä seurasivat: "Totisesti: näin vahvaa uskoa en ole tavannut yhdelläkään israelilaisella.” (Matt. 8:10)
Kanaanilainen nainen on puolestaan suuri uskon esikuva, koska hän hellittämättä pyysi, kun kukaan muukaan ei voinut häntä ja hänen tytärtään auttaa. Nainen tuli lähemmäs, heittäytyi maahan Jeesuksen eteen ja sanoi: "Herra, auta minua!" Mutta Jeesus sanoi hänelle: "Ei ole oikein ottaa lapsilta leipä ja heittää se koiranpenikoille." "Ei olekaan, Herra", vastasi nainen, "mutta saavathan koiratkin syödä isäntänsä pöydältä putoilevia palasia." Silloin Jeesus sanoi hänelle: "Suuri on sinun uskosi, nainen! Tapahtukoon niin kuin tahdot." Siitä hetkestä tytär oli terve. (Matt. 15:25-28)
Tällaisten raamatunkertomusten äärellä tulee väistämättä se olo, että oma usko ei kelpaa mihinkään. Sisäinen tunne ei saavuta mitään siitä, miltä näiden ihmisten usko näyttää. Mutta yhtä lailla Raamatun sivuilla on päinvastaisia kertomuksia:
Kuunvaihetautia sairastaneen pohjan isä uskoi ja samalla oli kovin epävarma uskostaan: "Henki on monet kerrat kaatanut hänet, jopa tuleen ja veteen, jotta saisi hänet tapetuksi. Sääli meitä ja auta, jos sinä jotakin voit!" "Jos voit?" vastasi Jeesus. "Kaikki on mahdollista sille, joka uskoo." Silloin pojan isä heti huusi: "Minä uskon! Auta minua epäuskossani!" Mark. 9:22-24)
Ristin ryöväri ei puolestaan osannut pukea uskoaan kunnolla edes sanoiksi, mutta tajusi, että ainoa auttaja riippui viereisellä ristillä:
"Jeesus, muista minua, kun tulet valtakuntaasi." Jeesus vastasi: "Totisesti: jo tänään olet minun kanssani paratiisissa." (Luuk. 23:42-43)
Kumpikin näistä heikon uskon ilmaisijoista sai avun ongelmaansa. Uskon määrällä ei ollut vaikutusta. Ainoastaan sillä oli merkitystä, että usko suuntautui oikeaan kohteeseen. Eihän ketään pelasta lopulta usko, vaan uskon kohde, Jeesus.
Uskoa ei kauhean tarkasti Raamatussa edes määritellä. Tunnetuin uskon auki sanoittaminen löytyy Heprealaiskirjeen 11. luvun alussa. Laitan sen tähän näkyviin nykyisen ja edellisen kirkkoraamatun mukaan:
Usko on sen todellisuutta, mitä toivotaan, sen näkemistä, mitä ei nähdä. (Hepr. 11:1)
Usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy. (Hepr. 11:1 KR38)
Kuten huomaat, tämäkään kuvaus ei kerro kovin tarkasti, mitä kaikkea usko on. Täysin arvoitukseksi jää, miltä usko tuntuu tai millainen ajatusrakennelma tai teoria usko on. Varsin yleisellä tasolla vain todetaan, että usko on sitä, että näkymätön todellisuus on elämän suuntaan vaikuttava voima. Vanhan käännöksen sanamuoto ”ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy” on jotenkin erityisen tyylikkäästi sanottu. Jokin sellainen, mitä en voi silmin havaita, ohjaa elämäni suuntaa.
Tämä menee minun mielestäni hyvin lähelle sitä, mitä Jeesuksen seuraaminen on. Terminä Jeesuksen seuraaminen kääntää ajatukset häneen, jota seurataan, eikä omaan napaan ja omiin saavutuksiin. Tätä havainnollistaa upeasti Vanhan testamentin kertomus pronssikäärmeestä.
Pronssikäärme
Kiertääkseen Edomin maan israelilaiset lähtivät Horinvuoren luota Kaislamerelle vievää reittiä. Matkalla kansa kävi kärsimättömäksi ja alkoi puhua Jumalaa ja Moosesta vastaan: "Miksi te toitte meidät pois Egyptistä tänne autiomaahan kuolemaan? Täällä ei ole leipää eikä vettä. Aina vain tätä samaa kurjaa ruokaa!"
Silloin Herra lähetti kansan kimppuun myrkkykäärmeitä, ja niiden puremiin kuoli suuri joukko israelilaisia. Kansa tuli Mooseksen luo sanomaan: "Me teimme synnin, kun puhuimme Herraa ja sinua vastaan. Rukoile Herraa, että hän ottaisi nämä käärmeet pois meitä ahdistamasta." Mooses rukoili kansan puolesta, ja Herra sanoi Moosekselle: "Tee käärmeen kuva ja pane se tangon päähän. Jokainen pureman saanut, joka katsoo siihen, jää eloon." Mooses teki pronssista käärmeen ja pani sen tangon päähän. Kun ne, joita käärmeet olivat purreet, katsoivat pronssikäärmettä, he jäivät eloon. (4. Moos. 21:4-9)
Kuvittele itse olevasi tuollainen käärmeenpureman saanut ihminen. Teltan ovelle tulee toinen henkilö, ja kertoo oudon uutisen. Mooses on laittanut käärmepatsaan tikun nokkaan keskelle leiriä. Jos käyt katsomassa sitä, niin sinä jäät henkiin. Ensimmäinen johtopäätös olisi tietenkin se, että eipä tässä mitään voi hävitäkään. Joten todennäköisesti kävisit katsomassa sitä käärmettä.
Mutta alkaisitko sinä siinä vaiheessa pohtia sitä, oletko sinä katsonut tuota käärmettä oikealla asenteella? Alkaisitko sinä pohtia, että ensin kun riittävästi keskittyy, rutistaa silmänsä todella tiukastin kiinni, ja sitten mahdollisimman pyhästi katsoo, niin vasta sitten se toimii. Ei. Sanottiin, että katsominen riittää. Mitään ohjetta ei annettu siitä, millainen pitää ihmisen olla tai millä asenteella täytyy katsoa. Ainoa väärä asennoituminen olisi ollut se, että ei olisi katsonut.
Kertomus pronssikäärmeestä ei ole vain historian havinaa ja yksi kaukainen kertomus muiden joukossa. Se on esikuva, johon Jeesus viittasi yhdessä Raamatun keskeisimmistä kohdista:
Niin kuin Mooses autiomaassa nosti käärmeen korkealle, niin on myös Ihmisen Poika korotettava, jotta jokainen, joka uskoo häneen, saisi iankaikkisen elämän. Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän. (Joh. 3:14-16)
Vanhan testamentin tekstissä meille opetettiin, että jos katsot käärmeeseen, pelastut kuolemalta. Nyt Jeesus vaihtaa katsomisen uskomiseen. Se on hyvin ymmärrettävää, koska vain Jeesuksen aikalaiset pystyivät katsomaan Jeesusta silmillään. Usko on sitä, että katsoo Jeesusta sisäisillä silmillään.
Ainakin minä olen nuoruudessani taistellut sen kanssa, että olen pitänyt uskoani huonona, kun en ole osannut antautua Jumalalle niin kokosydämisesti kuin vaikkapa lukemieni kirjojen kirjoittajat ovat kertoneet. Kipuilin senkin kanssa, että minulla ei ollut sellaista palavaa rakkautta Jumalaa kohtaan, mitä erilaisten todistuspuheenvuorojen pitäjät itsestään kertoivat. Minä vain ihan tavallisesti uskoin. Pidin itseäni uskovana, mutta toisaalta olisin voinut sanoa, että minä uskon, mutten ole mikään sellainen uskova, mitä nuo muut.
Nykyään koen aika samalla tavalla, mutta osaisin sanoa asian ihan toisella tavalla. Ei ole tarkoitus keskittyä siihen, millä tavalla minä Jeesukseen uskon. Kyse on siitä, keneen minä uskon, kenen luo minä menen ja ketä minä haluan seurata. Pronssikäärme on erinomainen esimerkki: Sydämen asenteesta riippumatta mene ja katso siihen Jeesukseen.
Tämän vuoksi minä hyvin mielelläni puhun mieluummin Jeesuksen seuraamisesta kuin uskomisesta. Vaikka ne ovat täysin sama asia, me reagoimme niihin eri tavoin. Jos puhutaan siitä, että sinun pitää uskoa Jeesukseen, niin silloin usein ajatukset kääntyvät siihen, millä tavalla se usko oikein ilmenee ja miten sitä toteutetaan. Jos sen sijaan puhutaan siitä, että seurataan Jeesusta, se ei määrittele millään tavalla sitä, millinen sinä olet ja mikä on sinun sydämesi asenne ja asento.
Jeesus kutsui ihmisiä seuraamaan häntä opetuslapsina. Opetuslapsena oleminen ei ollut Jeesuksen omaa keksintöä, vaan rabbien tapa opettaa oli tehdä opetuslapsia. Rabbit opettivat opetuslapsiaan kahdella tapaa. Ensinnäkin opetuslasten tehtävä oli opetella oman rabbinsa sanoja ulkoa. Lisäksi he pyrkivät jäljittelemään rabbinsa elämäntapaa. Se on myös Jeesuksen opetuslasten päämäärä. Siinä ei kysytä, mikä on mielentilasi, kuinka määrittelisit uskosi laadun tai jotain muuta vastaavaa. Sinut on kutsuttu opiskelemaan Jeesuksen opetuksia ja jäljittelemään hänen tekojaan.
Evankeliumiteksteihin tutustuttaessa huomaamme, että eivät Jeesuksen opetuslapsetkaan mitään uskovaisia olleet. Heidän oma ymmärryksensä ja sydämen asenteensa oli aika kurja.
Jeesuksen opetuslapset eivät osanneet seurata Jeesuksen esimerkkiä oikeasta lähimmäisenrakkaudesta: Jeesuksen luo tuotiin lapsia, jotta hän koskisi heihin. Opetuslapset moittivat tuojia. (Mark. 10:13)
Jeesuksen opetuslapsilla oli hyvin vähän ymmärrystä siitä, mitä Jeesus oli tullut maan päälle tekemään. Kun Jeesus oli puhunut tulevasta ristinkuolemastaan, Pietari veti hänet erilleen ja alkoi nuhdella häntä: "Jumala varjelkoon! Sitä ei saa tapahtua sinulle, Herra!" (Matt. 16:22)
Opetuslapset eivät edes osanneet seurata Hengen ohjausta. Jeesuksen torjuneelle Samarian kaupungilla Sebedeuksen pojat olisivat halunneet rukoilla tuhoa taivaasta, mutta Jeesus kääntyi ja nuhteli opetuslapsia ja sanoi: "Te ette tiedä, minkä hengen omat te olette." (Luuk. 9:55)
Siitä huolimatta he olivat oikeita opetuslapsia, koska he seurasivat. Jopa Juudaksella oli asiat hyvin niin kauan kuin hän seurasi. Ongelmat alkoivat, kun hän lopetti seuraamisen, ja kuvitteli kuljettavansa itse Jeesusta haluamaansa suuntaan. Niinpä rohkaisen sinua jatkamaan seuraamista ja vähentämään omien ajatusten ja motiivien tutkimista. Kun sinä seuraat, sinä opit Jeesuksesta lisää. Samalla sinä katsot aina vain enemmän Jeesukseen.
Viime aikoina suuren mediahuomion kohteeksi on noussut Tuomas Enbuske, joka kertoo omasta uskostaan. Ennen uskoontuloaan hän oli pyytänyt ihmisiä ohjaamaan hänet uskoon ja perustelemaan sen, miksi kannattaa uskoa. Mutta se ei vain toiminut niin. Nyt Tuomas itsekin opasti yhdessä kolumnissaan, että kannattaa vaikka mennä messuun tai lukea Raamattua. Usko ei synny sillä, että alkaa pohtia ja perustella asiat itselleen. Silloin ei kohtaa Jeesusta vaan ainoastaan omat ajatuksensa.
Usko syntyy kuulemisesta, mutta kuulemisen synnyttää Kristuksen sana. (Room. 10:17)
Jos keskustelisimme kasvotusten, kysyisin sinulta aivan ensimmäiseksi, mitä sinun mielestäsi usko on. Viestisi on näet hyvin selkeä ja kysymyksesi erittäin ymmärrettävä, mutta samalla siitä jää vaikutelma, jonka oikeellisuudesta en tietenkään voi olla varma. Minusta kuitenkin näyttää siltä, kuin sinulla itselläsi olisi enemmän tai vähemmän tarkasti määritelty näkemys oikeanlaisesta uskosta, jonka standardeja et itsekään pysty saavuttamaan.
Tästä syystä minä olen viime aikoina alkanut puhua paljon enemmän Jeesuksen seuraamisesta kuin uskomisesta. Ne ovat sama asia, mutta niiden herättämät mielikuvat ovat kovin erilaiset. Uskominen näet on meidän mielikuvissamme jotain sellaista, että se edellyttää ihmiseltä jonkinlaisia tunnetiloja, ajatuskulkuja tai tekoja. Tämän vuoksi varsin yleistä on kuulla lausahdus: "Kyllä minä uskon, mutta en minä mikään uskovainen ole." Oletan tällä tavoin sanovan ihmisen tarkoittavan juuri sitä, että hän kyllä uskoo, mutta ei mene siihen muottiin, mitä hän uskovaisuudesta ajattelee.
Raamatun sivuilla tulee vastaan ihmisiä, joiden usko näyttää olevan todella vahva ja järkkymätön:
Sadanpäämies ei pitänyt itseään sen arvoisena, että Jeesus olisi tullut parantamaan hänen palvelijaansa, joten hän pyysi, että Jeesus vain sanallaan parantaisi tämän. Tämän kuullessaan Jeesus hämmästyi ja sanoi niille, jotka häntä seurasivat: "Totisesti: näin vahvaa uskoa en ole tavannut yhdelläkään israelilaisella.” (Matt. 8:10)
Kanaanilainen nainen on puolestaan suuri uskon esikuva, koska hän hellittämättä pyysi, kun kukaan muukaan ei voinut häntä ja hänen tytärtään auttaa. Nainen tuli lähemmäs, heittäytyi maahan Jeesuksen eteen ja sanoi: "Herra, auta minua!" Mutta Jeesus sanoi hänelle: "Ei ole oikein ottaa lapsilta leipä ja heittää se koiranpenikoille." "Ei olekaan, Herra", vastasi nainen, "mutta saavathan koiratkin syödä isäntänsä pöydältä putoilevia palasia." Silloin Jeesus sanoi hänelle: "Suuri on sinun uskosi, nainen! Tapahtukoon niin kuin tahdot." Siitä hetkestä tytär oli terve. (Matt. 15:25-28)
Tällaisten raamatunkertomusten äärellä tulee väistämättä se olo, että oma usko ei kelpaa mihinkään. Sisäinen tunne ei saavuta mitään siitä, miltä näiden ihmisten usko näyttää. Mutta yhtä lailla Raamatun sivuilla on päinvastaisia kertomuksia:
Kuunvaihetautia sairastaneen pohjan isä uskoi ja samalla oli kovin epävarma uskostaan: "Henki on monet kerrat kaatanut hänet, jopa tuleen ja veteen, jotta saisi hänet tapetuksi. Sääli meitä ja auta, jos sinä jotakin voit!" "Jos voit?" vastasi Jeesus. "Kaikki on mahdollista sille, joka uskoo." Silloin pojan isä heti huusi: "Minä uskon! Auta minua epäuskossani!" Mark. 9:22-24)
Ristin ryöväri ei puolestaan osannut pukea uskoaan kunnolla edes sanoiksi, mutta tajusi, että ainoa auttaja riippui viereisellä ristillä:
"Jeesus, muista minua, kun tulet valtakuntaasi." Jeesus vastasi: "Totisesti: jo tänään olet minun kanssani paratiisissa." (Luuk. 23:42-43)
Kumpikin näistä heikon uskon ilmaisijoista sai avun ongelmaansa. Uskon määrällä ei ollut vaikutusta. Ainoastaan sillä oli merkitystä, että usko suuntautui oikeaan kohteeseen. Eihän ketään pelasta lopulta usko, vaan uskon kohde, Jeesus.
Uskoa ei kauhean tarkasti Raamatussa edes määritellä. Tunnetuin uskon auki sanoittaminen löytyy Heprealaiskirjeen 11. luvun alussa. Laitan sen tähän näkyviin nykyisen ja edellisen kirkkoraamatun mukaan:
Usko on sen todellisuutta, mitä toivotaan, sen näkemistä, mitä ei nähdä. (Hepr. 11:1)
Usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy. (Hepr. 11:1 KR38)
Kuten huomaat, tämäkään kuvaus ei kerro kovin tarkasti, mitä kaikkea usko on. Täysin arvoitukseksi jää, miltä usko tuntuu tai millainen ajatusrakennelma tai teoria usko on. Varsin yleisellä tasolla vain todetaan, että usko on sitä, että näkymätön todellisuus on elämän suuntaan vaikuttava voima. Vanhan käännöksen sanamuoto ”ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy” on jotenkin erityisen tyylikkäästi sanottu. Jokin sellainen, mitä en voi silmin havaita, ohjaa elämäni suuntaa.
Tämä menee minun mielestäni hyvin lähelle sitä, mitä Jeesuksen seuraaminen on. Terminä Jeesuksen seuraaminen kääntää ajatukset häneen, jota seurataan, eikä omaan napaan ja omiin saavutuksiin. Tätä havainnollistaa upeasti Vanhan testamentin kertomus pronssikäärmeestä.
Pronssikäärme
Kiertääkseen Edomin maan israelilaiset lähtivät Horinvuoren luota Kaislamerelle vievää reittiä. Matkalla kansa kävi kärsimättömäksi ja alkoi puhua Jumalaa ja Moosesta vastaan: "Miksi te toitte meidät pois Egyptistä tänne autiomaahan kuolemaan? Täällä ei ole leipää eikä vettä. Aina vain tätä samaa kurjaa ruokaa!"
Silloin Herra lähetti kansan kimppuun myrkkykäärmeitä, ja niiden puremiin kuoli suuri joukko israelilaisia. Kansa tuli Mooseksen luo sanomaan: "Me teimme synnin, kun puhuimme Herraa ja sinua vastaan. Rukoile Herraa, että hän ottaisi nämä käärmeet pois meitä ahdistamasta." Mooses rukoili kansan puolesta, ja Herra sanoi Moosekselle: "Tee käärmeen kuva ja pane se tangon päähän. Jokainen pureman saanut, joka katsoo siihen, jää eloon." Mooses teki pronssista käärmeen ja pani sen tangon päähän. Kun ne, joita käärmeet olivat purreet, katsoivat pronssikäärmettä, he jäivät eloon. (4. Moos. 21:4-9)
Kuvittele itse olevasi tuollainen käärmeenpureman saanut ihminen. Teltan ovelle tulee toinen henkilö, ja kertoo oudon uutisen. Mooses on laittanut käärmepatsaan tikun nokkaan keskelle leiriä. Jos käyt katsomassa sitä, niin sinä jäät henkiin. Ensimmäinen johtopäätös olisi tietenkin se, että eipä tässä mitään voi hävitäkään. Joten todennäköisesti kävisit katsomassa sitä käärmettä.
Mutta alkaisitko sinä siinä vaiheessa pohtia sitä, oletko sinä katsonut tuota käärmettä oikealla asenteella? Alkaisitko sinä pohtia, että ensin kun riittävästi keskittyy, rutistaa silmänsä todella tiukastin kiinni, ja sitten mahdollisimman pyhästi katsoo, niin vasta sitten se toimii. Ei. Sanottiin, että katsominen riittää. Mitään ohjetta ei annettu siitä, millainen pitää ihmisen olla tai millä asenteella täytyy katsoa. Ainoa väärä asennoituminen olisi ollut se, että ei olisi katsonut.
Kertomus pronssikäärmeestä ei ole vain historian havinaa ja yksi kaukainen kertomus muiden joukossa. Se on esikuva, johon Jeesus viittasi yhdessä Raamatun keskeisimmistä kohdista:
Niin kuin Mooses autiomaassa nosti käärmeen korkealle, niin on myös Ihmisen Poika korotettava, jotta jokainen, joka uskoo häneen, saisi iankaikkisen elämän. Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän. (Joh. 3:14-16)
Vanhan testamentin tekstissä meille opetettiin, että jos katsot käärmeeseen, pelastut kuolemalta. Nyt Jeesus vaihtaa katsomisen uskomiseen. Se on hyvin ymmärrettävää, koska vain Jeesuksen aikalaiset pystyivät katsomaan Jeesusta silmillään. Usko on sitä, että katsoo Jeesusta sisäisillä silmillään.
Ainakin minä olen nuoruudessani taistellut sen kanssa, että olen pitänyt uskoani huonona, kun en ole osannut antautua Jumalalle niin kokosydämisesti kuin vaikkapa lukemieni kirjojen kirjoittajat ovat kertoneet. Kipuilin senkin kanssa, että minulla ei ollut sellaista palavaa rakkautta Jumalaa kohtaan, mitä erilaisten todistuspuheenvuorojen pitäjät itsestään kertoivat. Minä vain ihan tavallisesti uskoin. Pidin itseäni uskovana, mutta toisaalta olisin voinut sanoa, että minä uskon, mutten ole mikään sellainen uskova, mitä nuo muut.
Nykyään koen aika samalla tavalla, mutta osaisin sanoa asian ihan toisella tavalla. Ei ole tarkoitus keskittyä siihen, millä tavalla minä Jeesukseen uskon. Kyse on siitä, keneen minä uskon, kenen luo minä menen ja ketä minä haluan seurata. Pronssikäärme on erinomainen esimerkki: Sydämen asenteesta riippumatta mene ja katso siihen Jeesukseen.
Tämän vuoksi minä hyvin mielelläni puhun mieluummin Jeesuksen seuraamisesta kuin uskomisesta. Vaikka ne ovat täysin sama asia, me reagoimme niihin eri tavoin. Jos puhutaan siitä, että sinun pitää uskoa Jeesukseen, niin silloin usein ajatukset kääntyvät siihen, millä tavalla se usko oikein ilmenee ja miten sitä toteutetaan. Jos sen sijaan puhutaan siitä, että seurataan Jeesusta, se ei määrittele millään tavalla sitä, millinen sinä olet ja mikä on sinun sydämesi asenne ja asento.
Jeesus kutsui ihmisiä seuraamaan häntä opetuslapsina. Opetuslapsena oleminen ei ollut Jeesuksen omaa keksintöä, vaan rabbien tapa opettaa oli tehdä opetuslapsia. Rabbit opettivat opetuslapsiaan kahdella tapaa. Ensinnäkin opetuslasten tehtävä oli opetella oman rabbinsa sanoja ulkoa. Lisäksi he pyrkivät jäljittelemään rabbinsa elämäntapaa. Se on myös Jeesuksen opetuslasten päämäärä. Siinä ei kysytä, mikä on mielentilasi, kuinka määrittelisit uskosi laadun tai jotain muuta vastaavaa. Sinut on kutsuttu opiskelemaan Jeesuksen opetuksia ja jäljittelemään hänen tekojaan.
Evankeliumiteksteihin tutustuttaessa huomaamme, että eivät Jeesuksen opetuslapsetkaan mitään uskovaisia olleet. Heidän oma ymmärryksensä ja sydämen asenteensa oli aika kurja.
Jeesuksen opetuslapset eivät osanneet seurata Jeesuksen esimerkkiä oikeasta lähimmäisenrakkaudesta: Jeesuksen luo tuotiin lapsia, jotta hän koskisi heihin. Opetuslapset moittivat tuojia. (Mark. 10:13)
Jeesuksen opetuslapsilla oli hyvin vähän ymmärrystä siitä, mitä Jeesus oli tullut maan päälle tekemään. Kun Jeesus oli puhunut tulevasta ristinkuolemastaan, Pietari veti hänet erilleen ja alkoi nuhdella häntä: "Jumala varjelkoon! Sitä ei saa tapahtua sinulle, Herra!" (Matt. 16:22)
Opetuslapset eivät edes osanneet seurata Hengen ohjausta. Jeesuksen torjuneelle Samarian kaupungilla Sebedeuksen pojat olisivat halunneet rukoilla tuhoa taivaasta, mutta Jeesus kääntyi ja nuhteli opetuslapsia ja sanoi: "Te ette tiedä, minkä hengen omat te olette." (Luuk. 9:55)
Siitä huolimatta he olivat oikeita opetuslapsia, koska he seurasivat. Jopa Juudaksella oli asiat hyvin niin kauan kuin hän seurasi. Ongelmat alkoivat, kun hän lopetti seuraamisen, ja kuvitteli kuljettavansa itse Jeesusta haluamaansa suuntaan. Niinpä rohkaisen sinua jatkamaan seuraamista ja vähentämään omien ajatusten ja motiivien tutkimista. Kun sinä seuraat, sinä opit Jeesuksesta lisää. Samalla sinä katsot aina vain enemmän Jeesukseen.
Viime aikoina suuren mediahuomion kohteeksi on noussut Tuomas Enbuske, joka kertoo omasta uskostaan. Ennen uskoontuloaan hän oli pyytänyt ihmisiä ohjaamaan hänet uskoon ja perustelemaan sen, miksi kannattaa uskoa. Mutta se ei vain toiminut niin. Nyt Tuomas itsekin opasti yhdessä kolumnissaan, että kannattaa vaikka mennä messuun tai lukea Raamattua. Usko ei synny sillä, että alkaa pohtia ja perustella asiat itselleen. Silloin ei kohtaa Jeesusta vaan ainoastaan omat ajatuksensa.
Usko syntyy kuulemisesta, mutta kuulemisen synnyttää Kristuksen sana. (Room. 10:17)
