Kirjoittanut: Nettipappi Marko
« : 17.03.2020 - klo:17:04 »Tervehdys AinainenEpäilijä,
Kiitos hyvin avoimesta ja seikkaperäisestä kysymyksesi johdannosta! Kuvittelen saavani tosi hyvin kiinni siitä kipuilustasi, että kaipaat uskon olevan älyllisesti rehellistä. Itsekin olen aina sitä kaivannut. Omalla kohdallani olen saanut tähän asti kokea, että usko ja älyllinen rehellisyys sopivat samaan lauseeseen. Mutta olen kokenut myös sen, että äly ja usko käyvät vuoropuhelua, joka haastaa koko elämän kestävään kasvuun.
Liitin kysymyksesi viestiketjuun, johon olen koonnut samankaltaisia kysymyksiä. Edellä on vastaukseni, jossa pohdin ihmisen kehitysvaiheiden kautta jumalakuvan muuttumista. Käytännössä hyvin usein kehityskulku etenee siten, että elämänkokemuksen myötä viisaus ja ymmärrys lisääntyvät, mikä pakottaa lapsenuskon kasvuprosessiin. Suurimmaksi kysymykseksi silloin muodostuu se, onko muutos omasta mielestä luonnollista ja hyvää vai kivuliasta ja rikkovaa. Uskon kohde, Jumala, on luonteeltaan muuttumaton, mutta käsitys uskosta on puolestaan inhimillistä eli ihmisen kehityksen myötä muuttuvaa.
Pahan ongelma on niin suuri kysymys ja se ravistelee uskon perustuksia niin, että aika tarkasti joudutaan pohtimaan sitä, mikä osa kysymyksestä on muuttuvaa ja mikä muuttumatonta.
Ensimmäisessä Johanneksen kirjeessä on kohta, joka on hyvin samalla tavalla ilmaistui kuin se, mitä sanoit kuulleesi koko ikäsi: "Tämä on se sanoma, jonka olemme häneltä kuulleet ja jonka julistamme teille: Jumala on valo, hänessä ei ole pimeyden häivää." (1. Joh. 1:5)
Muuttumaton tosiasia on, että Jumala on itsessään hyvä. Hän on valo, jossa ei ole pimeyden häivää. Muuttuvaksi prosessiksi sen sijaan on ymmärrettävä se, mitkä asiat ihminen kokee tai ymmärtää hyviksi ja mitkä pahoiksi. Ihan arkielämästä tuttua on, kuinka elämän alkumetreillä hyvyyttä tarkkaillaan ensin yksityiskohtien kautta ja myöhemmin elämässä laajempien kokonaisuuksien kautta. Lapsena tuntuu siltä, että vanhemmat ovat pahoja, jos eivät anna karkkia niin paljon kuin mieli tekisi. Aikuisen täytyy miettiä lapsen terveyttä pidemmällä aikavälillä eikä vain hetkellistä mielihyvää.
Myös suhteessa Jumalaan on helppo ymmärtää monia "suuremman hyvän" käsitteitä. Toisen posken kääntäminen ei ole hetkellisesti hyvä asia, mutta todennäköisesti se poikii jotain suurempaa hyvää kuin takaisin lyöminen. Jopa kristittyjen vainojen suhteen on mahdollista tarkastella historiaa ja huomata, että usein on käynyt toteen sanonta: "marttyyrien veri on siemen". Mutta silti... Eikö ole mitään muuta keinoa? Miksi ylipäätään on pitänyt luoda Saatana ja miksi on pitänyt antaa ihmisille mahdollisuus lankeamiseen?
Usko ja äly saavat keskustella rajoittamattomasti. Niiden täytyy keskustella. Ei ole mitään syytä pelätä älyllistä uskon tarkastelemista. Päinvastoin oleellisinta on pitää huoli, ne molemmat saavat olla loppuun asti mukana. Jos uskonasioissa on älyllisiä ongelmia, se ei yleensäkään tarkoita sitä, että ihminen on "liian älykäs". Ongelmat syntyvät pikemminkin siitä, että äly ei tajua operoivansa sillä paikalla, joka kuuluu vain uskolle. On näet älyllisesti rehellistä myöntää, että jos uskon itseäni viisaampaan Jumalaan, joudun jossain vaiheessa nostamaan käteni pystyyn älyn osalta. Tämä ei tarkoita sitä, että joutuisin sulkemaan silmäni älyllisesti ristiriitaisilta kysymyksiltä ja olemaan tahallaan tyhmä.
Älyn pitäminen mukana uskossa johtaa väistämättä "älylliseen tappioon", eli Jumalan paremmuuden tunnustamiseen. Vähän niin kuin alkaisi keskustella Einsteinin kanssa suhteellisuusteoriasta: Missään vaiheessa ei ole tapahtunut mitään älyllisesti väärää - oma kapasiteetti on vain loppunut. Jos uskova on riittävän älykäs, hän tajuaa, että itseä viisaampi Jumala näkee jotain niin paljon, että oma äly kalpenee sen rinnalla.
Jos uskova kääntää älyyn vedoten selkänsä Jumalalle, hän loppujen lopuksi pitää Jumalaa tyhmempänä kuin itseään. Päättelyketjuhan menee silloin seuraavasti: "Minä ymmärrän riittävän hyvin, miten asioiden pitää mennä. Jumalan ratkaisut sen sijaan vaikuttavat käsittämättömiltä. Se todistaa, että usko on huuhaata." Älyllisen tappion tunnustaminen puolestaan johtaa Jumalan paremmuuden tunnustamiseen. Mutta tämä ei ole mahdollista, jos samalla ei ole luottamusta Jumalaan. Sinun viestissäsikin ajatteluketju johti luottamuksen kyselemiseen:
Vanhan raamatunkäännöksen jouluevankeliumissa enkelit todistavat: "Kunnia Jumalalle korkeuksissa, ja maassa rauha ihmisten kesken, joita kohtaan hänellä on hyvä tahto!" (Luuk. 2:14KR38) Jos kärsimyksen ongelman äärellä kiinnitämme huomion siihen, että Raamattu kertoo Jumalan luoneen Saatanan, niin meidän pitää yhtä vakavasti ottaa huomioon sekin, että Jumalalla on ihmistä kohtaan hyvä tahto.
En oikeasti halua rinnastaa tätä kysymyspatteristoa lapsen kiukutteluun karkkihyllyn luona. Ja toisaalta kaikki Jumalan suuntaan osoitettu kysely on tavallaan jotain sellaista. Vaikka vanhempi selittäisi mitä tahansa vertauskuvia käyttäen, että hän ajattelee vain lapsen parasta, lapsi ei ymmärrä. Usein vanhemman tehtäväksi jää vain hämätä ja kiinnittää huomio johonkin muuhun asiaan, jotta lapselle tulee hyvä olo vanhemman kanssa olemisesta. Se on jollain karulla tavalla kuva siitä, mitä Jumala tekee meille. En oikeasti ymmärrä itsekään, miksi hän pohjimmiltaan toimii niin kuin toimii. Uskoisin, että hänellä olisi rajoittamaton määrä toimintamalleja käytössään. Hänhän on Kaikkivaltias. Silti hän on valinnut tällaisen tavan.
Tämän viestiketjun edellisessä viestissä pohdin sitä, kuinka minun mieltäni rauhoittava ajatus on, että Jumala toimii näin siksi, että sillä tavoin hän voi saada aidon yhteyden luomaansa ihmiseen. Hän olisi voinut luoda ihmisen rakastamaan "ohjelmoituna", mutta rakkaus ei silloin nousisi ihmisen omasta tahdosta. Hän olisi voinut luoda ihmisen ilman lankeamisen mahdollisuutta, mutta silloin ihminen ei ymmärtäisi Jumalan armollisuutta. Hän olisi voinut vähentää kärsimyksen määrää tässä elämässä, mutta jos ihminen ei ole kokenut kurjuutta, kuinka hän voisi ymmärtää taivaan ihanuuttakaan.
Kysymyslistaa voi jatkaa loputtomasti. Vaikka itseä tyydyttäviä vastauksia keksisikin joihinkin kysymyksiin, äly päätyy jonkun kysymyksen äärellä viimeistään tilanteeseen: "Mitä järkeä tässä on? Mitä peliä tämä on?" Niihin kysymyksiin ei useinkaan saa vastauksia. Siksi on pidettävä mukana myös usko, joka tarttuu Raamatun lupauksiin Jumalan hyvästä tahdosta ihmistä kohtaan:
Unohtaako äiti rintalapsensa, unohtaisiko hoivata kohtunsa hedelmää? Vaikka hän unohtaisikin, minä en sinua unohda. Käsieni ihoon minä olen sinut piirtänyt, ja niin sinun muurisi ovat aina silmieni edessä. (Jes. 49:15-16)
Me tiedämme, että kaikki koituu niiden parhaaksi, jotka rakastavat Jumalaa ja jotka hän on suunnitelmansa mukaisesti kutsunut omikseen. (Room. 8:28)
Kiitos hyvin avoimesta ja seikkaperäisestä kysymyksesi johdannosta! Kuvittelen saavani tosi hyvin kiinni siitä kipuilustasi, että kaipaat uskon olevan älyllisesti rehellistä. Itsekin olen aina sitä kaivannut. Omalla kohdallani olen saanut tähän asti kokea, että usko ja älyllinen rehellisyys sopivat samaan lauseeseen. Mutta olen kokenut myös sen, että äly ja usko käyvät vuoropuhelua, joka haastaa koko elämän kestävään kasvuun.
Liitin kysymyksesi viestiketjuun, johon olen koonnut samankaltaisia kysymyksiä. Edellä on vastaukseni, jossa pohdin ihmisen kehitysvaiheiden kautta jumalakuvan muuttumista. Käytännössä hyvin usein kehityskulku etenee siten, että elämänkokemuksen myötä viisaus ja ymmärrys lisääntyvät, mikä pakottaa lapsenuskon kasvuprosessiin. Suurimmaksi kysymykseksi silloin muodostuu se, onko muutos omasta mielestä luonnollista ja hyvää vai kivuliasta ja rikkovaa. Uskon kohde, Jumala, on luonteeltaan muuttumaton, mutta käsitys uskosta on puolestaan inhimillistä eli ihmisen kehityksen myötä muuttuvaa.
Pahan ongelma on niin suuri kysymys ja se ravistelee uskon perustuksia niin, että aika tarkasti joudutaan pohtimaan sitä, mikä osa kysymyksestä on muuttuvaa ja mikä muuttumatonta.
Minulle on koko ikäni opetettu että Jumalasta ei tule mitään pahaa. Mutta jos Jumala on luonut pahan, niin eikös Jumalasta silloin tullut pahaa? Voiko Jumala siis olla täysin hyvä?
Ensimmäisessä Johanneksen kirjeessä on kohta, joka on hyvin samalla tavalla ilmaistui kuin se, mitä sanoit kuulleesi koko ikäsi: "Tämä on se sanoma, jonka olemme häneltä kuulleet ja jonka julistamme teille: Jumala on valo, hänessä ei ole pimeyden häivää." (1. Joh. 1:5)
Muuttumaton tosiasia on, että Jumala on itsessään hyvä. Hän on valo, jossa ei ole pimeyden häivää. Muuttuvaksi prosessiksi sen sijaan on ymmärrettävä se, mitkä asiat ihminen kokee tai ymmärtää hyviksi ja mitkä pahoiksi. Ihan arkielämästä tuttua on, kuinka elämän alkumetreillä hyvyyttä tarkkaillaan ensin yksityiskohtien kautta ja myöhemmin elämässä laajempien kokonaisuuksien kautta. Lapsena tuntuu siltä, että vanhemmat ovat pahoja, jos eivät anna karkkia niin paljon kuin mieli tekisi. Aikuisen täytyy miettiä lapsen terveyttä pidemmällä aikavälillä eikä vain hetkellistä mielihyvää.
Myös suhteessa Jumalaan on helppo ymmärtää monia "suuremman hyvän" käsitteitä. Toisen posken kääntäminen ei ole hetkellisesti hyvä asia, mutta todennäköisesti se poikii jotain suurempaa hyvää kuin takaisin lyöminen. Jopa kristittyjen vainojen suhteen on mahdollista tarkastella historiaa ja huomata, että usein on käynyt toteen sanonta: "marttyyrien veri on siemen". Mutta silti... Eikö ole mitään muuta keinoa? Miksi ylipäätään on pitänyt luoda Saatana ja miksi on pitänyt antaa ihmisille mahdollisuus lankeamiseen?
Usko ja äly saavat keskustella rajoittamattomasti. Niiden täytyy keskustella. Ei ole mitään syytä pelätä älyllistä uskon tarkastelemista. Päinvastoin oleellisinta on pitää huoli, ne molemmat saavat olla loppuun asti mukana. Jos uskonasioissa on älyllisiä ongelmia, se ei yleensäkään tarkoita sitä, että ihminen on "liian älykäs". Ongelmat syntyvät pikemminkin siitä, että äly ei tajua operoivansa sillä paikalla, joka kuuluu vain uskolle. On näet älyllisesti rehellistä myöntää, että jos uskon itseäni viisaampaan Jumalaan, joudun jossain vaiheessa nostamaan käteni pystyyn älyn osalta. Tämä ei tarkoita sitä, että joutuisin sulkemaan silmäni älyllisesti ristiriitaisilta kysymyksiltä ja olemaan tahallaan tyhmä.
Älyn pitäminen mukana uskossa johtaa väistämättä "älylliseen tappioon", eli Jumalan paremmuuden tunnustamiseen. Vähän niin kuin alkaisi keskustella Einsteinin kanssa suhteellisuusteoriasta: Missään vaiheessa ei ole tapahtunut mitään älyllisesti väärää - oma kapasiteetti on vain loppunut. Jos uskova on riittävän älykäs, hän tajuaa, että itseä viisaampi Jumala näkee jotain niin paljon, että oma äly kalpenee sen rinnalla.
Jos uskova kääntää älyyn vedoten selkänsä Jumalalle, hän loppujen lopuksi pitää Jumalaa tyhmempänä kuin itseään. Päättelyketjuhan menee silloin seuraavasti: "Minä ymmärrän riittävän hyvin, miten asioiden pitää mennä. Jumalan ratkaisut sen sijaan vaikuttavat käsittämättömiltä. Se todistaa, että usko on huuhaata." Älyllisen tappion tunnustaminen puolestaan johtaa Jumalan paremmuuden tunnustamiseen. Mutta tämä ei ole mahdollista, jos samalla ei ole luottamusta Jumalaan. Sinun viestissäsikin ajatteluketju johti luottamuksen kyselemiseen:
Lainaus
Mistä voimme tietää että Jumalan aikomukset meitä kohtaan ovat hyvät?
Vanhan raamatunkäännöksen jouluevankeliumissa enkelit todistavat: "Kunnia Jumalalle korkeuksissa, ja maassa rauha ihmisten kesken, joita kohtaan hänellä on hyvä tahto!" (Luuk. 2:14KR38) Jos kärsimyksen ongelman äärellä kiinnitämme huomion siihen, että Raamattu kertoo Jumalan luoneen Saatanan, niin meidän pitää yhtä vakavasti ottaa huomioon sekin, että Jumalalla on ihmistä kohtaan hyvä tahto.
- Jos ajattelisin niin kuin pikkulapsi, voisin pukea ajatuksiani sanoiksi: "Koska en saa karkkia, vanhemmat haluavat minulle pahaa".
- Jos ajattelisin niin kuin uhmakas teini, voisin sanoa: "Kotiintuloajat ovat vain vanhempien kettuilua".
- Jos soveltaisin tätä ajattelua uskoon, sanoisin: "Kaikki se, mitä en ymmärrä ja tuntuu siinä hetkessä pahalta, on Jumalan pahuutta minua kohtaan."
Lainaus
Ja jos Jumala on luonut sekä pahan että hyvän, ja Jumala hallitsee kaikkea, mitä järkeä tässä kaikessa on? Olemmeko me vain jokin peli, jonka osat ja säännöt Jumala on luonut, ja jota Hän huvikseen pelaa? Miksi on niin suurta, että Jumala on kuollut meidän syntiemme puolesta, jos Hän on itse alunperin tehnyt säännöt, luonut pahan, ja itse päättänyt, mitä tarvitaan syntien sovittamiseen?
Näiden pohdintojen myötä minulle on tullut sellainen olo, että kaikki on jotenkin turhaa. Mitä väliä on elämällämme tai uskollamme?
En oikeasti halua rinnastaa tätä kysymyspatteristoa lapsen kiukutteluun karkkihyllyn luona. Ja toisaalta kaikki Jumalan suuntaan osoitettu kysely on tavallaan jotain sellaista. Vaikka vanhempi selittäisi mitä tahansa vertauskuvia käyttäen, että hän ajattelee vain lapsen parasta, lapsi ei ymmärrä. Usein vanhemman tehtäväksi jää vain hämätä ja kiinnittää huomio johonkin muuhun asiaan, jotta lapselle tulee hyvä olo vanhemman kanssa olemisesta. Se on jollain karulla tavalla kuva siitä, mitä Jumala tekee meille. En oikeasti ymmärrä itsekään, miksi hän pohjimmiltaan toimii niin kuin toimii. Uskoisin, että hänellä olisi rajoittamaton määrä toimintamalleja käytössään. Hänhän on Kaikkivaltias. Silti hän on valinnut tällaisen tavan.
Tämän viestiketjun edellisessä viestissä pohdin sitä, kuinka minun mieltäni rauhoittava ajatus on, että Jumala toimii näin siksi, että sillä tavoin hän voi saada aidon yhteyden luomaansa ihmiseen. Hän olisi voinut luoda ihmisen rakastamaan "ohjelmoituna", mutta rakkaus ei silloin nousisi ihmisen omasta tahdosta. Hän olisi voinut luoda ihmisen ilman lankeamisen mahdollisuutta, mutta silloin ihminen ei ymmärtäisi Jumalan armollisuutta. Hän olisi voinut vähentää kärsimyksen määrää tässä elämässä, mutta jos ihminen ei ole kokenut kurjuutta, kuinka hän voisi ymmärtää taivaan ihanuuttakaan.
Kysymyslistaa voi jatkaa loputtomasti. Vaikka itseä tyydyttäviä vastauksia keksisikin joihinkin kysymyksiin, äly päätyy jonkun kysymyksen äärellä viimeistään tilanteeseen: "Mitä järkeä tässä on? Mitä peliä tämä on?" Niihin kysymyksiin ei useinkaan saa vastauksia. Siksi on pidettävä mukana myös usko, joka tarttuu Raamatun lupauksiin Jumalan hyvästä tahdosta ihmistä kohtaan:
Unohtaako äiti rintalapsensa, unohtaisiko hoivata kohtunsa hedelmää? Vaikka hän unohtaisikin, minä en sinua unohda. Käsieni ihoon minä olen sinut piirtänyt, ja niin sinun muurisi ovat aina silmieni edessä. (Jes. 49:15-16)
Me tiedämme, että kaikki koituu niiden parhaaksi, jotka rakastavat Jumalaa ja jotka hän on suunnitelmansa mukaisesti kutsunut omikseen. (Room. 8:28)
), mutta mitä enemmän olen tuota kohtaa lukenut, sitä enemmän se on herättänyt kysymyksiä.