Nettipappi.net
Keskustelut => Kysy Nettipapilta => Aiheen aloitti: Elfslayer - 29.10.2006 - klo:15:13
-
Mitä pitäisi ajatella Vanhan Testamentin jutuista joissa sanotaan, että lapsia on pakko kurittaa? Kiitos nettipappi vastauksesta...
-
Tervehdys Elfslayer!
En ole kasvatuksen ammattilainen tai psykologi. Heiltä saattaisit saada hyvin erilaisia vastauksia kuin minulta, mutta rohkaistun kuitenkin kirjoittamaan ajatukseni sen pohjalta, mitä minä itse kuulen, kun luen kurittamista käsitteleviä raamatunkohtia. Et tosin eritellyt tarkemmin, mitä nimenomaisia kohtia tarkoitit, kun viittasit Vanhaan testamenttiin. Otin vapauden tehdä oletuksia ja keräsin sikermän sananlaskuja, joissa kurittaminen on esillä.
Joka vitsaa säästää, se vihaa lastaan,
joka rakastaa, kurittaa häntä jo varhain.
(Sananl. 13:24)
Kurita poikaasi, kun vielä on toivoa,
varo sentään hengiltä hakkaamasta.
(Sananl. 19:18)
Hulluus tarttuu helposti nuorukaiseen,
mutta kunnon kuritus ajaa sen pois.
(Sananl. 22:15)
Älä jätä poikaa kurituksetta - ei hän kuole, jos saa keppiä.
Kun annat hänelle keppiä, pelastat hänet tuonelan tieltä.
(Sananl. 23:13-14)
Keppi ja nuhtelu antavat viisautta,
kuritta kasvanut poika on äitinsä häpeä.
(Sananl. 29:15)
Nämä sananlaskut vaikuttavat ensisilmäykseltään tosi rajuilta; käsketään oikein keppiäkin käyttää. Minä en kuitenkaan osaa nähdä näitä ohjeita sellaisina, että niissä käskettäisiin tehdä lasten elämä kurjaksi. Noissa sananlaskuissa käytetään muun muassa ilmaisuja ”rakastaa”, ”kun vielä toivoa on”, ”pelastat tuonelan tieltä”. Raamatussa mainitun kurittamisen idea näyttäisi olevan rakkaudessa lapsen parhaaksi toimiminen.
En tiedä, onko olemassa sellaista psykologia tai kasvatuksen ammattilaista, jonka mielestä lapsi ei tarvitse rajoja. Täysin vapaasti kasvanut lapsi voi huonosti. Hän ei opi elämään yhteiskunnassa niin, että elämä olisi hänelle täysipainoista. Eikä hän edes tunne oloaan turvalliseksi, jos kukaan ei ole antamassa rajoja ja elämänohjeita. Mielestäni edellä mainittujen sananlaskujen idea on juuri turvallisten rajojen antaminen.
Samalla sananlaskujen opetus lapsen kurittamisesta on opetus pienemmän pahan valitsemisesta. Jos ystäväni on suon silmässä tukkaansa myöten, niin tukasta repiminen on pienempi paha hukkumiseen verrattuna – vaikka tukasta repiminen ei olekaan itsessään hyvää ja oikeaa. Inhimillinen vaikeus on tietenkin päättää, milloin pitää ”repiä tukasta”. On varmasti kauhean monia mielipiteitä siitä, mihin rajat vedetään ja miten rajoja kuuluu pitää yllä. Eli siis mitkä asiat pitää kieltää ja pitääkö kieltoja vahtia sanallisin rangaistuksin vai täytyykö käyttää joitain kovempia menetelmiä.
Minulla ei ole omia lapsia, niin en todellakaan pysty sanomaan, miten todellisuudessa toimisin tai pitäisi toimia. Voisin kuitenkin kuvitella, että joissain tilanteissa sanallinen nuhteleminen ei riitä. Ajatellaan, että esimerkiksi 5-vuotias isoveli käyttää toistuvasti nyrkkejä 3-vuotiaan pikkusiskon pitämiseksi aisoissa. Muutaman perusteellisen nuhtelun ja opettamisen jälkeen sellainen tapa olisi mielestäni syytä kitkeä pois jollain keinolla, joka kertoo isoveljelle, että ei ole muuta vaihtoehtoa kuin lopettaa pikkusiskon hakkaaminen. Pienempi paha on ”tehdä vääryyttä” väärintekijälle kuin antaa syyttömän kärsiä ja ehkä saada isojakin ongelmia tulevaan elämään. Samanlaisena pitäisin esimerkiksi tilannetta, jossa lapsi ymmärtämättömyyttään karkailisi jatkuvasti järven rantaan tai tielle leikkimään. En osaisi isänä olla kovin kärsivällinen, jos pelkäisin lapsen hengen puolesta. Kuulostaa rajulta, mutta siihen asti, kunnes lapsen ymmärrys lisääntyy, hänet on edes rangaistuksen pelolla pidettävä turvassa.
Esille ottamissani sananlaskuissa on mielestäni koko ajan se taka-ajatus, että oikeiden rajojen asettaminen ja valvominen on todellista rakkautta. Sillä lapsi parhaimmillaan pelastetaan jopa tuonelan tieltä. Täysin sama ajatus löytyy raamatunkohdista, joissa verrataan isän tekemää lastenkasvatustyötä Jumalan tekemään kasvatustyöhön.
Älä torju, poikani, Herran kuritusta, älä katkeroidu, kun hän ojentaa sinua -
jota Herra rakastaa, sitä hän kurittaa niin kuin isä omaa lastaan. (Sananl. 3:11-12)
Rangaistessaan Herra kuitenkin kurittaa meitä, jotta meitä ei yhdessä
maailman kanssa lopullisesti tuomittaisi. (1. Kor. 11:32)
Mutta Herra ei hylkää, ei hylkää iäksi. Vaikka hän kurittaa,
hän myös armahtaa, suuri on hänen laupeutensa.
Ei Herra iloitse siitä, että hän kurittaa ihmistä. (Valit. 3:31-33)
Te olette unohtaneet tämän sanan, joka rohkaisee teitä kuin isä poikiaan:
- Älä väheksy, poikani, Herran kuritusta, älä masennu, kun hän ojentaa sinua -
jota Herra rakastaa, sitä hän kurittaa, hän lyö jokaista, jonka pojakseen ottaa.
Teidän kärsimyksenne on kasvatusta: Jumala kohtelee teitä omina poikinaan.
Onko sellaista poikaa, jota isä ei kurittaisi? Jos te siis olette jääneet vaille kuritusta,
josta kaikki muut ovat osansa saaneet, te olette äpäriä, ette laillisia lapsia.
Kun maalliset isämme kurittivat meitä, me emme tohtineet vastustaa.
Vielä paljon suurempi syy meillä on alistua taivaallisen Isämme tahtoon,
sillä se takaa meille elämän. Isämme kurittivat meitä vain lyhyttä aikaa varten
ja niin kuin heistä näytti hyvältä, mutta Jumalan kuritus koituu meidän todelliseksi
parhaaksemme: me pääsemme osallisiksi hänen pyhyydestään. Vaikka kuritus ei
sitä vastaan otettaessa koskaan tunnu iloiselta vaan ikävältä asialta, se lopulta antaa
näin valmennetuille hedelmänsä: rauhan ja vanhurskauden. (Hepr. 12:5-11)
Valitusvirsien kohdassa sanotaan erityisen hienosti, miten Jumala ei nauti kurittamisesta. Silti Jumala kurittaa lapsiaan, koska se on rakkautta. Jumala joutuu joskus käyttämään kovia otteita, ettei ihminen joutuisi kadotukseen. Jumalan kuritus on siitä iloinen asia, että se on aina virheetöntä ja täydellisen hyvää ihmistä ajatellen.
Me tiedämme, että kaikki koituu niiden parhaaksi, jotka rakastavat Jumalaa
ja jotka hän on suunnitelmansa mukaisesti kutsunut omikseen. (Room. 8:28)
Ihmisten suorittama kuritus on vaikeampi asia, koska siinä tapahtuu paljon virheitä. Raamattu ei ikinä annakaan tukeaan perheväkivallalle tai muulle samankaltaiselle väärinkäytökselle. Kurittamisen idea ei ole myöskään siinä, että vanhemmat voisivat ruokkia omaa mukavuudenhaluaan. Vitsaa kun voisi helposti käyttää silloin, jos vanhemman kärsivällisyys loppuu, vaikka vitsa ei siinä tilanteessa olisi ollenkaan perusteltua ja lapsen parhaaksi. Esillä olleet sananlaskut ovatkin kirjoitettu ohjeeksi niille, jotka haluavat löytää oikeat tavat rakastaa lapsiaan. Raamatun ohjeet kurittamisesta eivät ole aikuisesta lähteviä, vaan kurittamisen yhteydessä puhutaan aina siitä, tapahtuuko se lapsen parhaaksi. Vanhempien on omassa rajallisessa viisaudessaan pyrittävä toimimaan lapsen ajalliseksi ja iankaikkiseksi parhaaksi. Aina se ei voi olla täysin samaa, mitä lapsi itse toivoo. Rajojen vetäminen on taitolaji.
-
Kiitos kiitos. ^^ Mietin sitäkin, että missäköhän vaiheessa fyysinen kurittaminen on fyysistä kurittamista ja missä vaiheessa se muuttuu perheväkivallaksi...
-
Emt.. mainitsin tosta ken vitsaansa säästää se lastansa vihaa, ni ope sano et sillä vitsalla tuolloin ohjattiin niiq esim. jotain elukkaa oikeille raiteille, ei ees välttämäti fyysisellä kosketuksella, mut eläin kuitenki tajus et o paras kääntää suuntaa.. en tiedä sanottiinko toi.. jaksanu lukee :D
-
Elfslayerille...
En tiedä, esititkö jatkokysymyksen, mutta vastaan silti. ;)
Mielestäni fyysisen kurittamisen ja perheväkivallan ero on rakkaudessa. Perheväkivaltaa on kaikki se, missä toista pidellään pahoin omista itsekkäistä lähtökohdista käsin: oma paha olo, oman mukavuuden tavoittelu, oma kärsimättömyys jne. Mielestäni Raamatun ajatus kurittamisesta on taas keino, jolla estetään jonkun kurittamista pahemman asian tapahtuminen lapsen parasta ajatellen.
Esimerkiksi lapsi ei osaa pelätä tappavaa sähköiskua, vaikka kuinka yritetään selitää, että haarukan työntäminen pistorasiaan aiheuttaa sellaisen. Niinpä hän uteliaisuuttaan tekee niin, kun vain tilanne tarjoutuu. Vasta saatuaan kunnon tärskyn sähköstä hän ymmärtäisi vanhempien kiellot. Mutta kuka rakastava vanhempi antaa siihen oppiin mahdollisuuden? Sen sijaan lapsi osaa pelätä tukkapöllyä, jonka hän tietää saavansa toistamiseen, jos vielä yhdenkään kerran konttaa kohti sähkölaitetta haarukan kanssa. (Aina voi saivarrella pistorasian suojatulpista, mutta idea taitaa kuitenkin tulla selville...)
Jos lapsi saa fyysistä kuritusta silloin, kun hän tulee kotiin 10 minuuttia sovitun ajankohdan jälkeen, ollaan selvästi perheväkivallan puolella. Kurittaminen ei ole silloin millään muotoa rakkautta. Keskustelu luottamuksesta on kyllä paikallaan, mutta kurittaminen olisi vain vanhemman omien patoutumien purkamista.
-
Jukalle...
Mainitsemasi esimerkki on erittäin hyvä. Eläin on tietenkin aika raju esimerkki, jos sitä käytetään vertauskuvana lapsesta. Mutta idea tulee sitäkin kautta selväksi. Eläin ei osaa pelätä vitsaa, ennen kuin se on tuntenut nahoissaan, mitä vitsa merkitsee. Kun eläin on oppinut vitsan merkityksen, se menee oikealle polulle vitsan pelossa - vaikka sitä vain näytettäisiin eläimelle. Paimen sen sijaan ei halua eläimelle pahaa, vaan käyttää kieltä, jota eläin ymmärtää. Ja näin lopputulos on hyvä.
Jumalan ja ihmisen suhteessa taitaa mennä juuri noin. Ihminen ei ymmärrä omaa parastaan, joten Jumala joutuu käyttämään toisinaan koviakin keinoja. Jumalan antamat elämän vastoinkäymiset ja muut vastaavat ohjaavat meitä huomaamattamme niille raiteille, joille Jumala haluaa meitä ohjata. Synnittöminä olisimme osanneet valita sen tien itse.
Edelleen palatakseni Elfslayerin alkuperäiseen teemaan: Sananlaskujen antamat ohjeet lapsen kurittamisesta ovat mielestäni juuri tätä tarkoitusta varten. Vanhempien pitäisi osata arvioida oikeat keinot opettaa ja tehdä rajoja niin, että lapsi kulkisi oikeaa tietä.
-
Toimiiko tuokaan aina ihan noin nykyään. On lukemattomia esimerkkejä joita voisin kertoa kuinka vanhemmista toinen tai molemmat päättää suunnilleen lapsen syntyessä sen puolesta kaiken ja jos ei niin mene on vika lapsen. Sitä sitten "neuvotaan" ja "kuritetaan" rakkaudesta vaikka oikea syy on, että muuten vanhemman näyttelyesine ei kelpaa.
Sori sarkasmi, mutta eikös tuokin ohje päde jos vanhimmilla on oikea arvomaailma.
-
Hei Moottorisaha!
Ilman muuta kaikki ohjeet lähtevät siitä, että niitä noudatetaan oikein. Kurittamista koskevat ohjeet eivät ole mitään vallankäytön ja voimatoimien oikeutuksia. Niiden idea on, että toimitaan lapsen parhaaksi. Kukaan syntinen ihminen ei tietenkään osaa toimia minkään käskyn suhteen virheettömästi. Siksi on toimittava nöyrästi ja kysellen, miten vanhempana toimisi oikein ja mikä olisi lapsen parhaaksi. Nimenomaan omia mielitekoja ja oman edun tavoittelua pitää yrittää välttää. Täydellistä vanhempaa ei löydy, mutta siitä huolimatta ainoa varma väärin tekeminen on se, että jätetään lapsi pahoine tekoineen oman onnensa nojaan.
-
Hyvä. Luulin jo, että olet niitä joiden mielestä jo se se kun vanhempi on iältään vanhempi antaa sille likimain diktatuuriset oikeudet lapsen yli. Että vanhempana olo tekee heistä kaikenkattavan vallan omaavia vanginvartijoita. Okei tämä oli kärjistettyä, mutta tota näkee liikaa. Ihan liikaa ja kuuleekin. Toisinaan iältään vanhempi voi tajuta jostakin tuhat kertaa vähemmän kuin nuorempi.
Kärjistettyä tämäkin. Surullista vaan, että tiettyjen uskovien piirissä vanhemman valta katsotaan absoluuttiseksi. Kulttuuri siinäkin määrää.
Kiitos kun tästä kärjistyksestä et vedä hernettä nenään. Mutta pitää saada oikeesti kansa tajuaan ettei lapset ole omaisuutta tai projekteja jotka on vanhemman samassa mielessä kuin vaikkapa esim auto voi olla jollekin.
Paljonko tästä esim nyt kirkoissa puhutaan. Siitä kun lomautetaan jne kun ahdionko lissäntyy ettei kaikkea syytä ja syyllisyyttä kaadeta lasten niskaan? He kun ovat joillekin jo olemassaolonsa takia syyllisiä.
-
Yritin tuon tuoda esille jo ensimmäisissä vastauksissani, mutta hyvä, että tuli väännettyä rautalangasta. Lapsi on lapsi, siis yhtä aikaa lahja ja yhtä aikaa vanhempien vastuulla, itsenäinen olento ja samalla kasvatettava. Mutta ei omaisuus, jota käsitellään miten vain.
Kirkoissa asiasta puhutaan ehkä aika vähän. Vanhemmuus on tehty hieman liikaa rinnalla kulkemiseksi. Vanhemmuus on kuitenkin jotain enemmän kuin kaveruutta. Liian löysä vanhemmuus aiheuttaa sen, että pian sellaisetkin asiat, joista vanhemmat ovat vastuussa, kaatuvat lapsen harteille. Aikuisen pitää uskaltaa olla aikuinen ja vanhempi. Mutta se ei tarkoita tyranniaa.
Helppo näin lapsettoman ihmisen on tietysti puhua... On ihan eri juttu olla isä kuin puhua isyydestä. Mutta käytännön vaikeudet eivät tarkoita, etteikö saisi puhua ihanteista.
-
Lueskelin näitä opetuksia ja kysyisin tarkennuksena muutamaa asiaa.
Oletetaan että nuorpari tulee kysymään sinulta neuvoa lapsensa kasvattamisessa ja he kertovat, että lapsi yrittää kielloista huolimatta karata läheiselle moottoriteille.
Neuvoisitko heitä käyttämään fyysistä kuritusta?
Ja jos neuvoisit, niinminkä ikäiselle lapselle mielestäsi ruummillinen kuritus on sopiva rankaisumuoto.
Siis alaikäraja ja yläikäraja.
-
Tervehdys, Heppu!
Esittämäsi tilanne on mielenkiintoinen ja hankala, sekä toistaiseksi ehkä varsin teoreettinen. Epäilisin näet, että harva vanhempi tulee kysymään kasvatusneuvoja lapsettomalta ihmiseltä. Mutta onhan se toki mahdollista. Ehkä joku haluaisi juuri "ulkopuolisen" näkökulman.
Olisin erittäin varovainen sanomaan mitään juuri heidän tilanteeseen toimivaa patenttiratkaisua. Mielestäni vanhemmat itse ovat ehdottomasti parhaita kasvattamisen ammattilaisia. Varmasti maailma on täynnä kieroon kasvaneita vanhempia ja rikkinäisiä perheitä, mutta mitkään olosuhteet eivät poista sitä erityistä sidettä, mikä vanhemman ja lapsen välillä on. Ulkopuolinen voi tulla sanomaan vaikka mitä hienoja periaatteita, mutta mielestäni kaikkein eniten merkitystä on juuri sillä siteellä, lapseudella ja vanhemmuudella. En kyllä kiistä sitäkään, etteikö ulkopuolinen voi antaa monenlaista näkökulmaa ja rohkaisua. Sellaisessa ehkä voisin ollakin apuna. Mutta sitä kammoksun yli kaiken, kun nykyisin tuntuu, että vanhemmilta otetaan tai vanhemmat antavat oman kasvatustehtävänsä laitoksille. Odotetaan, että koulu tekee lapsesta kunnollisen tai rippileiri saa nuoren lopettamaan tupakoinnin. Ei se vain toimi niin. Mutta se johdannosta...
Neuvoisitko heitä käyttämään fyysistä kuritusta?
En usko, että olisi mitään erityistä hyötyä siitä, että minä ja vanhemmat yhdessä laatisimme jonkun sotasuunnitelman, miten lapsi pidetään pois moottoritieltä. Eniten olisi varmaan hyötyä keskustella siitä, mitä he ajattelevat kasvatuksesta ja siitä, mikä on lapsen parhaaksi. Tekaistuna ääriesimerkkinä voisi toimia vaikka skenaario, jossa vanhemmat ovat sitä mieltä, että uhmaikäisen lapsen rajojen kokeiluun on parasta suhtautua siten, että vanhemmat antavat aina periksi, kun lapsi jotain kiukuttelee. Todennäköisesti silloin puhuisin lapsen turvallisuudentarpeesta ja rajoista. Mutta en silti voi sanoa, mikä on oikea tapa ne rajat vetää.
Ja jos neuvoisit, niinminkä ikäiselle lapselle mielestäsi ruummillinen kuritus on sopiva rankaisumuoto.
Siis alaikäraja ja yläikäraja.
Epäilen, että tähän ei ole olemassa vastausta. Jos vanhempi haluaa ja osaa ajatella lapsen parasta, hän itse tietää varmasti parhaat keinot. Oma näkemykseni on, että uhmaikäisen kanssa on vaikea neuvotella joissain tilanteissa. Vanhemman on vain yksinkertaisesti vedettävä rajoja ja tehtävä päätöksiä. Sen sijaan 18-vuotias nuori neiti ei varmaan kauaa kotona asu saatuaan maistaa koivuniemen herraa takalistossaan.
-
Neuvoisitko heitä käyttämään fyysistä kuritusta?
En usko, että olisi mitään erityistä hyötyä siitä, että minä ja vanhemmat yhdessä laatisimme jonkun sotasuunnitelman, miten lapsi pidetään pois moottoritieltä. Eniten olisi varmaan hyötyä keskustella siitä, mitä he ajattelevat kasvatuksesta ja siitä, mikä on lapsen parhaaksi. Tekaistuna ääriesimerkkinä voisi toimia vaikka skenaario, jossa vanhemmat ovat sitä mieltä, että uhmaikäisen lapsen rajojen kokeiluun on parasta suhtautua siten, että vanhemmat antavat aina periksi, kun lapsi jotain kiukuttelee. Todennäköisesti silloin puhuisin lapsen turvallisuudentarpeesta ja rajoista. Mutta en silti voi sanoa, mikä on oikea tapa ne rajat vetää.
No jospa nuo vanhemmat sanoisivat, että aikovat antaa piiskaa lapselle, kun hän seuraavan kerran yrittää karata. Ja kysyisivät mitä mieltä olet siitä. Minkä ikäiselle käskisit antaa piiskaa. Siis ala- ja yläíkäraja.
-
Itseäni kuritettiin pienenä ja mitään hyötyä siitä ei ikinä ole ollut, en koskaan ole oppinut vitsasta muuta kuin että vanhemmat on hirviöitä.
Kai sen nyt ymmärtää että kun on itsepäinen lapsi ja tarpeeksi usein saa vitsasta niin traumojahan siitä tulee, itse sain ties mitä psyykkisiä ongelmia, sillä välin kun ystäväni joka suorastaan kauhistui kerran kuullessaan äitini lyöneen minua (häntä itseään ei siis koskaan lyöty kasvatuksen merkissä vaan ohjattiin eri tavoin) eli onnellisesti perheessään.
Jälkiseurauksena minulla on tästä että jos äiti ja isä tarpeeksi ärsyttävät niin niitä saa lyödä ja potkia mielin määrin sillä hehän opettivat että väkivalta on hyväksyttävää.
Mielestäni aikuinen on erittäin jälkeenjäänyt jos ei keksi muuta keinoa kuin hakata lastaan kasvatuksessaan, fyysisesti paljon pienempi ja heikompihan jää aivan nyrkkeilysäkiksi siinä helposti.
Ai niin, eihän isä ja äiti siellä perheterapiassa koskaan myöntäneet lyömistään, sanoivat että olen hullu ja kuvittelen kaiken. Mitään muita ongelmia minulla ei ole ollut kuin tämä lyömisasia.
Suomessa todellakin on asiat huonosti jos papitkin hyväksyy lasten hakkaamisen. Ilmankos näitä muita terapiaa ja psykologeja tarvitsevia nuoria on jo niin lukemattomat määrät. Tosin työllistäähän se ihmisiä, saadaan apua työttömyysongelmaan. Joten jatketaan rauhassa lasten hakkaamista.
-
Ps. sen jälkeen kun mentiin terapiaan niin vanhemmat ei ole koskaan lyöneet enään. Miksei voi elää niin että voi huoletta päästää papukaijan juoruamaan torille perheen asioista?
-
Itte sain nuorempana selkään useaan otteeseen ja oon nyt siitä kiitollinen. Mun mielestä kaikki vain ei osaa nähdä eroa selkäsaunassa ja pahoinpitelemisessä. Mun isä ku anto selkää, ni se teki sen rakkaudesta ja se tiesi, että oon niin jääräpää, ettei mikään muu tepsi. Joka kerta kuitenkin pyysi anteeks ja kertoi, ettei tee sitä mielellään.
Niin ja mulle ei oo jääny minkäänlaisia "traumoja" siitä kun sain selkään. Oon vaan kiitollinen, että niihin puututtiin näinkin "rankalla" tavalla. :)
-
Itselleni ei ole mitään traumoja siitä, että kuritus oli rankempaa lapsena, sama koskee muita sukulaisiani, myös vanhempaa polvea. Ihan toimiva tapa, kunhan pitää kohtuuden rajoissa (ei kukkahattutätien jolloin saa vain vähän poskea silitellä jos sitäkään).
Eipähän ihan heti tehnyt mieli tehdä samaa minkä takia saanut selkäänsä, kuritus toi pientä haluttomuutta/pelkoa sitä asiaa varten. Eikä se väärin ole, kun kerta niin ei saanut tehdä.
-
Hei, Heppu, Moltti, KokoDino ja Gethsemane!
Tästä tulee sellainen yhteisvastaus kaikille kerralla...
No jospa nuo vanhemmat sanoisivat, että aikovat antaa piiskaa lapselle, kun hän seuraavan kerran yrittää karata. Ja kysyisivät mitä mieltä olet siitä. Minkä ikäiselle käskisit antaa piiskaa. Siis ala- ja yläíkäraja.
Ei ole olemassa mitään ikärajoja. Jokainen lapsi ja jokainen perhe on omanlaisensa. Rakastava kasvattaminen lähtee siitä, että mietitään, mikä kyseisessä tilanteessa on lapselle oikeasti parhaaksi.
Itseäni kuritettiin pienenä ja mitään hyötyä siitä ei ikinä ole ollut, en koskaan ole oppinut vitsasta muuta kuin että vanhemmat on hirviöitä. ... Ai niin, eihän isä ja äiti siellä perheterapiassa koskaan myöntäneet lyömistään, sanoivat että olen hullu ja kuvittelen kaiken. ... Suomessa todellakin on asiat huonosti jos papitkin hyväksyy lasten hakkaamisen. ... Ps. sen jälkeen kun mentiin terapiaan niin vanhemmat ei ole koskaan lyöneet enään. Miksei voi elää niin että voi huoletta päästää papukaijan juoruamaan torille perheen asioista?
Itte sain nuorempana selkään useaan otteeseen ja oon nyt siitä kiitollinen. Mun mielestä kaikki vain ei osaa nähdä eroa selkäsaunassa ja pahoinpitelemisessä. Mun isä ku anto selkää, ni se teki sen rakkaudesta ja se tiesi, että oon niin jääräpää, ettei mikään muu tepsi. Joka kerta kuitenkin pyysi anteeks ja kertoi, ettei tee sitä mielellään.
Eipähän ihan heti tehnyt mieli tehdä samaa minkä takia saanut selkäänsä, kuritus toi pientä haluttomuutta/pelkoa sitä asiaa varten. Eikä se väärin ole, kun kerta niin ei saanut tehdä.
Olen KokoDinon kanssa ehdottomasti samaa mieltä. Koko jutun idea on siinä, että tehdään ero pahoinpitelemisen ja kurittamisen välillä. Moltti, sinun kertomuksesi ei tuo minulle pätkääkään mieleen kuritusta, vaan juurikin sen hakkaamisen. Se on väärin. On erittäin hyvä kuulla, että perheterapiasta löytyi apua. Puhuminen on hyvä tapa purkaa patoja. Lapsi saa toivottavasti helpotuksen ja vanhemmatkin heräävät siihen todellisuuteen, jota elävät ja jollaista välittävät lapsilleen.
Kurituksen ja kasvatuksen suurimpia haasteita taitaa olla se, että pidetään rajoista kiinni ja samalla osoitetaan lapselle, että häntä rakastetaan. Rohkenen väittää, että vanhempi, joka rakastaa lastaan, osaa löytää keinot ojentaa tarvittaessa ankarastikin. Ja väitän, että lapsi tajuaa erittäin hyvin eron kurittamisen ja pahoinpitelemisen välillä. Jos lapsi on pienestä asti oppinut, että elämässä on rajoja, niistä kiinni pitäminen on helpompi hyväksyä. Silti kasvattaminen aiheuttaa mielipahaa – myös ilman fyysistä kuritusta. Olen kuitenkin aika usein nähnyt karkkihyllyllä kiukuttelevia lapsia. Jos halutaan siinä hetkessä lapselle suurinta mahdollista mielihyvää, ei ole muuta vaihtoehtoa kuin jälleen kerran suostua lapsen tahtoon ja antaa hänen oppia, että hän saa aina kaiken, mitä haluaa. Lempeimmät mahdolliset sanakäänteetkään eivät aiheuta muuta kuin surua ja kiukkua lapselle, kun hän tajuaa, ettei saa karkkia.
-
Kurituksen ja kasvatuksen suurimpia haasteita taitaa olla se, että pidetään rajoista kiinni ja samalla osoitetaan lapselle, että häntä rakastetaan. Rohkenen väittää, että vanhempi, joka rakastaa lastaan, osaa löytää keinot ojentaa tarvittaessa ankarastikin. Ja väitän, että lapsi tajuaa erittäin hyvin eron kurittamisen ja pahoinpitelemisen välillä.
Rajoista voi pitää kiinni ilman fyysistä kiduttamista. Sillä kiduttamistahan tahallinen kivun tuottaminen toiselle on.
En vaan pysty tajuamaan milloin kiduttaminen lakkaa olemasta pahoinpitelemistä?
Onko joku ikäraja, jonka alapuolella fyysisen koskemattomuuden loukkaaminen ei olekaan enää pahoinpitelyä?
Onko se raja 18? 18 vuotiashan voisi tehdä vaikka rikosilmoituksen.
Suomen laki on selkeä. Siinä kielletään lasten fyysinen kurittaminen.
Kehotatko rikkomaan lakia?
-
Moi, Heppu!
Olen pahoillani, mutta minun on välillä kovin vaikea suhtautua sinun kysymyksiisi. Vastasin juuri toisessa ketjussa oikein hienoon ja rehelliseen pohdintaasi. Nyt tuntuu - anteeksi vain tämä raju sanamuoto - että tahallasi heität jotain esiteini-tyylisiä lausahduksia sotkemaan pakkaa. En ymmärrä, miten sinun on ollut koko tämän ketjun ajan niin vaikea sulattaa sitä, että yritän koko ajan puhua kurittamisesta ihan eri merkityksessä kuin lapsen pahoinpitely. Nyt otit käyttöön vielä uuden raflaavan termin: kiduttaminen.
Vielä kerran toistan sen, että kurituksella tarkoitan aitoa vanhempien rakkautta, jolla he pyrkivät pienimpään pahaan lapsen kannalta. Sinä pidät sitä kidutuksena ja pahoinpitelynä. Sinulla on oikeus mielipiteeseen, mutta en pidä järkevänä, että siltä pohjalta enää kovin kauaa intetään. Meillä on näkemysero, ja se pitänee vain jossain vaiheessa sulattaa.
Onko joku ikäraja, jonka alapuolella fyysisen koskemattomuuden loukkaaminen ei olekaan enää pahoinpitelyä?
Miten lasten suhteen koskaan voidaan määritellä mitään tarkkoja ikärajoja? Voidaanko esimerkiksi määritellä joku ikäraja, jonka jälkeen vanhemmat eivät saa tehdä alapesua lapselle? Siinä mennään hyvinkin intiimisti fyysisen koskemattomuuden alueelle. Totaalikielto aiheuttaa kummeille uuden tehtävän, kun heidän pitää tehdä rikosilmoituksia vanhempien suorittamista vaipanvaihtoepisodeista. Jos totaalikieltoa ei tehdä, niin missä menee raja? Määritteleekö lapsen oma tahto sen? Jos lapsen tahto määrittelee rajat tässä kysymyksessä, niin mitkä kaikki muut lasten kasvattamiseen liittyvät asiat lapsen tahto määrittelee?
Olet pyytänyt ketjussa aiemmin tarkkoja ikärajoja. Toivottavasti et innostu pyytämään seuraavaksi tarkkaa listausta menetelmistä, jotka mielestäni ovat kurinpitoa ja mitkä pahoinpitelyä ja mitkä kidutusta. Kasvatuksessa ei ole mitään matemaattisia metodeja. Jokainen perhe, jokainen vanhempi ja jokainen lapsi ovat erilaisia. Voidaan puhua yleisistä periaatteista ja antaa sillä tasolla kasvatusvinkkejä. Merkitystä on kuitenkin vain sillä, että vanhempi oikeasti haluaa lapsen parasta. Siihen minä olen kannustamassa. En kiduttamiseen, pahoinpitelemiseen, lain rikkomiseen tai mihinkään muuhun vastaavaan.
Asiakaspalvelutyössä pitäisi lähteä aina siitä ”asiakas on aina oikeassa” –asenteesta. Nyt en ihan siihen pystynyt. Pahoittelen, jos koet vastaukseni kovin hyökkäävänä.
-
Moi, Heppu!
Olen pahoillani, mutta minun on välillä kovin vaikea suhtautua sinun kysymyksiisi. Vastasin juuri toisessa ketjussa oikein hienoon ja rehelliseen pohdintaasi. Nyt tuntuu - anteeksi vain tämä raju sanamuoto - että tahallasi heität jotain esiteini-tyylisiä lausahduksia sotkemaan pakkaa. En ymmärrä, miten sinun on ollut koko tämän ketjun ajan niin vaikea sulattaa sitä, että yritän koko ajan puhua kurittamisesta ihan eri merkityksessä kuin lapsen pahoinpitely. Nyt otit käyttöön vielä uuden raflaavan termin: kiduttaminen.
Ihan tarkoituksella puhuin kidutuksesta. Sillä kun asiaa ihan oikeasti miettii, niin eikö fyysisessä kurituksessa ole juuri kyse kidutuksesta. Siis tarkoituksellisesta kivun tuottamisesta toiselle. En pysty sitä muuksikaan tajuamaan. En niin millään.
Vielä kerran toistan sen, että kurituksella tarkoitan aitoa vanhempien rakkautta, jolla he pyrkivät pienimpään pahaan lapsen kannalta. Sinä pidät sitä kidutuksena ja pahoinpitelynä. Sinulla on oikeus mielipiteeseen, mutta en pidä järkevänä, että siltä pohjalta enää kovin kauaa intetään. Meillä on näkemysero, ja se pitänee vain jossain vaiheessa sulattaa.
Aivan. Näkemysero näkyy olevan. Mielestäni rakkautta ja rajoja voi toteuttaa ilman ruumiillista kuritusta. Kun vanhempi alkaa käyttää fyysistä kuritusta kasvatuskeinona, niin silloin hän on menettänyt pelin. Ei lapsen kunnioitusta ja sitä kautta halua kuunnella kasvatusta saavuteta väkivalloin. Ruumillinen kuritus vain osoitaa lapselle, että väkivalta on hieno keino ratkoa ongelmia.
Olet pyytänyt ketjussa aiemmin tarkkoja ikärajoja. Toivottavasti et innostu pyytämään seuraavaksi tarkkaa listausta menetelmistä, jotka mielestäni ovat kurinpitoa ja mitkä pahoinpitelyä ja mitkä kidutusta. Kasvatuksessa ei ole mitään matemaattisia metodeja. Jokainen perhe, jokainen vanhempi ja jokainen lapsi ovat erilaisia. Voidaan puhua yleisistä periaatteista ja antaa sillä tasolla kasvatusvinkkejä. Merkitystä on kuitenkin vain sillä, että vanhempi oikeasti haluaa lapsen parasta. Siihen minä olen kannustamassa. En kiduttamiseen, pahoinpitelemiseen, lain rikkomiseen tai mihinkään muuhun vastaavaan.
No voihan. Juuri sitä meinasin kysyä...
Kysytään hieman muunnellen.
Mikä mielestäsi olisi voimakkain fyysinen teko (siis tosi kovapäiselle uhmakakaralle), jota et pitäisi vielä pahoinpitelynä?
Sanot, että et ole kannustamassa lain rikkomiseen, mutta toisaalla silti kannatat fyysistä kuritusta.
Laki kieltää fyysisen kurituksen. Eli puheesi ei nyt oiken mene yksiin.
Asiakaspalvelutyössä pitäisi lähteä aina siitä ”asiakas on aina oikeassa” –asenteesta. Nyt en ihan siihen pystynyt. Pahoittelen, jos koet vastaukseni kovin hyökkäävänä.
Ei suinkaan. Minähän tässä hyökkäävä olen ollut :-[ Pyydän anteeksi.
Mutta olen sitä ollut myös hieman tahallani, kun tunnut asiaa kiertävän ja kaartavan. Toisaalta kannatat fyysistä kuritusta, mutta et suostu sanomaan, mitä oikein kannatat.
-
No hei taas!
Ihan tarkoituksella puhuin kidutuksesta. Sillä kun asiaa ihan oikeasti miettii, niin eikö fyysisessä kurituksessa ole juuri kyse kidutuksesta. Siis tarkoituksellisesta kivun tuottamisesta toiselle. En pysty sitä muuksikaan tajuamaan. En niin millään.
Asioiden rinnastaminen joihinkin hieman samantyyppisiin juttuihin aiheuttaa joskus enemmän närää kuin selvyyttä. Silti otan riskin. Minä ajattelen, että kurituksessa ja kidutuksessa on vissi ero. Lääkäri aiheuttaa joillain hoitotoimenpiteillään kipua. Sitä ei sanota kidutukseksi, vaikka jo ennen hoitoa on tiedetään, että siitä koituu kipua. Se ei ole kidutusta siksi, että kipu ei ole itsetarkoitus, vaan hoidosta seuraava paraneminen. Minä ajattelen, että kurituksen ja väkivallan tai kurituksen ja kidutuksen ero on sama. Kurituksen tavoite ei ole kipu vaan paraneminen.
Tiedän, että tämä rinnastus ei todellakaan yhtään selvennä asiaa sellaiselle, joka ei voi millään muotoa nähdä kurituksessa mitään hyvää. Niin kuin viisas lääkäri ei valitse tarkoituksella kivuliainta hoitomuotoa, ei rakastavan vanhemmankaan ensisijainen tarkoitus ole päästä kurittamaan. Viisas kasvattaja hoitaa ongelmia parhaalla mahdollisella tavalla.
Mielestäni rakkautta ja rajoja voi toteuttaa ilman ruumiillista kuritusta. Kun vanhempi alkaa käyttää fyysistä kuritusta kasvatuskeinona, niin silloin hän on menettänyt pelin.
Olen samaa mieltä. Esimerkki on tehokkaimpia kasvatuskeinoja. Mutta esimerkiksi sellaisessa tilanteessa, jossa isoveli pahoinpitelee pikkuveljeä, viikkokaupalla jatkuvat keskustelut antavat pikkuveljelle esimerkin, että häntä saa hakata, mutta vanhemmat vain puhuvat eivätkä tee mitään, kun eivät näköjään välitä.
Mikä mielestäsi olisi voimakkain fyysinen teko (siis tosi kovapäiselle uhmakakaralle), jota et pitäisi vielä pahoinpitelynä?
Jos kasvattaminen olisi piirilevyn kokoamista tai polttomoottorin vianetsintäkaavio, niin olisin sen sinulle linkittänyt aikoja sitten.
Sanot, että et ole kannustamassa lain rikkomiseen, mutta toisaalla silti kannatat fyysistä kuritusta. Laki kieltää fyysisen kurituksen. Eli puheesi ei nyt oiken mene yksiin.
Jos minä en pidä pahana kaikkia fyysisen kurituksen muotoja, niin onko se sama kuin kehottaisin ihmisiä siihen. Ja onko se varsinkaan sitä, että minä lähtisin liikkeelle asiasta siten, että tavoitteeni olisi saada ihmiset rikkomaan lakia. Olen esittänyt mielipiteitäni, joista sinä olet vahvasti eri mieltä, mutta toivon, että harkitset hieman tarkemmin ennen kuin alat kyselemään, olenko kansan kiihottaja.
Mutta olen sitä ollut myös hieman tahallani, kun tunnut asiaa kiertävän ja kaartavan. Toisaalta kannatat fyysistä kuritusta, mutta et suostu sanomaan, mitä oikein kannatat.
Olen sen sanonut, mutta se ei sinulle riitä. Minä kannatan kasvatusmenetelmiä, joilla oikeasti rakastavat vanhemmat oikeasti yrittävät miettiä, mikä olisi lapselle loppujen lopuksi parhaaksi. Minä tiedän tasan tarkasti, että fyysinen kuritus kielletään laissa. Mutta minä myös oman logiikkani ja omien kokemusteni perusteella koen, että on olemassa lapsen parhaaksi olevia fyysisen kurituksen muotoja tietyissä tilanteissa. Juuri siksi, että laki on olemassa, minä kerron mielipiteitäni, mutta en ala laatia mitään ohjeistusta. Muuten minua voitaisiin syytää, että kannustan ihmisiä lain rikkomiseen.
Ja toiseksi: ihan oikeasti ei ole olemassa mitään tarkkoja sääntöjä. On pakko puhua yleisellä tasolla. Muuten teksti alkaisi kuulostaa tältä: "Lapsen fyysiseksi kurittamiseksi ei ole laskettavissa kahdella sormella annettu tukkapölly. Jos lapsi on lyömässä itseään vähintään 2 vuotta nuorempaa lasta terävällä tai yli 450G painavammalla kovalla tai niskan nyrjähdyksen vaaran aiheuttavalla yli 3 kg painoisella pehmeällä esineellä, voidaan tukkapölly tulkita vakavaksi muistutukseksi tai esimerkiksi suuremmasta kivusta, jonka hän olisi lyönnin kohteelle aiheuttanut. Huomattavaa on kuitenkin, että tukistus ei saa sisältää 2 edestakaista liikettä enempää. Tukistettaessa sormien väliin on otettava niin suuri tukko hiuksia, että tukistamisen paine jakautuu mahdollisimman laajalle alueelle minimoiden pistepaineesta aiheutuneen kivun. Herkemmiltä ihoalueilta, kuten ohimolta tai niskasta tukistaminen on ehdottomasti kiellettyä. Lisäksi tukistamisen suorittavalla henkilöllä on ehdottomasti oltava täysin kuivat tai riittävän liukkaiksi rasvatut kädet, jottei käsien luonnollinen kosteus tai mahdollisesti vanhemman tunneperäisen reaktion aiheuttama käsien hikoilu tee käsiä tahmeiksi ja siten lisääntyneen sormien ja hiusten välisen kitkan vuoksi lisää tukistamisen painevaikutusta päänahassa. Tukistamisvoimakkuus on oikea, jos lapsi teon vaikutuksesta hämmästyy ja keskeyttää toimintansa tai enimmillään itkee selvästi teon keskeytymisestä johtuvaa pettymystä. Jos itkun on puolestaan syytä epäillä johtuvan kivusta, on tukistajaa rangaistava lapsen pahoinpitelystä ja tarkoituksellisesta kiduttamisesta."
-
Hei
Kolmen pienen pojan äidin näkemyksiä aiheeseen:
- Fyysinen väkivalta ei ole sallittua. Lapsikin on ihminen. Jos et voi lyödä naapurin Reiskaa, kun se käyttäytyy huonosti, miksi löisit omaa nuppuasi, kun hän käyttäytyy huonosti.
- Jos isoveli hakkaa pikkuveljeä, hakkaaminen pitää estää tarvittaessa fyysisesti (erotetaan lapset toisistaan) ja kiinnitetään huomio nyrkistä saaneeseen osapuoleen. Näin lyöjä ei saa lyömisellään huomiota, vaan lyöty. Aikuisen huomio on palkinto, ja jos hakkaamalla saa huomiota enemmän kuin ilman hakkaamista, lapsi hakkaa.
- Raamatun oppeihin: kuria on myös ilman fyysistä rankaisua. Kepin voi käsittää aikuisuudeksi, oikeamieliseksi ohjaamiseksi ja neuvomiseksi. Tarvittaessa fyysinen rajoittaminenkin on tarpeen, mutta siis ei rangaistuksena vaan lisävahinkojen estämiseksi.
- Jos pikkulapsi haluaa välttämättä juosta moottoritielle, häntä estetään tekemästä niin. Lapsen voi laittaa valjaisiin. Yksin ei olla kotipihalla, jos piha on moottoritien lähellä. Rakennetaan hirviaita tontin ympärille tai mitä vaan vastaavaa.
- Ja takaisin todellisuuteen: pinna voi palaa, ja käsi heilahtaa aikuisellakin. Sen voi ymmärtää, mutta se ei ole oikein, ja jos niin käy, niin aikuisen on syytä miettiä, miksi tekee niin kuin tekee. Apua on saatavilla, vaikkei aina helposti.
- Ja edellä mainittu koskee myös henkistä väkivaltaa: lapsen mitätöimistä, yletöntä uhkailua, nolaamista jne. Se on yhtä lailla väärin.
Yhteenvetona: lapsikin on ihminen, mutta valitettavasti aikuinenkaan ei ole täydellinen ;-)
-
Hei, JohannaHS!
Kiitos näkemyksistäsi. Ei minulla mitään sen kummempaa lisättävää ole, mutta koska kyse on Nettipapin palstasta, niin jätän itse aina viimeisen kommentin. (Viittaus: säännöt (http://nettipappi.net/index.php?topic=20.msg6456#msg6456))
Vastaan aina omasta lähtökohdastani, omasta persoonastani ja omasta ymmärryksestäni käsin. Tarkoitukseni on opettaa Raamattua, koska minun jorinoistani ei ole luvattu mitään. Jumala on puolestaan luvannut, että hänen sanansa ei palaa tyhjänä. Tämän ketjun suhteen olen uppoutunut aika paljon omien ajatustenikin selittämiseen, mutta taustalla on myös vilpitön halu selittää Raamatun sanaa. Koska pidän Raamatun sanaa Jumalan sanana, haluan lähteä aina siitä liikkeelle, miten voisin ymmärtää fiksusti sellaisetkin kohdat, jotka eivät heti kuulosta itselle tai keskimääräiselle kuulijalle ymmärrettäviltä. Siksi olen kertonut, millä tavoin minä olen nähnyt Raamatun kurittamista koskevat sanat parhain päin tai pienimmän pahan näkökulmasta.
Olen täysin samaa mieltä kanssasi siitä, että aina on pyrittävä pienimpään pahaan, lapsen parhaaseen ja kurittamiseen ilman fyysisyyttä. En kuitenkaan näe, että Raamatun kohta kurittamisesta ja kepistä olisi puhtaan vertauskuvallinen. Siksi en ole myöskään itse lähtenyt sille linjalle, että selittäisin Raamatun kieltävän fyysisen kurittamisen. Pariin mainitsemaasi kohtaan kiinnitin erityisesti huomiota:
- Ja takaisin todellisuuteen: pinna voi palaa, ja käsi heilahtaa aikuisellakin. Sen voi ymmärtää, mutta se ei ole oikein, ja jos niin käy, niin aikuisen on syytä miettiä, miksi tekee niin kuin tekee. Apua on saatavilla, vaikkei aina helposti.
- Ja edellä mainittu koskee myös henkistä väkivaltaa: lapsen mitätöimistä, yletöntä uhkailua, nolaamista jne. Se on yhtä lailla väärin.
Osittainen vaikeus tässä keskustelussa lienee se, että kurittaminen ja väkivalta on toisten mielestä eri asia. Toiset pistävät yhtäläisyysmerkin niiden välille. Minä olen lapsena saanut muutaman kerran tukkapöllyä, kun en ole toistuvista sanallisista ohjeista huolimatta opastusta totellut. Minä en ole kokenut, että minuun olisi purettu kiukkua. Ikinä minua ei ole lyöty enkä koskaan ole saanut piiskaa tai jotain vastaavaa. Yksikään tukkapölly ei ole jäänyt mieltäni kaivertamaan. Ne ovat pysäyttäneet jonkun päättömän riehumisen tai vastaavan, joka on ollut sanallisen rajoittamisen tavoittamattomissa. Ja joka kerta tajusin, miksi niin kävi. En todellakaan siksi ole kokenut, että minuun olisi kohdistettu väkivaltaa. Siksi en itse osaa laittaa yhtäläisyysmerkkejä näiden käsitteiden välille.
Elämäni varrelta muistan monia sanoja, jotka ovat vaikuttaneet minuun. (Lähinnä siis perheen ulkopuolelta. Tiedoksi vain vanhemmilleni, jotka myös lukevat tätä foorumia.) Olen saattanut kokea riittämättömyyttä, häpeää tai muita tunteita, joita olen kantanut pitkään tai jotka ovat saaneet minut joissain elämäntilanteissa yhä uudelleen varautuneeksi. Tämä siis vain esimerkkinä, jonka moni tavoittaa. En puhu mistään elämän suurista traumoista. Mutta puhun asioista, jollaisia ei koskaan seurannut yhdestäkään tukkapöllystä.
Onkin siksi hyvä, että nostit sanallisen väkivallan esille. Aikuinen on vain ihminen. Tuskin kukaan ennen omien lapsien saamista arvata, miten primitiivisiä puolia itsestä nousee esille. Näen alkeelliselta tuntuvassa fyysisessä kurittamisessa sellaisia positiivisia piirteitä, joiden takia tietyissä tilanteissa rohkenisin jopa väittää, että fyysinen kuritus voisi olla sanallista kurittamista parempi ratkaisu. Terve vanhempi tajuaa, että lasta ei pidä pahoinpidellä. Terve vanhempi ei edes kiukuspäissään ajattele, että lasta olisi oikeus kurittaa niin, että lapsi saa maksaa vanhemman kiukun selkänahastaan. Mutta tervekään vanhempi ei osaa hillitä kieltään aina niin kuin pitäisi. Siitäkin Raamattu puhuu osuvasti:
Kaikkihan me hairahdumme monin tavoin. Täydellinen on se, joka ei
hairahdu puheissaan: hän kykenee hallitsemaan koko ruumiinsa. ...
Kaikki eläimet voi ihminen kesyttää ja onkin kesyttänyt, nelijalkaiset,
linnut, matelijat ja meren eläimet, mutta kieltä ei yksikään ihminen
pysty kesyttämään. Se on hillitön ja paha, täynnä tappavaa myrkkyä.
[Jaak. 3:1-8]
Jos minä peilaan tätä kuviota omiin vähäisiin kokemuksiini, samassa tilanteessa kiukuspäissään annettu tukkapölly on minun kokemukseni mukaan parempi ratkaisu kuin kiukuspäissään sanotut sanat, joita ei voi koskaan ottaa takaisin. Lapsi voi ymmärtää, että vanhempi oli kiukkuinen ja antoi tukkapöllyä. Lapsi voi ymmärtää, että vanhempi oli kiukkuinen ja sanoi pahasti. Mutta vain jälkimmäisessä tapauksessa jäädään miettimään, että onko niiden pahojen sanojen takana totuuden siemen. Varsinkin, kun oma vanhempi osaa sanoa hyvinkin osuvasti, ja oma vanhempi on ensiarvoisen vaikuttavassa asemassa lapseensa nähden.
En todellakaan ole nyt antamassa ohjetta: "hyvät vanhemmat, fyysinen kuritus on parempi kuin sanalliset rajoitukset". Uskon, että ymmärrätte, mitä tarkoitan. Jos aikuinen ei osaa hillitä kieltään, se ei ole lupa siitä edestä hakata lapsi mustelmille. Mutta ei mielestäni ole järkevää laatia yksiselitteistä kaaviota: fyysinen=paha, sanallinen=hyvä.
-
Olen toistaiseksi naimaton ja lapseton henkilö, ja olen kotoisin perheestä, jossa toisen vahingoittaminen ei ollut missään suhteessa sallittua. Tästä kiitän: meidän perheen mukuloille on tehokkaasti iskostunut päähän se, että toista ei lyödä missään tilanteessa. Toisaalta, käsittääkseni ainutkaan pesueestamme ei ollut niin rasavilli, että fyysistä kurittamista olisi edes harkittu...
Listaan joitain rankaisumetodeja, joita on perheessä käytetty ja hyväksi todettu (ainakin omalla kohdallani, tosin olen aina ollut melko herkkä pikkutyttö):
- Käsky mennä istumaan sängyn päälle ja miettimään siellä tekosiaan. Tyypillinen rangaistus rajuksi käyneestä riidasta nyrkkeineen päivineen. Toinen menee toiseen huoneeseen ja toinen toiseen, eikä takaisin saa tulla ennen kuin on rauhoittunut. Varsinkin isän ja äidin sänky oli tavanomainen istutuspaikka, koska siellä ei ollut mitään kiinnostavaa jolla leikkiä, vaan piti keskittyä siihen istumiseen vain.
- Kaikkien lattialla lojuvien lelujen kerääminen jätesäkkiin ja säkin vieminen vintille joksikin aikaa (esimerkiksi seuraavaksi päiväksi). Tyypillinen rangaistus siitä, ettei siivouskäskyä toteltu. Tämä on muuten oikeastaan erittäin konkreettinen rankaisumuoto: jos lelut ovat lattialla, jätesäkki syö ne eikä niillä saa vähään aikaan leikkiä.
- Gameboyn takavarikoiminen liiasta pelaamisesta tai tietokonekielto. Toinen hyvin konkreettinen rangaistus: jos pelaat kun äiti käskee syömään, pelistä tulee jäähy.
- Ärähtäminen. Menee ehkä lähimmäs rankempaa kuristusta, mutta siitä huolimatta se oli ehkä tehokkaimpia "rangaistusmetodeja" mitä lapsuudessani oli. Muistan sen, että välttelin pienenä äidin suututtamista, koska äiti oli mielestäni hirveän pelottava suuttuessaan. Tilannetta kompensoi kuitenkin se, että aikansa puhistuaan äiti rauhoittui (muistaakseni aina saman päivän aikana, yleensä jokusen tunnin myöhemmin), tuli takaisin luokseni ja sanoi jotain tyyliin: "Anteeksi, että huusin. Mutta silti minusta oli väärin, että... joten, sovitaanko, että..." Silloin hän oli taas turvallinen äiti: oikeastaan aina äidin suuttuessa tiesi, ettei hän ole lopullisesti käräyttänyt pinnojaan minuun, vaan nyt tulee vain tästä asiasta huutia, ja jos haluan estää sen toistumisen/pitkittymisen, pitää olla kunnolla.
Mututuntumalta sanoisin seuraavia mietteitä, ei kasvattajana vaan kasvatettuna:
1. Ei heti keppiä kouraan. Olin pienenä todella herkkä lapsi, ja olisin varmasti mennyt täyteen shokkiin lyömisestä. Minulle riitti pelotteeksi jo se, että äiti kiukustui, saatoin jopa pillittää.
2. Luottamuksen vanhempaan pitää säilyä. Jos lapsi pitää vanhempaansa täytenä hirviönä, voiko lapsi hyvin, kun hän ei uskalla mennä tämän lähelle? Lapsen pitää pystyä luottamaan vanhempaansa, sillä vanhempi on lapsen luonnollisin turva.
3. Niin pitkälle kuin lapsen järki riittää, olisi hyvä tehdä selviksi syy-seuraussuhteet. Eli lapsi käsittää, miksi häntä kuritetaan, muuten hän voi alkaa pelätä aivan vääriä asioita. Vertaus: Koiranpennulle pitää opettaa, että lattialle ei pissata, mutta ei saa opettaa, ettei pissaaminen yleensä (esimerkiksi hiekkalaatikkoon tai pihalle) ole ollenkaan sallittua. Eihän siitä mitään tulisi, pentu alkaisi vain pelätä aivan vääriä asioia (pissaamista). Joskus toki voidaan harrastaa approksimaatioita. (Esimerkiksi lasta voi kieltää koskemasta johonkin kaappiin, koska kaapissa on tärkeitä asiapapereita jotka eivät saa mennä sekaisin. Sinänsä kaappiin koskeminen ei ole väärin, mutta lapselle on helpompi yleistää, että näpit irti kaapista, kuin sanoa, että ei sotketa papereita. Kaappi voi olla lapselle konkreettisempi ja helpommin muistettava asia.)
4. Lasta ei leimata pahaksi vaan teko leimataan pahaksi. Jos lapsi stigmatisoidaan esimerkiksi valehtelijaksi, hän todennäköisesti kokee sen itseään määrittävänä ominaisuutena ja kokee itsensä liian voimattomaksi taistelemaan sitä vastaan. Eli jos lapsi on valehtelija, valehteleminen on osa häntä ja siitä on vaikea päästä eroon, mutta jos lapsi valehtelee liian usein, se on päällä olevaa irrallista likaa, joka ei ole osa lasta mutta rumentaa häntä silti, ja siksi lika pitää kuurata pois.
5. Vähän toista puolta: Rajoitusten pitäminen, erityisesti jos lapset ovat pieniä ja tarvitsevat konkreettisia esimerkkejä. Pidetään mitä sanotaan, ei venytä suuntaan tai toiseen. Esimerkiksi tietokoneelle ei päästetä, jos sille päivälle on laadittu tietokonekielto.
Ajatuksia noista?
Mietin vain, että puhutaanko jossain kohtaa Raamatussa ns. lempeämpien rangaistusten käytöstä. Meidän talossa ei ole fyysistä kuritusta käytetty, enkä ainakaan itse koe itseäni hirvittävän kieroon kasvaneeksi. Oikeastaan tunnen nykyäänkin tervettä "älä nyt vaan suututa tuota"-tunnetta äitiä kohtaan, vaikka olenkin hyvissä väleissä hänen kanssaan. Voidaanko noiden katkelmien mainitsemaa kurittamista ajatella myös tuollaisena nk. "etuoikeuksien vienti"-kurittamisena, jos se riittää aralle lapselle? Ainakin fyysisestä rankaisemisesta pitäytyminen on mielestäni tehokas tapa auttaa lapsia kasvamaan väkivallattomiksi.
-
Hei Ohikulkija!
Kyllä minun mielestäni lempeä ja kärsivällinen kasvattaminen näyttää Raamatussa olevan oletusasetus. Tämän ketjun kysymykset ovat vain kääntäneet huomion nimenomaan ruumiilliseen kuritukseen. Raamattu käyttää vanhempien ja lasten suhdetta vertauskuvana Jumalan ja ihmisen suhteesta. Ei se olisi sopivaa, jos oletettaisiin, että vanhemmat ovat hirviöitä.
Tämän vuoksi minä polvistun Isän eteen, hänen,
jonka asemaa jokainen isän ja lapsen suhde taivaassa
ja maan päällä kuvastaa. (Ef. 3:14-15)
Ei kai kukaan teistä ole sellainen isä, että antaa
pojalleen käärmeen, kun poika pyytää kalaa? Tai
skorpionin, kun hän pyytää munaa? Jos kerran te
pahat ihmiset osaatte antaa lapsillenne kaikenlaista
hyvää, niin totta kai teidän Isänne paljon ennemmin
antaa taivaasta Pyhän Hengen niille, jotka sitä
häneltä pyytävät. (Luuk. 11:11-13)
Myös apostolit käyttivät isän ja lapsen suhdetta esimerkkinä toimintamalleistaan. Oletus on, että vanhemmat ovat hyviä ja lempeitä kasvattajia:
Te voitte todistaa, ja itse Jumala, että käytöksemme
teitä uskovia kohtaan oli puhdasta, oikeudenmukaista
ja moitteetonta. Niin kuin tiedätte, me kehotimme ja
rohkaisimme teitä jokaista kuin isä lapsiaan ja
vetosimme teihin, että eläisitte Jumalalle kelpaavaa
elämää, sillä hän kutsuu teitä valtakuntaansa ja
kirkkauteensa. (1. Tess. 2:10-12)
Myös aivan selkeitä ja suoria ohjeita kasvattamisen kärsivällisyydestä annetaan:
Ja te isät, älkää herättäkö lapsissanne vihaa,
vaan kasvattakaa ja ojentakaa heitä Herran
tahdon mukaan. (Ef. 6:4)
Isät, älkää aina moittiko lapsianne,
etteivät he masentuisi. (Kol. 3:21)
Ohjaa lapsi heti oikealle tielle, niin hän
vanhanakaan ei siltä poikkea. (Sananl. 22:6)
Seurakunnan paimenelta suorastaan edellytettiin, että hän osaa oikein kasvattaa perhettään. Käytetyt sanamuodot eivät mielestäni anna ymmärtää, että kyseessä olisi joku kovakourainen kasvatusmetodi:
Hänen on pidettävä hyvää huolta perheestään,
kasvatettava lapsensa tottelevaisiksi ja saavutettava
kaikkien kunnioitus. Jos joku ei osaa pitää huolta
omasta perheestään, kuinka hän voisi huolehtia
Jumalan seurakunnasta? (1. Tim. 3:4-5)
Ei siis ole syytä olla huolissaan siitä, että Raamatun tavoite olisi saada perhe-elämään mahdollisimman kovia otteita. Kyllä Raamatun kasvatusohjeissakin on tavoitteena kaikkien parhaaksi toimiminen.
-
Minusta uskovaiset ovat pahempia kuin ateistit. Isäni oli ymmärtääkseni ateisti eikä koskaan piiskannut minua. Äitini oli uskovainen ja piiskasi minua usein. Olin 1950-luvulla siinä iässä (5-15 vuotta), jolloin lasta kuritettiin. Äitini esimerkiksi pakotti minut menemään pyhäkouluun ja vahti, että menin oikeaan asuntoon. Minusta ne pyhäkoulutädin jutun olivat niin pöljiä, että poistuin muutaman minuutin kuluttua. Pyhäkoulutäti tuli tietenkin kertomaan seuraavana päivänä meille minun poistumiseni, ja äitini piiskasi minut pyhäkoulutädin nähden kunnolla. Näin tapahtui 6-10 ikävuoden välillä ehkä 3-4 kertaa. Jälkikäteen olen muistellut näitä tilanteita ja tullut siihen tulokseen, että nämä piiskaukset eivät olleet pyhäkoulutädille mitenkään vastenmielisiä, hän ehkä jopa nautti niistä. Jos joku haluaa keskustella vastaavista tilanteista, kirjoita r-juhani@netti.fi.
-
Hei Juhani!
Olen todella pahoillani, että olet joutunut kokemaan tuollaista. Ja olen myös hyvin harmissani siitä, että sen vuoksi olet saanut kuvan uskovien ihmisten pahuudesta. Edelliseen viestiini liitin muutamia raamatunkohtia siitä, miten Raamatun kehotusten oletusasetus on, että vanhemmat kasvattaisivat lapsiaan kärsivällisesti. Mikään ei siis oikeuta armottomaan kasvatukseen.
Valitettavasti meitä uskovia on tässä suhteessa liian moneen junaan. Joskus uskonasioihin keskitytään niin kovasti, että tavallinen elämä jää retuperälle eikä sitä ymmärretä oikealla tavalla. Jeesus ja Paavali sanoivat kummatkin aika tylyjä sanoja uskovista:
Tämän maailman lapset menettelevät toisiaan kohtaan
viisaammin kuin valon lapset. (Luuk. 16:8b)
Ajatelkaa, veljet, mitä te olitte, kun teidät kutsuttiin:
teissä ei ollut monta ihmisten mielestä viisasta, ei monta
vaikutusvaltaista, ei monta jalosukuista. (1. Kor. 1:26)
Tämän vuoksi seurakunnan pitäisikin olla paikka, jossa kasvetaan kohti oikeanlaista uskoa ja sen hedelmiä. Mutta paikassa, jossa kasvetaan, on väistämättä aina myös aivan alkuvaiheissa olevia ihmisiä mukana. Keskeneräisyys on joissakin asioissa todella tuskallista.
En kirjoittele näitä selitelläkseni tai puolustellakseni väärällä tavalla toimivia uskovia. Sinulla on täysi oikeus tunteisiisi ja mielipiteisiisi, enkä ihmettele niitä ollenkaan tuollaisten tilanteiden jälkeen. Mutta toivon, että et näiden kahden ihmisen perusteella ajattelisi, että kaikki uskovat ovat samanlaisia. Monilla ihmisillä on myös täysin päinvastaisia kokemuksia.
-
Eivätkös lapsen kurittamiskehotukset tule pääosin VT:n puolelta, niin miten ne yhtäkkiä koskevat kristittyjä? Nykyään länsimaisessa kulttuurissa on ihan eri lapsikäsitys ja tieto kehityspsykologiasta, keskiajallakin lasta pidettiin pienenä aikuisena. Lakia pitää noudattaa, enkä mitenkään näe että piiska sopii enää nykyaikaan! Eikö ole hyvä että koulussakaan ei enää saa lyödä karttakepillä sormille? Mielestäni nettipappi ei tuonut tarpeeksi ilmi että hän puhui omasta näkemyksestään käsin, ja että väkivallattomuus on aina paras vaihtoehto. Lyönti aikuiselta on erityisen väärin, ja voin sanoa että itse olisin saanut sellaisesta trauman. Aikuisen ei pidä vajota lapsen tasolle, vaan käyttää järkeä ja taitoa kasvatuksessa. Minun omaantuntooni ei sopisi minkäänlainen fyysinen väkivalta/nöyryytyskeino, ja aikaisemmin sanottiin hyvin että se voisi lapsellekin opettaa että on oikeutettua lyödä vaikka kavereita. Väkivalta ja rajat sekä tiukkuus ovat eri asia.
-
Hei Sivistystä,
On harmillista, jos viesteistäni jää kuva, että minä jotenkin suosittelisin väkivaltaista kasvattamista. Minulta on kysytty mielipidettä Raamatun opetuksiin. Oma tyylini on pohtia, mikä viisaus kuuluu Raamatun sanaan silloinkin, kun se on itselleni tai toisille vaikeasti ymmärrettävää. Sen vuoksi olen edellä myös pohtinut, mitä hyvää taustalla on nähtävissä. En tietenkään kannusta lain rikkomiseen vaan päinvastoin lempeään ja rakastavaan kasvattamiseen.
Yhtä lailla niihin pohdintoihini sisältyy se perusoletus, että Jumalan viisaus on suurempaa kuin ihmisen viisaus. On erittäin hyvä, ettei nykyisin saa lyödä kouluissa karttakepillä sormille. Siinä on menty erittäin hyvin oikeaan suuntaan. Toisaalta pari vuosikymmentä sitten vallalla ollut vapaa kasvatus ei jälkikäteen sen sijaan saa ammattilaisilta nykyään hyvää arvosanaa, vaikka silloin oli ammattilaisia puhumassa sen puolesta. Tämä inhimilliseen viisauteen ja onnistumiseenkin kuuluva yrityksen ja erehdyksen tie on toinen syy, miksi mielelläni käytän aikaa Raamatun ohjeiden takana olevan viisauden etsimiseen.
Eivätkös lapsen kurittamiskehotukset tule pääosin VT:n puolelta, niin miten ne yhtäkkiä koskevat kristittyjä?
Suhtautuminen Vanhaan testamenttiin on kristityillä usein liian ohutta. Uusi testamentti kyllä kertoo meille täysin riittävästi siitä, kuinka usko Jeesukseen pelastaa ihmisen taivaaseen. Mutta Vanha testamentti avaa sen, mihin tämä kaikki perustuu. Vanhan ja Uuden testamentin asettaminen vastakkain kääntää koko Pyhän kirjan päälaelleen. Nämä kaksi osaa muodostavat katkeamattoman jatkumon. Jeesuksen ja apostolien ainoa Raamattu oli Vanha testamentti. Kristityiksi kääntyneet juutalaiset lukivat ennen kaikkea Vanhaa testamenttia. Muutaman vuosikymmen sen jälkeen mukaan tuli apostolien kirjeitä, jotka myös omalta osaltaan selittivät Vanhaa testamenttia. Tämän vuoksi Vanhasta testamentista kaikki on voimassa, mitä Jeesus ei uuden liiton myötä asettanut uuteen merkitykseen. Erityisesti lasten kasvattamisen suhteen olisi outoa, jos ajatellaan, että Jeesuksen ristinkuoleman vuoksi Vanhan testamentin ihmisyyteen liittyvät viisaudet pistettäisiin uusiksi.
Vanhan testamentin merkityksestä olen kirjoittanut aivan erityisesti ketjussa Raamatun tulkitseminen (http://nettipappi.net/index.php/topic,490.0.html). Edes Jeesuksella ei olisi mitään merkitystä kristityille, jos hän ei liittyisi jo paratiisissa annettuihin VT:n lupauksiin. Vanhan testamentin käskyt eivät siis ole nyt yhtäkkiä alkaneet koskemaan kristittyjä. Ne ovat tehneet sitä aina tuossa edellisessä linkissä mainitsemallani tavalla. Lisää ajatuksia on tarjolla myös ketjussa Kristittyjen suhtautuminen VT:n outouksiin (http://nettipappi.net/index.php/topic,1952.0.html). En mene näihin kysymyksiin tämän ketjun puitteissa nyt tämän enempää.
Väkivalta ja rajat sekä tiukkuus ovat eri asia.
Kysymyksessäsi ja vastakommentissasi oli selkeitä mielipiteitä, mutta koin, ettet kaivannut niihin mitään jatkokeskustelua. Pidän siis tämän vastauksen aika lyhyenä, ja totean, että minun on helppo allekirjoittaa tämä loppukaneettisi.
-
Minulla meni fyysinen kurittaminen aivan pieleen. Sain selkäsaunoja, mutta en ymmärtänyt syy-yhteyttä tekoihini enkä näin ollen katunut laisinkaan. Päin vastoin, keskityin sietämään tai kestämään kipua ja jännitin vartaloni aivan äärimmilleen. Lisäksi aloin hautomaan kostoa ja yritin toteuttaakin sen. Lisäksi tulin hyvin uppiniskaiseksi ja jatkoin aikuisena vääryyksieni tekemistä ilman katumusta ja ilman ymmärrystä. Minulla oli mielestäni oikeus tehdä väärin. Ymmärrän olleeni aika vaikea pala kasvattajalle, koska olin niin kovettunut sisäisesti. Säälin vain itseäni ja haudoin sitä kostoa ja kannoin kaunaa. Minulle olisi pitänyt kärsivällisesti ja lempeästi selittää tekoni vääryys ja sen seuraukset niin, että tällainen uppiniskainenkin ymmärtäisi sen oikein rautalangasta väännettynä. Selittää nimenomaan seikkaperäisesti ja lempeästi ja varmistaa, että olen ymmärtänyt. Uskon, että sillä oltaisiin saavutettu vasta oikeita tuloksia. Nyttemmin tunnistan tuon saman luonteenlaadun itsessäni, että vaikeaa on tällaisen luonteen kanssa, mutta Jumala on itse minua auttanut tulemaan viisaammaksi.
-
Hei Liljankukka,
En oikein osaa vastata mitään viisasta. Toisaalta et sen kummemmin myöskään kysynyt mitään. Ymmärrän viestisi kommentiksi ja omaksi näkemykseksesi tähän keskusteluun. Kiitos rohkeasta ja avoimesta kipeän kokemuksen jakamisesta! Sanoit, että Jumala on aloittanut sinussa hyvän työn. Toivon, että se voisi pian tulla niin valmiiksi, että saisit elää vapaana menneisyyden varjoista. Siunausta elämääsi!
-
Sellainen näkökulma vielä, että minua häiritsee, etteikö uskovaisena tarvitse ottaa huomioon ajankohtaisia tieteellisiä tuloksia ja parempaa tietoa esimerkiksi tästä kuritusasiasta? Minusta on ongelma, jos usko vaatii vain alistumista käskyihin, eikä kannusta omaan kriittiseen ajatteluun, totuuden etsintään todisteiden kautta ja perusteisiin asioille. Kurittamisen vaikutuksia on varmasti tutkittu ja sen perusteella sivistyneissä maissa tehdään ja muutetaan lakeja. Esim. lastenpsykiatri kertoi juuri Aamulehdessä 10.12.2017 että "väkivalta saa lapsen tuntemaan, että hänen kehonsa on vain sen arvoinen: sitä saakin kohdella kaltoin. Lapsia tulee ohjata kunnioittamaan ja suojaamaan omaa ja toisten kehoa". Tarvitsee hakea asiantuntija-apua jos lasta ei saa kuriin muuten kuin kurittamalla. Ihmisillä on muutenkin niin paha sisäsyntyinen taipumus väkivaltaan ettei sitä pidä millään tavalla ruokkia!
-
Tervehdys Tiedon asema?
Reilut kaksi vuotta sitten jättämäsi kysymys on varsin hyvä mittari Nettipapin palstan hiljaiselolle. Nyt on vaihtunut uusi vuosikymmen, ja palstan henkiin heräämisen myötä tartuin heti aika hankalaan aiheeseen. Luultavasti et ole enää pariin vuoteen odottanutkaan vastausta saapuvaksi, mutta palstan luonteeseen kuuluu, että kysymykset saavat aina jonkinlaisen vastauksen ennemmin tai myöhemmin.
Sellainen näkökulma vielä, että minua häiritsee, etteikö uskovaisena tarvitse ottaa huomioon ajankohtaisia tieteellisiä tuloksia ja parempaa tietoa esimerkiksi tästä kuritusasiasta? Minusta on ongelma, jos usko vaatii vain alistumista käskyihin, eikä kannusta omaan kriittiseen ajatteluun, totuuden etsintään todisteiden kautta ja perusteisiin asioille.
Olet varmasti törmännyt uskoviin, jotka kieltävät tieteellisen tiedon merkityksen tai luulevat uskon olevan vain käskyihin alistumista. Niin minäkin. Mutta kokemukseni on, että tällaisia uskovia on ainakin minun tuttavapiirissäni todella vähän. Helpommin törmään juuri päinvastaiseen ajatteluun, jonka mukaan usko saa vain sen osan, mitä kovilta faktoilta jää ja Jumalan ääntä kuunnellaan vain, kun siitä tuntuu olevan itselle apua tai omat keinot ovat vähissä. Kaikkein useimmin kuitenkin tapaan uskovia ihmisiä, joille usko ja tieto eivät ole toistensa vastakohtia. Uskon on tarkoitus tuoda jotain lisää myös tähän ajalliseen elämään, muttei kumota niitä lainalaisuuksia, joita ihmisyys sisältää. Kasvatuksenkin suhteen elämänkokemus ja inhimillinen viisaus ovat tärkeimmät mahdolliset tekijät, joita on kuunneltava.
En toki tiedä, millaisen kuvan olet minusta noiden muuttujien suhteen muodostanut. Saatoit viitata minun tapaani käsitellä asioita. Lukaisin kuitenkin muistin virkistykseksi tämän ketjun läpi. Koen, että olen yrittänyt vastata alkuperäisen kysymyksen hengessä siihen, mitä Raamattu opettaa lasten kurittamisesta, ja mitä viisautta niiden periaatteiden takana näen - vaikken halua sanoa mitään siitä, kuinka nyt kuuluu toimia. On huomionarvoista, että Raamattu kehottaa aina ja kaikessa kasvatuksessa vanhempia viisauteen ja rakkauteen. Väkivalta ei ole koskaan kristityn työkalu. Eikä Raamatussa koskaan kielletä valitsemasta kasvatusta, joka tapahtuu aina ilman fyysistä kuritusta. Siksi ei saa koskaan sanoa, että Raamattu ei jätä vaihtoehtoja kasvatusmetodien valinnassa.
Viestiketjusta silmiini pisti pari seikkaa. Vaikka keskustelu on ollut pääsääntöisesti hyvin kunnioittavaa ja asiassa pysyvää, on sitä leimannut kaksi aihekokonaisuutta, joissa keskustelijat eivät kohtaa toisiaan. Ensinnäkin sana 'kuritus' saa näköjään jokaisella keskustelijalla hyvin erilaiset mielleyhtymät nousemaan pintaan. Toiseksi on tunnustettava, että ihmiset ovat hyvin yksilöllisiä ja siksi kasvatuksellisesti ei ole olemassa mitään ABC-ohjelmaa, jota seuraamalla jokainen yksilö pääsee yhtä hyvään lopputulokseen. Vastaan siis kysymykseesi näiden kahden teeman kautta.
Minun kielenkäytössäni kuritus, väkivalta ja kidutus ovat keskenään tyystin eri asioita. Ennen kuin lasten fyysinen kurittaminen muuttui kielletyksi, minä sain lapsuudessani joskus tukkapöllyä. En ole yhdestäkään tukkapöllystä katkera. Sain kuritusta hyvin harvoin, ja joka kerta viisaat vanhempani toimivat niin, että ymmärsin syy-seuraus -yhteyden. Kyseinen rangaistus sai minut lopettamaan pahanteon tai häpeämään. Jos joku tulisi sanomaan minulle, että vanhempani harjoittivat perheväkivaltaa tai kidutusta, suuttuisin silmittömästi vanhempieni puolesta. Kokisin, että minulle hyvää tehneitä ihmisiä ei saa sillä tavoin solvata vaan jäisin odottamaan anteeksipyyntöä. Minulle tuollainen ajattelu olisi täysin yhdenveroinen sen kanssa, että kaikkia hoitotoimenpiteissään kipua tuottaneita sairaanhoitajia ja lääkäreitä kutsuttaisiin koulutetuiksi kiduttajiksi. Minä olen lukuisia kertoja lääkärissa - niin lapsena kuin aikuisena - kokenut suurempaa kipua kuin yksikään tukkapölly on aiheuttanut. Sen vuoksi pelkään valmiiksi jotain hoitotoimenpiteitä, mutten pelkää pätkääkään vanhempiani.
Ymmärrän, että on liian paljon ihmisiä, jotka ymmärtävät 'kuritus' sanan kokemansa väkivallan värittämänä. Mutta toivon, että tässä keskusteluketjussakin esiintyneen parin keskustelijan tavoin ymmärrettäisiin myös se, että joillekin ihmisille kuritus on hyvin positiivinen kokemus ja muisto. Muistan, että vanhimman lapsen asemassa saatoin joskus kuulla ohjeen: "Älä jatka kinastelua. Sinä olet vanhempi ja viisaampi, joten anna olla." Tuollaisessa joustavuuteen kannustavassa elämänohjeessa ei ollut mitään väärää. Mutta koska sekä vanhemmat että minä tiesimme minun olevan teknisesti oikeassa, minun luonteenlaadullani tuollaiset elämänohjeet synnyttivät minussa valtavan suuren epäoikeudenmukaisuudentunteen: Vääryys sallittiin ja totuus hiljennettiin. Vaikka kyseessä on ollut mahdollisesti joku "kumpi on vahvempi, norsu vai leijona" -tyylinen väittely, muistan tuollaiset sanat paljon vahvemmin kuin yhdenkään tukkapöllyn aiheuttaman tunteen.
Tieteellistä tutkimusta pitää tehdä. Myös kristityillä ihmisillä on oikeus ja velvollisuus tutkia maailmaa ja ihmisyyttä. Ei kuitenkaan ole kyse uskonnollisesta uskosta, jos minä haluaisin tieteen tekijöiltä kysyä, että onhan nämäkin kokemukset otettu huomioon lopputuloksia kirjoitettaessa. Lainasit Aamulehden artikkelia, jossa psykiatri kertoi, mitä väkivalta saa lapsen tuntemaan. Se pitää ihan varmasti paikkansa. Se pitää erityisesti kristittyjen tajuta. Kuten myös se, että minä en ole omassa elämässäni koskaan kokenut väkivaltaa, kun vanhemmat ovat kasvattaneet minua.
Olen tässä viestiketjussa toistanut yhä uudelleen sitä, kuinka kasvatuksessa on kyse vuorovaikutuksesta. Ja varmaan kaikkein suurin vaikeus vuorovaikutuksessa on kahden ihmisen suhteen henkilökohtaisuus. Olen kuullut sielunhoitoon liittyen ohjeen: "Jos annat kahdelle ihmiselle saman vastauksen, olet antanut jommallekummalle väärän vastauksen." Samoin kasvatuksen suhteen kaikkein suurin vaikeus on löytää oikeat kasvatusmetodit sen mukaan, mikä on kullekin lapselle parasta. Olen kiitollinen siitä, että omalla kohdallani olen saanut tukkapöllyä tuhmuuksistani. Jos minua olisi laitettu ruotuun sanoilla, olisin jäänyt todella katkerana muistelemaan sanamuotoja. Monen muun kohdalla olisi varmasti käynyt juuri päinvastoin.
Tämä vastaukseni lähti liikkeelle hyvin henkilökohtaisten kokemusten kautta. Mutta se auttaa varmasti ymmärtämään paremmin niitä asiasisältöjä, joita olen aiemmissa vastauksissani kirjoittanut.